Kysymys

Ikäraja: S
Kuvaus: Ronilla on Hermionelle tärkeä kysymys, jonka hän aikoo esittää jouluna Kotikolossa.

Tämä ficci on kirjoitettu tilaustyönä nimimerkille Accused.

Jos haluat tilata omaan makuusi sopivan ficin, jätä minulle kommenttia asiasta.


Kysymys


Kotikolossa leijui kalkkunan ja karpalokastikkeen tiheä tuoksu, joka sekoittui joulutorttuihin, kun Ron humahti liekkien läpi suoraan olohuoneeseen. Tutut tuoksut sulkivat hänet syleilyynsä yhtä aikaa äidin kanssa eikä hän tervehdyksien solinalta kuullut suhahdusta, kun Hermione syöksähti takkaan hänen perässään.

Molly Weasley työnsi poikansa käsivarren mitan päähän ja tarkasteli häntä päästä varpaisiin. Ronilla oli yllään harvinaisen siisti neulepusero, jonka alta töröttivät paidan kaulukset. Jästit kuulemma pukeutuivat sillä tavalla, ja Ron oli noudattanut Hermionen neuvoja, kun he olivat käyneet vieraisilla tämän vanhempien luona. Kaiken sen jännittävän pönöttämisen ja velhojen hammashoitoa koskevien kysymysten jälkeen Kotikoloon saapuminen täytti Ronin yllättävällä lämmöllä.

Ron ei ollut viettänyt jouluja kotona vuosiin. Nyt joka puolelta tulvivat tuoksut ja tutut kasvot – joista valitettavasti puuttui Fredin ilkikurinen virnistys – toivat mieleen lapsuudenpäivät. Percy istui nojatuolissa ja selaili pitkää kirjelmää, jossa näkyi taikaministeriön leima. Jouluaattona! Uskomatonta! George sen sijaan näytti yllättävän poissaolevalta, mutta kenties ensimmäinen joulu ilman Frediä otti aivan erityisen koville juuri hänelle. Ei sillä, yhtä lailla ajatusta seuraava kaipaus riipaisi Ronin rintakehää. Mikään ei olisi enää koskaan ennallaan.

Isä halasi Ronia heti äidin jälkeen, ja vastatessaan halaukseen Ron erotti kauempana Harryn kainaloon käpertyneen Ginnyn, Fleurin hiuksia hipeltävän Billin – Ron käänsi katseensa äkkiä toiseen suuntaan – sekä lohikäärmekirjaan uppoutuneen Charlien. 

Hermione astui Ronin vierelle, ja sekä Molly että Arthur kiirehtivät tervehtimään myös häntä. Kun vanhemmat vihdoin suostuivat väistymään, Ginny ja Harry saivat suunvuoron. Hetken kaikki oli yhtä mylläkkää, eikä Ron olisi voinut olla onnellisempi. Oli melkein kuin he olisivat palanneet Tylypahkaan nyt, kun kaikki olivat yhdessä eivätkä huolet painaneet hartioilla.

Molly usutti koko joukon ruokapöytään, jonka tarjottavat eivät juuri hävinneet Tylypahkan juhlaherkuille. Niiden maku oli kuitenkin omintakeinen, sellainen, ettei kukaan muu pystynyt vastaavaa loihtimaan. Ron oli yrittänyt muutamia äidin reseptikirjasta pihistettyjä ohjeita muttei vielä kertaakaan ollut päässyt kaipaamaansa lopputulokseen edes Hermionen avustuksella.

Ilta oli täynnä hyvää ruokaa ja puhetta, takkatulen räiskettä ja Georgen uusia pilailutuotteita, jotka saivat aina välillä sekä äidin että Fleurin nyrpistämään nenäänsä. Hermionekin naksautti pari kertaa paheksuvasti kieltään muttei sanonut mitään. Ron tiedosti tavanomaista paremmin vieressään istuvan nuoren naisen lämmön, hänen hiustensa vaniljaisen tuoksun ja villit kiharat. Ronin sormet nyppäsivät housun punttia yhä uudestaan, kun hän mietti tulevaa yötä ja seuraavaa päivää. Mitä pidemmälle kello tikutti, sitä huonommin hän sai mitään kurkustaan alas ja vatsaakin meinasi vääntää. Hän kuitenkin pakottautui juomaan pari isoa mukillista mausteviiniä, vaikka äiti loi häneen heti paheksuvan katseen. 

”Täysikäinen”, Ron muodosti sanat huulillaan, ja sai vastaukseksi tuhahduksen.

”Sinä olet aina minun pikkupoikani”, Molly sanoi.

Ronin korvia kuumotti, ja hän tiesi niiden lähestyvän tukkansa väriä. Silti hän kumosi vielä viimeiset pisarat toisesta mukillisesta kurkustaan alas ja nautti niiden tuomasta rentoudesta. Kiristävä vyyhti vatsassa helpotti hieman, mutta mikään ei onnistunut poistamaan hänen levottomuuttaan.
Muut eivät tuntuneet väsyvän millään. Niin paljon kuin Ron perheensä seuraa arvosti, juuri nyt hän ei olisi kaivannut heitä. Ehkä oli ollut huono ajatus tulla jo tänään Kotikoloon, mutta äiti oli suorastaan vaatinut sitä, eikä Ron ollut halunnut peruuttaa suunnitelmaansa vain sen takia, että joutui toteuttamaan sen lapsuudenkodissaan. Ajatus oli riivannut häntä päivin ja öin riittävän pitkään, nyt saisi loppua.

Yhtäkkiä Hermione haukotteli ja venytteli käsivarsiaan.

”Olimme vielä eilen töissä, ja tänään on ollut pitkä päivä. Taidan vetäytyä yöpuulle, että jaksan huomenna nauttia jouluaamun tunnelmasta”, hän sanoi ja nousi pöydästä.
Ron ampaisi pystyyn. Ei tämän näin pitänyt mennä.

”Sinä voit vielä hyvin jäädä”, Hermione sanoi. ”Haluat varmasti viettää aikaa Ginnyn, Harryn ja veljiesi kanssa.”

”Eikun minua väsyttää ihan hirveästi”, Ron sanoi ja pakotti leveän haukotuksen, joka sai Hermionen vain kohottelemaan kulmiaan.

”Jos niin sanot…” 

Hermionen äänensävy paljasti hänen todelliset ajatuksensa, mutta sentään hän ei laukonut niitä ääneen. Ron toivotti pikaisesti hyvät yöt kaikille muille ennen kuin kiirehti Hermionen perään kohti vanhaa huonettaan, jonka äiti ja isä olivat remontoineet. Kun kuolonsyöjät olivat tunkeutuneet taloon etsimään Weasleyn perhettä, olivat he jättäneet jälkeensä kaaoksen, mutta nyt koti alkoi olla jälleen entisellään. Ronin vanha sänky oli kuitenkin poissa ja korvattu natisevalla vuodesohvalla, jota Hermione jo levitti, kun Ron astui huoneeseen.

Ron painoi oven perässään kiinni. Hermione heilautti taikasauvaansa, ja lakanat lennähtivät paikoilleen. Vasta sitten hän ryhtyi etsimään yöpaitaansa kassista, jonka he olivat tuoneet mukanaan.
”Olisit sinä voinut oikeasti jäädä alakertaan”, Hermione sanoi.

Ronin suusta pääsi omituinen rykäisy. Jälleen Hermione kohotti kulmakarvojaan, jotka kuitenkin katosivat pian näkyvistä, kun hän kiskoi villapaidan päältään. Sitä seurasi toppi ja rintaliivit. Niin ikään hame ja sukkahousut päätyivät pinoon tuolille, eikä Ron ollut vieläkään saanut sanaa suustaan. Hermione oli niin kaunis, kaikki hänessä oli kaunista. Jokainen kihara ja luomi, jokainen vartalon kaari, suloinen nenä ja räpsyvät ripset. Hän oli täydellinen, ja miltei alasti, kunnes kiskaisi yöpaidan päälleen ja peitti sen alle upeutensa.

”Sinä käyttäydyt omituisesti”, Hermione sanoi ja istahti vuodesohvalle, joka naukaisi niin, että ääni kuului varmasti alakertaan asti. Oliko äiti halunnut varmistaa, ettei Ronin huoneessa tapahtuisi mitään sopimatonta? 

”Niin… tuota…”

Sanat olivat hukassa. Miksi ne aina olivat hukassa, kun olisi ollut tärkeintä sanoa ne oikein? Hermione risti jalkansa ja nojautui hieman taaksepäin. Rintojen kaari erottui selvästi yöpaidan läpi, ja Ronin oli vaikea keskittyä. Korvia kuumotti jälleen, kun tiukka katse porautui häneen.

”No, kakaise nyt. Minä haluan nukkumaan.”

Ron nielaisi. Ajatukset kaikkosivat hänen päästään, lennähtivät kai ullakolle asti pahan hengen seuraksi. Polvet notkahtivat ja vasen iskeytyi lattiaan. Hermionen silmät levisivät, huulet pyöristyivät ja puna nousi hänen poskilleen.

”Menetkö sinä… tai siis… tuletko sinä minun… vaimokseni?”

Siinä. Nyt se oli sanottu. Kysymys poltteli yhä Ronin huulilla, kun hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Hänen poskensa ja korvansa olivat tulessa, ja hän näki, kuinka puna kiipesi ylös Hermionen kaulaa. Nuori nainen henkäisi. Ei, Hermione niiskaisi kuuluvasti. Hän syöksähti eteenpäin ja halasi Ronia niin lujaa, että he molemmat kierähtivät lattialle. Pehmeä vartalo painui Ronia vasten ja suudelmat peittivät hänen kasvonsa.

”Tulen! Tulen! Tulen!”

Muuta Ronin ei tarvinnut kuulla. Hän kiersi kätensä Hermionen ympärille ja otti seuraavan suudelman vastaan huulillaan.

Ei kommentteja

Kiitos palautteestasi!