Ficcikirjasto

*Third person’s POV*

Jack, Anamaria ja Jane raahasivat ensin Barcleyn Black Pearlin kannelle ja sieltä sitten laivan alimpaan kerrokseen ja suoraan selliin. Jack lukitsi sellin oven ja heitti avaimen huolettomasti taskuunsa.

”Anamaria, huolehdi Barcleyn kuulustelemisesta heti, kun hän palaa tajuihinsa”, Jack sanoi ja palasi kannelle Jane kintereillään. Anamaria jäi alas.

Kannella Jack pysähtyi aivan yhtäkkiä ja kääntyi katsomaan siskoaan, joka tuijotti herkeämättä takaisin.
”Käyn hakemassa hänet. Odota tässä”, Jack sanoi.

”Miksen voi tulla mukaasi?” Jane tivasi. Häntä ei huvittanut jäädä yksin seisoskelemaan kannelle pimenevässä yössä.

”Haluan puhua hänelle ensin”, Jack vastasi muistellen taannoista riitaansa Ann’in kanssa. Oli parasta selvittää, oliko tyttönen yhä pahalla tuulella, ennen kuin esittelisi tämän Janelle.

Jane tuhahti hiljaa, mutta Jack ei välittänyt siitä. Hän marssi kannen poikki hyttinsä ovelle, koputti siihen hiljaa ja vetäisi sen sitten auki, kun vastausta ei kuulunut.

”Rakas, oletko sinä jo nukkumassa?” hän kysyi kuiskaten. Ei vastausta vieläkään.

Jack haparoi pimeässä pöytänsä ääreen ja sytytti yhden kynttilän. Sitten hän kääntyi ympäri ja katsoi hyttiään. Sänky oli petaamatta, mutta Ann’ia ei näkynyt missään. Minne se tyttö oli livahtanut? Hän laski kynttilän takaisin pöydälle ja puhalsi sen sammuksiin. Sitten hän ryntäsi kannen alle etsimään Ann’ia. Jane vilkaisi häntä kummissaan ja juoksi hänen perässään miehistön tiloihin.

Langley istui pöydän ääressä tyhjentämässä rommipulloa ja pureskelemassa suolalihaa.

”Kapu?” hän kysyi ihmeissään nähdessään Jackin huolestuneen ilmeen. Hän laski pullon pöydälle ja nousi seisomaan.

”Oletko nähnyt Ann’ia?” Jack kysyi mieheltä tiukkaan sävyyn.

”En, sir”, Langley vastasi. ”Tai näin hänet noin tunnin lähtönne jälkeen. Hän seisoi kannella ja tuijotti kaupunkiin. Hän näytti aika vihaiselta, kapu.”

”No, tiedätkö minne hän on mennyt?” Jack jatkoi.

”En, sir.”

”No, mene sitten etsimään häntä! Hänen täytyy olla jossain täällä!” Jack huudahti vaikuttaen melkein epätoivoiselta kaikkien tapojensa vastaisesti.

Langley katsoi kapteeniaan oudoksuen. Tämä ei näyttänyt kovin hyvävointiselta ja kuulosti erittäin huolestuneelta.

”Aye, sir”, hän sanoi ja poistui miehistön tiloista.

Jack istahti pöydän ääreen ja joi tyhjäksi Langleyn jättämän rommipullon. Hänen mielensä valtasi epäilys, ettei Ann olisi Pearlilla. Ja ties mitä tytölle oli sattunut, jos tämä oli lähtenyt yksin harhailemaan Tortugaan.

Jane istahti veljeään vastapäätä. Mies tuijotti synkkänä eteensä eikä sanonut mitään. Miehen katseessa oli jotain sellaista, jota Jane ei ollut nähnyt siinä koskaan. Ei edes silloin, kun heidän isänsä oli jättänyt Jackin kuukaudeksi maihin, koska tämä oli varastanut hänen rahapussinsa ostaakseen itselleen uuden miekan.

Kumpikaan sisaruksista ei sanonut mitään pitkään aikaan. Ja juuri kun Jane aikoi avata suunsa kysyäkseen, kuka tämä Ann oikein oli, Langley palasi paikalle.

”Ann ei ole laivalla, sir”, mies sanoi ja näytti huolestuneelta. Kapteeni oli nimenomaan sanonut, ettei Ann’ia saanut päästää pois laivasta, ja nyt hän oli epäonnistunut tehtävässään.

Jack pamautti nyrkkinsä pöytään ja kirosi äänekkäästi. Hän nousi pöydästä ja lähti harppomaan kohti portaita.

”Menen etsimään häntä. Jane, sinä pysyt laivalla!” hän sanoi melkein vihaisesti. Hän ei aikoisi kadottaa enää yhtään naista tämän illan aikana.

Jane juoksi veljensä perässä kannelle ja pysäytti Jackin, ennen kuin tämä ehti palata laiturille.

”Miksi sinun täytyisi mennä etsimään jotain naikkosta? Mitä sitten, jos hän on häipynyt? Yksi huora sinne ja tänne”, hän sanoi. 

”Koska…” Jack sanoi osaamatta jatkaa. Hän tiesi tarkalleen, mitä ajatteli, mutta ei voinut sanoa sitä ääneen. Hän tempaisi kätensä siskonsa otteesta ja juoksi Tortugan kaduille miettien itsekseen, miksei voinut sanoa ajatuksiaan ääneen.

*Ann’s POV*

Päätäni kivisti ikävästi, kun vihdoin havahduin hereille. Hetken päästä tajusin istuvani kovalla puutuolilla ja havaitsin myös, että käteni olivat sidottu tuolin selkänojan taakse ja jalkani tuolin jalkoihin kiinni. Yritin riuhtoa itseäni irti, mutta en kyennyt juurikaan liikkumaan.

”Luulin jo, ettet ikinä heräisi”, etäisesti tuttu ääni kantautui jostain korviini.

Kohotin kipeää päätäni ylöspäin ja kohtasin Johnin silmät. Nielaisin kuuluvasti. Minunhan oli pitänyt napata John, eikä toisin päin. Pelko valtasi sisimpäni välittömästi. Näin aarreluolan tapahtumat silmieni edessä, kuin olisin katsellut elokuvaa. Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua. Minun oli pakko selvitä tästä jotenkin, en voisi näyttää pelkoani Johnille.

”Mitä, pelottaako sinua nyt, kun sinun suuri ja mahtava kapteenisi ei olekaan paikalla suojelemassa sinua?” John kysyi lausuen sanan kapteeni erittäin halveksivasti.

”En minä sinua pelkää”, sanoin yrittäen kuulostaa mahdollisimman urhealta.

John nousi seisomaan ja veti veitsen vyöltään lähestyessään minua. Hän tarttui kiinni hiuksistani ja veti päätäni taaksepäin. Sitten hän painoi veitsen kurkulleni virnistäen pilkallisesti.

”Olisi syytä pelätä. Voin tappaa sinut vaikka heti”, John sanoi.

”Olisit voinut tappaa minut jo ajat sitten, mutta et tehnyt sitä”, sanoin kuiskaten. ”Tuskinpa siis tapat minua nytkään.” En ollut ollenkaan varma logiikastani, mutta toivoin todella, että olin osunut oikeaan.
John kiristi otetta hiuksistani ja veti veitsellä haavan kaulaani. Haava oli pelkkä pintanaarmu eikä se ollut lähelläkään kaulavaltimoani. Silti olin melkein pyörtyä kivusta, kipukynnykseni oli varsin alhainen. Tunsin lämpimän verinoron valuvan kaulaani pitkin rinnalleni.

”Olet oikeassa, ainakin melkein”, John sanoi ja irrotti otteensa. Hän laittoi veitsen takaisin vyölleen ja katsoi minua. ”Minun ei tarvitse tappaa sinua, enkä haluakaan, ellei ole aivan pakko.” Hetken luulin nähneeni lempeyden vilahtavan Johnin silmissä, mutta se katosi niin nopeasti, että epäilin vain kuvitelleeni. ”Jos suostut auttamaan minua, säästän henkesi ja lupaan tarjota sinulle loistavan tulevaisuuden.”

”Auttamaan sinua missä?” kysyin aivan hiljaa. Haavaa kaulassani särki ja tunsin veren valuvan edelleen.

”Kapteeni Sparrow’n tappamisessa”, John vastasi kylmästi.

”Mistä päättelit, että hän on elossa”, vastasin ivallisesti. Periaatteessa olisimme molemmat aivan hyvin voineet kuolla saarella. Jos pystyisin jotenkin uskottelemaan Johnille, että Jack olisi kuollut…

”Pidätkö minua aivan typeränä?” John huudahti. ”Näin tänään, kun Pearl saapui satamaan ja kapteeni Sparrow nousi siitä miehineen. Hän on elossa, mutta ei enää kauaa.”

Painoin pääni masentuneena alas. John oli siis nähnyt Jackin, minulla ei ollut enää mitään valttikorttia. John tarttui leukaani ja nosti pääni takaisin ylös.

”No, mitä sanot? Tapamme Sparrow’n yhdessä, ja saat elää?” John esitti ehdotuksensa uudestaan.

”En varmasti auta sinua tappamaan Jackia!” yritin huudahtaa, mutta ääneni murtui.

Viha syttyi Johnin silmiin. Muistin liian hyvin tuon hullun katseen, ja pelkoni työntyi kaikkien muiden tunteideni ylitse. Olin yksin tämän miehen kanssa enkä kyennyt mitenkään puolustamaan itseäni.

Samassa silmissäni sumeni ja tunsin kivun polttavan poskessani, kun pääni käännähti voimakkaasti sivulle. John oli jälleen lyönyt minua. Tunsin kyynelien nousevan silmiini, enkä pystynyt estämään niiden valumista poskilleni, vaikka yritinkin. Vapisten kauttaaltani nostin katseeni ja näin Johnin vetäneen jälleen veitsensä esiin.

”Joko autat minua tai kuolet itse”, hän sanoi julmasti.

Mietin epätoivoisesti, mitä vaihtoehtoja minulla oli. Voisinko pelastaa Jackin? Olin kyllä valmis uhraamaan henkeni hänen puolestaan, mutta auttaisiko se mitään. John lähtisi hänen peräänsä joka tapauksessa.

Ajatukseni saivat melkein sydämeni pysähtymään. Ehkä olin valmis uhraamaan oman henkeni, mutta minähän olin raskaana. En mitenkään voisi uhrata lapseni henkeä. Tilanne oli epätoivoinen…

”Et voi tappaa minua!” sanoin epätoivoisesti.

”Miksen muka? Se on aivan helppoa, vetäisen vain kurkkusi auki ja…” John naurahti ja katsoi minua silmillään, joissa näkyi pelkkää vihaa.

”Olen… raskaana! Et voi tappaa minua, koska tappaisit samalla syntymättömän lapseni!” sanoin ja rukoilin Johnia katseellani. 

John pysähtyi kesken liikkeen ja jäi tuijottamaan minua epäuskoisena. Näin hänen katseensa siirtyvän vatsalleni ja sitten takaisin kasvoihini.

”Valehtelet”, hän sanoi.

”Enkä! Se on totta!” huudahdin käheästi.

John jatkoi tuijottamistaan mietteliäänä. Hän vei kätensä leualleen ja näytti todellakin pohtivan ankarasti. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän laittoi veitsen jälleen vyölleen ja katsoi minua suorastaan riemuissaan. Nielaisin ja pelkäsin, mitä oli tulossa.

”Tuohan oli mielenkiintoinen uutinen. Oikeastaan se oli suorastaan loistava”, John sanoi riemuiten.

 

”Kapteeni Sparrow tappoi isäni, joten miksi en tappaisi hänen vaimoaan ja lastaan. Hänen silmiensä edessä totta kai.” Hän oli hetken hiljaa ja näytti miettivän jälleen. ”Kyllä, niin minä teen.”

John käveli takaisin puisen pöydän luokse ja otti esiin paperinpalan sekä mustekynän, jonka hän kastoi mustepullossa. Hän raapusti jotain, mikä kauempaa katsottuna näytti harakanvarpailta. Sitten hän taitteli paperin ja sulloi sen kirjekuoreen. Viimein hän palasi luokseni.

”Tarvitsen jonkin todisteen siitä, että todella olet täällä”, hän mutisi ja katseli minua arvioiden.

Hän kiersi pari kertaa minun ympäri. Pelkäsin hänen leikkaavan sormeni poikki tai tekevän jotain muuta yhtä kamalaa, mutta lopulta hän vetikin vain kultasormuksen pois vasemmasta nimettömästäni.

”Kihlasormus oletan?” John sanoi kävellen jälleen eteeni. ”Kapteeni Sparrow’lla on hyvä maku korujen suhteen. Tämä pukee sinua, ja hän tunnistaa sen varmasti.”

John pudotti sormuksen kirjekuoreen ja sinetöi kuoren. Sitten hän sitoi ummehtuneen hajuisen huivin suuni eteen ja poistui huoneesta. Jäin yksin riuhtomaan itseäni irti siteistä.