Ficcikirjasto

Sade oli minun onnekseni jäänyt taakse. Maisemakin oli alkanut hiljalleen muuttua matkatessamme eteenpäin. Sademaassa oli jotain kovin vastenmielistä. Ehkä en vain pitänyt kosteasta ilmanalasta, mutta toisaalta synkkien pilvien peittämä taivaskin oli kovin epämiellyttävä näky. Oli aivan ihanaa tuntea auringonpaahde kasvoillaan ja hengittää kuivaa ilmaa kostean sijaan.

Maamaa ei tosin ollut aivan niin vehreä paikka, mihin olin tottunut. Rakastin Tulimaan laajoja metsiä, olin pitänyt tietyllä tavalla jopa Ruohomaan loputtomista ruohoaroista, vaikkakin siellä oli ollut hyvin vaikea piiloutua, mikä oli jokseenkin ahdistavaa.

No, joka tapauksessa täälläkin oli metsää, ruohoa ja muita kasveja. Silti maastossa korostuivat kivikot yhtälailla. Mutta vaihtelu sateeseen kelpasi. En valittanut. Kuljin kiltisti miesten perässä ja tein, mitä käskettiin. Kisame erityisesti näytti nauttivan käskyttämisestäni. Hai kuvitteli selvästi saaneensa minusta ilmaisen palvelijan. Jos en olisi ollut niin helpottunut päästyäni avaran taivaan alle, olisin luultavasti vastustanut häntä huomattavasti enemmän. Nyt olin ainoastaan kiitollinen näennäisestä vapaudestani ja siitä, että sain viettää aikaa Itachin kanssa.

Hymyilin itsekseni kävellessäni, kun muistin aamun, jona olimme lähteneet. Oli ollut vähällä, etten ollut käynyt silloin miehen kimppuun.

”Tämä on sinulle”, Itachi sanoi ja ojensi minulle laukkuni. Olinkin ikävöinyt sitä kiitettävästi. Kurkistin sen sisälle. Kaikki oli hyvässä järjestyksessä ja vaatteeni vaikuttivat puhtailta. Se oli varsin positiivinen yllätys. Kiitin miestä ja nostin laukun olkapäälleni. ”Ja tämä”, hän lisäsi.

Otin vastaan hänen ojentamansa esineen, joka oli kuulunut minulle ja vuosia. Kerta vilkaisu jo sai sydämeni vuotamaan verta. Otsasuojani. Kaunis Konohan otsasuojani. Piloilla!

”Mitä sinä olet mennyt tekemään?!” kiljahdin saman tien. Kauempana seisonut Kisame vilkaisi suuntaamme, mutta ei ihme kyllä kommentoinut kohtaustani lainkaan. ”Se on piloilla! Minä olen vaalinut sitä aarteenani ja sinä olet mennyt tuhoamaan sen. Kuinka sinä saatoit!?” Raivoni oli suorastaan avutonta, mutten vain voinut sille mitään. Olin purskahtamaisillani itkuun. Konohan tunnuksen ylitse kulki ruma viilto.

”Olen tehnyt sen, mitä pitikin tehdä”, mies vastasi tyynesti. Itachin kanssa oli miltei mahdoton riidellä, koska hän ei lähtenyt siihen mukaan.
”Mutta..” mutisin ja nyyhkäisin hiljaa.
”Sinä olet ollut karannut ninja vuosia. Sinun tulee käyttäytyä sen mukaan”, mies huomautti. ”Saede, me emme enää koskaan palaa Konohaan, emme ainakaan siten kuin sinä toivoisit. Jos palaamme sinne, olemme vihollisia ja siltä meidän tulee näyttää.”

Tiesin, että hän oli oikeassa. Minuun sattui siitä huolimatta. Halusin lyödä häntä, vaikka tiesin, etten osuisi. Puristin otsasuojaa kädessäni ja tärisin ääneti. En itkisi, piru vie. EN ITKISI. Tämä ei ollut niin vakavaa.

Silti minusta tuntui, että viimeinen siteeni menneisyyteen oli katkaistu tuon viillon myötä. Kenties siihen Itachi oli pyrkinytkin. Hän ei halunnut minun roikkuvan menneessä, vaan katsovan tulevaan. Miksi se oli niin vaikeaa? Miksi sen piti sattua näin paljon?

Huitaisin Itachin suuntaan voimattomasti, mutta hän väisti helposti. Yritin uudestaan osumatta kertaakaan.

”Ipana tosiaan tarvitsee harjoitusta”, Kisame mutisi kauempaa.
”Älä sinä puutu tähän!” huusin haille. Että minä vihasin häntä!

Ihme kyllä, kapakala pysytteli hiljaa. Kaipa hänelläkin oli sentään jonkinlaista tilannetajua. Itachi antoi minun purkaa raivoani kaikessa rauhassa, ennen kuin tarttui tiukasti kiinni toiseen ranteeseeni ja irrotti otteeni otsasuojasta.

”Anna minä”, hän pyysi. Käteni putosivat hervottomina alas, enkä estänyt häntä, kun hän kietoi otsasuojan pääni ympärille. Kun se vihdoin oli paikoillaan, kohotin käteni ja tunnustelin sitä varovaisesti. Se ei enää tuntunut samalta kuin ennen, mutta minun oli kaiketi pakko sopeutua. Haroin hiukseni kuitenkin osittain sen päälle.

Tuosta tapahtumasta oli nyt jo aikaa. En vieläkään pitänyt otsasuojani uudesta ulkonäöstä, mutta aloin hiljalleen hyväksyä asian. Tavallaan se myös yhdisti minua ja Itachia. Pystyin jossain määrin hymyilemään raivokohtaukselleni. Se kertoi siitä, kuinka tärkeä asia oli minulle.

Pilviä purjehti auringon eteen. Vilkaisin vaistomaisesti taivaalle, sillä olin herkistynyt tunnistamaan sään muuttumisen sateiseksi. Tällä kertaa kyse oli kuitenkin ohuen harsomaisesta pilvenriekaleesta, joka värjäytyi vaaleanpunaisenoranssiksi. Aurinko oli jo ajat sitten ohittanut taivaan lakipisteen. Valoa riittäisi ehkä pariksi tunniksi, mutta sitten yö laskeutuisi. Aloimme lähestyä määränpäätämme, joten meidän tuli olla entistä varovaisempia. Silti olimme tähän asti liikkuneet päivisin ja levänneet öisin. Odotin hetkeä, jolloin siirtyisimme toisenlaiseen toimintamalliin. Tosin olin käsittänyt, että Akatsuki nimenomaan halusi, että heidät huomattaisiin. He halusivat mainetta ja kunniaa, he halusivat kylvää pelkoa. Ehkä emme toimisikaan kovin salakähmäisesti.

Minua jo melkein säälittivät tulevat vastustajamme. En ollut vieläkään nähnyt Kisamea taistelutilanteessa, mutta hänen täytyi olla todella hyvä taistelija. Hänen maineensa ainakin kertoi varsin onnistuneista rikoksista, murhista ja ties mistä vääryyksistä. Eikä Akatsukiin taatusti otettu ketä tahansa toheloa. Itachin taidot taas olivat omaa luokkaansa, enkä minäkään huono ollut. Vastustajillamme ei tulisi olemaan minkäänlaisia mahdollisuuksia. Vaikkakin tietysti itse nelihäntäinen saattaisi tuoda pientä haastetta..

”Shi-san”, hai töksäytti kuin olisi aavistanut minun ajatelleen häntä juuri hetki sitten. Käänsin katseeni kohtaamatta hain pyöreitä silmiä kuitenkaan. Hän piileksi typerän hattunsa alla, sellaisen, jota minäkin jouduin pitämään Itachin vaatimuksesta. Emme erottuneet toisistamme kuin pituuden perusteella (toki Kisamen samehada erotti hänet helposti myös muista), koska olimme verhoutuneet samanlaisiin kaapuihin ja hattuihin. Kaapu oli niin löysä, että se oli myös omiaan kätkemään kaikki naiselliset muodot, ei sillä, että minulla olisi sellaisia edes ollut.

”Shi-san!” Kisame ärähti. Tajusin, etten ollut vastannut hänelle mitään.
”Niin?” kysäisin. Olimme oppineet sietämään toisiamme paremmin. Olin tullut siihen lopputulokseen, etten varsinaisesti vihannut Kisamea, en vain erityisemmin pitänyt hänestä. Mutta jos hän oli hinta, jonka jouduin Itachin seurasta maksamaan, maksoin sen ilomielin. Tosin oikeasti tiesin, että hinta oli paljon korkeampi.. ja silti olin suostunut maksumieheksi. Olinpa totisesti hukassa.

”Pysähdymme kohta, ala katsella sopivia puita poltettavaksi”, hai selvitti. Hän antoi aina kaikki paskaduunit minulle. Ei puhettakaan siitä, että olisin ollut tasa-arvoinen. En kuitenkaan purnannut, eikä Itachikaan puuttunut asiaan. Olin heidän oppilaansa ja minun tuli käyttäytyä sen mukaan. ”Katso, etteivät ne ole tuoreita tai märkiä. Emme halua turhaa savua.”

Nyökkäsin lyhyesti ja hattuni reunassa roikkuva tiuku helähti. Ryhdyin tarkkailemaan ympäristöäni uudella tavalla ja poimin mukaani jokaisen järkevän kokoisen pienehkön ja kuivan puun. Onneksi lähiaikoina ei tosiaan ollut satanut. Kuivaa puuta olisi muuten ollut hyvin vaikea löytää.

Pysähdyimme pieneen ja tiheään metsikköön. Nuotion savu hajoaisi viimeistään puiden latvustoissa, eikä nousisi häiritsevänä näkyviin. Lisäksi meidät olisi muutenkin vaikeampi havaita täältä kuin avomaalta. En silti osannut täysin rentoutua. Oli melko varmaa, että joku oli jo tajunnut Akatsukin suunnitelman. Olivathan he napanneet yksihäntäisen, eikä tästä ollut kuin muutama päivä, kun ensin kaksihäntäinen ja sitten kolmihäntäinen oli liitetty kokoelmaan. Jos huhut kiersivät yhtään, nelihäntäistä suojeltiin taatusti. Meitä osattaisiin odottaa.

Ryhdyin vaitonaisena kasaamaan nuotiota. Se kuului tehtäviini, joista en tosiaan katsonut aiheelliseksi valittaa. Ruokaa en kuitenkaan laittanut, se oli edelleen Kisamen heiniä. Hai ei mukamas luottanut minuun tarpeeksi, että olisi antanut minun kokata. En kuitenkaan uskonut, että se oli todellinen syy. Olin melko varma, että Kisame itse asiassa nautti ruuanlaitosta ja halusi puhtaasti sen takia hoitaa homman. Ehkä hänestä olisi toisenlaisessa maailmassa tullut kokki. Aivan niin kuin kaikki meistä olisivat valinneet toisen ammatin, jos todellisuus olisi ollut vähemmän armoton ja julma.

Kun nuotio oli vihdoin valmis, levitin oman makuualustani ja asetuin sen päälle selälleni lepäämään. Taivasta ei näkynyt tiheiden lehvästöjen läpi juuri ollenkaan, mutta punertavaksi käynyt auringonvalo siivilöityi vielä metsikköön. Kaikki näytti jollain tapaa hyvin kauniilta ja salaperäiseltä. Oli myös mukavan hiljaista. Vain luonnon ääniä, ei mitään ylimääräistä. Pystyin lähestulkoon rentoutumaan.

”Nelihäntäinen on minun”, Kisame huomautti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hän paistoi nuotiolla jotain, joka tuoksui turkasen herkulliselta ja sai syljen erittymään suussani. Piru vie, minulla oli kunnolla nälkä. Kohottauduin kyynärpääni varaan ja nojasin pääni kättäni vasten.

”Tiedän”, Itachi vastasi nuotion toiselta puolelta. Hän puhui Kisamelle, mutta hänen katseensa oli minussa. ”Me voimme kuitenkin olla avuksi. Olethan sinäkin auttanut minua tarvittaessa.” Hymyilin miehelle. Hän vastasi ilmeeseeni katseellaan. Nuo mustat silmät olivat niin ilmeikkäät. Rakastin niiden syvää ja lämmintä katsetta.
”Haluan tehdä tämän itse. En ole aikoihin päässyt verestämään taitojani”, hai tuhahti ja naksautti sorminiveliään inhottavasti. Puistatus kulki pitkin selkärankaani. ”Shi-san, mene tarkistamaan ympäristö. Meillä on puhuttavaa.”

Puuskahdin vihaisesti, mutta nousin paikaltani ja hyppäsin yläpuolellani olevaan puuhun. Kun olin suojassa katseilta, painoin silmäni kiinni ja avasin ne uudestaan. Näin maiseman uudella tavalla. Lähdin etenemään äänettömästi puiden oksia pitkin hyvin ärtyneenä. Olisin halunnut kuulla keskustelun, mutta Kisame ilmeisesti halusi salata minulta asioita. Toisaalta minun oli pakko hyväksyä salailu, koska en ollut vielä täysivaltainen jäsen.

Kuljin ääneti aivan metsikön reunaan. Missään ei näkynyt ketään. Tunnustelin ympäristöä kaikilla vaistoillani, mutta en havainnut mitään ihmisenkaltaista lähistöllä. Jossain rapisteli orava tai jokin muu pikkuelikko, se oli kuitenkin todennäköisesti harmiton tapaus, enkä siis jaksanut kiinnittää siihen erityisempää huomiota.

Istahdin oksalle, nojasin selkäni puunrunkoa vasten ja jäin tuijottelemaan auringon katoamista horisontin taakse. Toivoin, että näky olisi saanut rauhan laskeutumaan sydämeeni, mutta siitä ei ollut toivoakaan. Olin edelleen jossain määrin levoton. Lisäksi sydäntäni tuntui puristavan jonkinlainen vanne. Olin hajalla. Ikävöin Deidaraa suunnattomasti ja samaan aikaan tunsin ikävästäni syyllisyyttä. Minulla ei ollut oikeutta tuntea näin, koska olin antanut Itachin ymmärtää, että välitin hänestä. Ja minä välitinkin, minä rakastin häntä. Siksi tämä kaikki oli niin vaikeaa. Miten saattoi välittää kahdesta miehestä tällä tavalla?

Huokaisin hiljaa ja annoin luomieni painua kiinni. Olin henkisesti uuvuksissa, vaikkei matkanteko ollut fyysisesti erityisen raskasta. En ollut edes joutunut taisteluharjoituksiin, vaikka olin odottanut niitä kovasti. Kenties kaksikko säästi niitä myöhempään ajankohtaan. Nyt oli ensisijaista saada nelihäntäinen napattua. Vasta sen jälkeen voisimme keskittyä muuhun. Paitsi, että sitten tulisi viisihäntäinen, kuusihäntäinen, seitsemänhäntäinen, kahdeksanhäntäinen.. ja lopulta Naruto. Siihen mennessä minun olisi päästävä Akatsukista eroon. En vain voinut hyökätä entiseen kotikylääni, en tappaa viatonta poikaa. Häntä olivat kaikki vihanneet hänen syntymästään lähtien, mutta en silti voisi tappaa häntä tai olla mukana tappamassa. Siinä kohtaa sanoisin sopimuksen viimeistään irti. Onneksi peliaikaa oli vielä jäljellä.

Ja sinä aikana minun pitäisi selvittää henkilökohtaiset ongelmani. Muuten en voisi päättää, mihin suuntaan lähtisin ja kenen kanssa.

Sinun pitää sitten aina tehdä kaikki vaikeimman kautta.

Luulin, että sinä lähdit pois.

Piti tulla takaisin, koska olet taas sössimässä elämääsi! Mitä ihmettä sinä oikein touhuat?

Liityin Akatsukiin.

No, kyllä minä sen tajusin! Mutta Deidara? Eikö sinulla ole mitään rajaa?

Eikö sinulla ole koskaan mitään hyvää sanottavaa?

Sinä saisit Itachin koska tahansa, sinä rakastat häntä. Älä pilaa tätä. Olet koko elämäsi elänyt vain saadaksesi hänet takaisin. Et voi nyt sotkea kaikkea. Minä pyydän!

Alatko sinä anella?

Jos on tarpeen..

”Saede, mitä sinä teet? Ei noin pidetä vahtia”, pehmeä ääni kuiskasi korvaani ja sai minut hätkähtämään. Melkein putosin puusta, mutta sain viime tingassa otteen oksasta. Käänsin katseeni vain nähdäkseni mustien silmien intensiivisen tuijotuksen.
”Minä..” mutisin nolona. Minua hävetti oikeasti. En halunnut antaa Itachille kuvaa, etten ollut tosissani.
”Jokin painaa mieltäsi”, mies totesi ja istahti viereeni. Oksa tuntui antavan hieman periksi, muttei kuitenkaan katkennut.
”Monikin asia”, hymähdin. Jäin katselemaan hiljalleen pimeäksi käyvää maisemaa.
”Sinä et halunnut liittyä”, Itachi yritti auttaa. Tajusin, että hän halusi minun puhuvan samalla tavalla kuin ennen. Hän halusi minun kertovan kaiken, avautuvan hänelle täydellisesti. Ja hän toivoi sitä sen takia, että uskoi avautumisen olevan merkki luottamuksesta. Hän janosi kipeästi luottamustani.

Pystyisinkö koskaan antamaan sitä hänelle täydellisesti? Kuinka haavoittuva minusta tulisi, jos luottaisin taas?

Kohautin olkapäitäni. ”Ei sillä ole merkitystä, koska minulla ei ollut oikeita vaihtoehtoja. Näin ainakin saan olla sinun kanssasi”, kerroin. Voisin antaa hänelle vähän luottamusta, mutta en kaikkea. Ehkä vähäkin tyydyttäisi hänen nälkäänsä hieman.
”Silläkö on merkitystä?” mies varmisti. Käännyin katsomaan häntä. Tummat silmät tuijottivat minua niin intensiivisesti, että minun oli vaikea hengittää. Hän oli muuttunut niin paljon ja silti ei yhtään. Kun katsoin häntä silmiin, tuhoisat vuodet väliltämme katosivat jonnekin. Hetkellisesti niitä ei vain yksinkertaisesti ollut.
”Tietenkin sillä on”, vastasin ja nielaisin kuuluvasti. ”Sinulla on merkitystä.”

Karmiva puna hiipi poskilleni, kun tajusin, mitä olin mennyt sanomaan. Sanat olivat totta, mutten halunnut silti antaa miehelle liikaa itsestäni. Halusin yhtä aikaa päästää hänet lähelle ja työntää pois. Tunne oli varsin sekava ja hankala.

”Itachi.. minä..” Yhtäkkiä puhuminen oli todella vaikeaa. Sydämeni paukutti rintaani vasten melkein kivuliaasti ja henkeni oli salpautua. Pelissä oli niin paljon, aivan liikaa. ”Minua pelottaa”, sain vihdoin soperrettua.

Miehen lämmin käsi laskeutui olkapäälleni. ”Sinua? Luulin, ettet sinä pelkää mitään, Saede”, hän naurahti. Niin, olin joskus taatusti väittänyt hänelle, ettei tässä maailmassa mikään voinut pelottaa minua. No, olin valehdellut. Minä pelkäsin hyvin monia asioita. En vain halunnut yleensä myöntää sitä, koska pelko oli heikkoutta, enkä minä halunnut olla heikko. Valitettavasti Itachin edessä olin heikkoakin heikompi.

”Ei sinulla kuitenkaan ole hätää. Luultavasti Kisame pystyy hoitelemaan neli..” mies alkoi selostaa.
”En tarkoittanut sitä!” sihahdin nopeasti ja sain hänet vaikenemaan. ”Minä pelkään sinua.”

Kaikki liike tuntui katoavan. Pimeys ympärillämme syveni, äänetkin kaikkosivat, ellei laskettu jyskyttävää sydäntäni. Se metelöi suorastaan sopimattoman kovaa.
”Olen pahoillani”, Itachi kuiskasi niin hiljaa, etten ollut kuulla hänen sanojaan sydämeni paukutukselta. Pystyin kuitenkin lukemaan ne hänen huuliltaan. ”Sinä tiedät, miksi olen toiminut niin kuin olen. En voi muuta kuin anella anteeksiantoasi..”
”Ei puhuta siitä”, älähdin käheästi. En halunnut alkaa taas itkeä. En halunnut kaivella menneitä. ”Ole vain lähelläni ja anna minun unohtaa.”

Vein käteni Itachin kaulalle ja vedin häntä lähemmäs itseäni. Hän kietoi kätensä tiukasti ympärilleni, vaikka hänen oli siten taatusti vaikea pysyä oksalla istumassa. Painoin pääni hänen olkaansa vasten ja vedin sitruksen tuoksua keuhkoni täyteen. Niin tuttu ja turvallinen. Jos pakotin itseni unohtamaan kaikki välillämme vallitsevat vääryydet, saatoin tavoittaa menneisyyden turvallisuuden. Samalla tuoksu herätti myös kaikki muut lämpimät, hehkuvat muistoni. Me olimme olleet hetken onnellisia. Me olimme ehkä olleet lapsia, mutta silti välillämme oli ollut jotain aitoa. Itachi oli merkinnyt minulle maailmaa ja minä olin merkinnyt hänelle samaa. Hetken olimme eläneet toisistamme. Voisimmeko tehdä niin taas?

Itachin käsi silitteli hiuksiani. Hänen kosketuksensa oli niin kevyt ja varovainen, aivan kuin hän olisi pelännyt minun rikkoutuvan. Siirsin hieman päätäni. Huuleni etsivät vaistomaisesti hänen leukansa, jota vasten painoin ne hellästi. Kuulin hänen huokaisevan hiljaa.  Suukottelin leukaa kokeilevasti, kuljetin huuliani edestakaisin. Hänen ihonsa maku oli tuttu, mutta siinä oli myös jotain erilaista kuin vuosia sitten. Jollain tapaa hän maistui nykyisin enemmän miehelle.

Nojauduin eteenpäin ja painoin toisen käteni vasten oksaa. Siirsin osan painostani sen päälle saadakseni tukea. Samassa ilmassa paukahti. Kuului kamala rusahdus, ja seuraavassa hetkessä tajusin putoavani. Hämmästynyt huudahdus karkasi huuliltani, kun pieni oksa raapaisi haavan poskeeni. Vasta siinä vaiheessa tajusin etsiä käsilleni tukea.

Tartuin ensimmäiseen oksaan, joka osui käsieni tielle. Sekin katkesi rutisten, mutta hidasti vauhtiani sen verran, että sain tukevamman otteen seuraavasta. Oksa heilui hurjana edestakaisin, mutta ei kuitenkaan antanut periksi. Vedin henkeä helpottuneena ja tajusin sydämeni käyvän jo ylikierroksilla. Se ei todellakaan kaivannut mitään tällaista enää.

Vilkaisin yläpuolelleni. Kaksi katkennutta oksaa roikkuivat rumasti puunrungosta, mutta Itachia ei näkynyt missään. Huolestuneena käänsin katseeni alas. Hän seisoi maassa hymy kasvoillaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Edes yhtään oksanpätkää ei ollut takertunut hänen pitkiin, ponnarilla oleviin hiuksiinsa. En voinut ymmärtää, miten hän onnistui siinä. Siis totta kai se johtui siitä, että hän oli ninjana lähes kaikkien yläpuolella, mutta tarvitsiko hänen aina silti näyttää siltä kuin olisi juuri tullut suihkusta. Joskus se tuntui nöyryyttävältä, kun itse näytti juuri päinvastaiselta.

”Jäätkö sinne vai tuletko alas?” mies tiedusteli minulta varsin huvittuneena. Mokomakin, kehtasi vielä nauraa minulle. Minun pelastautumisratkaisuni oli ollut aivan yhtä hyvä kuin hänenkin. Päästin irti oksasta ja pudottauduin maahan hänen eteensä.
”Tulen tänne”, tuhahdin.
”Sinulla on lehtiä hiuksissa”, Itachi totesi. Näin hänen silmistään, että häntä huvitti edelleen, kun hän ryhtyi nyppimään viherkasvustoa pois päästäni.
”Anna olla”, ärähdin ja heittäydyin häntä vasten. Kohta lehtiä olisi jossain muuallakin, joten niitä oli aivan turha ryhtyä nyppimään pois.

”Saede..” Itachi aloitti, kun riuhdoin hänen kaapuaan auki. Miksi ihmeessä Akatsuki käytti sellaisia? Olivathan ne tyylikkään näköisiä, mutta silti.. hieman hankalia. ”Saede..” Itachi huomautti uudestaan, kun en vaivautunut kuuntelemaan häntä.
”Itachi”, sanoin tuskastuneella äänellä ja kohotin katseeni hänen mustiin silmiinsä. ”Ole kerrankin hiljaa.”

Se toimi. Mies jäi sanattomaksi, mikä oli mielestäni kieltämättä hieman yllättävää. Virnistin itsekseni ja painoin suuni hänen suutaan vasten. Tämä hetki oli ehkä varastettu, mutta aioin tehdä siitä parhaimman varastetun hetken ikinä.. meille molemmille.