Ficcikirjasto

Garifit asuivat kaukana etelässä Kerwonin jagdilla, mikä tarkoitti, ettei yksikään ilmalaiva pystynyt lentämään heidän mailleen. Sinne oli kuljettava jalan tai chocoboilla, joiden vuokrat olivat sodan myötä nousseet pilviin. Vuokraaja ei voinut koskaan olla täysin varma, että myös sai lintunsa ehjänä takaisin, joten vuokra oli usein kovin korkea.

Kaiken lisäksi sadekausi oli vallannut Dalmascan eteläosassa sijaitsevat Gizan tasangot. Vettä tuli lähes tauotta ja silloin, kun ei tullut, niin ilma oli kuitenkin kostea ja pilvinen. Aavikko oli muuttunut vihertäväksi soiseksi. Kuivan kauden polut olivat kadonneet lampien alle ja kuolleilta näyttäneet puut heränneet eloon. Nomadit olivat aikaa sitten pakanneet tavaransa ja jättäneet kylänsä tyhjilleen.

Sadekaudessa oli se huono puoli, että kukaan ei halunnut silloin vuokrata chocoboa Gizan tasangoille lähtijälle. Paitsi, että linnut eivät pitäneet vesisateesta, ne säikkyivät jättimäisiä sammakoita ja muita otuksia, jotka ilmestyivät sadesäällä nauttimaan tasankojen tarjoamasta ravinnosta ja kosteudesta.

Ozmonen tasangolla ei todennäköisesti olisi yhtä kurja sää kuin Gizalla, mutta vaellus sinne kestäisi jonkin aikaa. Gizan ylittämiseen menisi kaksi päivää, jos mitään erityistä ei sattuisi ja kaikki jaksaisivat kulkea suurimman osan päivää. Sateessa olisi hyvin vaikea saada pidettyä tulta, joten iltaisin leirissä olisi todennäköisesti tarjolla vain kylmää ruokaa ja kostea vuode. Fran tiesi, että sellainen voisi saada kenet tahansa hermostumaan. Häntä itseään kylmä ruoka ei haitannut, mutta Gizan kosteus oli epämukavaa. Se ei ollut samanlaista tummaa ja lämmintä kosteutta kuin Golmoren viidakossa. Siinä oli jotain luotaantyöntävää.

Jatkuva sade saattoi verottaa voimia, mutta toisaalta se voisi saada joukon kulkemaan nopeammin, sillä tuskin kukaan halusi vaeltaa läpimärkänä yhtään pidempää kuin olisi pakko.

Ozmonen tasangolla matkaan saattaisi kulua vielä kaksi tai kolme päivää riippuen siitä, kuinka pitkiä päivämatkoja kuljettaisiin. Fran tunsi olonsa hieman epävarmaksi, sillä hän ei ollut ollut Kerwonissa vuosikymmeniin. Hän ei välttämättä osaisi kulkea suorinta reittiä Jaharaan, garifien kotiin. Matkaan voisi mennä paljon pidempääkin, jos hän harhailisi tasangolla väärään suuntaan. Kun hän oli lähtenyt Jaharasta kohti Dalmascaa, hän oli matkustanut chocobolla ja käyttänyt matkaan siitä huolimatta paljon aikaa. Tosin silloin hän oli halunnut luoda viimeisen silmäyksen Ozmonen tasankoon, jottei unohtaisi paikkaa, joka oli joskus ollut hänelle koti.

Silti Franista tuntui, että hän oli unohtanut paljon. Liian paljon, vaikka jotkut asiat taas oli poltettu hänen mieleensä pysyvästi. Kerwoniin palaaminen sai vatsan kääntymään ympäri. Fran ei ollut ollenkaan varma, halusiko palata. Hänen elämänsä oli ollut hyvää ja onnellista Jaharassa, mutta jokin sanoi hänelle, ettei se kuitenkaan ollut paikka, jonne hänen kannattaisi enää mennä.

Miksi ihmeessä hän oli sitten suostunut Ashen pyyntöön sen enempää miettimättä? Fran tiesi, että hän olisi voinut kieltäytyä. Hänestä kuitenkin tuntui, että jotain oli tehtävä. Archadia teki vääryyttä muille valtioille. Vaikkei asia varsinaisesti koskenut Frania, hän ei pitänyt sodasta. Hän halusi sen päättyvän.

Toinen syy äkilliseen haluun auttaa prinsessaa oli se, että Fran halusi itsekin tietää Raithwallin nethisiiteistä. Oli selvää, että ne pystyivät vetämään paikalla hirvittävän määrän negatiivista Usvaa ja aiheuttamaan suuren räjähdyksen. Niillä voisi siis olla hyvinkin suuri vaikutus vieroihin. Archadialla oli käsissään keinot valmistaa nethisiittejä omin voimin, joten pian suurvalta olisi uhka kaikille. Valitettavasti keisarikunta tulisi olemaan erityinen uhka nimenomaan vieroille, jos sille vain valkenisi nethisiittien keräämän Usvan vaikutus metsissä piileskelevään kansaan. Kylät olisi helppo valloittaa. Ja jos vierat eivät pystyisi suojelemaan kyliään, he eivät pystyisi suojelemaan Metsää. Ihmiset olivat häikäilemättömiä, joten metsät kaadettaisiin heidän tarpeisiinsa. Metsä jäisi yksin, ilman lapsiaan, ilman luomaansa luontoa. Se olisi kamalaa. Franin velvollisuus vierana oli ottaa selvää kivistä ja tehdä kaikki voitava sen eteen, ettei yksikään ihminen pääsisi käyttämään niitä väärin. Hän oli yhä Metsän tytär, vaikka Metsä oli hänet hylännyt ja kieltänyt. Hän taistelisi Metsän puolesta.

Kun joukko jätti taakseen vastarinnan piilopaikan ja kulki sateisen kaupungin halki, Fran pohti muiden motiiveja seurata prinsessa Ashea. Basch oli ehdottomasti prinsessan oma ritari, joka kulkisi tämän rinnalla elämänsä loppuun saakka. Fran näki, miten Basch katsoi prinsessaa. Kukaan ei saisi vahingoittaa Ashea niin kauan kuin ritari olisi lähellä. Prinsessan ja hänen ritarinsa välillä oli erikoinen side. Basch ei vaikuttanut pelkältä alaiselta hallitsijalleen, mutta tuskin hän oli ystäväkään.

Vaan ja Penelo olivat oma lukunsa. He olivat päässeet takaisin Rabanastreen, jossa heillä oli elämä. Tosin elämä katulapsina ei varmastikaan ollut kaikkein mukavin vaihtoehto, mutta sekin oli turvallisempaa kuin rynnätä kenties kuolemaan johtavaan taisteluun Dalmascan puolesta.

Fran oli melko varma, että Vaan halusi todistaa olevansa yhtä hyvä sotilas kuin veljensä oli ollut ja yhtä hyvä ilmapiraatti kuin Balthier oli. Poika oli kovin täynnä uhmaa, jonka alla oli varmasti paljon surua. Kenties Vaan halusi myös aidosti taistella kotimaansa puolesta. Jotkut miehet olivat sankarityyppiä jo lapsesta asti. Vaan saattoi kuulua siihen joukkoon.

Penelosta näki selvästi, että tyttö seuraisi Vaania vaikka maailman ääriin. Poika ei tainnut edes tajuta, millainen aarre hänellä oli vierellään. Penelo sen sijaan katsoi Vaania usein rakastavasti ja huolestuneesti. Hän tiesi asettuvansa vaaraan, mutta teki mieluummin niin kuin jäi kotiin odottamaan sankarinsa paluuta. Fran ei tiennyt, oliko se riittävän hyvä syy lähteä matkaan, mutta kukapa hän oli kieltämään ketään. Ashe taas otti mieluusti kaiken saatavilla olevan avun vastaan. Kuusi henkeä oli parempi kuin kaksi, mutta ei heistä armeijaa prinsessalle saanut mitenkään.

Viimeisenä Franin ajatukset suuntautuivat Balthieriin, joka keskusteli Baschin kanssa tiiviisti. Lannistavasta sateesta huolimatta ilmapiraatti onnistui näyttämään tyylikkäältä ja hyväntuuliselta. Jälkimäiseen Fran tosin tiesi syynkin. Viera oli itsekin samasta syystä oudon tyynellä tuulella, eikä Ashen läsnäolo vaivannut häntä tällä hetkellä niin paljon kuin yleensä. Tosin kyllä häntä hieman kiusasi se, että Balthier oli vienyt naisen vihkisormuksen. Mitä ihmettä Balthier muka sillä teki? Ashella oli varmasti rahaa omaisuuksien arvosta, ja mies halusi sormuksen.

Fran oli kysynyt asiasta Balthierilta. He olivat itse asiassa käyneet siitä hyvin tiukkasävyisen keskustelun. Piraatti oli väittänyt, että sormus takasi paremmin Ashen luotettavuuden kuin mitkään rahasummat. Franista oli ainoastaan loukkaavaa viedä naiselta vihkisormus, mutta Balthierin päätä oli ollut mahdotonta kääntää.

Myös miehen motiivit lähteä muun joukon mukaan olivat vieralle epäselvät. Balthier oli vaiennut, kun Fran oli udellut syytä häneltä. Oli mahdollista, että mies halusi olla siellä missä Frankin oli, mutta todennäköisesti takana oli muutakin. Fran tiesi Balthierin suhtautuvan nethisiitteihin negatiivisesti. Toisaalta Balthier oli väittänyt Iltahämärän sirun ryöstön syyksi sen, ettei halunnut sen joutuvan Archadian armeijan käsiin. Kenties mies halusi samaa kuin Frankin. Pelastaa omansa kivien vaikutukselta.

Oli kummallista vain ihmisen nyrkin kokoinen kivi voisi saada aikaan valtavaa tuhoa. Fran pohdiskeli, oliko kivien legenda loppujen lopuksi vain legendaa vai oliko taru saanut alkunsa todesta. Kaikki maailmassa oli luotua, joten eivätkö kivetkin sitten olleet. Jumalat olivat laittaneet maailmaan kristalleja auttaakseen ihmisiä, mutta myös hallitakseen heitä. Niin sanottiin. Ihmiset olivat kuitenkin ottaneet kivet haltuunsa ja alkaneet elää omaa elämäänsä. Heitä ei saanut hallita kukaan, mutta he halusivat hallita maailmaa nimettömän yksinäisen jumalansa sanalla.

Olivatko ihmiset suututtaneet oikeat Jumalat leikillään? Ehkä kivien legenda oli kuin olikin totta. Kivet oli asetettu maailmaan syystä. Ihmiset eivät kuitenkaan kunnioittaneet ketään eikä mitään. Jumalat olivat ehkä kyllästyneet ihmisten itsepäisyyteen ja kostivat nyt kiviensä välityksellä.

Frania pelotti, että sodassa oli taustalla jotain suurempaa. Hän uskoi vakaasti korkeampien voimien olemassa oloon. Toisaalta sota vaikutti puhtaasti ihmisten sodalta, mutta koskaan ei voinut olla täysin varma. Nethisiittien kanssa tulisi olla hyvin varovainen.

Chocoboja ei saanut vuokrattua edes Ashen pursuilevalla lompakolla. Omistaja kerta kaikkiaan kieltäytyi päästämästä lintuja Gizan tasangoille. Hän lupasi vuokrata linnut, jos joukko olisi lähtenyt itään tai länteen tai vaikka vuorten ylitse pohjoiseen, mutta etelä ei käynyt missään nimessä.
”Tulkaa takaisin, kun sade on ohitse”, moogle oli vain sanonut.
”Sitten voi olla jo liian myöhäistä”, Ashe oli jupissut takaisin ja ilmoittanut, että joukko vaeltaisi jalan.

Kävelyyn Fran oli valmistautunutkin. Hän oli ostanut ruokatarvikkeita ja vaihtovaatteita Rabanastresta, sillä Nono oli päättänyt viedä Strahlin Balfonheimiin, ainakin siitä päätellen, ettei moogle ollut koskaan saapunut Rabanastren aerodomeen.

Joukolla oli mukanaan reilusti ruokaa sekä kaksi telttaa yöpymistä varten. Ne tulisivat keräämään sisälleen kosteutta, joka hiipisi luihin ja ytimiin asti yön pimeinä tunteina, mutta asialle ei voinut mitään. Sateesta oli vain selvittävä.

Kaupunki jäi pian taakse. Gizan tasangot paljastivat koko rehevyytensä matkalaisille, joiden jalat takertuivat kasvien juuriin säännöllisin väliajoin. Puiden ja pensaiden lehdet tuntuivat tukkivan kulkuväylät ja vettä oli joka puolella. Nomadien kylässä oli muutama teltta pystyssä, mutta ne näyttivät kovin yksinäiseltä ja hylätyiltä. Oli vaikea kuvitella, että kuivakaudella kylä oli täynnä elämää. Nyt se näytti kovin kuolleelta.

Vaeltamista tasankojen halki ei voinut sanoa erityisen mukavaksi, mutta sitä kaikki olivat odottaneetkin. Hermot kiristyivät jo ennen ensimmäistä iltaa. Telttojen pystyttäminen kävi työstä, yhteisen aterian valmistamisesta puhumattakaan. Kukaan ei ollut erityisen hyvällä tuulella, kun naiset vetäytyivät omaan telttaansa ja miehet omaansa.

Ashe kävi jälleen Franin hermoille. Prinsessa ei ollut varsinaisesti valittanut missään matkan vaiheessa, mutta hän oli kuitenkin jaksanut lakkaamatta puhua siitä, kuinka oli valmis suoriutumaan mistä tahansa vaikeuksista saadakseen kuningaskuntansa takaisin. Franista asia oli kyllä tullut jo kaikille selväksi, eikä sitä tarvinnut hokea uudestaan ja uudestaan.

Viera käpertyi omalle puolelleen telttaa ja käänsi selkänsä kahdelle muulle naiselle. Hänestä tuntui pahalta tehdä niin Penelolle, mutta juuri sillä hetkellä hän ei jaksanut Ashea. Prinsessa laitteli parasta aikaa omaa vuodettaan kuntoon, kun taas kahden muun naisen väliin jäänyt Penelo letitti hiuksiaan kovin vaivautuneena uudelleen.

”Minusta meidän pitäisi tutustua toisiimme paremmin, jos kerran aiomme taittaa matkaa yhdessä”, Penelo huomautti. ”Ystävinä matkanteko on paljon mukavampaa.”
”Minulla ei ole koskaan ollut varaa ystävystyä kenenkään kanssa. Ympärilläni olevat ihmiset kokevat usein karvaan kuoleman”, Ashe tuhahti. Naisen äänessä oli kuitenkin enemmän surumielisyyttä kuin halveksuntaa Penelon ehdotusta kohtaan.
”Balthier on minun ystäväni”, Fran vastasi pehmeästi. Hän ei ollut ollenkaan varma, halusiko tutustua Asheen paremmin, mutta Peneloa vastaan vieralla ei ollut kerrassaan mitään.
”Ei rakastaja voi olla ystävä”, Ashe totesi.

Fran kääntyi ympäri ja nousi istumaan. ”Miehen ja naisen väliseen suhteeseen voi liittyä paljon muutakin kuin rituaalien suorittamista.”
”Tietenkin, mutta ettehän te ilmeisesti ole suorittaneet minkäänlaista rituaalia, vaan kuljette yhdessä, vaikkette ole vihkiytyneet pyhään liittoon”, Ashe väitti.
”Vierat ovat pyhässä liitossa ainoastaan Metsän kanssa.”
”On sopimatonta muodostaa suhdetta mieheen, jonka kanssa ei ole solminut liittoa. Vielä sopimattomampaa on jakaa vuoteensa hänen kanssaan.”
”Ihmisillä on monia sääntöjä siitä, mikä on sopimatonta ja mikä ei. Vierojen säännöt ovat toiset.”
”Älkää viitsikö!” Penelo huudahti väliin. ”Mitä väliä sillä on, jos Fran on Balthierin puoliso ilman avioliittoa? Vierat elävät eri tavoin kuin ihmiset ja ilmapiraatit elävät eri tavoin kuin prinsessat!”

Fran tuijotti Penelon ohitse Ashea. Mikä naista oikein nyppi? Kukaan ei ollut koskaan aiemmin arvostellut Frania siitä, ettei hän ollut naimisissa Balthierin kanssa. Hän ei ollut edes koskaan ajatellut solmivansa liittoa, sillä hänen sydämensä oli jo lupautunut miehelle. Miksi olisi pitänyt vannoa valoja ihmisten epäjumalan edessä? Tuskin Balthierkaan kaipasi mitään sellaista.

Asia ei kuulunut Ashelle millään tavalla, mutta jostain syystä prinsessa halusi tehdä siitä ongelman. Vai halusiko hän, kuten Frankin, vain vältellä keinotekoista ystävyyttä? Olisi kuitenkin parempi, jos he tulisivat toimeen keskenään. Ashe oli mukava nainen, kun vain halusi. Heillä oli samankaltaisia päämääriä, yhteinen tehtävä. Heillä ei ollut kerta kaikkiaan mitään syytä vihata toisiaan.

”Fran, sinä olet mukavin viera, jonka olen koskaan tavannut. Olet niin ystävällinen ja rauhallinen – melkein aina. Sinä tiedät hirveän paljon kaikesta. Ja olet vielä ilmapiraattikin. Sinun täytyy olla hirveän viisas, liian viisas riidelläksesi typeristä asioista”, Penelo aneli ja kääntyi sitten Ashen puoleen. ”Sinä taas olet Dalmascan itseoikeutettu kuningatar. Eikö sinun pitäisi suhtautua kansaasi rakastavasti eikä halveksua heidän ratkaisujaan?”

Kumpikin vanhemmista naisista pysytteli edelleen hiljaa. Frania harmitti, että hän oli ilmaissut ärtymyksensä. Ensinnäkään hän ei halunnut pahoittaa Penelon mieltä ja toiseksi Ashen ei tarvinnut tietää mitään vieran läpikäymistä tunteista. Ashe puolestaan näytti siltä kuin Penelon näpäytys olisi osunut turhankin kipeästi.
”Täytyyhän teidän tulla vähintäänkin toimeen keskenänne. Mitä siitä tulee, jos alamme tapella? Keisarikunta tuhoaa meidät hetkessä. Meidän on pidettävä yhtä”, Penelo paasasi edelleen. ”Ja miehet voivat sitä paitsi keksiä jotain aivan päätöntä, jos emme yhdessä pidä heitä kurissa.”
”Olet oikeassa”, Ashe myönsi. ”Meitä on niin vähän, että meidän on tultava toimeen keskenämme. Jos aiomme voittaa Vaynen, meidän on vedettävä köyttä samaan suuntaan, ei sahattava sitä poikki.”
”Olemme siis liittolaisia sodassa, joka on kuljettanut polkumme samaan suuntaan”, Fran sanoi nyökäten. ”Nyt meidän olisi kuitenkin parasta nukkua, sillä huomenna on pitkä matka edessä.”
”Toivottavasti pääsemme pian pois Gizalta. Tämä sade tekee minut hulluksi”, Ashe naurahti. Fran hymyili naiselle pienesti ja veti sitten peiton leukaansa asti. Peitto oli jo käynyt kovin kosteaksi, eikä ollut erityisen mukava. Tyhjää parempi se kuitenkin oli.

~o~

”Miksi naiset saivat suuremman teltan, vaikka ovat pienempiä?” Vaan esitti äänekkään protestinsa yrittäessään löytää mukavaa makuusijaa Baschin ja Balthierin välistä.
”Koska he ovat naisia”, Basch totesi tyynesti.
”Jos aiot kunnon ilmapiraatiksi, sinun tulee opetella kohtelemaan jokaista naista hienona ladyna”, Balthier huomautti.
”Mitä tekemistä sillä on piratismin kanssa?”

Balthier huokaisi ja nousi istumaan. Kaksi muuta miestä seurasivat hänen esimerkkiään ja tuijottivat häntä odottavasti.
”Kuvittele tilanne, jossa sinun tulee ryöstää rikkaalta rouvalta vaikkapa hänen kaulakorunsa. Mitä tekisit?”
”Veisin sen?” Vaan ehdotti.
”Ei, Vaan, ei”, Balthier huoahti. Vaanin opettaminen herrasmiesvarkaaksi ei missään nimessä tulisi olemaan helppoa. ”Sinä tapaisit naisen ja puhuisit hänen kanssaan. Kertoisit hänelle suurista seikkailuistasi ja osoittaisit osaavasi arvostaa hänen kauneuttaan, vaikka hän olisi jo vanhuuden rypistämä. Antaisit hänen tuntea, että hän on kaunein ja arvokkain nainen maan päällä. Ja kun hän on lumoissasi, kierrät hänen selkänsä taakse, kumarrut kuiskaamaan hänen korvaansa jotain viettelevää, irrotat kaulakorun, sipaiset hänen korvalehteään ja poistut paikalta. Siinä vaiheessa, kun hän tajuaa, mitä olet tehnyt, on jo liian myöhäistä. Jos hän hälyttääkin vartijat, hänelle jää miellyttävä muisto siitä, että joku nuorimies arvosti edes hetken hänen menneitä sulojaan.”
”Entä miten Fran suhtautuu tuohon tyyliin?” Vaan halusi tietää.
”Puhuimme kuvitteellisesta tilanteesta”, Balthier ärähti. ”Tarkoitus oli saada sinut ymmärtämään, ettet voi käyttäytyä epäkohteliaasti naisia kohtaan.”
”Hän on oikeassa. Myös ritarit kunnioittavat naisia ja tekevät kaikkensa, jotta heillä olisi hyvä olla”, Basch lisäsi. ”Puhuit lady Ashelle kuin olisit Dalmascan ritari. Ja jos aiot olla sellainen, sinulla ei ole ongelmaa sen suhteen, että ladymme nukkuvat suuremmassa teltassa.”
”Olisimme voineet hankkia edes kaksi samankokoista”, Vaan purnasi edelleen.
”Anteeksi vain, mutten odottanut, että minun tarvitsisi edes ottaa käyttöön varatelttaani”, Balthier äyskähti. ”Enkä kuullut sinun valittavan hiekka-aavikoilla.”
”Siellä ei ollutkaan kuumankosteannihkeää. Pieni teltta oli mukavan lämmin öisin ja meistä yksi oli melkein poikkeuksetta vartiossa”, Vaan huomautti.
”Siitä puheen ollen, taidankin tehdä pienen kierroksen”, Balthier tuhahti.

Mies kömpi ulos teltasta ja sulki sen perässään. Hän ei tiennyt, johtuiko se sateesta vai mistä, mutta Vaan todella kävi hänen hermoilleen. Hän kuuli Franin äyskivän Ashen kanssa toisessa teltassa, joten säällä oli mahdollisesti osuutta asiaan. Kuka tahansa hermostui, kun joutui rämpimään kaatosateessa ja yöpymään kosteassa ja aivan liian pienessä tilassa.

Balthier tunsi sateen kastelevan hänen paitansa. Rintapanssarinsa hän oli jo riisunut teltassa aiemmin, sillä siinä oli epämukava nukkua. Hän potkiskeli kosteaa ruohoa turhautuneena sateen liimatessa hiukset niskaan ja valuessa paidan kauluksesta sisään. Hän totisesti toivoi, ettei ollut ryhtynyt tähän turhan takia. Ei sateessa seisominen niin kovin paha asia ollut, mutta se, mitä saattoi olla edessä.. hän ei ollut varma, oliko hän valmis kohtaamaan tulevan. Joskus hänen olisi kuitenkin pakko. Jonkun olisi pysäytettävä Cid, eikä sitä tehtävää voinut kipata kenen tahansa harteille.

Sade tuntui vain yltyvän miehen seisoessa ja tuijottaessa pimeyden peittämää tasankoa. Kovin kauas ei edes nähnyt, sillä pilvet olivat peittäneet taivaan niin tehokkaasti, ettei yhtään kuun ja tähtien valoa päässyt karkaamaan. Jostain kauempaa kuului kurnutusta, joka kertoi siitä, että jättiläissammakot olivat ryömineet esiin mutaisista lammistaan ja nauttivat kosteasta ilmanalasta.

Ilmapiraatti tiesi, ettei tulisi samaan unta tänä yönä kovinkaan helposti. Paitsi, ettei hän pitänyt teltoista, hän piti vielä vähemmän miesten kanssa nukkumisesta. Siitä hän oli saanut aivan tarpeekseen armeijan harjoitusleireillä. Ahtaissa ja kosteissa teltoissa nukkumisesta kylki kyljessä. Vaikka hän oli ollut vain poikanen tuolloin, hän ei ollut kokenut noita telttaretkiä minään suurina seikkailuina, vaan lähinnä välttämättömänä pahana. Teltan jakaminen Franin kanssa oli vielä jotakuinkin siedettävää, mutta mieluummin hän nukkui naisenkin kanssa jossain muualla.

Koska yöstä oli tulossa hyvin pitkälti uneton, Balthier päätti, että hän voisi yhtä hyvin harjoitella Beliaksen kutsumista. Sää oli niin surkea, että kukaan tuskin tulisi todistamaan hänen harjoituksiaan.
”Belias”, hän lausui ääneen ja tunsi itsensä äärimmäisen typeräksi.

Niin, isäntä?

”Aika astua näyttämölle.”

Et ole tosissasi. Siellä sataa kaatamalla.

”Mitä sitten? Ei se minuakaan häiritse.”

Minä olen tulielementin olento. Luuletko, että pärjään hyvin sateessa, isäntä?

”Tämä on vain harjoitus, sinä iso, karvainen idiootti”, Balthier ärähti ja toivoi, ettei kukaan sattunut kuulemaan.

Minä en pidä sateesta.

Balthier luetteli kaikki tuntemansa kirosanat ja potkaisi maata kiukkuisesti. Mitä ihmettä hän teki esperillä, joka päätti ruveta niskoittelemaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen? Hemmetti, esperit olivat vähintäänkin puolijumalia. Ei yksi pieni – tai suuri – sade voinut niitä haitata niin kovin paljon.

Piraatti veti syvään henkeä ja muisteli Franin ohjeita. Kenties espereiden hallinta oli samanlaista kuin magian käyttö. Mies sulki silmänsä ja muisteli, miltä Belias oli näyttänyt, kun he olivat kohdanneet ensimmäisen kerran. Hitaasti hän piirsi silmiensä eteen kuvan suuresta nelikätisestä olennosta, jota peitti oranssinpunainen karva ja jolla oli kädessään valtava miekka.

Mies oli varsin tyytyväinen luomukseensa. Hän ei vain tiennyt, mitä seuraavaksi olisi pitänyt tehdä. Lopulta hän aukaisi silmänsä ja yritti kuvitella Beliaksen seisomaan eteensä aidossa ympäristössä. Se oli huomattavasti vaikeampaa kuin silmät suljettuina. Kaiken lisäksi hänellä oli tunne, että olento parasta aikaa naureskeli hänen kustannuksellaan. Eikö sen olisi pitänyt olla nöyrä palvelija eikä omahyväinen nilkki?

Tuntui melkein siltä kuin kuvitelma Beliaksesta seisomassa sateessa ei olisi halunnut onnistua. Balthier kyllä halusi muodostaa sen, mutta itsepäisesti kuva ei vain muodostunut. Hän ei pystynyt kuvittelemaan suurta olentoa seisomaan kaatosateessa keskelle Gizan tasankoja.

”Vaikka näkisitkin pääni sisään, pysy erossa ajatuksistani!” Balthier huudahti. Se tästä vielä puuttuisikin, että hän olisi saanut henkilökohtaisen vakoojan, joka olisi koko ajan täysin selvillä siitä, mitä hän ajatteli ja tunsi.

Pahoittelen, isäntä, minun täytyy tietää ajatuksesi, jotta pystyn palvelemaan sinua parhaalla mahdollisella tavalla.

”Minua ei palvele se, että kieltäydyt tulemasta esiin kutsusta ja sorkit henkilökohtaisia mielipiteitäni.” Esperin omistaminen ei välttämättä ollut niin hienoa kuin miltä se alun perin oli kuulostanut. Miten ihmeessä Raithwall oli jaksanut Beliaksen omapäisyyttä ja uteliaisuutta?

Entinen isäntäni kapinoi ensin vastaan, mutta meistä tuli myöhemmin hyvät ystävät, Belias suostui kertomaan.

Ajatus ei lohduttanut Balthieria lainkaan. Hän ei pitänyt siitä, että joku näki ja kuuli kaiken, mitä hänen päässään liikkui. Eikä sekään ollut täysin normaalia, että hän puhui jollekin, jota muut eivät nähneet. Puhui näkymättömälle…

Balthier vetäisi äkkiä keuhkonsa täyteen ilmaa. Hänen silmiensä edessä välähti kuva Cidistä sanomassa jotain selkänsä taakse kuin mies olisi puhunut jollekulle. Ketään ei ollut koskaan kuitenkaan näkynyt. Balthier oli koko ajan olettanut, että mies oli vain tullut hulluksi ja hankkinut mielikuvitusystävän.

Cid oli kuusi vuotta sitten matkustanut jonnekin. Hän oli väittänyt, ettei kyseisessä paikassa kukaan ihminen ollut käynyt aiemmin. Entäpä jos olikin? Entä jos itse Raithwall oli kerran astellut samaan paikkaan ja palannut sieltä uusi ystävä mukaan? Palaset loksahtivat yhtäkkiä pelottavasti paikoilleen.

Jos Cidillä oli hallussaan esper, tilanne oli kenties vielä vakavampi kuin Balthier oli olettanut. Raithwall oli käytännössä aikanaan hallinnut koko silloin tunnettua maailmaa nethisiittien ja esperin voimalla. Cidillä oli taito valmistaa nethisiittejä, hänellä oli mahdollisesti käsissään Iltahämärän ja Keskipäivän sirut ja jos hänellä oli vielä esperkin… Pelkkä ajatus kylmäsi Balthieria.

”Belias, oletko vielä kuulolla?” mies kysyi ääneen.

Olen aina kuulolla, isäntä.

”Sepä mukavaa. Kerro nyt minulle, montako esperiä on kaiken kaikkiaan olemassa.”

Kolmetoista, isäntä.

”Entä tiedätkö, missä muut esperit tällä hetkellä ovat? Kenen kanssa, kuka heitä hallitsee?”

En tiedä, isäntä. Uskon kuitenkin, että vahvimpia heistä ei hallitse kukaan. He eivät kovin helposti taivu ihmisten tai muiden säälittävien kuolevaisten tahtoon.

”Taivuithan sinäkin.”

Minä olen Gigas, ensimmäinen meistä kaikista. Muut ovat minua vahvempia, minun voimani on vähäinen heihin verrattuna, Belias mutisi. Mutta suuri kuolevaisiin verrattuna, se lisäsi kuitenkin hyvin nopeasti.

Balthier nyökkäsi itsekseen. Kaksitoista muuta esperiä, kaksitoista Beliasta vahvempaa pelottavaa petoa, puolijumalaa. Yksi niistä palveli mahdollisesti Cidiä. Tieto oli kovin huolestuttava, sillä jonkun oli noustava Cidiä vastaan. Jos Cidillä oli esperien voima puolellaan, olisi hänen vastustajallaan oltava samanlaiset aseet.

Joku leikitteli selvästi Balthierin kohtalolla. Koko hänen elämänsä oli johdattanut häntä tiettyyn suuntaan. Tällä hetkellä hänestä tuntui, ettei hän ollut itse tehnyt elämäänsä vaikuttaneita ratkaisevia päätöksiä. Valinnanvapaus oli ollut vain näennäistä. Hänen päätöksensä olivat palvelleet jotain suurempaa kokonaisuutta. Hänen tehtävänsä olisi espereineen nousta Cidiä vastaan ja kukistaa hirmuvalta.

Mies pudisti päätään. Ajatushan oli täysin suuruudenhullu ja naurettava. Ei kukaan voinut leikitellä kenenkään kohtalolla. Mitään kohtaloa ei edes ollut olemassa. Ihmiset päättivät itse, mitä tekivät elämällään. Joskus saattoi näyttää siltä, että asiat tapahtuivat niin kuin ne oli tarkoitettu tapahtuviksi, mutta se oli vain harhaa, koska ihmiset halusivat uskoa, että oli olemassa jotain suurempaa.

Mutta eikö sitten ole? mies kysyi itseltään. Hän oli vasta kohdannut jonkin jumalankaltaisen olennon, joka keskusteli hänen kanssaan silloin, kun hän niin halusi. Eikö Belias ollutkin jotain ihmistä suurempaa?

Toisaalta Beliaksella tuskin oli voimaa ohjailla kenenkään elämää. Sehän oli periaatteessa vanki, orja. Balthier voisi ohjailla sen elämää. Sellaisista jumalista mies piti. Ne eivät kontrolloineet häntä, mutta hän saattoi kontrolloida niitä.

Orja on kovin loukkaava sana, isäntä.

Sateiset Gizan tasangot jäivät taakse parissa päivässä. Sade hiipui hiljalleen tihkuksi, kunnes jopa satunnaiset pisarat katosivat. Pilvetkin haihtuivat taivaalta ja päästivät auringon lämmittämään. Vaatteet ja teltat lemusivat epämiellyttäville kuivuessaan tulipallon paisteessa.

Ozmonen tasanko oli rehevä, mutta ei samalla tavalla kuin Giza sateella. Siellä täällä kasvoi täydessä lehdessä olevia puita ja viheriöivä ruoho peitti kumpuilevaa maastoa. Kaukana idässä maastosta erottui tummana kohoava metsä, Golmoren viidakko. Se oli kuitenkin yli päivän matkan päässä ja täysin väärässä suunnassa, koska joukko aikoi garifien asutusalueelle. Se sijaitsi tasangon lounaiskulmassa.

Fran toivoi, etteivät garifit olleet muuttaneet asuinsijojaan hänen edellisen vierailunsa jälkeen. Kylä oli tosin varsin pysyvä rakennelma siltoineen kaikkineen, joten muutto vaikutti epätodennäköiseltä vaihtoehdolta. Viera oli kuitenkin valmis uskomaan, että kaikkien jumalten aiheuttamien harmien jälkeen, ei hyvää onnea ollut tiedossa. Ei olisi ollut mikään ihme, jos garifit olisivat päättäneet muuttaa Golmoren viidakon aluskasvillisuuden sekaan.

Tasangon ylitys kävi hyvin pian yhtä yksitoikkoiseksi kuin edellisenkin. Lämpöinen auringonpaiste tosin lisäsi matkustamisen mukavuutta huomattavasti. Se kuivasi vaatteet, muttei ollut yhtä paahtava kuin hiekkamerillä. Franista se tuntui jopa kotoisalta. Olihan hän asunut tasangolla vuosia. Siellä hän oli aloittanut metsästäjän uransa ja opetellut käyttämään jokaista asetta, joka hänen eteensä vain oli laskettu. Kaikesta tuosta tuntui olevan vieraikä, vaikka todellisuudessa kyse oli muutamasta vuosikymmenestä. Jotkut niistä garifeista, jotka Fran oli tuntenut, olisivat ehkä elossa ja tunnistaisivat hänet.

Vieraa hieman epäilytti, ottaisivatko garifit hänet hyvin vastaan. Hän oli jättänyt kylän ja siirtynyt virallisesti ihmisten maailmaan. Sen jälkeen hän ei ollut kertaakaan poikennut Jaharaan, joten garifit saattoivat luulla, ettei hän välittänyt, että hän oli unohtanut. Totuus oli toinen, mutta kukaan ei voinut nähdä sitä samoin kuin Fran. Viidakko oli liian lähellä, jotta hän olisi voinut jäädä asumaan Jaharaan pysyvästi.

Päivät matoivat ja sää muuttui kesäisemmäksi sen mukaan, mitä etelämmäs joukko vaelsi. Oli kulunut viisi päivää siitä, kun joukko oli lähtenyt Rabanastresta. He olivat nyt ihmisten termien mukaan ei-kenenkään maalla. Jagdit olivat kaikki sellaisia alueita, vaikka Archadia varmasti mieluusti olisi julistanut nekin omakseen. Garifit tuskin välittäisivät, kuka väitti omistavansa Ozmonen tasangon niin kauan kuin he saisivat elää omaa elämäänsä vanhojen tapojen mukaan, mutta oli vaikea uskoa, että ihmiset jättäisivät heitä rauhaan.

Tasangon laidalla oli chocoboaitaus, jota vartioi moogle. Vastapäätä aitausta näkyi suuri kullankeltainen porttikristalli. Näiden välistä puolestaan meni silta, jonka toisella puolella näkyi vilkas kylä. Siltaa kuitenkin vartioi kaksi garifia. Heitä oli mahdotonta erottaa toisistaan, ellei katsonut pituutta, sillä he olivat pukeutuneet täysin samalla tavoin ja peittäneet kasvonsa naamiolla, joita koristivat mahtavat sarvet. Niillä oli kenties tarkoitus luoda pelottava vaikutelma. Ainakin ne herättivät kunnioitusta kenessä tahansa.

Fran oli kovin yllättynyt siitä, että kylää vartioitiin. Kun hän oli asunut siellä, jokainen kulkija oli saanut vapaasti tulla ja mennä. Ilmeisesti ajat olivat muuttuneet täälläkin. Viera kuitenkin johdatti muut sillalle. Vartijat tukkivat heidän tiensä, ennen kuin kukaan ehti astua edes varpaanpäällä puisille lankuille.
”Keitä te olette? Tämä on garifien maata, ei ihmislasten leikeille tarkoitettu paikka”, toinen vartijoista huomautti.
”He ovat kulkijoita, metsästäjiä. He eivät tuo meille harmia”, vanha ääni kuului joukon takaa. Fran käännähti ympäri ja hymyili. Vaikka tasangolta saapunut garif oli heimolaistensa kopio, viera tunnisti hänen äänensä. Hän ei kuitenkaan kyennyt palauttamaan miehen nimeä mieleensä.
”Näin heidät tasangoilla. He ovat huomion arvoisia sotureita. Tasangon villieläimet eivät olleet heille minkäänlainen ongelma.”

Joukko oli tosiaan törmännyt matkallaan muutamaan petoon, joita garifit yleensä metsästivät. Koska Fran oli tottunut käsittelemään niitä, yksikään tasangon eläimistä ei ollut tuottanut vaikeuksia. Viera tiesi, miten minkäkin niistä sai perääntymään ja osasi myös tarvittaessa tappaa ne. Balthierin asekin oli tällä kertaa osoittanut hyödyllisyytensä, sillä mies pystyi ampumaan hyökkäävät eläimet jo, ennen kuin ne ehtivät kenenkään kimppuun.
”Sinä seikkailit taas tasangoilla yksinäsi, sotapäällikkö?” pidempi vartija tiedusteli. ”Miksi?”

Mies ei vaivautunut vastaamaan. Sen sijaan hän tiedusteli, miksi Fran oli palannut Jaharaan mukanaan sellainen määrä ihmisiä. Ennen kuin viera ehti avata suutaan, Vaan jo kertoi, että he olivat tulleet etsimään garifien luota apua erääseen suureen pulmaan. Yllättävää kyllä, lyhyt selostus tuntui vakuuttavan garifin.

”Antakaa heidän kulkea. Vastuu olkoon minun”, sotapäällikkö ilmoitti vartijoille, kun Vaan oli sulkenut suunsa.
”Jos se on tahtosi, sotapäällikkö”, toinen vartija sanoi ja väistyi sillan edestä.
”Sitten voitte kulkea”, toinenkin ilmoitti ja väistyi. ”Katsokaas, näinä päivinä monet ihmiset vaeltavat maillamme”, hän selitti vielä kiireesti sotapäällikön jo marssiessa sillan ylitse kylään.

Garifien kylä koostui telttamaisista, mutta pysyvistä rakennuksista. Teltat oli tuettu pystyyn paaluilla, jotka oli hakattu maahan jo kauan sitten. Vain seinämiä tarvitsi joskus uudistaa, mutta muuten rakennukset olivat yhtä käytännöllisiä kuin ihmisten talot. Tasangon lämpimissä olosuhteissa ne olivat jopa mukavampiakin.

Sotapäällikkö pysähtyi odottamaan joukkoa sillan toiseen päähän. Oli mahdotonta sanoa, millä mielellä mies tarkkaili vieraitaan, sillä naamio ei paljastanut minkäänlaisia ilmeitä.
”En esitellyt itseäni”, mies sanoi. ”Olen sotapäällikkö Supinelu. Me garifit olemme olleet hyvin kauan kaikkien ystäviä, mutta viime aikoina ihmisten maailmassa on ollut paljon taisteluita. Meidän täytyy suojella kyläämme ja kansaamme. Tämän kylän sotapäällikkönä minun täytyy kysyä, miksi te tarkalleen ottaen olette tulleet tänne?”

Nyt Fran muisti tämän garifin. Supinelu ei ollut ollut yhtä korkeassa asemassa aiemmin, mutta aikaa oli kulunut paljon. Hän oli siis noussut aina sotapäälliköksi asti eli oli nyt kylän vanhimpien jälkeen korkea-arvoisin henkilö.

Tällä kertaa Ashe selitti, miksi he olivat tulleet. Hän kertoi lyhyesti Archadian aiheuttamasta kaaoksesta Dalmascassa ja siitä, miten hän yritti palauttaa vallan itselleen. Lisäksi hän selitti nethisiiteistä, jotka tekivät asioista entistäkin monimutkaisempia.
”Ymmärrän.. olette siis tulleet kysymään nethisiitistä”, Supinelu totesi mietteliäänä. ”Teidän täytyy puhua vanhimpien kanssa siitä. Vaikka naamioidemme takia teidän on vaikea erottaa meitä toisistamme, kulkekaa kylässä ja katselkaa silmillänne sekä kuunnelkaa korvillanne. Löydätte oikean tien.”

Mies nyökkäsi Franille lyhyesti ja jätti sitten hämmentyneen joukon sillan päähän. Hän asteli erääseen telttaan vaihdettuaan pari sanaa toisen garifin kanssa.
”Mitä tuo oli tarkoittavinaan? Eikö hän aiokaan auttaa meitä?” Ashe närkästyi.
”Garifit elävät vanhojen tapojen mukaan”, Fran huomautti kuin olisi puhunut jostain täysin itsestään selvästä.
”Entä sitten?” Ashe kysyi.
”He eivät jaa salaisuuksiaan ihmisille, eivätkä edes vieroille, vaikka vieratkin noudattavat vanhoja tapoja”, Fran selosti tajuttuaan, etteivät nämä asiat olleet yhtä jokapäiväisiä muille kuin ne olivat hänelle. ”Jos haluamme puhua vanhimmille, meidän on itse löydettävä tiemme heidän luokseen.”
”Eikö olisi vain helpompaa osoittaa oikea henkilö?” Penelokin kummasteli.
”Varmasti, mutta entä jos he osoittaisivat oikean henkilön vaikkapa Vaynelle”, Fran jatkoi. ”Vain se, joka on osoittanut aitoa halukkuutta keskustella vanhimpien kanssa, on tervetullut puhumaan heille. Löydämme heidät vain, jos keskustelemme muiden garifien kanssa. Ja puhuessamme aikeemme paljastuvat. Jos aiomme vahingoittaa vanhimpia, emme koskaan tapaa heitä.”
”Tuossa on järkeä”, Balthier huomautti. ”Eivät ihmisetkään päästä ketä tahansa valtionpäämiesten puheille.”
”Olet oikeassa, mutta naamiot tekevät urakasta vaikean. Mistä me muistamme, kenelle olemme jo puhuneet?” Basch pohdiskeli.
”Katselkaa silmillänne sekä kuunnelkaa korvillanne”, Fran vastasi.

Viera jätti muut seisomaan sillalle ja käveli kohti kylän keskustaa. Hyvin pian Balthier oli jo liittynyt hänen seuraansa.
”Voisit joskus olla vähemmän salaperäinen”, mies huomautti.
”Ettehän te silloin koskaan oppisi”, Fran vastasi ja hymyili.

Muut maleksivat Franin perässä, kun tämä kiersi tottuneesti pitkin kylää ja pysähtyi puhumaan milloin kenellekin. Toisinaan keskustelut koskivat jokapäiväisiä asioita, kuten karjaa, jota garifit pitivät, tai metsästettäviä petoja. Välillä taas Fran tarjosi vihjauksen siitä, minkä takia joukko oli saapunut Jaharaan. Muiden silmissä hänen touhunsa näytti täysin järjettömältä, mutta viera suhtautui siihen kuin jonkinlaiseen pyhään rituaaliin.

”Tässä on ylipäällikkö Zayalu”, Fran sanoi yllättäen muille, jotka olivat jo tuskastuneet pienen ikuisuuden kestäneeseen kiertelyyn. Vieran äänensävy paljasti, että ylipäällikön täytyi olla tärkeä henkilö, kenties yksi vanhimmista, joita he yrittivät epätoivoisesti etsiä tavallisten metsästäjien joukosta.
”Mitäs tämä tarkoittaa? Ihmisiä on tullut vierailemaan luonamme”, garif naurahti, vaikka oli varmasti jo täysin tietoinen vierailusta. ”Hieman isompia tällä kertaa, mutta mitäpä tuosta. Teidän ei tarvitse kertoa minulle mitään. Tiedän teidän tulleen kyläämme oppiaksenne kivestä, nethisiitistä. Meillä garifeilla on perimätietoa niistä, sitä on siirretty isältä pojalle, äidiltä tyttärelle. Osa siitä on säilynyt, osa on hautautunut historian hiekkaan. Minä.. en tiedä mitään kivistä. Teidän täytyy puhua Suurelle Päällikölle. Hän yksin tietää syvimmät salat. Hän ainoastaan muistaa kaikki tarinat. Ylittäkää silta pohjoisessa ja löydätte hänet. Sillalla on kuitenkin vartijoita, joten suosittelen, että puhutte ensin sotapäällikkö Supinelulle.”

Ashen kasvoilla käväisi ärtynyt ilme. Fran arvasi syynkin siihen. He olivat kulkeneet ympäri kylää jo pari tuntia vain siksi, että heidät lopulta passitettiin puhumaan samalle henkilölle, jonka kanssa he olivat keskustelut aloittaneet. Viera tunsi käytännön ja oli jo kertaalleen käynyt sen lävitse. Silloin kuitenkin vallassa oli ollut osittain eri henkilöitä, joten oli täysin oikein, että hän joutui muidenlailla kulkemaan uudestaan kylän halki paljastaen aikeensa.

Tällainen kiertely näytti ihmisten silmissä turhalta, mutta Franista se oli varsin hyvä tapa tulla tutuksi monien kanssa. Jos he vierailisivat Jaharassa vielä myöhemmin, he voisivat marssia suoraan kenen tahansa puheille, sillä koko kylä kuuluisi heidän tuttavapiiriinsä. Tietenkään he eivät tuntisi aivan kaikkia, mutta kaikki olisivat jo siinä vaiheessa kuulleet heistä.

Viera aikoi lähteä sotapäällikön puheille, mutta Zayalu kosketti kevyesti hänen olkapäätään ja pysäytti hänen kulkunsa.
”Pyytäisin palvelusta”, mies sanoi. Fran nyökkäsi ja jäi kuuntelemaan. Hän erotti korvillaan selvästi äänen, joka muodostui siitä, kun Ashe naputti maata kengällään.
”Mitä vain”, viera vastasi ystävällisesti, eikä välittänyt prinsessan hermostuneisuudesta.
”Antakaa tämä sotapäällikkö Supinelulle, kun tapaatte”, ylipäällikkö pyysi ja ojensi Franille jaya-puisen tangon. ”Asialla ei ole kiirettä. Antakaa se, kun seuraavan kerran satutte tapaamaan hänet. Saatatte löytää kaikki etsimänne vastaukset.”

Fran nyökkäsi ja kiitti miestä. Kun hän oli kävellyt kuulomatkan ulkopuolelle, tällä kertaa Ashe kiirehti hänen luokseen.
”Eikö tämä pelleily jo riitä?” prinsessa tivasi. ”Pian on ilta, emmekä ole edenneet yhtään.”
”Me olemme edenneet hyvin paljon”, Fran kuitenkin väitti. ”Olemme jo hyvin lähellä vastauksia. Meidän täytyy vain löytää Supinelu.”
”Ja mitä sitten? Lähettääkö hän meidät uudelle kierrokselle kylän keskustan ympäri? Minä olen ollut kärsivällinen, mutten ole tottunut tällaiseen käytökseen. Se on epäkohteliasta.”
”Jos jokin on epäkohteliasta, niin jättää noudattamatta vanhoja tapoja. Eivätkö dalmascalaiset tunne sanontaa ’maassa maan tavalla’?” Fran kysäisi. Ashe kävi sillä hetkellä hänen hermoilleen, mutta hän piti kuitenkin äänensä rauhallisena. Itsehillintää. Sitä hän tarvitsi, sillä ei ollut sopivaa suuttua juuri nyt.

Ashe ei vastannut Franille mitään. Viera päätteli, että hiljaisuus oli merkki häpeästä. Vaikkei se olisi ollutkaan, niin Fran antoi asian olla. Sen sijaan hän suunnisti teltalle, johon Supinelu oli aiemmin kadonnut. Valitettavasti mies ei kuitenkaan enää ollut siellä.
”Miten me muka löydämme hänet puhumatta kaikille?” Vaan huudahti epätoivoisesti. ”He ovat kaikki samannäköisiä.”
”On aika kuunnella”, Fran sanoi. ”Olkaa kaikki hiljaa.”

Viera jähmettyi paikoilleen ja sulki silmänsä. Hän ei ollut varma, pystyisikö todella helpottamaan heidän etsintäänsä, mutta päätti kuitenkin yrittää. Kylä oli yllättävän täynnä ääniä, kun niitä todella keskittyi kuuntelemaan. Kuten ihmiset, myös vierat pystyivät sulkemaan turhan taustahälyn pois tietoisuudestaan. Itse asiassa se tapahtui automaattisesti, eikä siihen tarvinnut kiinnittää erityistä huomiota. Juuri nyt Fran kuitenkin halusi kuulla tuon kaiken hälyn tavoittaakseen sen joukosta yhden ainoan äänen.

Fran ei ollut käyttänyt kuuloaan tällä tavoin pitkään aikaan. Yleensä hän vain huomioi tavallisuudesta poikkeavat äänet, jotka merkitsivät mahdollista vaaraa. Erinomaisen kuulonsa ansiosta hän erotti ne usein aiemmin kuin Balthier, ellei ollut liian keskittynyt johonkin muuhun. Oli kuitenkin eri asia havahtua yksittäiseen ääneen kuin yrittää löytää se.

Supinelu ei ollut kukaan lähimmistä garifeista. Fran avasi silmänsä ja lähti vaeltamaan pitkin kylää. Välillä hänen oli kuitenkin pakko pysähtyä ja keskittyä kunnolla kuuntelemiseen. Totuus harmitti häntä, sillä kymmeniä vuosia sitten hän oli pystynyt jäljittämään äänen, vaikka olikin ollut liikkeessä. Hänen taitonsa olivat ruostuneet. Ajatus oli ärsyttävä, sillä Fran olisi halunnut olla kaikin puolin täydellinen. Silti aina oli jotain. Hän ei koskaan saavuttanut tavoitettaan, sillä yhden korjatun puutteen tilalle ilmestyi aina uusi.

Pitkän ajan kuluttua Fran vihdoin tavoitti oikean äänen. Hän keskittyi siihen ja avasi sitten silmänsä. Nyt hän pystyi sanomaan, kuka ja missä Supinelu oli. Nopeasti hän harppoi kylän keskusaukion poikki tämän luokse. Hän ojensi jaya-puisen tangon miehelle, joka jäi katselemaan sitä hetkeksi, ennen kuin otti sen vastaan.
”Ylipäällikkö on antanut minulle tämän?” hän hämmästeli. ”Otan siis sen vastaan. Kiitän teitä siitä, että toitte sen minulle. No, saitteko tietää, mitä halusitte? Ei, älkää vastatko, sillä kasvonne kertovat jo vastauksen. Edes ylipäällikkö ei siis osannut auttaa. Sitten teidän täytyy tavata Suuri Päällikkö.”
”Me tapaisimme mieluusti hänet”, Vaan huomautti.
”Suuri Päällikkö voi tietää jotain, mistä on teille apua. Kuitenkin audienssin järjestäminen voi olla hieman vaikeaa…”

Ashe astui sotapäällikön eteen muiden takaa ja niiasi tälle kunnioittavasti. Aiemmasta ärtymyksestä ei ollut merkkiäkään, sen verran Franin täytyi myöntää prinsessan puolesta.
”Minun täytyy saada tietää lisää nethisiitistä. En voi kääntyä nyt takaisin. Pyydän, kertokaa tälle Suurelle Päälliköllenne, että olen Dalmascan kuninkaallista sukua, suoraan alenevasta polvesta itsensä Raithwallin jälkeläinen. Jos tieto kivistä on kulkenut garifeilla, teidän täytyy olla tietoisia nethisiitistä, jota dynastiakuningas kerran kantoi”, Ashe aneli.
”Onko sinulla mitään todistetta verenperinnöstäsi?” sotapäällikkö tiedusteli.
”Ei.. minulla ole”, Ashe mutisi.

Supinelu nojautui niin lähelle prinsessaa, että hänen naamionsa miltei kosketti tämän nenänpäätä. Ashe pysytteli liikkumatta paikoillaan. Edes hänen ilmeensä ei värähtänyt. Sotapäällikkö tuijotti naista pitkän aikaa, ennen kuin vetäytyi taas kauemmas.
”Hmmm, olen katsonut sinua silmiin ja nähnyt, että puhut totta, ihmislapsi. Annan sinulle luottamukseni. Suuri Päällikkö on sillan toisella puolella.”

Sotapäällikkö ilmoitti puhuvansa sillan vartijoille, minkä jälkeen tie vanhimpien asumuksille olisi vapaa Ashelle ja kaikille hänen kanssaan kulkeville. Ensimmäistä kertaa koko päivänä prinsessa hymyili.

Koko joukko käveli sotapäällikön perässä sillalle. Vartijoiden kanssa neuvotteluun meni tovi. Vaikutti siltä, että kaikki tässä kylässä tapahtui hitaasti ja kankeiden, vanhojen kaavojen mukaan. Garifit kunnioittivat perinteitä, eivätkä nähneet syytä luopua niistä. Olivathan he eläneet satoja vuosia onnellista ja tasaista elämään Ozmonen tasangon lounaisessa kulmassa.

Sillan toisella puolella kylä jatkui samanlaisena kuin aiemminkin. Nyt vain teltat olivat suurempia ja koristeellisimpia. Kaikista suurimman teltan edustalle kasattiin juuri isoa nuotiota ja sen ympärillä selvästikin valmisteltiin ateriaa. Kaikki näytti kovin juhlavalta, melkein sitä kuin garifit olisivat varautuneet siihen, että saisivat tänä iltana vieraita.