Ficcikirjasto

*Third person’s POV*

Ilta oli jo alkanut pimentyä. Jack ja Anamaria olivat kiertäneet lähes kaikki Tortugan kapakat, mutta Johnista ja Barcleysta ei ollut näkynyt jälkeäkään. Turhautuneena Jack kiskaisi jälleen yhden oven auki ja astui Musta Torni –nimiseen pubiin Anamaria kintereillään. 

Hämärä ja tunkkainen huone oli täynnä rellestäviä merirosvoja. Suurin osa näistä miehistä oli melkoisessa humalassa ja yritti parhaansa mukaan saada napattua jonkun huorista viettämään iltaa kanssaan. Jack ei kuitenkaan kiinnittänyt tähän tavalliseen toimintaan minkäänlaista huomiota. Hänen silmänsä hakeutuivat automaattisesti nuoreen, pitkähköön naiseen, joka raivosi meluisassa kapakassa niin kovaa, että hänen ääntään ei voinut olla kuulematta. Naisen kädessä oleva veitsi nousi uhkaavasti.

”Palautat rahani välittömästi tai olet kohta päätä lyhyempi… tai vielä pahempaa!” nuori nainen huusi miehelle, joka näytti aivan… Barcleylta.

Barcley vain naurahti naiselle ja tarttui tätä tiukasti ranteesta. Hän väänsi naisen kättä niin, että tyttönen parahti kivusta ja pudotti veitsen kädestään. Tyttö yritti lyödä miestä vapaalla kädellään, mutta tämä tarttui siihen virnuillen ivallisesti.

”Kuules huoranpenikka, luuletko tosiaan pärjääväsi minulle?” Barcley nauroi vasten naisen kasvoja.

”Tuo ei ole kovin mukavaa. Päästä hänet irti”, Jack sanoi rauhallisesti Barcleyn selän takaa. Hän oli hetken seurannut tilanteen kehittymistä sivulta, mutta katsoi nyt parhaaksi puuttua siihen.
Barcley sävähti kuullessaan Jackin äänen, päästi tytön irti ja käännähti ympäri.

”Sinä!” hän huudahti eikä osannut jatkaa. Hän oli toivonut, että kapteeni Sparrow olisi kuollut, mutta ilmeisesti tämä oli paennut jotenkin. Hän muisti selvästi, kuinka hän ja John olivat etsineet Sparrow’ta ja tämän naikkosta pitkin saarta, mutta eivät olleet löytäneet. Sitten he olivat arvelleet näiden yrittäneen uida pois saarelta ja hukkuneen. Miten pahasti he olivatkaan erehtyneet.

”Olet tehnyt pahan virheen, kamu”, Jack sanoi kylmästi. Hän veti piilukkopistoolinsa esiin ja osoitti sillä Barcleyta. ”Missä John on?”

Barcley kohautti olkapäitään ja näytti siltä, kuin olisi aikonut vastata jotakin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt saada sanaa suustaan, sillä hänen ahdistelemansa nainen iski häntä pullolla päähän. Ähkäisten mies romahti maahan. Jack kohotti katseensa tyttöseen hämmentyneenä.

”Miksi sinä noin teit, rakas?”

Nainen ei vastannut. Hän oli keskittynyt tuijottamaan Jackia tutkivasti. Miehessä oli jotain hyvin tuttua, mutta kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, mitä se oli.

”Jack!” hän huudahti ja syöksyi maassa makaavan Barcleyn yli kapteenin kaulaan.

Hyvin hämmästyneenä Jack työnsi naisen hieman kauemmas itsestään ja tuijotti tätä pitkään.

”Kapteeni”, hän sanoi. Hän ei muistanut tätä naista. Kuka tämä oikein oli?

”Tunnetko hänet jostain, kapteeni Sparrow?” Anamaria kysyi Jackilta naureskellen ennen kuin kumartui varmistamaan, että Barcley oli varmasti tajuton.

”En usko”, Jack vastasi epävarmasti ja katsoi taas tyttöstä. Tällä oli hieman sotkuiset ruskeat hiukset ja tummanruskeat silmät. Hän oli pukeutunut miesten vaatteisiin ja saappaisiin. Ehkä hän oli merirosvo.

”Et usko? Olet kyllä edelleen sama helvetin idiootti kuin aina ennenkin”, ruskeahiuksinen nuori nainen sähähti silmät salamoiden. Sitten hänen katseensa pehmeni. ”Olen Jane Sparrow, jos nimi sanoo mitään sinulle, Jack.”

Jackin silmät laajenivat hämmästyksestä. Jane? Jane! Mutta Janehan oli pikkutyttö ja asui äitinsä kanssa Bonairessa. Hetkinen, monta vuotta olikaan kulunut siitä, kun hän oli viimeksi nähnyt Janen? Kymmenen? Voisiko tuo varsin sievä naisenalku todellakin olla hänen siskopuolensa?

”Jane”, Jack toisti epäuskoisena. ”Mutta… miten? … Miksi? …Milloin? … Kuinka sinä?” hän ei kyennyt muodostamaan yhtäkään selkeää kysymystä.

”Laivalla. Koska äiti kuoli 3 vuotta sitten. Saavuin tänne toissapäivänä. Ja mitähän mahdoit tarkoittaa tuolla viimeisellä kysymykselläsi?” Jane vastasi hieman pilkallisesti. Anamaria, joka juuri nousi takaisin seisomaan, totesi hiljaa mielessään tytön virnistyksen muistuttavan kovasti Jackin vastaavaa.
Jack raapi päätään ja tuijotti siskoaan. Hän ei vieläkään voinut uskoa silmiään.

”Äitisi on siis kuollut?” hän kysyi viimein varovaisesti.

”Kyllä. Hän sairastui tuberkuloosiin ja kuoli pian sen jälkeen. Asuin kolme vuotta tädin ja sedän luona, mutta sitten päätin lähteä etsimään sinua. En tosin olisi uskonut, että se kävisi näin helposti”, Jane vastasi. Sitten hänen katseensa kääntyi Anamariaan, joka seisoi Jackin vieressä kuunnellen keskustelua mielenkiinnolla. ”Tuo naikkonen ei varmaankaan ole sinun seuralaisesi, eihän Jack?” hän kysyi sitten hieman ivallisella äänensävyllä.

Jack katsoi ihmeissään siskoaan, sitten Anamariaa (jonka katse oli muuttunut kiukkuiseksi) ja taas siskoaan.

”Ei”, Jack vastasi pitkän, mutta painostavan hiljaisuuden jälkeen. Janen kasvoille syttyi tyytyväinen hymy, joka kuitenkin kuoli heti Jackin lausuttua seuraavat sanat. ”Hän on ensimmäinen perämieheni.”

Jane ei näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä saamaansa vastaukseen. Hän tuijotti Anamariaa suoraan silmiin toivoen tämän kääntävän katseensa. Anamaria kuitenkin vastasi tuijotukseen lähes vihaisesti. Lopulta Jane luovutti ja kääntyi jälleen katsomaan Jackia.

”No, nythän voit tehdä minusta ensimmäisen perämiehesi ja jättää hänet Tortugaan”, hän sanoi hymyillen oikein herttaisesti.

”Äläpäs nyt hoppuile, pikkuinen”, Jack naurahti. Jane ei todellakaan ollut muuttunut kymmenessä vuodessa lainkaan. Tämä oli edelleen sama omahyväinen ja itserakas pikkutyttö kuin ennenkin. Ja juuri sellaisena Jack siskostaan pitikin. ”Voit vapaasti liittyä miehistööni, mutta saat luvan huolehtia pelkästään kannen ja ruuman kuuraamisesta toistaiseksi. Haluan ensin nähdä pystytkö edes siihen.”

Janen ilme muuttui omahyväisestä raivostuneeksi. Hänen kasvonsa alkoivat punoittaa kevyesti, kun hän tuijotti tällä kertaa isoveljeään suoraan silmiin.

”Sinä senkin likainen iso rumilus! Olet typerin mies, jonka olen ikinä tavannut! En varmasti suostu putsaamaan säälittävän purkkisi kantta! Älä unta näe!” hän huudahti vihaisesti jatkaen yhä tuijottamistaan. Monet kapakassa kääntyivät nyt katsomaan baaritiskin lähellä seisoskelevaa kolmikkoa, jonka jaloissa makasi tajuton mies.

Yhtäkkiä sekä Jane että Jack puhkesivat raikuvaan nauruun Anamarian (ja monen muun) suureksi hämmästykseksi.

”Hyvä on, neitiseni”, Jack sanoi naurun lomasta. ”Saat jonkin paremman homman, mutta nyt joudut ensimmäiseksi auttamaan minua raahaamaan tämän petturin Pearlin selleihin.”

Jättäen hämmästyneen joukon juopuneita merirosvoja Mustaan Torniin Jack, Anamaria ja Jane lähtivät raahaamaan yhä tajutonta Barcleyta Pearlille. Matkanteko kävi kovin hitaasti, ja sisarukset ehtivät sillä välin vaihtaa kymmenen vuoden kuulumiset kohtalaisen tarkasti. Kun kaikki oleellinen oli kerrottu, Pearl näkyikin jo heidän edessään. Jack pysähtyi vähän matkan päästä laiturista ja katsoi tarkasti siskoaan.

”Laivalla on joku, jonka haluan esitellä sinulle. Tiedän, että tämä on sinulle hyvin vaikeaa, mutta yritä olla kohtelias hänelle”, Jack sanoi hyvin oudolla äänensävyllä. Jane ei ollut koskaan kuullut veljensä puhuvan siten. Aivan kuin tämä laivalla oleva henkilö olisi joku hyvin korkea-arvoinen ihminen.

 

 ”Ymmärrätkö?” Jack kysyi tiukasti, kun Jane ei vastannut mitään.

”Aye, aye kapteeni”, Jane vastasi ja virnisti. Kyllä hän osasi halutessaan olla kohtelias.