Ficcikirjasto

”Shi...”

Ääni oli niin tuttu ja silti se oli oudolla tavalla utuinen. Yritin selvittää, mistä se tuli, mutta se tuntui tulevan yhtä aikaa kaikkialta. Käännyin ympäri. Mustaa, mustaa ja mustaa. Missään ei ollut mitään. Käännyin uudestaan, mutta maisema ei muuttunut.
”Shi...”

Kuiskaus kuului taas. Nielaisin. Ääni kuului kovana lunksahduksena pimeydessä. Minua alkoi paleltaa ja ahdistaa. Mikä tämä paikka oikein oli? Minne olin joutunut? En ymmärtänyt yhtään mitään. Ojensin käteni ja haroin sormillani pimeyttä. Tapasin ainoastaan tyhjää. Varovaisesti astuin askeleen eteenpäin. Pelkäsin putoavani pimeään tyhjyyteen, mutta jalkani tapasivat jotain kovaa. Seisoin jonkinlaisen alustan päällä, mutta en osannut sanoa, oliko se maata vai lattiaa. Lähdin etenemään  hitaasti. Tunnustelin paljailla varpaillani ennen jokaista askelta. Samaan aikaan haroin edelleen käsilläni eteeni siltä varalta, että edessäpäin olisi jotain. Sain kuitenkin kulkea aivan rauhassa. Missään ei yksinkertaisesti vain ollut mitään.

Olinko kuollut? Tämäkö oli tuonpuoleinen? Jos kuoleman jälkeen oli tällaista, en totisesti halunnut olla kuollut. En ollut varsinaisesti koskaan uskonut kuoleman jälkeiseen elämään, mutta jos olin kuollut ja kaikki oli tässä.. voi helvetti sentään! Yksin keskellä tyhjyyttä. En halunnut tätä.

”Shi...”

Ei. En ollut yksin. Täällä oli joku ja se joku kutsui minua. Yritin kaivella muististani kutsujan nimeä voidakseni vastata hänelle, mutta aivoni löivät tyhjää. En vain saanut nimeä mieleeni. Sen sijaan sisimpäni täytti valtava ahdistus. Halusin muistaa, mutten kyennyt. Mitä minulle oli tapahtunut?

Valitettavasti en muistanut sitäkään.

”Shi...”

”Täällä!” huusin niin kovaa kuin vain pystyin. Ääni imeytyi pimeään tyhjyyteen. Minua itketti, mutta kyyneliä ei tullut. Tämä oli kamalaa, hirveää. En ollut pyytänyt tällaista osakseni. Olin aina nauttinut yksinäisistä hetkistä, mutta tämä oli liikaa minullekin. Minut oli eristetty koko maailmankaikkeudesta.

Samassa joku tarttui käteeni. Kosketus tuntui lämpöiseltä. Tarrasin käteen myös toisella kädelläni kuin se olisi ollut ainoa kiintopisteeni.. ja itse asiassa se olikin. Rauhoituttuani hieman annoin käteni kulkea ylöspäin tuntemattoman käsivartta. Tapasin kangasta, hihan. Seurasin sitä ylöspäin. Kyynerpää, olkapää, kaula. Hiukset osuivat sormiini. Haparoin tieni kasvoille. Ne tuntuivat tutuilta, niin tutuilta.

”Shi, sinun ei kuulu olla täällä”, tuttu ääni sanoi. Voi, miksen muistanut puhujan nimeä. Tiesin, että olimme kohdanneet aiemmin. Tiesin tuntevani hänet, mutta en kyennyt muistamaan. Se oli raivostuttavaa. Halusin pomppia tasajalkaa ja huutaa vihani tyhjyyteen. Tämä oli väärin. Vaikka olisinkin kuollut, oli väärin viedä muistoni. Täytyihän minulla olla oikeus muistaa, mitä menneessä elämässäni oli tapahtunut.

”Minä en halua olla täällä”, kuiskasin vastaukseksi. Tungin lähemmäs hahmoa, jota en nähnyt. Painauduin henkilöä vasten. Hänen hiuksensa tuoksuivat kevyesti mangolle ja kutittelivat kasvojani. Taas ärsyttävä tuttuuden tunne valtasi mieleni, mutta todellinen muisto oli yhä tavoittamattomissa. Tältä varmaankin tuntui silloin, kun kärsi muistinmenetyksestä. Ehkä olin lyönyt pääni aiemmin ja siksi menettänyt muistini. Tosin päähäni ei sattunut. Voin täydellisen hyvin fyysisesti, jos lievää palelua ei laskettu mukaan.
”Sinun pitää palata, Shi”, ääni huomautti. ”Tämä ei ole sinun paikkasi. Ei vielä. Minä odotan sinua täällä, kun sinun aikasi koittaa.”
”En minä halua tulla tänne koskaan. Täällä on ahdistavaa”, mutisin.
”Ei silloin, kun tänne tulee oikeaan aikaan”, ääni vastasi. Huokaisin hiljaa. Niin kai sitten.
”Miten minä pääsen takaisin?” tiedustelin voimattomasti. Olin melko varma, että voisin vaeltaa tässä paikassa loputtomiin pääsemättä silti yhtään mihinkään. Vaikka kävelisin sata vuotta, olisin yhä keskellä armotonta pimeyttä ja tyhjyyttä ainoana kiintopisteenäni kova alusta jalkojeni alla.
”Herää. Avaa silmäsi ja herää.”

Se kuulosti liian yksinkertaiselta ollakseen totta. Rutistin kuitenkin hahmoa vielä lujaa viimeisen kerran, ennen kuin päästin irti. Painoin silmäni kiinni ja vakuutin itselleni, että pääsisin pois, kun avaisin ne uudestaan. Ahdistava pelko siitä, että kävisi toisin, puristi keuhkoni kasaan.

*
 
Heräsin hikisenä. Hengitykseni kulki raskaana ja katkonaisena. Unet piinasivat minua nykyisin joka yö. Oli kuin ne olisivat yrittäneet kertoa jotain, mutten tavoittanut sanomaa enää herättyäni. Tämä uni oli kuitenkin selvästi liittynyt Deidaraan.
 
Tunsin syyllisyyden puristavan sydäntäni. Olin luvannut itselleni, että kunnioittaisin Deidaran muistoa, mutta unohtaisin miehen muussa mielessä. Minulle oli olemassa vain yksi mies, ja se asia minun olisi pitänyt tajuta jo ajat sitten. Olin ymmärtänyt vasta, kun pahin oli jo tapahtunut. Valitettavasti kaipasin ärsyttävää blondia suunnattomasti. Ja jokaista kaipauksen hetkeä seurasi syyllisyyden hetki. Elämästäni ei kaiketi koskaan tulisi helppoa.
 
”Saede, oletko kunnossa?”
 
Käänsin katseeni äänen suuntaan. Itachi nojasi puunrunkoon. Näytti siltä kuin hän olisi ollut käymässä jossain. Taatusti hän ei ainakaan ollut nukkunut hetkeen. Nyökkäsin miehelle ja tiirailin ympäristöä. Auringonvaloa siivilöityi jo puiden lehvästöjen läpi, aamu oli pidemmällä kuin sen olisi pitänyt olla. Minulla ei ollut tapana nukkua näin myöhään.
 
”Meidän on puhuttava”, Itachi totesi ja istahti maahan makuualustani viereen. Kiskoin kaavun paremmin ylleni ja kiedoin käteni polvieni ympärille. Hänen sanansa pelottivat minua. Jos oli suhteessa jonkun kanssa ja tämä halusi jutella, se tarkoitti aina, että kyse oli jostain epämiellyttävästä asiasta. Meidän välillämme epämiellyttäviä asioita taas oli liikaakin. Eikä niiden kaivelemisesta ollut todellakaan mitään hyötyä.
 
”Mistä niin?” kysyin ääni vavisten. Vilkaisin uudestaan ympärilleni. Kisamea ei näkynyt missään. Ilmeisesti Itachi oli käskenyt hain tekemään jotain muuta. Hän teki niin aina, kun halusi olla kanssani kahdestaan. Tosin toisinaan menimme myös itse jonnekin kauemmas. Kisamelle oli jo täysin selvää, että meillä oli suhde, mutta edelleenkään kapakala ei tiennyt, miten pitkästä jutusta oli kyse. Itachi ei ollut kertonut hänelle, enkä minäkään ollut sanonut mitään.

”Pian minun on suoritettava eräs henkilökohtainen tehtävä”, Itachi ryhtyi selittämään. Nyökkäsin lyhyesti. ”Kisame hoitaa erään toisen asian sillä välin. Et saa mennä hänen mukaansa missään tapauksessa. Itse asiassa on parempi, että huolehdit siitä, ettei kukaan näe sinua.”
”Minä voisin olla avuksi”, huomautin. ”Olen jo tervehtynyt. Pystyn varsin hyvin taistelemaan tarvittaessa.”
”Ei.”
”Mutta.. mitä hyötyä minusta on Akatsukille, jos en saa tehdä mitään muuta kuin harjoitella? Minä haluan olla hyödyksi, tehdä itseni tarpeelliseksi”, intin vastaan.
”Tämä tehtävä ei liity Akatsukiin”, Itachi tuhahti. ”Sanoin sen olevan henkilökohtainen ja tarkoitin sitä.”
”Siinä tapauksessa voin auttaa sinua.” En halunnut luovuttaa. Minua ärsytti pelkkä ajatus, että istuisin piilossa sillä välin, kun Itachi ja Kisame suorittaisivat tehtävää. Olin tehnyt niin aivan tarpeeksi. Nyt oli jo aika toimia.
”Voisit loukata itsesi”, mies väitti.
”Se on asia, johon jokaisen ninjan on varauduttava. Tiedän riskit ja haluan silti osallistua.”
”Et osallistu ja sillä selvä.”

Mies loi minuun pitkän ja intensiivisen katseen. Väistin sitä huolellisesti. Tiesin kyllä, mitä Itachi saattoi tehdä minulle tarpeen vaatiessa. Olin oppinut sen kantapään kautta jo vuosia sitten. Tällä kertaa hän ei onnistuisi aikeissaan. Minä halusin meidän toimivan tasa-arvoisesti, joten minun oli pakko kapinoida hänen yrityksiään vastaan.

”En aikonut vangita sinua illuusioon”, mies huomautti. Hän kuulosti selvästi loukkaantuneelta. Nyökkäsin, mutten edelleenkään ollut varma, kannattiko häntä katsoa silmiin. Välillämme vallitsi selvästi jonkinasteinen epäluottamus. Se vaivasi minua ja se vaivasi Itachia, silti kumpikaan meistä ei tiennyt, miten siitä olisi päässyt eroon.

Mies kohotti kätensä ja laski sen olkapäälleni. Huokaisin raskaasti. Hän aikoi saada tahtonsa lävitse, tuli mitä tuli. Miksi halvatussa hänen piti olla niin itsepäinen suojelunhalunsa kanssa?

”Itse asiassa..” Itachi jatkoi, kun en sanonut mitään. ”Ajattelin, että nyt saattaisi olla hyvä tilaisuus paeta. Muut ovat kiireisiä. Voin kadota tehtävää suorittaessa, se ei olisi mitenkään outoa nyt, kun jäseniämme on kuollut niin monia.”
”Niin”, mutisin. Mieleeni pamahti saman tien kuva ärsyttävästi virnuilevasta blondista. Puistelin lyhyesti päätäni ja yritin keskittyä. ”Oletko tosissasi? Nyt? Entä Kisame?”
”No, hän pärjää kyllä.”
”Eikö johtaja kuulustele häntä?” tivasin.
”Vaikka kuulustelisi.. No, hän ei ollut meidän kummankaan kanssa, eikä siten voi tietää, mitä meille tapahtui. Me vain katosimme jälkiä jättämättä”, Itachi selosti.
”Sitten on tosiaan parempi, ettemme jätä jälkiä”, tokaisin. Ja se oli käytännössä hyvin vaikeaa. Vaikkei ihminen pystynytkään välttämättä jäljittämään taitavaa ninjaa kovin helposti, ninjakoirat olivat asia erikseen. Varmasti Akatsuki pystyi järjestämään muutaman koiran peräämme.
”Johtajalla on joka tapauksessa kiire hankkia uusia jäseniä”, Itachi pohdiskeli. ”Teemme näin. Sinä lähdet edeltä. Lähdet pohjoiseen. Minä suoritan tehtäväni ja tulen perääsi heti, kun se on mahdollista. Tapaamme vanhassa paikassa. Muistat varmaan?”

Nyökkäsin. Tulimaan pohjoisrajalla oli kaunis paikka. Lampi, jonka ympäristö oli säilynyt lähes koskemattomana. Olimme toisinaan leiriytyneet sinne ANBU-aikaan. Se oli hyvä paikka. Kukaan ei tiennyt paikan merkityksestä meille, sillä tiimimme kaksi muuta jäsentä olivat kuolleet vuosia sitten. Olisimme turvassa, jos emme jättäisi jälkiä.

”Minä en halua mennä ilman sinua”, huomautin kuitenkin. ”Sinulle voi sattua jotain tehtävää suorittaessa. Odotan sinua täällä ja lähdemme yhdessä.”
”Ei. On parempi, että kuljemme eri reittejä. Silloin jäljillemme on hieman vaikeampi päästä”, Itachi väitti. Hemmetti, että hän jaksoi. Tosin tajusin kyllä hänen olevan oikeassa. Minun oli vain vaikea ajatella järkevästi. Pelkäsin liikaa, että menettäisin hänet. ”Saede, ole kiltti. Tottele minua tämän kerran.”
”Kerro minulle edes, minne menet suorittamaan tehtävää”, pyysin. Itachi loi minuun hyvin vaivautuneen katseen. ”Ole kiltti! Lupaan, etten tule sinne. Haluan vain tietää, mistä etsin sinua, jos et koskaan ilmesty kohtaamispaikalle.”
”Odota kuitenkin kolme päivää, varmuuden vuoksi”, mies sanoi, ja tiesin hänen antaneen periksi.
”Lupaan. Mutta jos et siinä ajassa ilmesty, etsin sinut.”
”Menen vanhaan Uchihojen piilopaikkaan.”

Sisälläni muljahti ikävästi. Pahat aavistukset valtasivat mieleni, mutta tyrkin ne pois. Minulla ei ollut varaa ajatella negatiivisesti. Ei nyt, sillä jos antaisin pahoille ajatuksille vallan, en jaksaisi eteenpäin. Tarvitsin kaiken mahdollisen positiivisen energian.

”Sinä muistat sen?” Itachi varmisti.
”Muistan kyllä. Et varmaankaan aio kertoa tehtävästäsi tarkemmin?”
”Se on salainen.”

Niinpä tietysti. Olisihan minun se pitänyt arvata. Jotenkin minusta tuntui, että kyse oli tehtävästä, jonka Itachi oli itse itselleen antanut. Huokaisin raskaasti. En luultavasti voinut tehdä mitään estääkseni häntä. Minun oli vain luotettava siihen, että hän oli taistelun vahvempi osapuoli.

”Sinun pitää lähteä nyt. Minullakin alkaa olla kiire”, Itachi sanoi ja nousi. Käärin nopeasti makuualustani rullalle ja kiinnitin sen laukkuuni. Toimin lähes konemaisesti. Tein vain sen, mitä oli pakko tehdä. En todellakaan olisi halunnut lähteä matkaan. Kun olin valmis, käännyin Itachin puoleen.

Miehen katse oli täynnä surua ja ahdistusta. Tämä oli vaikeaa hänellekin. Kohotin käteni ja sipaisin hänen poskeaan. Hän tarttui minua tiukasti ranteesta ja nykäisi minut itseään vasten.
”Ole varovainen”, kuiskasin itku kurkussa.
”Tietenkin. En missään nimessä aio vaarantaa itseäni”, hän vastasi. Kaunis vale. ”Ole sinäkin. Välttele vastaantulijoita ja ole tarkkana. Älä ryhdy taisteluun kenenkään kanssa, jos voit välttää sen.”
”Teen parhaani”, ynähdin hänen kaapuaan vasten.

Seisoimme niin pitkään, pidempään kuin olisi ollut järkevää. Kuulin Itachin sydämenlyönnit, kun painoin korvani hänen rintaansa vasten. Toivottavasti saisin vielä jonain päivänä kuulla ne uudestaan.

Itachi tarttui leukaani ja kohotti kasvojani. Tällä kertaa en vältellyt hänen katsettaan. Kyyneleet pyrkivät silmiini, mutta taistelin sitkeästi niitä vastaan. Perkele, nyt en itkisi. Minun täytyi antaa Itachin lähteä niin iloisin mielin kuin suinkin. Ero sattui, mutta en halunnut näyttää tunteitani nyt. Oli tärkeää, että Itachi huolehtisi ensisijaisesti itsestään, ei minusta. Minä pärjäisin kyllä.

”Saede, minä rakastan sinua. Tapahtui mitä tahansa, muista se”, mies kuiskasi. Hänen äänensä oli käheä. En voinut mitään niiskaukselle.
”Minäkin rakastan sinua”, sain hädin tuskin sanottua. Painoin huuleni pikaisesti hänen huulilleen tarkoituksenani vain suukottaa häntä äkkiä. Itachi kuitenkin tempaisi minut tiukkaan syleilyyn ja suuteli minua rajummin kuin koskaan. Suudelmassa oli sellaista epätoivoista vimmaa, etten uskonut voivani päästää koskaan irti. Vastasin siihen yhtä suurella epätoivolla ja ripustauduin mieheen.

Pitkän tovin kuluttua Itachi työnsi minut kauemmas itsestään. Hänen eleessään oli voimattomuutta, ja minä olisin halunnut vastustaa. Tajusin kuitenkin, että minun olisi lähdettävä. Muuten hetki lipuisi ohi, eikä voinut tietää, koska seuraava tilaisuus tulisi.

”Mene”, Itachi pyysi. Olin aivan varma, että hänen silmänsä näyttivät kosteilta. ”Mene nyt. En muuten pysty itse.”

Käänsin selkäni ja juoksin metsään. Ehkä minä olin lopulta meistä kahdesta se vahvempi. Juoksin niin kovaa kuin pystyin haluten jättää maiseman taakseni mahdollisimman pian. Tuska puristi sydäntäni joka askeleella kovempaa, mutta pysähtyminen ei ollut vaihtoehto. Minun olisi vain juostava, kunnes en jaksaisi enää.

En pitänyt lukua ajasta. Sillä ei ollut merkitystä. Minä vain juoksin. Keskitin ajatukseni askeliini välittämättä muusta. Vain siten pystyin jatkamaan.

”SEIS, dattebayo!”

Säpsähdin huutoa ja pysähdyin silkasta hämmästyksestä. Joku oli nähnyt minut. Eteeni hypähti vaaleahiuksinen poika, jonka tunnistin hämärästi. Olin nähnyt hänet vuosia sitten.. ja silloin hän oli ollut lapsi. Nyt hän kävi jo nuoresta miehestä.

”Naruto-kun”, totesin hengästyneenä. Pojan sinisten silmien katse porautui minuun epäilevänä.
”Mistä sinä minut tunnet?!” hän älähti ja osoitti minua sormellani. ”Sinä olet Akatsukista! Kuka olet?”

Hemmetti, tämä oli paha juttu. Naruto oli yhdeksänhäntäisen jinchuuriki. Itachin tehtävänä oli siepata Naruto. Kyse ei ollutkaan henkilökohtaisesta tehtävästä.. tai sitten Naruto oli paikalla sattumalta. Ja jos niin oli, täällä oli taatusti muitakin. Konohan ninjoja ties kuinka paljon. Pärjäisikö Itachi kaikille? Minun olisi ehdottomasti palattava varoittamaan häntä. Mutta sitä ennen minun olisi päästävä eroon Narutosta.

”Ei kuulu sinulle”, tokaisin. Miten minä tämän hoitaisin? En saanut tappaa poikaa. Häntä tarvittiin elävänä.
”Olet tullut tänne sieppaamaan minut, etkö olekin? No, voin kertoa, ettei se onnistu!” poika möykkäsi. Huokaisin. Hän oli turhan äänekäs ja rasittava.

Painoin silmäni hitaasti kiinni ja annoin niiden avautua uudestaan. Blondi tuijotti suoraan minuun. Tämä oli melkeinpä liian helppoa. Hetkessä olin siirtänyt hänet todellisuudesta illuusioon, nyt hän ei voinut vahingoittaa minua.

”Haha, paljastit itsesi, Itachi!” Naruto nauroi ja käänsi katseensa nopeasti pois minusta. ”Henge ei minua hämää, silmäsi paljastivat sinut! Aika alkeellista. Ja tiedätkö, tuo naishahmo ei ole edes erityisen kaunis.”

Purin hampaani yhteen. Todellakin raivostuttava kakara.

”Olet väärässä. En ole Itachi”, naurahdin.
”Älä yritä! Minä en ole tyhmä!” Naruto älähti. ”Miksi tulit uudestaan? Päätitkö sittenkin siepata minut jo nyt?”
”Uudestaan?” kysyin hämmentyneenä.

Naruton ilme kertoi, että hän hämmästyi kysymyksestäni lähes yhtä paljon kuin minä hänen. Mitä hemmettiä oli tekeillä? Missä vaiheessa Itachi oli tavannut Naruton?

”No, vastahan me kohtasimme”, poika tuhahti. ”Älä yritä esittää! Et sinä minua petä! Annoit minulle osan voimistasi ja häivyit. Tulitko nyt hakemaan niitä takaisin?”

Tuijotin poikaa luultavasti suu auki. En tajunnut yhtään mitään. Minkä helvetin takia Itachi olisi luovuttanut osan voimistaan Narutolle? Eihän siinä ollut kerta kaikkiaan mitään järkeä!

”Älä kuvittele, että annan sinulle yhtään mitään!” Naruto meuhkasi ja huitoi sormellaan minuun päin.
”Minun pitää mennä!” totesin pikaisesti.

Loin Naruton mieleen kuvan, jossa haihduin savuna ilmaan. Samalla hetkellä ryntäsin pois paikalta. Kun olin näkymättömissä, kiepsahdin ympäri ja heitin kunain hänen suuntaansa. Kuului hiljainen poksahdus. Varjoklooni. Pahus.

En jäänyt suremaan virhettäni, vaan kiihdytin vauhtiani. Minun oli tavoitettava Itachi. Aikaa oli kulunut hukkaan liian paljon. Hän saattoi olla jo keskellä toivotonta taistelua. Konohan ninjat olivat ehkä jo tavoittaneet hänet.

Suuntasin kohti Uchihojen piilopaikkaa. Maa jalkojeni alla tärähti. Kauempaa kuului jyrinää ja pölypilvi nousi ilmaan. Voi helvetti sentään, taistelu oli todellakin käynnissä ja se oli todella suuri sellainen. Keuhkoni puristuivat kasaan, kun yritin juosta vieläkin nopeammin. Itachi tarvitsi minua. Minun oli pakko mennä hänen avukseen. Puoli Konohaa saattoi olla häntä vastassa!

Matkaan meni aivan liikaa aikaa. Jalkani hädin tuskin kantoivat, kun pääsin perille. Ryntäsin murtuneiden kallioiden sekaan vain törmätäkseni mustahiuksiseen hahmoon, joka loi minuun pitkän, melkein pelästyneen katseen.

*

Itachi hengitti raskaasti. Susanoo oli vienyt melkein kaikki hänen voimistaan. Hän tiesi, ettei jaksaisi enää kauan. Hän ei enää nähnyt mitään. Tämä oli hänen loppunsa. Sasuken kanssa oli turha yrittää sopia. Veli ei ymmärtänyt muuttunutta tilannetta. Ja Itachi kyllä tajusi, miksei. Oli nykyinen tilanne mikä tahansa, hän oli toiminut anteeksiantamattomasti. Sasukella oli täysi oikeus kostaa hänelle.

Mies nojasi polviinsa ja tarkkaili vain vähän kauempana olevaa veljeään kuulonsa varassa. Orochimaru oli vihdoin kokonaan poissa. Ainakin yksi tavoite oli saavutettu.

Valitettavasti loput tavoitteet jäisivät luultavasti saavuttamatta. Itachi oli pettänyt Saeden. Hän ei mitenkään kykenisi enää pelastamaan itseään. Kun Saede kolmen päivän päästä palaisi, tämä löytäisi hänet kuolleena.. jos ruumis ehtisi maata täällä niin kauan. Valtava syyllisyys painoi miehen rintakehässä. Hän oli riistänyt Saedelta kaiken. Kaikki oli hänen vikansa.

Ja Saeden suru.. nainen oli pohjattoman surullinen menetettyään Deidaran. Kun Itachikin olisi poissa, ei jäänyt ketään huolehtimaan naisesta. Ja mahdollisesta lapsesta. Saeden elämänhaluunkaan ei voinut luottaa. Täytyi saada joku pitämään huolta siitä, ettei nainen tekisi mitään itselleen. Niin, sen verran Itachi oli velkaa tälle. Itse asiassa hän oli velkaa enemmänkin, mutta vain sen verran hän pystyisi velastaan maksamaan.

Hänen viimeiset sanansa Sasukelle tulisivat olemaan pyyntö. Hän pyytäisi veljeään huolehtimaan Saedesta ja lapsesta. Jos veljessä oli yhtään hyvyyttä jäljellä – ja Itachi uskoi, että oli – tämä hoitaisi asian. Saede ei ehkä siitä tulisi onnelliseksi, mutta ainakin nainen saisi mahdollisuuden elämään. Sasuke saisi ottaa Itachin paikan Saeden rinnalla. Veli saisi kasvattaa Itachin lapsen.. ensimmäisen onnellisen Uchihan.

Itachin ajatus katkesi, kun hän kuuli jonkun kolmannen saapuvan paikalle. EI! Mitä Saede teki täällä? Naisen piti olla hyvää vauhtia matkalla Tulimaan pohjoiselle rajalle! Silti Itachi tunnisti juoksuaskelten rytmin, naisen hengityksen äänen ja vadelmantuoksun, joka leijui aina tämän ympärillä.

Mies yritti liikkua, mutta hän tunsi olonsa voimattomaksi. Hänen olisi pakko kerätä hieman voimia, ennen kuin hän jaksaisi tehdä mitään. Saede oli tullut juuri väärällä hetkellä.

”Sasuke!” Saede kuului huudahtavan.
”Saede-chan?” Sasuken äänessä kuulsi selkeä epäusko. ”Sinä olet Akatsukissa. Olet hengi.. sinäkin… Samanlainen petturi kuin Itachi!”

Pakokauhu valtasi Itachin mielen. Jos hän yhtään tunsi Sasukea, hän arvaisi kyllä, mitä pian tapahtuisi.
”Saede, mene pois!” hän huusi voimattomasti.
”Eli te olette yhdessä!” Sasuke karjaisi. Poika oli raivoissaan. ”Minä luulin, että sinäkin kuolit! Minä luulin, että sinä olit Itachin petoksen uhri samalla tavalla kuin kaikki muutkin! Ja koko tämän ajan sinä olet ollut hänen puolellaan!”

Sasuke oli vihainen ja pettynyt. Tämä kohdisti nyt Saedeen kaiken saman raivon, josta Itachi oli jo saanut osansa. Miksei nainen liikkunut? Miksei tämä paennut? Saede vain seisoi paikoillaan, ei kuulunut liikkuvan. Itachi yritti epätoivoisesti nähdä, mutta kaikki oli pimeää. Hänen silmiään poltteli pahemmin kuin koskaan. Hän tunsi lämpimän veren kasvoillaan. Tuskasta huolimatta hän yritti löytää jonkin keinon nähdä pimeyden läpi, mutta kuului vain Saeden katkonainen hengitys, tuuli jossain lähistöllä.. Hän pystyi kuulemaan, mutta näkökenttä ei yksinkertaisesti tällä kertaa vain palannut.

Itachi lähti liikkeelle. Yskäys ravisti hänen kehoaan. Hän tunsi veren purskahtavan keuhkoistaan. Se kostutti hänen huulensa ja maistui rautaiselta. Hänen oli pakko keskittää kaikki voimansa liikkumiseen. Saede oli pelastettava.

Vihdoin Saede liikkui. Itachi kuuli tämän askeleet, mutta ne eivät menneet kauemmas. Ne eivät juosseet karkuun. Ne tulivat hieman lähemmäs Itachia ja pysähtyivät. Saede oli luultavasti siirtynyt veljesten väliin. Ei näin saanut käydä.

”Sasuke, älä tapa Itachia. Minä pyydän”, Saede aneli. Sasuke ei vastannut. Itachi nosti kätensä ja haparoi eteenpäin. Jotain täytyi olla tehtävissä. Jotenkin hänen oli suojeltava Saedea. ”Minä en anna sinun tappaa häntä!” Saede kiljaisi yhtäkkiä.

Sasuke kuului vetävän miekkansa esille. Itachi hapuili yhä ympäristöään ja yritti kuulla, mitä tapahtui. Saede oli ilmeisesti väistänyt, koska tuskanhuutoa ei ollut kuulunut. Sen sijaan kuului kilahdus, kun Saede ryhtyi puolustautumaan kunailla miekkaa vastaan. Valitettavasti Itachi tiesi jo, ettei nainen tulisi pärjäämään. Tämän hengitys kertoi uupumuksesta. Ja lisäksi.. Sasuke oli kasvanut Saedea vahvemmaksi. Melkein yhtä vahvaksi kuin Itachi itse. Naisella ei ollut todellisia mahdollisuuksia.

Itachi yski jälleen verta, mutta pakottautui siitä huolimatta liikkumaan nopeammin. Vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa, hän pelastaisi Saeden. Hän ei tiennyt, miten tekisi sen, mutta jotain hänen oli silti tehtävä.

Mies hapuili kohti taistelijoita. Nämä kuuluivat pysähtyvän. Ilman täytti tuskainen kirkaisu, jotain lämmintä lensi Itachin kasvoille.
”Sasuke..” Saede kuiskasi vaikeasti.
”Hiljaa, petturi!” poika ärähti, ja Saede huusi taas. Naisen tuska oli korvia raastavaa. Itachi kiirehti askeliaan, vaikka hänen oli yhä vaikeampi liikkua. Yhtäkkiä Saeden huuto katkesi ja kuului hiljainen tömähdys. Oliko nainen kuollut?
”Ei!” Itachi huudahti ja hyökkäsi suuntaan, jossa oletti Sasuken olevan. Hänen jalkansa pettivät hänet, ja hän putosi polvilleen maahan. ”Minä raka.. stin häntä… tei..tä mol… empia…” mies köhäisi. Hän tajusi, että hänen oli vietävä alkuperäinen suunnitelmansa loppuun, vaikka sillä hetkellä hän oli liian vihainen ja pettynyt. Vaivalloisesti hän kohotti oikean kätensä sinne, missä arveli Sasuken kasvojen olevan. Hän veti syvään henkeä ja keskittyi siirtämään mangekyonsa veljelleen. Ehkä hän onnistuisi suojelemaan edes tätä.

Itachi tunsi kaatuvansa. Selkä iskeytyi vasten kovaa maata. Joka paikkaan sattui. Hänen silmänsä olivat tulessa, keho loppuun palanut, mutta sieluun ja sydämeen sattui eniten. Saede oli poissa, kuollut. Ja kenties.. jos lapsi oli saanut alkunsa.. myös tämä oli kuollut. Hänen perheensä oli tapettu. Ja tälläkin kertaa hän itse oli ollut syyllinen kaikkeen.

Itachi kuuli hiljaisen tömähdyksen, kun Sasukekin rojahti maahan. Taistelu oli ohitse. Sokeutta suurempi pimeys lipui hitaasti hänen ylleen. Se alkoi jaloista ja eteni ylöspäin vieden kivut mukanaan. Tuska katosi. Rauha saapui vihdoin vuosien odotuksen jälkeen.