Ficcikirjasto

*Third person’s POV*

Jack kierteli Tortugan kapakoita ja katuja lähes tunnin ajan näkemättä vilaustakaan Ann’sta. Viimein hänen onnistui törmätä Gibbsiin sekä muutamaan miehistönsä jäseneen, mutta nämäkään eivät olleet nähneet sen enempää Johnia kuin Ann’iakaan.

Jack tuhahti turhautuneena. Toisaalta hän oli raivoissaan Ann’ille siitä, että tämä oli vastoin hänen käskyään häipynyt laivasta, toisaalta hän syytti tapahtuneesta itseään. Jos hän olisi antanut Ann’in tulla mukaansa päivällä, tätä kaikkea ei olisi tapahtunut ollenkaan. Hän oli vain halunnut pitää tytön turvassa laivalla…

”Kapteeni Sparrow, onko jokin vialla?” Gibbs kysyi.

”Ann on kadonnut”, Jack vastasi vihaisesti.

”Voihan…” Gibbs mutisi. ”Tämä tietää huonoa onnea.”

Jack kohautti olkapäitään ja sanoi sitten, että oli aika palata laivalle. Kävellessään kohti satamaa hän toivoi, että Ann olisi palannut omin neuvoin takaisin.

Kun Jack miehineen saapui Pearlin kannelle, heitä odotti yllätys. Jane seisoi keskellä kantta ja piteli pientä poikaa tiukasti kiinni korvalehdestä. Poika kiroili ja yritti rimpuilla irti, mutta Jane ei hellittänyt. Gibbs mulkaisi Janea oudosti, mutta ei sanonut mitään. Jack näytti jo valmiiksi niin pahantuuliselta, ettei tälle juuri nyt kannattanut huomauttaa mitään naisten tuomisesta laivalle.

”Jack!” Jane huudahti huomatessaan veljensä. ”Tämä nulikka ilmestyi kannelle väittäen, että hänellä on viesti sinulle.”

Jack katsoi poikaa kummissaan ja käveli tämän ja Janen luokse. Hän käski Janen irrottaa otteensa ja tarttui itse poikaa niskasta.

”Vai on sinulla viesti minulle?” hän kysyi. ”No, kakista ulos.”

Poika, jolla ei ollut varmasti ikää enempää kuin kymmenen vuotta, katsoi kapteenia pelokkaana. Sitten hän penkoi nuhruisten vaatteidensa taskuja ja kaivoi esiin kirjekuoren. Hän ojensi sen Jackille käsi täristen. Jack nappasi kirjekuoren ja tyrkkäsi pojan takaisin siskonsa otteeseen. Hän repi kuoren auki ja luki sen sisällä olevan kirjeen. Jokainen kannella olija saattoi nähdä hänen ilmeensä tummenevan.

Viimein hän käänsi kirjekuoren ylösalaisin ja pudotti siellä oleen esineen kädelleen. Hänen sydämensä jätti yhden lyönnin välistä ja alkoi sitten takoa kiivaasti. Ann’in sormus. Se pahuksen petturi oli todellakin napannut Ann’in! Jack puristi sormuksen nyrkkiinsä ja kääntyi uudestaan katsomaan pikkupoikaa.

”Keneltä sait tämän kirjeen?” hän huudahti.

”E-en tiedä… Vaaleahiuksiselta mieheltä…” poika vastasi ääni täristen. Häntä alkoi nyt kaduttaa, että hän oli suostunut viemään kirjeen tälle laivalle hopearahasta, yhdestä ainoasta hopearahasta.

”Mikä hänen nimensä oli?” Jack jatkoi tivaamista.

”En… ti-tiedä… hä-n e-ei sanonut”, poika änkytti.

”Missä tapasit hänet?” 

”P- pubissa… isäni pubissa… sen nimi on Kolme Kaleeria”, poika sanoi ääni yhä täristen.

Jack nyökkäsi ja veti syvään henkeä. Poika oli vain sanansaattaja. Jackin pitäisi rauhoittua.

”Jane, päästä hänet”, hän sanoi hyvin hiljaa ja voimattomasti. Jane päästi pojan irti, ja tämä kipitti välittömästi pois laivasta Tortugan kaduille.

Jack puristi yhä sormusta nyrkissään kääntyessään katsomaan miehistöään.

”Minä lähden Kolmeen Kaleeriin. Te odotatte täällä ja kuulustelette Barcleyta välittömästi, kun hän herää. Jos hän kertoo, missä John on, Jane tuo minulle sanan”, hän sanoi jälleen entisellä vahvalla äänellään.

”Onko sinun aivan pakko mennä?” Jane tivasi. ”Etkö voisi antaa olla? Miksi edes vaivaudut?”

”Minulla on syyni, Jane, eivätkä ne kuulu sinulle”, Jack vastasi ja mulkaisi siskoaan vihaisesti ensimmäistä kertaa elämässään. Sitten hän poistui jälleen kerran laivasta Tortugan kaduille. Jane jäi tuijottamaan veljensä perään epäuskoisena. Lähtikö tämä todellakin etsimään jotain huoraa?

Jack ei varmasti ollut koskaan kävellyt niin nopeasti Kolmeen Kaleeriin, joka sijaitsi melkein kaupungin toisella laidalla. Hän tempaisi oven auki ja sai monet kääntymään katsomaan itseään. Hän antoi katseensa kiertää hämärässä pubissa, mutta ei nähnyt Johnia. Turhautuneena hän marssi suoraan tiskille.

”Mitä saisi olla, kapteeni Sparrow?” keski-iän ylittänyt mies kysyi häneltä. Jack vilkaisi miestä kulmiensa alta. Hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä, ja silti tämä tunnisti hänet.

”Tietoja.”

”Tiedot maksavat, kapteeni”, mies sanoi rauhallisesti välittämättä Jackin vihaisesta ilmeestä.

”Maksan kyllä tiedoistasi”, Jack sanoi kaivaen rahapussinsa esiin. Hän laski tiskille viisi kiiltävää hopeakolikkoa. ”Nyt, oletko nähnyt täällä suunnilleen minun pituistani, vaaleahiuksista nuortamiestä, jolla on arpi vasemmassa käsivarressaan?” hän kysyi.

”Kenties”, mies vastasi salaperäisesti.

”Hän antoi kirjekuoren pikkupojalle”, Jack sanoi laskien vielä kaksi hopearahaa tiskille.

”Olen nähnyt hänet”, mies sanoi nyt ja hymyili.

”Missä hän asuu?” Jack huudahti.

”En oikein muista… kyllä hän sen taisi jollekulle mainita, mutta… ” mies mutisi.

Jack läimäytti vihaisesti vielä kolme kolikkoa tiskille ja katsoi miestä murhaavasti suoraan silmiin.

”Aah, nyt muistankin. Tästä ei ole pitkä matka sinne. Hän asuu hylätyssä talossa aivan kaupungin reunalla”, mies sanoi kiireesti ja keräsi kolikot tiskiltä.

Jack jätti kapakan saman tien taaksensa. Reippain askelin hän harppoi aivan kaupungin laidalle ja käänsi katseensa hylättyyn taloon. Sen ylimmästä ikkunasta näkyi selvästi kynttilän läikehtivää valoa.

*Ann’s Pov*

En ollut edistynyt yhtään itseni irrottamisessa tuolista, kun John jo palasi paikalle. Hän poisti kapulan suuni edestä ja katseli minua hetken ajan hyvin ivallisesti.

”Mitä?” sähähdin, vaikka sydämeni jyskyttikin pelosta.

John kumartui minua kohti silmät täynnä ivaa ja tarttui tiukasti leuastani. Älähdin hiljaa, sillä hänen otteensa sai haavan kaulassani sykkimään kipua. Hän tuijotti hetken kylmästi silmiin ja painoi sitten huulensa vasten omiani. Yritin kääntää päätäni sivulle, mutta hän piti sen väkisin paikoillaan ja suuteli minua väkivaltaisesti.

Purin Johnia huuleen niin kovaa kuin vain pystyin. Nuorukainen huudahti epäuskoisesti ja vetäytyi nopeasti kauemmas. Seuraavassa hetkessä jokin osui kasvoihini niin kovaa, että pääni kääntyi sivulle. Silmissäni maailma hämärtyi hieman ja tunsin veren maun nousevan suuhuni.

”Tuota et tee enää kertaakaan, saatanan huora!” John suorastaan huusi. Hän tarttui hiuksiini riuhtoen päätäni edestakaisin.

Aloin kirkua apua toivoen jonkun kuulevan epätoivoisen huutoni. Teko sai kuitenkin Johnin suuttumaan entistä pahemmin. Hän tempaisi veitsensä esiin ja uhkasi minua sillä.

”Sanakin vielä ja olet kuollut”, hän sanoi matalasti.

Samassa huoneen ovi pamahti auki. John kääntyi ympäri välittömästi.

”Sinä!” hän älähti.

”Jack!” huudahdin tuntien toivoni jälleen heräävän. Jack virnisti minulle, mutta käänsi sitten katseensa Johniin. Nuorukainen pujotti nopeasti veitsen vyölleen ja veti miekkansa esiin. Jack ei epäröinyt hetkeäkään, vaan tempaisi omansa vyöltään.

Seurasin pelokkaana miesten kiertelyä toistensa ympärillä. Kumpikaan ei tuntunut tekevän aloitetta varsinaiseen taisteluun. Sitten aivan yhtäkkiä John suuntasi iskun kohti Jackia. Tämä kuitenkin väisti sen taitavasti ja ryhtyi sitten välittömästi hyökkäykseen.

En ollut koskaan aiemmin nähnyt oikeaa miekkailua. Jos tilanne ei olisi ollut se, mikä se oli, olisin varmasti seurannut mielenkiinnolla taistelua. Nyt kuitenkin elämäni riippui siitä, joten toivoin vain taistelun olevan nopeasti ohi.

Kumpikin miehistä oli erittäin taitava miekkailija. He osasivat sekä hyökätä että puolustautua, eikä kumpikaan tuntunut saavan yhtään pistoa läpi.

”Luovuta, poika. Et voi voittaa minua”, Jack sanoi Johnille itsevarmasti virnistäen.

”Niinhän sinä luulet!” John sähähti hänelle yhteen puristettujen huulien lomasta. 

”Olen kapteeni Jack Sparrow, joten en luule, vaan tiedän.”

Sillä hetkellä toivoin, että Jack olisi jättänyt tuon yli-itsevarman asenteen narikkaan ja keskittynyt vain selvittämään tilanteen. Pelkäsin tosissani, että John voittaisi hänet vielä. Mutta ei kai niin voinut käydä? Olihan hän kuitenkin kapteeni Jack Sparrow…

Seurasin sydän syrjällään taistelua. Pikku hiljaa alkoi näyttää siltä, että Jack pääsisi niskan päälle. Hänen onnistui viiltää syvä haava Johnin miekkakäteen. Poika parahti äänekkäästi ja puristi miekkansa kahvaa rystyset valkeina veren valuessa hänen käsivarttaan pitkin. Oli selvää, ettei hän voinut enää voittaa. 

Tuijotin Jackin selkää hetken ajan ja sitten Johnia, joka perääntyi hitaasti kohti ovea. Seuraavassa hetkessä John oli syöksynyt ulos huoneesta, ja kuulin hänen askeliensa äänen hänen juostessaan portaita alas. Jack aikoi lähteä hänen peräänsä, mutta minä en todellakaan halunnut jäädä yksin. 

”Jack”, kuiskasin pienellä äänellä. Kapteeni pysähtyi huoneen ovelle ja kääntyi katsomaan minua. ”Älä jätä minua tänne yksin, ole kiltti.”

Jack katsoi portaita ja sitten minua, kuin yrittäen ratkaista, kumpi oli tärkeämpää: Johnin kiinnisaaminen vai minä. Päätellen siitä, että hän käveli luokseni, minä olin sittenkin se tärkeämpi asia.
Jack nojautui eteenpäin ja nosti leukaani hieman jääden katsomaan kaulaani, jossa olevasta haavasta ei enää valunut verta, vaikka se sykkikin edelleen kipua. Näin vihan leiskahtavan hänen silmissään. 

”Tapan sen nulikan vielä”, Jack mutisi ja päästi minut vihdoin irti köysistä. Heti, kun hän oli vapauttanut minut, ryntäsin hänen syliinsä ja painauduin tiiviisti häntä vasten. Olin jo jonkin aikaa ehtinyt pelätä, etten näkisi häntä enää ikinä.

Jack piteli minua sylissään ja keinutti minua hetken ajan edestakaisin. Ilmeisesti hän oli pelännyt samaa kuin minäkin.

”Lähdetään takaisin Pearlille. Savustan sen rotan esiin myöhemmin”, hän sanoi sitten ja nosti minut syliinsä.

”Ei sinun tarvitse kantaa minua. Voin hyvin kävellä itsekin”, tuhahdin hänelle, vaikka en varsinaisesti jaksanutkaan vastustella hänen kantamisyritystään.