Ficcikirjasto

*Third person’s POV*

Jack marssi ulos hytistä juuri sopivasti, kun Black Pearl purjehti Tortugan satamaan. Hän seisahtui keskelle kantta ja jäi hetkeksi katselemaan miehistöään. Hän määräsi osan miehistä nousemaan maihin Johnia ja Barcleyta etsimään, mutta muutama sai jäädä myös laivalle. Langleyn hän viittasi luokseen.

”Pidä Ann’ia silmällä. Hän ei saa missään tapauksessa poistua laivasta. Ymmärrätkö?” Jack sanoi miehelle.

”Aye, sir”, tämä vastasi ja nyökkäsi. Jack nyökkäsi miehelle takaisin ja etsi sitten Anamariaa katseellaan. Nainen nojaili reelinkiin eikä näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota laivasta hitaasti poistuvaan miehistöön.

Jack käveli laiskasti Anamarian luokse ja jäi nojailemaan reelinkiin tämän rinnalle.

”Sinä tulet minun mukaani”, hän sanoi.

”Selvä sitten, kapteeni”, nainen vastasi ja hymyili lämpimästi. Hetken kuluttua hän seurasi kapteeniaan Tortugan kapeille kaduille.

Kapteeni Sparrow oli pitkän aikaa hyvin hiljainen. Hän keskittyi tarkastelemaan ympäristöä, mutta sen enempää Barcleyta kuin Johniakaan ei näkynyt. Samalla hänen ajatuksensa harhailivat aivan muualla. Hän ei voinut käsittää, miksi Ann oli suuttunut hänelle. Naiset olivat aivan käsittämättömiä.

”Jokin hätänä, kapteeni Sparrow?” Anamaria tiedusteli uteliaana.

Jack kohautti olkiaan naiselle eikä vaivautunut vastaamaan. Mitä hän olisi muka voinut sanoa?

”Kyse on Ann’sta, eikö niin?” Anamaria jatkoi itsepäisesti. Jack ei edelleenkään vastannut. Hän tuijotti katua edessään näkemättä sitä kunnolla.

”Hän suuttui minulle, kun en suostunut ottamaan häntä mukaan Tortugaan”, Jack sanoi viimein.

Anamaria naurahti. Hän oli jo luullut tytön kertoneen Jackille siunatusta tilastaan, mutta nyt olikin kyseessä vain rakastavaisten pikkuriita.

”Ehkä hän olisi halunnut tulla mukaasi”, hän sanoi hymyillen ilkikurisesti.

”Tiedät hyvin, etten voinut ottaa häntä tänne”, Jack tuhahti. ”En ymmärrä, miksi hänen pitää olla niin itsepäinen. Miksi naiset ovat niin hankalia?”

Anamaria puri huultaan, ettei olisi nauranut ääneen. Kapteeni Sparrow ei todellakaan ollut oma itsensä. Mies näytti melkein avuttomalta lapselta.

”Ann ei ole hankala, hän vain halusi tulla mukaasi”, Anamaria sanoi viimein. ”Älä ole yhtään huolissasi, hän on kyllä leppynyt siihen mennessä, kun palaamme Pearlille.”

”Tiedä häntä. Se tyttö osaa olla todella itsepäinen”, Jack totesi ja kertoi edellisestä riidastaan Ann’in kanssa. Hän jätti mainitsematta riidan syyn, mutta kertoi kyllä, että oli löytänyt tytön nukkumasta rannalta.

Anamaria puri huultaan, ettei olisi nauranut. Jack ja Ann. Kaksi aivan yhtä itsepäistä ihmistä, kumpikaan ei voinut antaa periksi toiselle. Olisi mielenkiintoista seurata sivusta näiden yhteiselämää, mikäli se jatkuisi vielä pitkään. Anamaria tunsi kapteeninsa hyvin, mutta ei silti osannut sanoa, miten tämä suhtautuisi, kun kuulisi Ann’in olevan raskaana.

Jack tempaisi ensimmäisen vastaantulevan kapakan oven auki ja käveli sisälle. Anamaria seurasi nopeasti hänen perässään. Kumpikin antoi katseensa kiertää paikalla olijoissa. Joukossa oli muutama tuttu kasvo, mutta ei kuitenkaan niitä, joita he etsivät. Jack marssi tiskille ja tilasi kolpakollisen rommia. Oli hulluutta kierrellä Tortugaa ympäriinsä, kun kerran saattoi yhtä hyvin kysellä ihmisiltä suoraan.

Pienen tiedustelun jälkeen selvisi, että Barcley ja John olivat todellakin Tortugassa. Kukaan ei vain tuntunut tietävän, missä nämä pitivät majaansa. Toisaalta moni ei olisi kertonut mitään, vaikka olisi tiennytkin. Kukaan ei halunnut hankkia turhia hankaluuksia juoruamalla.

Tuntia myöhemmin Jack ja Anamaria poistuivat kapakasta turhautuneina. Mitään erityisen hyödyllistä ei ollut selvinnyt, mutta toisaalta kumpikaan heistä ei ollut olettanutkaan etsinnän olevan kovin helppoa.

~o~

*Ann’s POV*

Potkaisin Jackin pöydän kulmaa vihaisena. En halunnut jäädä Pearlille! Tämä oli typerää! Minulla ei olisi ollut mitään hätää Jackin seurassa, mutta se ääliö ei suostunut tajuamaan sitä. Laivalle jääminen oli turhauttavaa. Nyt saatoin vain istua ja odottaa Jackia takaisin. Lisäksi pelkäsin, että hänelle sattuisi jotain. Ei sillä, että olisin häntä mitenkään kyennyt suojelemaan, mutta oli hermostuttavaa pyöritellä peukaloitaan ja hermoilla hänen takiaan.

Tylsistyneenä työnsin hytin oven auki ja menin kannelle. Muutama mies maleksi siellä laiskasti. Niinpä niin, ei täällä ollut paljoa tekemistä. Vilkaisin nopeasti satamaan, joka oli täynnä merimiehiä. He olivat kaikki yhtä likaisia ja vaarallisen näköisiä. Tortuga ei ollut varmaan kovin mukava paikka asua, vaikka nämä miehet siellä tuntuivatkin viihtyvän. En ainakaan halunnut kasvattaa lastani tuollaisessa kaupungissa.

Kävelin reelingille istumaan ja huokaisin syvään. Missä ihmeessä kasvattaisin lapseni, jos en Tortugassa? Kuolleiden saarellako? Vai Pearlilla? Minun täytyisi kertoa Jackille vielä tänään totuus. Sen jälkeen voisin paremmin alkaa suunnitella tulevaisuutta. Jos Jack vain palaisi vielä takaisin… Hänelle saattaisi aivan hyvin sattua jotain.

”Muistahan sit pysyä laivalla, tyttö”, kuulin jonkun sanovan takaani. Käännyin katsomaan kannelle ja näin Langleyn nojailevan isomärssyyn.

”Muistan, muistan”, tuhahdin vihaisesti. Mies nyökkäsi ja lähti kannen alle. Huomasin, että muutkin miehet olivat kadonneet. Ilmeisesti hekin olivat menneet ruumaan, ehkä pelaamaan korttia tai vain juomaan rommia.

Käänsin katseeni takaisin laivan kannelta Tortugan satamaan. Miten niin pieneen paikkaan mahtuikin niin paljon ihmisiä? Tuijottelin eteeni mitään näkemättä, kunnes silmiini osuivat auringon paahtamat, pörröiset ja melkein valkoiset. En nähnyt miehestä kuin takaraivon, mutta olisin tunnistanut nuo hiukset unissanikin. Olin koko täällä oloaikanani nähnyt vain yhden miehen, jolla oli sellaiset. Ja se mies oli John.

Vilkaisin nopeasti taakseni laivan kannelle. Se oli edelleen tyhjä. Laivalle jääneistä miehistä yksikään ei ollut palannut kannelle. Käänsin heti katseeni takaisin satamaan, vaaleat hiukset etenivät väkijoukossa kohti Tortugan keskustaa. Pian ne katoaisivat näkyvistä.

Mietin muutaman sekunnin, mitä voisin tehdä. En millään ehtisi hakea apua kannen alta, mutta jos lähtisin itse Johnin perään, rikkoisin Jackille antamani lupauksen pysyä laivalla. Toisaalta oliko minulla paljon vaihtoehtoja? 

En jäänyt enää aikailemaan, vaan ryntäsin pois laivasta. Lähdin reippain askelin Johnin perään. Hän oli minua aika reilusti edellä, mutta vaalean pörröpään erotti selvästi väkijoukosta. Kiihdytin kuitenkin askeliani, etten kadottaisi miestä silmistäni.

Olin enää noin kymmenen metrin päässä Johnista, kun hän yhtäkkiä kääntyi katsomaan taakseen. Vetäydyin nopeasti lähimmän talon seinustalle toivoen, ettei hän huomaisi minua. Hetken ajan mies tuijotti minun suuntaani, mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt minkäänlaista merkkiä siitä, että hän olisi huomannut minut. Lopulta hän kääntyi ja jatkoi matkaansa. Ryntäsin välittömästi hänen peräänsä miettien epätoivoisesti, mitä tekisin, kun saisin hänet kiinni. 

Pian kuitenkin kadotin Johnin näköpiiristäni. Olin vain hetkeksi kääntänyt katseeni toisaalle, ja hän oli poissa. Juoksin nopeasti paikkaan, jossa olin nähnyt hänet viimeksi, ja kääntelin päätäni puolelta toiselle löytääkseni edes jonkinlaisen merkin hänestä. Katseeni osui kapeaan kujaan, joka näytti melkoisen hämärältä. Ilta oli jo laskeutumassa, ja talot varjostivat tuota kujaa ikävästi. Nielaisten lähdin kävelemään kujaa kohti. Matkalla kiroilin sitä, että olin jättänyt miekkani hyttiin. Sille olisi voinut olla käyttöä nyt. Onneksi minulla kuitenkin oli pistoolini mukana. Kun pääsin aivan kujan luokse, vedin pistoolin esiin ja poistin varmistimen.

Kohotin pistoolin kasvojeni tasalle pystyyn ja hiivin kujalle samoin kuin olin nähnyt poliisien hiipivän vaarallisiin paikkoihin tv-sarjoissa. Tunsin itseni täysin naurettavaksi, mutta samalla sydämeni pamppaili pelosta.

Etenin hyvin hitaasti, sillä en nähnyt kunnolla eteeni. Pikku hiljaa silmäni kuitenkin tottuivat hämärään, ja aloin erottaa ympäristöäni. Kuja oli kapea, ja sinne näytti johtavan monta ovea. Arvelin, että ne olivat talojen takaovia. 

Yhtäkkiä kuulin kolauksen ja seuraavana hetkenä tunsin viiltävän kivun melkein halkaisevan pääni, kun jokin iskeytyi takaraivooni. Hetken ajan pienet valkoiset tähdet täplittivät näkökenttääni, mutta sitten kaikki vain pimeni.