Ficcikirjasto

Kuulin, kuinka ovi pamahti kiinni selkäni takana vaientaen kannelta kuuluvat äänet, niiden joukossa Janen epämääräiset huudot sekä paikalla olleiden miesten naureskelut. Kävelin hytin ikkunalle ja vedin syvään henkeä. Tuijotin tähtitaivasta, joka juuri ja juuri erottui likaisen ikkunan takaa, ja keskityin muistelemaan päivän tapahtumia.

Päivää ei voinut parhaalla tahdollakaan sanoa rauhalliseksi, eikä viimeisin välikohtaus ollut todellakaan parantanut olotilaani. Paitsi, että olin yhä järkyttynyt siitä, että Johnny oli onnistunut kaappaamaan minut, olin väsynyt, huonovointinen… ja nyt myös hyvin ärtynyt.

Mistä ihmeestä Jackin sisko oli juuri nyt ilmestynyt? Ja miksi? Miksei Jack ollut maininnut siskoaan aiemmin? Kysymykset pyörivät päässäni saaden oloni vain pahentumaan. Ei ollut yhtään hullumpi ajatus heivata Jane laidan ylitse mereen. Tosin Jack tuskin olisi pitänyt ajatuksesta.

Huokaisten hiljaa kävelin sängyn luokse ja istuin alas. Potkin saappaat jaloistani heittäytyen sitten selälleni sängylle. Uupumus valtasi mieleni välittömästi, joten suljin silmäni jääden seurailemaan pieniä kuvioita, joita piirtyi suljetuille luomilleni. Tein kaikkeni työntääkseni ikävät ajatukset muualle. En halunnut juuri nyt miettiä sitä, että olin melkein tapattanut itseni, että olin raskaana miehelle, joka tuskin halusi lapsia, että kalenteri näytti 400 vuotta liian vähän, että jouduin riitelemään paikallisen teinilehmän kanssa… Tällä hetkellä halusin vain olla ja unohtaa kaiken.

***

Kuljin pitkin polkua lumen narskuessa jalkojeni alla. Vilkaisin jalkojani ja totesin niiden olevan paljaat. Silti en tuntenut lumen kylmyyttä ihollani, itse asiassa minua ei palellut ollenkaan. Se oli käsittämätöntä. Minulla olisi pitänyt olla todella kylmä, kun hypin tällä tavoin avojaloin ulkona pakkasella.

Tästä häiritsevästä seikasta huolimatta jatkoin matkaani keskittyen nyt enemmän ympäristööni. Siellä täällä kasvoi korkeita mäntyjä, ja niiden välillä oli riveittäin kiviä… eikä mitä tahansa kiviä. Ne olivat selvästi hautakiviä. Olin hautausmaalla. Aloin lukea nimiä kivistä, mutta mikään niistä ei ollut tuttu.

Kuljin hitaasti kiveltä kivelle, kunnes eräs niistä sai minut pysähtymään. Sydämeni jätti lyönnin välistä, enkä ollut uskoa silmiäni. Tämä ei voinut olla totta.

Anni Nieminen 23.6.1984 – 6.1.2004

Tuijotin nimeä pitkään. Omaa nimeäni. Omaa syntymäpäivääni. Ja mitä ilmeisemmin omaa kuolinpäivääni. En edes tiennyt, että olin kuollut. Minulla ei ollut käsitystä, milloin se oli tapahtunut. En ymmärtänyt sitäkään, miksi edelleen olin tässä, jos kerran olin poissa…

Nyt minua kylmäsi, mutta se ei johtunut ulkoilmasta. Aloin vähitellen ymmärtää, miksei lumi paleltanut jalkojani. Minä olin tässä, enkä kuitenkaan ollut. Olin olemassa, mutta en elossa. Minä todellakin olin kuollut. Olin pelkkä aave tässä maailmassa…

*Third person’s POV*

Jack tuijotti kiinni pamahtanutta ovea hetken aikaa ja loi sitten paljonpuhuvan katseen siskoonsa, joka näytti siltä kuin ei olisi tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

”Menit liian pitkälle, Jane”, Jack sanoi kävellen siskonsa ohitse reelingille.

Jane katsoi isoveljeään hetken ajan, kunnes käveli tämän luokse. Hän nojautui reelinkiä vasten jääden tuijottamaan Pearlin yläpuolella kaartuvaa tähtitaivasta.

”On sinun parhaaksesi, jos hän tajuaa häipyä.”

”Ehkä en halua, että hän häipyy.”

”Et sinä voi oikeasti hänestä välittää”, Jane tuhahti. Hän ei suostunut uskomaan, että Jack voisi välittää yhdestäkään naisesta. Tietenkään hän ei ollut nähnyt veljeään pitkään aikaan, mutta hän uskoi tuntevansa tämän varsin hyvin. Kun he olivat viimeksi tavanneet, Jack oli vienyt Bonairessa monen tytön sydämen (ja mahdollisesti jotain muutakin)… ja särkenyt ne myös melkein saman tien.

Vastausta Jane ei saanut, sillä Jack vain nojautui reelinkiin jääden tuijottamaan merelle. Tyttö loi veljeensä kummastuneen katseen, mutta ei sitten sanonutkaan mitään. Tuo naikkonen oli selvästi tehnyt Jackille jotain, eikä Jane pitänyt siitä ollenkaan. Ann oli saatava pois laivalta vielä ennen kuin he lähtisivät Tortugasta.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Jack nousi ja lähti kulkemaan hyttiään kohti sanomatta sanaakaan Janelle. Jane vilkaisi hänen peräänsä. Jack oli harvoin noin hiljainen ja synkkä. Tyttö tajusi kyllä astuneensa veljensä varpaille pahemman kerran, mutta ei silti aikonut myöntää olevansa väärässä. Hänhän ajatteli vain Jackin parasta.

Kapteenin tiloissa oli vielä pimeämpää kuin ulkona kannella. Silti Jack saattoi erottaa sängyssä nukkuvan hahmon. Ann’in toinen käsi retkotti ikävästi sängyn laidalta, ja tyttönen oli täysissä pukeissa edelleen. Kun Jack pääsi sängyn luokse, hän kuitenkin näki Ann’in kasvoilla kuitenkin levollisen ilmeen. Ilmeisesti Ann oli rauhoittunut ainakin suurin piirtein. Tosin uusi riita olisi vielä odotettavissa. Jos Jack yhtään pikkusiskoaan tunsi, tämä ei antaisi periksi noin vain, kun oli kerran jotain saanut päähänsä.

Jack nosti Ann’in käden takaisin sänkyyn mennen sitten riisumaan hattunsa, takkinsa, rintaremminsä, asevyönsä, liivinsä sekä saappaansa. Hetken päästä hän olikin jo siirtänyt Ann’in seinän puolelle nukkumaan ja kömpinyt tämän viereen sänkyyn. Hän olisi halunnut puhua tämän kanssa vielä samana iltana, mutta mitä ilmeisimmin keskustelu sai odottaa huomiseen. Olisi ollut järjetöntä herättää Ann’ia nyt. Todennäköisesti tyttö saisi siitä vain uuden syyn hermostua… tämä kun tuntui nykyisin hermostuvan varsin herkästi.

*Ann’s POV*

Havahduin hereille ja ponnahdin istumaan. Hytissä oli edelleen pimeää, mistä päättelin nukkuneeni vasta pari tuntia. Viereltäni kuului hiljaista kuorsausta, joka sai minut kääntämään päätäni. Jack nukkui sikeästi vieressäni. Niin, kapteeni Jack Sparrow. Tuijotin miestä hetken ajan. Sitten käänsin katseeni alaspäin ja laskin toisen käteni vatsalleni. En ollut pyöristynyt vielä, mutta olin silti varma, että olin raskaana.

MITEN HELVETISSÄ MINÄ OLIN RASKAANA, JOS KERRAN OLIN KUOLLUT?!

Sekä raskaus että Jack tuntuivat todellisilta. Ne olivat todellisia. Ja minä tunsin olevani elossa. Juuri nyt minulla oli lämmin. Hytissä oli lämmintä ja hitusen kosteaa. Saatoin tuntea sen, vaikka en ollutkaan tuntenut lumen kylmyyttä. Eikö se tarkoittanut, että olin elossa?

Äskeinen uni tuntui epätodelliselta, mutta silti en jaksanut uskoa, että se oli pelkkä uni. Muistin myös aiemmat uneni. Ehkä nekään eivät olleet olleet pelkkiä unia. Niissä unissa olin jälleen 2000-luvulla… entisessä elämässäni. Paitsi, että tuossa elämässä olin kuollut.

Hitaasti onnistuin hahmottamaan jonkinlaisen kuvan tilanteesta, mutta siltikään en osannut täyttää kaikkia aukkoja. Jotain todella mystistä oli tapahtunut, kun olin jäänyt auton alle syksyllä 2003 (kuten olin päätellyt kirkkaista valoista, jotka muistin varsin selvästi).

Tuo onnettomuus oli ilmeisesti jotenkin sysännyt minut 400 vuotta ajassa taaksepäin… tai sitten jonkinlaiseen toiseen ulottuvuuteen. Kumpikin kuulosti aivan yhtä typerältä. No, typerää tai ei, olin 1600-luvulla täysin elossa. 2000-luku oli jossain hamassa tulevaisuudessa, mutta silti olin kuollut tuossa ajassa. Olin ilmeisesti maannut sairaalassa kiitettävän kauan, koska kuolinpäiväni osui loppiaiseen.

Tilannetta oli mahdotonta ymmärtää täydellisesti. Mitään järkevää selitystä en keksinyt. Olin yhtä aikaa iloinen siitä, että olin edelleen elossa, ja samalla surullinen siitä, miten paljon olin menettänyt. En enää koskaan voisi tavata perhettäni enkä poikaystävääni. Taivas, minulla oli ollut poikaystävänikin. Nyt vasta tajusin, että olin nähnyt hänet hautajaisissa… jotka ilmeisesti olivat olleet omani.

Jäin miettimään Jesseä tuntien kaipuuta. Miten olin voinut unohtaa hänet täysin? Oikeastaan en ollut tuntenut edes koti-ikävää. Se oli omituista. Tunsin sitä yleensä helposti. Vasta nyt kaipasin perhettäni ja Jesseä. Vasta nyt, kun aloin vähitellen tajuta, mitä oli tapahtunut.

Kaipuu puristi sisälläni epämääräisenä möykkynä. Tiesin, että menisi kauan, ennen kuin pääsisin tunteesta eroon, jos pääsisin koskaan. Ihan kuin olisin vasta nyt menettänyt minulle tärkeät ihmiset, vaikka oikeasti se olikin tapahtunut jo ajat sitten.

Sillä hetkellä kaikki tuntui käsittämättömältä ja ristiriitaiselta. Huokaisin hiljaa ja käänsin sitten katseeni Jackiin. Hän nukkui edelleen rauhallisesti ja kuorsasi hiljaa. Yritin kuvitella Jessen hänen tilalleen, mutta en onnistunut siinä. Kaipasin kyllä Jesseä, mutta… Minä en rakastanut häntä. Elämäni mies nukkui juuri sillä hetkellä vieressäni.

Vetäydyin takaisin makuulle Jackin vierelle. Minulta menisi vielä pitkään, ennen kuin saisin kaikki ajatukseni selvitettyä. En varmasti ymmärtäisi tätä tapahtunutta koskaan täydellisesti, mutta voisin silti yrittää. Ehkä tämä oli jokin kummallinen kohtalon oikku. Ehkä näin oli tarkoitettu. Ehkä, ehkä ja ehkä. Mistään ei voinut olla varma.

Kaikesta huolimatta tunsin oloni rauhalliseksi. Se oli omituista. Minun olisi kai pitänyt olla vähintäänkin hysteerinen tämän asian takia. Ehkä paniikki ja hysteria tulisivat vasta myöhemmin. Nyt en kuitenkaan niitä tuntenut.

Suljin vihdoin silmäni uudestaan. Ehkä näkisin unta perheestäni. Sillä tavoin saatoin edelleen nähdä heidät. He eivät tietenkään tietäisi, että minä olin heidän luonaan, mutta ainakin voisin hetken olla heidän seurassaan… aina toisinaan.

***

Ikävä koputus tunkeutui tajuntaani. Olin yöllä valvonut sen verran pitkään herättyäni kesken unieni, että nyt tuntui, kuin en olisi nukkunut laisinkaan koko yönä. Nousin kuitenkin istumaan ja katselin ympärilleni hytissä. Ajatukseni olivat edelleen sekavat yöllisen pohdintahetkeni jäljiltä, mutta työnsin nyt kaiken mielestäni. Minun olisi pakko keskittyä tämän hetkiseen elämääni ja sen ongelmiin, ennen kuin alkaisin vatvoa uudestaan menneisyyttäni.

Käänsin katseeni Jackiin, joka kiinnitti parhaillaan vyötään. Ilmeisesti hänkin oli herännyt vastikään.
”Sisään!” Jack huudahti saatuaan vyönsä kiinni ja saappaat jalkoihinsa. Hytin ovi aukesi, ja Gibbs astui sisälle vilkaisten minua hitusen huvittuneesti. Pääsin varsin nopeasti ylös sängystä ja aloin kiskoa omia saappaitani jalkoihin.

Samalla kun puin saappaitani, kuuntelin kiinnostuneena, mitä asiaa Gibbs oli tullut toimittamaan.

”Emme saaneet hänestä mitään irti, mutta löysimme häneltä sekä kartan että ohjeet aarteen luokse”, Gibbs selitti. En tiennyt kenestä hän puhui, mutta kartta ja ohjeet melko varmasti viittasivat kapteeni Hookin aarteeseen. Tästä taas saattoi päätellä, että miehistö oli napannut joko Johnnyn tai Barcleyn.

”Se mies joutaa Davy Jonesin lokeroon heti, kun olemme purjehtineet pois Tortugasta”, Jack kommentoi. Jostain syystä en edes halunnut tietää tarkemmin, mistä oli kyse, joten poistuin suosiolla hytistä jättäen miehet keskustelemaan kahdestaan.

Kannella aurinko sumensi hetkellisesti näkökenttäni kirkkaudellaan, mutta kun aloin hahmottaa ympäristöäni, toivoin, että olisin vain pitänyt silmäni suljettuina. Vain muutaman metrin päästä minua tuijotti halveksuva, ruskea silmäpari.

”Yhä täällä, Ann? Luulin, että huorilla on tapana poistua laivalta ennen aamunkoittoa”, Jane toivotti minulle erittäin ystävälliset hyvät huomenet.

Huokaisin varsin kuuluvasti. Tässä taisi olla ongelmani numero yksi uudessa elämässäni. Jackin sisko, Jane Sparrow.

“Itse asiassa niin luulin minäkin”, tuhahdin Janelle. ”Mutta ilmeisesti saat lisämaksun, jos jäät toiseksikin yöksi. Monenko miehen tarpeet ehditkään tyydyttää?”

Jane tuijotti minua pitkään astellen sitten lähemmäs, kunnes hänen naamansa oli vain muutaman sentin päässä omastani. Hänen silmänsä leiskuivat, mutta oikeastaan en välittänyt siitä pätkääkään.

”Sinun kannattaisi hieman miettiä, mitä sanot kapteenin siskolle”, Jane huomautti varoittavasti puhuen hyvin matalalla äänellä. ”Jack ei kovin kauan katsele sinua täällä, jos puhut minusta tuohon sävyyn. Minä satun olemaan ainoa nainen, josta hän edes välittää… nyt kun hänen äitinsäkin on kuollut.”

Tuijotin Janea tiiviisti takaisin. Hänen sanansa eivät saaneet minua edes hätkähtämään.

”Niinhän sinä sanot”, tuhahdin kuuluvasti. ”Tosin jos olisin sinä, kunnioittaisin hieman enemmän veljeni tulevan lapsen äitiä. En tosiaan usko, että sinä olet ainoa nainen, josta hän välittää. Et todellakaan ole.” Puhuin niin halveksuvalla äänellä kuin suinkin osasin ajattelematta lainkaan, mitä juuri sanoin.

Jane perääntyi muutaman askeleen ja tuijotti minua epäuskoisesti. Vasta silloin tajusin, että kannella vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vielä äsken sen oli täyttänyt miehistön puheensorina, mutta nyt kukaan ei sanonut mitään. Kaikki vain tuijottivat meitä kahta. Vasta siinä vaiheessa tajusin, mitä olin möläyttänyt. Minä ja suuri suuni. Tuo oli juuri tyypillistä minulta. Ärtyneenä saatoin sanoa asioita, joita minun ei todellakaan olisi pitänyt sanoa.


Samassa kuulin rykäisyn selkäni takaa. Pahaa aavistaen käännyin ympäri. Jack katsoi suoraan minuun tulkitsematon ilme kasvoillaan. Nielaisin äänettömästi. En ollut ajatellut kertoa asiaa hänelle tällä tavoin.

Jack tarttui käsivarteeni ja suorastaan raahasi minut sisälle hyttiinsä sulkien oven perässämme. Pysähdyimme keskelle hyttiä. Kauhu puristi vatsaani. Odotin Jackin sanoja. Heivaisiko hän minut nyt laivasta, vai mitä hän tekisi? Pelkäsin todellakin pahinta.

”Onko se totta?” Jack kysyi täysin rauhallisella äänellä.

Käänsin katseeni toisaalle, mutta Jack tarttui tiukasti minua leuasta kääntäen pääni takaisin. En oikeastaan voinut muuta kuin katsoa häntä suoraan silmiin.

”On”, kuiskasin.

Hetkeen kumpikaan meistä ei sanonut mitään. Tuijotin Jackia odottaen tuomiota. Kuulin, kuinka veri kohisi korvissani, ja tunsin sydämeni hakkaavan rintaani vasten. Jackin kasvoilla käväisi lukemattomia ilmeitä tuona lyhyenä aikana. Lopulta hän kuitenkin virnisti tavalliseen tapaansa.

”Pojan nimeksi tulee sitten Tom Dustin Sparrow”, hän ilmoitti tyytyväinen ilme kasvoillaan.

Jackin päästettyä irti leuastani katsoin häntä hetken sanattomana. Minulta meni tovi, ennen kuin sisäistin, mitä hän oli sanonut.

”Pojan?” kysyin. ”Mistä päättelit, että lapsi on poika?”

”Tietenkin kapteeni Jack Sparrow’n lapsi on poika”, Jack vastasi yhä leveä virne kasvoillaan.


~The end of part II~