Ficcikirjasto

Sade oli alkanut taas hiljattain. Se oli pelkkää pientä tihkua, mutta häiritsi minua yhtä kaikki. Ilmakin oli viilentynyt viime aikoina. En pitänyt muutoksesta, mutta en kuitenkaan valittanut ääneen. Kaiken kaikkiaan olin melko tyytyväinen nykyhetkeen.

Kun Itachi ja Kisame olivat palanneet Akatsukin kokoontumisesta, Itachi oli ollut vaisu ja hiljainen. Kisamen ilme oli ollut jossain määrin omahyväinen, mutta kumpikaan heistä ei ollut kertonut minulle, mistä oli kyse. Olin yrittänyt udella, jopa Kisamelta, sillä jotain oli selvästi tekeillä. Silti molemmat vaikenivat itsepäisesti. Itachi ainoastaan huomautti minulle kerran kahden kesken, että minun olisi pitänyt käyttää tilaisuuteeni ja häipyä paikalta. Tiesin hänen olleen tosissaan, mutta siitä huolimatta hän vaikutti kummallisella tavalla ilahtuneelta, että olin kuitenkin jäänyt. Kaipa eroaminen oli hänellekin liian raskas ajatus.

Nelihäntäisen sieppaamisen jälkeen meillä ei ollut ollut erityistä tehtävää. Tiesimme kaikki, että sellainen oli vielä tulossa, joten käytimme aikamme minun koulutukseeni. Lähinnä harjoitukset olivat minulle kuntoilua, jotta pääsisin takaisin entiseen kuntooni. Mitään varsinaisesti uutta minulle ei opetettu, joskin teimme Itachin kanssa salaisesti sharingan-harjoituksia. Minusta oli omituista, ettei hän jakanut tietoa taustastani Kisamen kanssa. Miehet kuitenkin olivat hyviä ystäviä. Miksei Itachi luottanut haimieheen? En voinut ymmärtää sitä.

Vai oliko lopultakin niin, ettei kukaan Akatsukissa todella luottanut tovereihinsa? Saattaisiko jokainen kääntää selkänsä muille tiukan paikan tullen?

No, he olivat kaikki rikollisia. Heidän moraalinsa oli varsin matala, paitsi tietenkin Itachin, joten oli luonnollista olettaa, etteivät he välittäneet nykyisistä tovereistaan sen enempää kuin olivat välittäneet omasta kylästään. Jokainen heistä oli murhaaja, eikä mikään taannut, ettei joku heistä jonain päivänä iskisi kunaita toverinsa selkään. Oli tietenkin järjetöntä harventaa omia rivejä, mutta Kisamelta olin saanut kuulla Kakuzun tappaneen jokaisen partnerinsa Hidania lukuun ottamatta.

Niin tosiaan. Kakuzu ja Hidan olivat kuolleet. Sen olin kuullut kokouksen jälkeisenä päivänä, kun Itachi oli vihdoin alkanut puhua. Hatake Kakashi ja Kyuubin jinchuuriki sekä heidän tiiminsä olivat tappaneet kaksikon. Tosin Hidan oli kuolematon, mutta jollain tavalla hänetkin oli voitettu.

En osannut surra heidän poismenoaan. Sen sijaan hämmästelin Konohan ninjojen vahvuutta. Toki kylä oli aina ollut vahva, mutta minua suorastaan pelotti heidän nykyinen voimansa. Hetkittäin jopa pohdin, mitä tapahtuisi, jos kohtaisin entiset kyläläiseni. Voittaisinko heidät taidoillani? Itachi oli kuulemma voittanut Kakashi-sensein muutama vuosi sitten. Hän ei ollut tappanut miestä, mutta toimittanut tämän kuitenkin tiedottomaan tilaan. Mutta Itachilla oli mangekyo sharingan, minulla ei. En ollut koskaan edes halunnut saavuttaa sitä.

”Johtaja kutsuu meitä.”

Kisamen ääni keskeytti huolellisesti tähdätyn kierrepotkuni ja hai vain yksinkertaisesti väisti liikkeeni. Hän lähti kävelemään kohti liiankin tutuksi käynyttä luolaa kuin emme olisi olleet harjoittelemassa yhtään mitään. Laskeuduin maahan ja jäin katsomaan hänen peräänsä. Itachi livahti ohitseni, mutta pysähtyi pienen matkan päähän.

”Tule, sinun on aika liittyä joukkoon”, hän sanoi. Hänen äänessään oli jotain hyvin surullista. Oli kuin hän ei olisi halunnut tämän hetken koittavan koskaan. ”Olet jo tarpeeksi hyvässä kunnossa osallistuaksesi kokouksiin.”
”Onko viisihäntäinen napattu?” tiedustelin samalla, kun kiirehdin hänen peräänsä. Minä en edelleenkään kuullut johtajan ääntä päässäni, vaikka Itachi ja Kisame tuntuivat kuulevan varsin hyvin. Kenties minulle pitäisi suorittaa jonkinlainen operaatio, ennen kuin se olisi mahdollista.
”En tiedä. Johtaja ei maininnut mitään siitä”, Itachi kertoi. Kyse saattoi siis olla jostain muustakin kuin häntädemonin irrottamisesta isännästään.

Kävelimme luolaan, jonne en ollut aiemmin saanut astua jalallanikaan. Itachi ja Kisame hypähtivät kummallisen patsaan sormien päälle selvästi omille paikoilleen. Jäin itse alemmas, koska en tiennyt, mihin minun olisi pitänyt asettua.

”Voit ottaa Kakuzun paikan, Shi”, Itachi huomautti ja osoitti minulle yhtä sormista. Hypähdin sen päälle ja jäin odottamaan, mitä tuleman pitäisi. Oloni oli erittäin hermostunut, mutta pyrin pitämään itseni mahdollisimman rauhallisena.

Kesti hetken, ennen kuin muut ilmestyivät paikalle. Muilla tarkoitin tällä kertaa vain johtajaa, Konania ja Zetsua. Deidara – jonka sivumennen sanoen olin toivonut tapaavani pitkästä aikaa – ja Tobi eivät ilmaantuneet omille paikoilleen. Ehkä he olivat myöhässä pahemman kerran.

”Deidara kuoli. Hän viimein poistui pamahtaen”, Zetsu ilmoitti välittömästi kuin vastaten äänettömään kysymykseeni. Hänen sanansa iskivät ilman keuhkoistani. Minua pyörrytti ja korvissani humisi sietämättömästi. Vain vaivoin sain pidettyä itseni ryhdikkäänä ja rauhallisena. Halusin vain kirkua elämän epäreiluutta. Kaikesta itsehillinnästäni huolimatta kyyneleet valuivat saman tien poskilleni. En uskaltanut pyyhkiä niitä, sillä en halunnut muiden näkevän, kuinka heikko olin. Henkisesti rapisin juuri sirpaleina luolan pohjalle.

”Kappas, menetimme sitten taas jäsenen. Ja minä sentään pidin häntä aika vahvana”, Kisame tuumasi täysin tyynesti. Suoraan sanottuna hän kuulosti melkeinpä huvittuneelta. Halusin hyökätä hänen kimppuunsa ja karjua, että hän oli suurin idiootti, jonka olin koskaan tavannut. Deidara oli kuollut! En voinut uskoa sitä todeksi. Ei näin vain voinut käydä!

”Hävisikö hän Sasukelle vai Kyuubin jinchuurikille?” Itachi kysyi. Hänenkin äänensä oli täysin välinpitämätön, mutta hänen kohdallaan sen saattoi sentään ymmärtää. Minun oli hyvin vaikea pysytellä kärryillä keskustelussa, mutta tajusin, että nyt puhuttiin jostain, mistä en tiennyt mitään. Olin olettanut, että Deidara ja Tobi olivat lähteneet viisihäntäisen perään, mutta ilmeisesti niin ei ollutkaan. Ja miten Sasuke liittyi mihinkään? Mitä minulle oli jätetty kertomatta? Miksi Sasuke olisi tappanut Deidaran? En kerta kaikkiaan ymmärtänyt.

”Sasukelle.. mutta..” Zetsu vastasi. Sivusilmällä näin Itachin hätkähtävän. Purin huultani, etten olisi nyyhkäissyt ääneen. Suloinen pikku-Sasuke oli tappanut Deidaran. Se kuulosti täysin käsittämättömältä. Sasuke oli aina ollut kiltti ja herttainen poika, liian suloinen tullakseen koskaan ninjaksi. Nyt hän oli murhaaja samalla tavalla kuin minä, Itachi ja Madarakin. Uchihoista oli jäljellä vain pohjasakkaa. Ei, en halunnut ajatella veljeksistä niin. Mutta Deidara.. miksi? Mitä Deidara oli muka tehnyt Sasukelle? Tämä ei saanut olla totta. ”.. Sasuke kuoli myös.”

Uusi hätkähdys. Tällä kertaa pieni inahdus karkasi huuliltani. Kukaan ei kuitenkaan kääntynyt katsomaan, sillä kaikki halusivat tietää, miten Itachi reagoi uutisiin. Sasukekin? Ei, tämä oli jo liikaa. Miten näin oli päässyt käymään? Eikö maailmassa ollut edes pientä hippusta oikeudenmukaisuutta? Halusin kostaa sille, joka oli saanut nämä tapahtumat alkuun. Sille, joka oli päättänyt leikitellä ihmiselämillä omien mielihalujensa mukaan, omaksi viihteekseensä. Tämä oli niin väärin!

”Tappoi sitten itsensä yhdessä Sasuken kanssa..” Kisame mutisi kuulostaen edelleen liian tyytyväiseltä ja huvittuneelta. Miten hai osasikin olla noin ällöttävä? Minä todella vihasin häntä!
”Ole kiitollinen hänelle, Itachi”, johtaja sanoi. ”Deidara hoiteli ongelman puolestasi.”

En taaskaan ymmärtänyt. Miksi Sasuke yhtäkkiä oli ollut ongelma? Minun olisi pakko kaivertaa tieto ulos Kisamesta ja Itachista vaikka sitten kunailla, jos he eivät muuten kertoisi. Minun oli löydettävä syyllinen tähän katastrofiin. Deidara.. Sasuke… He eivät saaneet olla poissa.

”Hmmm, taidamme nyt unohtaa jotain”, Kisame huomautti yllättäen.
”Tobi kuoli todennäköisesti”, Zetsu sanoi kuin vastauksena haille. ”Deidara räjähti hänen lähellään.”
”Aivan, Tobistahan tässä oli kyse”, hai hymähti. ”Mutta hän oli hyvä juoksemaan karkuun, ilmeisesti ei sitten tällä kertaa onnistunut kuitenkaan.. Sen täytyi olla iso jutsu.”
”Eipä tuo haittaa”, johtaja totesi. ”Sentasoinen mies on helppo korvata. Deidara sen sijaan oli erityinen..”

Tobikin kuollut? Hänen kohdallaan en harmistunut. Olisin ennemmin tai myöhemmin kehitellyt keinon tappaa hänet kostoksi perheestäni. Nyt työ oli tehty puolestani. Deidara oli kostanut puolestani. Hän ei ollut edes tiennyt kaikkea ja oli silti.. no, hän ei ollut tehnyt sitä tarkoituksella, mutta tunsin silti lämmintä kiitollisuutta. Suru kuitenkin työnsi tuon tunteen jonnekin taka-alalle ja yritti pakahduttaa minut omaan mahdottomuuteensa. En suoraan sanottuna tiennyt, miten kestäisin kokouksen, jos se jatkuisi vielä pitkään. En halunnut kuulla sanaakaan keneltäkään. Halusin vain luhistua kasaan ja itkeä lohduttomasti. Deidara ja Sasuke olivat poissa.

”Taito muuttaa tämä synkeä järjestö hupaisaksi, Tobi oli lahjakas siinä”, Kisame naurahti. Tunsin yhä suurempaa halua näyttää hänelle keskisormea.
”Minä menen”, johtaja ilmoitti. ”Surkaa ainakin Deidaraa hiljaisesti.” Hänen hologramminsa katosi yhdessä suhauksessa. En edes jaksanut ihmetellä tekniikkaa. Olin hajoamispisteessä. Hiljaisesti? Minä halusin karjua niin, että koko maailma kuulisi!

Myös Konan ja Zetsu katosivat näkyvistä. Heti kun olimme jääneet luolaan kolmestaan, hyppäsin alas sormen päältä ja ryntäsin ulos. Itachi ja Kisame tulivat hitaammin perässäni, mutta piiskaavaksi muuttuneesta sateesta huolimatta kuulin heidät selvästi. Nojasin kädelläni puunrunkoon ja oksensin pensaaseen. Vatsani kääntyi ylösalaisin ja työnsi ulos kaiken, mitä olin sinä päivänä ehtinyt sisälleni tunkea. Se ei ollut paljon, joten vatsa jäi inhottavasti kouristelemaan tyhjää ja sappinesteet nousivat suuhuni polttaen kurkkuni karrelle.

”Ei ole lakannut vieläkään”, kuulin Kisamen tuhahtavan. ”On outoa, että tähän aikaan vuodesta sataa näin paljon.”

Itachi ei vastannut mitään. Kuulosti melkein siltä kuin Kisame puhui lämpimikseen, jotain sanoakseen. Oliko kapakala muka nyt hukassa? Oliko tuo hänen surkea yrityksensä lohduttaa Itachia Sasuken kuoleman vuoksi?

Yökkäsin uudestaan, kun mielikuvat Sasukesta täyttivät pääni. Se poika oli tappannut miehen, jota rakas.. josta olin välittänyt hyvin paljon. Raivostuttava blondi oli poissa. Hän ei enää koskaan ärsyttäisi minua, ei enää koskaan tekisi minua hulluksi huomautuksillaan, ei enää koskaan yrittäisi riisua minua pelkällä sinisen silmänsä katseella.. Deidara oli kuollut.

Se ei, jumalauta, saanut olla totta!

”Meidän ei pitäisi enää oleskella täällä turhan pitkään..” Kisame jatkoi yksinpuheluaan. ”Kuule, minä en ole varma, mitä mielessäsi on tällä hetkellä, ja olen saanut käsityksen, että olet melkoisen tunteeton, joten on outoa sanoa näin.. mutta täältä käsin näyttää kuin sinä itkisit.”

Minun oli pakko vilkaista miesten suuntaan. En voinut sille mitään. Sade valui Itachin kasvoille niin, että todellakin näytti kuin hän olisi itkenyt. Vajosin polvilleni kosteaan maahan ja hautasin kasvoni käsiini. Tuska poltti rintaani kuin joku olisi yrittänyt tökkiä sitä soihdulla. Miksi? Miksi? Miksi? Emmekö me olleet menettäneet jo tarpeeksi?!

”Häpeä pikkuveljellesi”, Kisame jatkoi edelleen. ”Sinä olet nyt ainoa Uchiha elossa.”
”Ei”, Itachi puhui vihdoin. Kohotin märät kasvoni ja käännyin tuijottamaan häntä. Nytkö hän aikoi tehdä paljastuksen? Nyt oli tasan väärä hetki! En halunnut alkaa selittää Kisamelle elämäntarinaani nyt. Minä halusin surra, rypeä tässä epätoivossa, koska se oli kaikki, mitä Deidarasta oli enää jäljellä. ”Hän ei ole vielä kuollut.. ja sitä paitsi..”
”Mitä?” Kisame kummasteli.
”Myrsky on ohitse.”

Taivas todellakin selkeni. Nyt se tuntui täysin väärältä. Luonnon tuli parkua yhtä aikaa minun kanssani. Kunnioittaa Deidaran muistoa.

”Miten niin Sasuke ei ole kuollut?” Kisame tivasi. Nousin vaikeasti seisomaan. Minua yökötti edelleen, tunsin oloni heikommaksi kuin olin tuntenut sairaana ollessani.
”Hänen kaltaisensa eivät kuole Deidaran kaltaisten käsiin”, Itachi tuhahti. ”Deidara tappoi ainoastaan itsensä. Veljeni elää.”
”Kuulostat kovin varmalta, Itachi-san”, hai hymähti, muttei yrittänyt väittää vastaan.

Ajatukset risteilivät päässäni hirvittävää vauhtia. Jos Sasuke oli yhä elossa, oli hänen vikansa, että Deidara oli kuollut. Ahdistus puristi rintaani niin lujaa, että minun alkoi olla vaikea hengittää. Jonkun pitäisi kostaa blondin kuolema. Ja minä olin ainoa, jolla oli siihen todellista syytä.

Kostaa Sasukelle? Se tekisi lopun kaikesta, mitä minun ja Itachin välillä oli. Tappamalla Sasuken tappaisin myös meidän suhteemme. Itachi olisi velvollinen kostamaan veljensä puolesta, velvollinen tappamaan minut. Ja minun kuolemaani ei jäisi kostamaan kukaan.

En voisi tehdä sitä. Silti Sasuke oli aiheuttanut minulle niin suuren surun, etten kyennyt elämään sen kanssa. Olin tähän mennessä menettänyt jokaisen, josta olin koskaan välittänyt. Olin luullut, että elämäni oli vihdoin muuttunut, että sain pitää itselleni tärkeät ihmiset lähelläni, että olin vihdoin saanut oikeuden tuntea jotain..

En halunnut tuntea tätä tunnetta!

Oman klaanini jäsenet olivat aina riistäneet minulta kaiken tärkeän. Ensin Madara ja Itachi, nyt Sasuke. Vihasin klaanini miehiä samalla, kun rakastin heitä palavasti. He olivat kuitenkin tuhonneet minulta kaiken. He eivät ansainneet elää. Minä en ansainnut elää. Tämä klaani oli saastunut omasta pahuudestaan. Me olimme kaikki sairaita, oksettavia, ällöttäviä, hirviöitä! Madara oli perustanut hirviöiden klaanin, ei ollut toista yhtä kamalaa.

Jalkani tärisivät holtittomasti, mutta jotenkin sain koottua itseni. Ryntäsin metsään katsomatta eteeni. Halusin pois, jonnekin kauas, ihan minne vain, kunhan minuun ei sattuisi näin paljon.

”Saede!” kuulin Itachin huutavan perääni, mutta en välittänyt. Tätä en voinut jakaa hänen kanssaan. En voisi mitenkään selittää tunnetilaani, en saada sille hyväksyntää.

Niin, suruni oli väärin. En ollut oikeutettu siihen. Olin lupautunut Itachille. Itachille, en Deidaralle. Silti suru poltti palavana sisälläni. Olin kuvitellut voivani pitää heidät molemmat. En tiennyt, mitä Deidara oli tehnyt minulle, mutta jotenkin hän oli onnistunut herättämään minut eloon. Olin vaeltanut koomassa vuosia, mutta blondi oli miltei ärsyttänyt minut hengiltä ja sitten pakottanut havahtumaan elämään. Jotain siihen suuntaan. Oli Itachillakin näppinsä pelissä, mutta halusin silti antaa Deidaralle tunnustusta edes jostain.

Juoksin, kunnes keuhkoni olivat tulessa ja jalkani maitohapoilla. Lysähdin maahan polvilleni täysin voimattomana. Edes fyysinen väsymys ei poistanut sisälläni vellovaa tunnemyrskyä. Mikään ei auttanut, mikään ei voinut auttaa. Kaikki oli mennyt pieleen siitä hetkestä, kun olin syntynyt tähän kirottuun klaaniin. Yksikään sen jäsenistä ei voinut saada onnea osakseen, myös minut oli tuomittu syntymästäni lähtien.

Deidara oli riistetty minulta. Sasuke oli tappanut hänet. Kaunis, kiltti, suloinen Sasuke. Mikä hänestä oli tullutkaan! Hirviö, oman veljensä ja klaanin päämiehen valmistama hirviö. Samanlainen arvoton olento kuin minä, kuin Itachi, kuin Madara. Me olimme ällöttäviä. Voi Deidara…

”Minä vihaan sinua!” karjuin, kun olin saanut riivittyä ilmaa keuhkoihini. En tiennyt, vihasinko eniten Madaraa, Sasukea, Itachia, Deidaraa vai itseäni vai kaikkia yhtä paljon.

Madaraa vihasin, koska hän oli aloittanut kaiken. Ilman häntä mitään tästä kaikesta ei olisi koskaan tapahtunut. Hän oli kaiken alku. Ja hän totisesti oli saanut ansionsa mukaan kuollessaan. Sasukea vihasin, koska hänestä ei ollut tullut vahvempaa. Olin jotenkin toivonut, että hän olisi ollut minua ja Itachia viisaampi, valinnut paremman tien. Valitettavasti hän oli kuitenkin seurannut jalanjäljissämme. Ja vihasin häntä myös siksi, että hän oli tappanut Deidaran. Sasukella ei ollut ollut minkäänlaista oikeutta. Ei mitään syytä. Deidara saattoi olla tehnyt elämässään monia vääriä tekoja, mutta yksikään niistä ei varmasti ollut liittynyt Sasukeen millään tavalla.

Ja minä vihasin Itachia, koska rakastin häntä niin paljon, etten koskaan voisi toteuttaa kostoani Sasukelle. Hän oli tielläni. Hän oli kahlinnut minut rakkaudella. Kyllä, minä halusinkin rakastaa häntä, mutta hellät tunteeni vain pahensivat nykyistä tilannettani.

Entä sitten Deidaraa? Kyllä vain, vihasin häntäkin. Minkä saamarin takia hänen oli pitänyt mennä kuolemaan?! Ei hänellä ollut siihen oikeutta. Räjäyttää nyt itsensä! Jumalauta, se blondi onnistui ärsyttämään minua jopa haudan takaa. En voinut uskoa, että hän oli poissa. Silti tunsin hänen poissaolonsa tyhjänä aukkona rinnassani. Helvetti, vihasin Deidaraa, koska hän oli mennyt kuolemaan!

Mutta vihasin myös itseäni. Minun olisi pitänyt vain pysyä alkuperäisessä suunnitelmassani. Minun ei olisi koskaan pitänyt ottaa vastaan Tobin toimeksiantoa. Itachi oli antanut minulle uuden mahdollisuuden, säästänyt minut klaanin tuholta. Minun olisi pitänyt käyttää se mahdollisuus ja pysytellä erossa kaikesta. Ja minun ei olisi koskaan pitänyt muuttaa mieltäni! En olisi saanut antaa valtaa tunteilleni. Elävänä kuolleena oli ollut helpompi elää kuin tuntevana ihmisenä. Miksi minun piti olla tällainen idiootti? Kaikki oli ollut järjestyksessä, ennen kuin olin alkanut käyttäytyä kuin mikäkin tunteellinen akka!

Älä tee tätä.

Ole hiljaa, en kaipaa sinua.

Juuri minua sinä tarvitset. Sinä et voi luovuttaa nyt. Vaikka Deidara on poissa, sinulla on vielä elämää edessäsi.

Mitä elämää se on? Minulta riistetään kaikki! He ovat poissa! Perheeni! Rakkaani! Sukuni! Klaanini!

Sinulla on yhä Itachi!

Hänetkin viedään! Minä tiedän sen.

Taistele, nainen. Sinä selviät tästä. Itachia sinä rakastat, et Deidaraa.

Jumalauta, minä rakastan heitä kumpaakin. Kaikki, joita olen ikinä rakastanut, ovat kuolleet. Myös Itachi kuolee.

Eikä kuole. Et anna hänen kuolla.

Minä kuolen!

Et. Sinä elät. Rakennat tästä maailmasta paremman paikan. Nyt kun Madara on poissa, te voitte elää onnellisina.

Sasuke on elossa. Hän kostaa.

Te voitte yhdessä voittaa hänet. Yhdessä olette vahvempia kuin hän.

Ei.

Herää nyt! Sinä voit vielä voittaa. Voit saada elämän, josta aina haaveilit. Elämän Itachin kanssa.

Lopeta, minä en halua kuunnella tätä. Sasuke tappoi Deidaran. Deidara on poissa, hän ei enää palaa.

Oli väärin, että hän kuoli, mutta se ei ollut Sasuken vika. Deidara räjäytti itse itsensä.

Jos Sasuke ei olisi sotkeutunut asiaan, sitä ei olisi tapahtunut!

Sinä olet toivoton.

Kerrankin olemme jostain samaa mieltä!

Heittäydyin vatsalleni maahan ja purskahdin hervottomaan itkuun. Tuhottu. Poissa. Ei ollut enää mitään. Kaikki oli tuomittu tuhoon. En voinut jatkaa elämää näin. Minulta riistettiin kaikki. Aivan kaikki.

Joku tarttui minuun tiukasti. Minut vedettiin lämpöiseen syliin, turvaan pahalta maailmalta. Hautasin kasvoni Itachin kaavun karheaan kankaaseen. Sitruksen tuoksu huokui sen läpi voimakkaana ja tuttuna. En voinut lopettaa itkemistäni. Takerruin mieheen kuin hän olisi ollut viimeinen hyvä asia maailmassa. Ja sitä hän oli. Kaikki, mitä minulla oli jäljellä.

”Saede”, hiljainen ääni kuiskasi. Hädin tuskin kuulin sen omien nyyhkäyksieni läpi. Itachi keinutti minua hiljaa. En tiedä, kuinka kauan istuimme märällä maalla, mutta kun vihdoin avasin silmäni, oli tullut jo hämärää. Hyvin hitaasti kohotin katseeni mustiin silmiin. Itachin kulmakarvojen väliin oli muodostunut huolestunut ryppy.

”Sinä.. välitit hänestä paljon?” mies kysyi tukahtuneella äänellä. Nyökkäsin vaitonaisena. Tässä vaiheessa oli turha yrittää väittää muuta. ”Se ei ollut vain seksiä?” Tällä kertaa puistelin päätäni hitaasti. Itachi katse muuttui astetta synkemmäksi.
”Itachi..” aloitin. En kuitenkaan tiennyt, miten jatkaa. Hänestä täytyi tuntua hirveältä. Olin pettänyt hänet.
”Olen pahoillani, että hän on poissa. Pyydän anteeksi veljeni puolesta”, mies sanoi ja painoi sormen huulilleni. ”En koskaan pitänyt Deidara-samasta, mutta tietyllä tavalla hän oli hyvä mies. Hän huolehti sinusta ja välitti sinusta aidosti. En voi vihata häntä, koska en voisi vihata ketään, joka on ajatellut sinun parastasi. Olen kiitollinen siitä, että hän toi sinut takaisin elämääni. Olen hänelle paljosta velkaa. Mutta olen myös vihainen hänelle siitä, että hän tuottaa sinulle nyt tuskaa. Hänen ei olisi ollut pakko lähteä Sasuken perään. Hänen ei olisi ollut pakko räjäyttää itseään.”

En edelleenkään tiennyt, mitä sanoa. Uudet kyynelvanat valuivat poskilleni. Rintani oli pakahtua uudesta tunteesta. Tunteesta, jota en kyennyt määrittelemään. Siinä oli ripaus surua, aavistus kaipausta ja paljon rakkautta.

”Minä jaan sinun surusi, mutta pyydän silti, ettet tee itsellesi mitään. Saede, sinun täytyy jatkaa elämää. Sitä Deidara-samakin olisi halunnut. Älä jätä minua nyt”, Itachi pyysi.
”En minä ole menossa minnekään”, kuiskasin voimattomasti.
”Mutta jonain päivänä sinun täytyy. Ja silloin tulen mukaasi, tavalla tai toisella”, Itachi jatkoi. ”On osittain minun vikani, että olet menettänyt niin paljon. En anna sinun kokea enää enempää menetyksiä. Korvaan vielä kaiken pahan.”

Ripustauduin tiukasti miehen kaulaan. Toivoin halaukseni kertovan sen, mitä en kyennyt sillä hetkellä sanomaan. Pieni toivonkipinä pilkahti sisälläni. Ehkä vielä olisi jotain elämisen arvoista. Kenties voisin löytää onnen kaikesta pahasta huolimatta.