Luku 38
”Täältä tullaan, Polt Loyal!”
6 vuotta myöhemmin...
7.6.1670
Rakas päiväkirja,
en ole vieläkään tottunut kirjoittamaan vuosilukuja, vaikka aikaa on kulunut jo kuusi vuotta. Jollain tasolla elän yhä 2000-luvulla enkä voi vieläkään ymmärtää, miten oikeastaan jouduin ajassa taaksepäin (jos niin edes tapahtui). Ainoat tiedonlähteeni – uneni – ovat nekin loppuneet, joten minulla ei ole enää mitään yhteyttä entiseen elämääni. Näiden vuosien aikana olen kehitellyt monia teorioita siitä, mitä todella tapahtui – ja lopulta hylännyt ne kaikki. En kai koskaan saa tietää vastausta.
Ajatus aikamatkasta tuntuu käsittämättömältä. Miten voisi matkustaa johonkin, mitä ei enää ole? Lisäksi unieni mukaan kuolin omassa ajassani. Se tarkoittaisi, että kehoni olisi jäänyt sinne… ja toisaalta se on kuitenkin täällä. Silloinhan minulla olisi kaksi kehoa, joista tosin toinen on varmaan jo puoliksi mädäntynyt. Aikamatkateoria ei tunnu kovin järkevältä… On vaikea käsittää, miten yksi sielu voisi olla kahdessa ruumiissa yhtä aikaa, vaikka toinen ruumiista olisikin tiedottomassa tilassa.
Toinen teoria, jonka olen keksinyt näiden kuuden vuoden aikana, perustuu ulottuvuuksiin. Ehkä onnettomuus sinkosi minut toiseen ulottuvuuteen, jossa eletään vielä 1600-lukua. En ole mikään fyysikko, joten en tiedä, miten sellaista voisi edes teoriassa tapahtua (jos oletetaan, että muita ulottuvuuksia on olemassa), mutta minusta siinä on edes hitusen enemmän järkeä kuin aikamatkustelussa.
Olen myös miettinyt tästä paikasta kadonnutta tyttöä, Annabelle Smithia. Ehkä hän oli jonkinlainen vastineeni tässä maailmassa ja sinkoutui sitten minun maailmaani. Se voisi selittää sen, että olemme niin saman näköiset… Ja toisaalta en tiedä, onko tässäkään mitään järkeä. Olen vatvonut tätä asiaa päässäni jo liian pitkään.
Onneksi minulla on kuitenkin muutakin ajateltavaa. Kaikki on muuttunut kamalasti, mutta olen silti onnellinen. Viimeiset vuodet ovat olleet rankkoja, varsinkin vauvan kasvatus ja hoitaminen laivalla. Viisaampaa olisi varmasti ollut jäädä maihin, mutta en voi enää kuvitella eläväni ilman Jackia… ja se mies ei voi kuvitella elävänsä ilman laivaansa.
Tom täytti hiljattain viisi vuotta. Poika on melkoinen rasavilli, mutta kamalan suloinen. Hän muistuttaa enemmän Jackia kuin minua, sekä ulkonäöltään että tavoiltaankin. Omasta mielestään hän on jo iso poika, ja hän haluaisi osallistua kaikkiin mahdollisiin töihin, joita laivalla vain on. Jackista se on hyvä merkki, eikä minuakaan haittaa, että poika on ahkera. En vain pidä siitä, että Jack antaa hänen tehdä vaarallisiakin töitä… kuten kiivetä isomärssyyn tähystämään. Se ei ole turvallista, mutta eiväthän ne kaksi minua kuuntele siinä asiassa…
Rakas päiväkirja,
en ole vieläkään tottunut kirjoittamaan vuosilukuja, vaikka aikaa on kulunut jo kuusi vuotta. Jollain tasolla elän yhä 2000-luvulla enkä voi vieläkään ymmärtää, miten oikeastaan jouduin ajassa taaksepäin (jos niin edes tapahtui). Ainoat tiedonlähteeni – uneni – ovat nekin loppuneet, joten minulla ei ole enää mitään yhteyttä entiseen elämääni. Näiden vuosien aikana olen kehitellyt monia teorioita siitä, mitä todella tapahtui – ja lopulta hylännyt ne kaikki. En kai koskaan saa tietää vastausta.
Ajatus aikamatkasta tuntuu käsittämättömältä. Miten voisi matkustaa johonkin, mitä ei enää ole? Lisäksi unieni mukaan kuolin omassa ajassani. Se tarkoittaisi, että kehoni olisi jäänyt sinne… ja toisaalta se on kuitenkin täällä. Silloinhan minulla olisi kaksi kehoa, joista tosin toinen on varmaan jo puoliksi mädäntynyt. Aikamatkateoria ei tunnu kovin järkevältä… On vaikea käsittää, miten yksi sielu voisi olla kahdessa ruumiissa yhtä aikaa, vaikka toinen ruumiista olisikin tiedottomassa tilassa.
Toinen teoria, jonka olen keksinyt näiden kuuden vuoden aikana, perustuu ulottuvuuksiin. Ehkä onnettomuus sinkosi minut toiseen ulottuvuuteen, jossa eletään vielä 1600-lukua. En ole mikään fyysikko, joten en tiedä, miten sellaista voisi edes teoriassa tapahtua (jos oletetaan, että muita ulottuvuuksia on olemassa), mutta minusta siinä on edes hitusen enemmän järkeä kuin aikamatkustelussa.
Olen myös miettinyt tästä paikasta kadonnutta tyttöä, Annabelle Smithia. Ehkä hän oli jonkinlainen vastineeni tässä maailmassa ja sinkoutui sitten minun maailmaani. Se voisi selittää sen, että olemme niin saman näköiset… Ja toisaalta en tiedä, onko tässäkään mitään järkeä. Olen vatvonut tätä asiaa päässäni jo liian pitkään.
Onneksi minulla on kuitenkin muutakin ajateltavaa. Kaikki on muuttunut kamalasti, mutta olen silti onnellinen. Viimeiset vuodet ovat olleet rankkoja, varsinkin vauvan kasvatus ja hoitaminen laivalla. Viisaampaa olisi varmasti ollut jäädä maihin, mutta en voi enää kuvitella eläväni ilman Jackia… ja se mies ei voi kuvitella elävänsä ilman laivaansa.
Tom täytti hiljattain viisi vuotta. Poika on melkoinen rasavilli, mutta kamalan suloinen. Hän muistuttaa enemmän Jackia kuin minua, sekä ulkonäöltään että tavoiltaankin. Omasta mielestään hän on jo iso poika, ja hän haluaisi osallistua kaikkiin mahdollisiin töihin, joita laivalla vain on. Jackista se on hyvä merkki, eikä minuakaan haittaa, että poika on ahkera. En vain pidä siitä, että Jack antaa hänen tehdä vaarallisiakin töitä… kuten kiivetä isomärssyyn tähystämään. Se ei ole turvallista, mutta eiväthän ne kaksi minua kuuntele siinä asiassa…
***
”Maata näkyvissä! Iso saali edessäpäin!” kirkas lapsenääni kajahti märssykorista saaden juuri kannelle saapuneen punahiuksisen naisen kääntämään katseensa ylöspäin. Nainen kurtisti kulmiaan ja suuntasi sitten askeleensa nopeasti ruorille.
”Jack!”
”Niin, rakas? Miksi noin vihainen ilme?” merirosvokapteeni kysyi virnistäen sitten naiselle leveästi.
”Mitä Tom tekee mastossa?”
”Tähystää, kultaseni”, Jack vastasi.
”Isomärssy ei ole sopiva paikka 5-vuotiaalle”, Ann huomautti kireästi. Tämä keskustelu oli käyty jo liian monta kertaa.
Kapteeni Sparrow tuijotti hetken edessään näkyvää Jamaikan saarta hymyillen itsekseen, mutta kääntyi sitten uudestaan katsomaan Annia kulmiensa alta.
”Minä kiipesin tuohon samaiseen märssykoriin ensimmäisen kerran 2-vuotiaana”, hän sanoi rauhallisesti yrittäen tällä kertaa olla virnistämättä.
”Tom voi pudota ja taittaa niskansa”, Ann jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan huomautusta.
”Poika on hyvä kiipeilemään. Hän ei putoa”, Jack vastasi kuin asia olisi ollut itsestään selvä, ja miehen ilme kertoi valitettavan hyvin, ettei hän ottanut Annin puheita vakavasti.
”Et voi tietää sitä”, Ann kivahti ärtyneenä miehen itsepäisyyteen ja typeryyteen. Vaikka Jack pitikin välillä kunnollista kuria, tämä antoi Tomille periksi aivan väärissä asioissa ja vaaransi siten pojan hengen.
Kiukkuisena Ann käveli isomärssyn alle ja käänsi kasvonsa ylöspäin joutuen siristämään silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa.
”Tom, heti alas sieltä!” hän huusi ylös. Hetken päästä ruskettuneet pikkupojan kasvot kurkistivat kannelle märssykorin reunalta.
”Ei vielä, äiti!” Tom huudahti. ”Minä haluan nähdä saalen täältä!”
”Minä sanoin heti!” Ann karjui takaisin saaden muutaman miehistön jäsenistä tuijottamaan itseään huvittuneena. Gibbs taisi jopa pyöritellä päätäänkin ja mutista jotain naisista.
”Mutta…”
”Ei muttia! Nyt alas sieltä tai saat jäädä laivaan, kun muut lähtevät maihin!”
Pojan kasvoille levisi pettynyt ilme, ja hän kampesi itsensä korin reunan yli lähtien sitten kiipeämään alas. Hän tiesi varsin hyvin, että hänen äitinsä voisi hyvinkin toteuttaa uhkauksen. Viimeksi hän ei ollut päässyt Tortugaan, koska oli ollut tottelematon. Silloin edes isä ei ollut antanut periksi.
Ann seurasi sydän syrjällään Tomin kiipeämistä. Jos pojan ote lipsahtaisi edes hetkeksi, hän putoaisi kovalle kannelle ja satuttaisi itsensä pahasti. Miten Jack ei voinut tajuta tuollaista asiaa?
Jonkin ajan kuluttua Tom kuitenkin seisoi turvallisesti Annin edessä kannella ja tuijotti äitiään vihaisenpettynein ilmein.
”Tiedät, mitä olen sanonut isomärssyyn kiipeämisestä”, Ann sanoi pitäen nyt äänensä mahdollisimman rauhallisena.
”Isi antoi luvan”, Tom totesi murjottaen.
”Isäsi ei olisi saanut tehdä niin.”
”Isi on kapteeni, etkä sä! Ei isin tarvitse totella sua!” poika huusi polkien jalkaa, vaikka tiesi, että kohta hän saisi tosiaan jäädä Pearlille, kun äiti ja isä menisivät maihin tapaamaan ystäviään.
”Mutta minäpäs olenkin aliperämies, joten sinun tarvitsee totella minua”, Ann sanoi naurahtaen. Hyvin oli poika oppinut arvojärjestyksen laivalla.
”Isi on silti kapteeni.”
”Jos minä sanon, ettet kiipeä märssyyn, koska se on vaarallista, sinä tottelet, vaikka isäsi sanoisi mitä”, Ann sanoi. Toisaalta häntä huvitti Tomin itsepäinen asenne, mutta toisaalta se myös välillä kävi hänen hermoilleen. Poikaa oli miltei mahdoton pitää kurissa. Isänsä luonne selvästi, Ann ajatteli.
”Sä olet ihan tylsä, äiti! Isi on paljon kivempi!” Tom kivahti kasvot punoittaen kiukusta ja marssi sitten reippaasti ruorille Jackin luokse vaatien päästä ohjaamaan laivaa.
Ann huokaisi hiljaa jääden hetkeksi katselemaan elämänsä miehiä. Jack oli aina aivan myyty, kun Tom halusi oppia jotain laivoihin tai merirosvoihin liittyvää, ja antoi siksi pojan suorittaa tehtäviä, joihin tämä oli aivan liian nuori. Tom taas oli varsinainen rasavilli eikä itse vielä ymmärtänyt vaaroja, joihin laivalla saattoi joutua. Välillä Annista tuntui, että hän sai paimentaa kahta lasta sen sijaan, että olisi kasvattanut yhtä yhdessä Jackin kanssa. Pienistä vaikeuksista huolimatta hän ei kuitenkaan olisi vaihtanut enää elämäänsä mihinkään.
”Sinä et sitten ikinä opi”, nuoren naisen ääni sanoi Annin selän takaa. Punapää käännähti kannoillaan ja kohtasi ruskeat silmät, jotka muistuttivat häiritsevän paljon hänen rakkaan kapteeninsa vastaavia.
”Kysyinkö mielipidettäsi, Jane?” Ann kivahti väsyneesti. Hän oli saanut jo aivan tarpeeksi väittelystä yhden päivän osalle, mutta nyt oli vain lisää tiedossa. ”Osaan kyllä kasvattaa lapseni ilman sinun neuvojasi!”
Tomin syntymästä asti Jane oli jostain syystä ollut koko ajan osallistumassa pojan hoitoon ja kasvatukseen. Vaikkei Ann erityisemmin naisesta pitänytkään, alkuaikoina ylimääräiset kädet olivat olleet suuri helpotus. Nykyisin Annia vain ärsytti se, että Jane suolsi hänelle jatkuvasti omia mielipiteitään siitä, miten Tom tulisi kasvattaa. Jos Jane olisi elänyt 2000-luvulla, Ann olisi lyönyt vetoa, että tästä olisi tullut niitä vanhempia, jotka antoivat lapsiensa kasvaa kuin lehmät pellossa ilman minkään näköisiä rajoja.
”Voisit silti edes vähän löysätä bandanaasi”, Jane tuhahti Annille vastaukseksi. ”Se kiristää päätäsi niin, ettet kykene edes siihen vähäiseen järjelliseen ajatteluun, jota toisinaan harrastat.”
”Sinä voisit vastata velvollisuuksistasi ja olla työntämättä nenääsi asioihin, jotka eivät sinulle kuulu!” Ann sähähti matalasti. Hän oli kerännyt tänään jo sen verran katseita, ettei halunnut enää enempää miehistön nauruja osakseen.
”Tykkipäälliköllä ei juuri tällä hetkellä ole paljoakaan tekemistä”, Jane totesi. Hän oli hiljattain tarkistanut tykkien kunnot ja ruutivaraston. ”Ja käsittääkseni veljenpojasta huolehtiminen kuuluu myös velvollisuuksiini.”
”Viimeksi päästit hänet kapuamaan suurimman tykin sisälle”, Ann sanoi.
”No, se oli hänestä hauskaa”, Jane virnisteli ja nojasi selkänsä isomärssyä vasten.
”Hän oli korviaan myöten liassa ja ruudissa. Voisit vähän ajatella, mitä annat hänen tehdä.”
”Sinä voisit vähän ajatella tuota kurin määrää! Johan lapsiparasta tulee tuota menoa herrasmies, eikä merirosvoa.”
Ann veti syvään henkeä yrittäen rauhoittua, jottei olisi karjunut Janelle päin naamaa. Hän tässä sentään oli Tomin äiti, ja kai äiti sentään tiesi parhaiten, mikä olisi parasta hänen lapselleen.
”Sinä et ole ehkä sitä oppinut, mutta rajat ovat rakkautta”, hän sanoi pitäen äänensä nyt kylmänä. Ja sen kyllä huomaa, ettei sinulla ole ollut minkäänlaisia rajoja…
”Hyviä ihmisiä meistä merirosvoistakin on tullut ilman tuollaista turhaa kasvatus- ja siisteysvouhotusta”, Jane tuhahti Annille. ”Ja hyviä merirosvoja, koska meidät on opetettu laivan tavoille jo pieninä.” Jane jätti mainitsematta, ettei ollut päässyt purjehtimaan oikealla laivalla ennen kuin vasta 16-vuotiaana. Annin ei tarvinnut tietää sitä.
Ann tuijotti hetken Janea tuntien väsymystä, eikä halunnut jatkaa väittelyä. Hän sulki suunsa ja käveli reelingille jättäen Janen yksin isomärssylle. Hän nojautui reelinkiä vasten ja jäi monien muiden tavoin katselemaan lähestyvää Jamaikaa.
Oli vuosia siitä, kun hän oli viimeksi vieraillut Port Royalissa. Tuolloin hän oli ollut viimeisillään raskaana ja jäänyt synnyttämään Turnereille, jotka olivat hankkineet hänelle kunnollisen lääkärin ja lapsenpäästäjän. Hänestä oli pidetty tuolloin kyllä hyvää huolta, mutta Ann oli selvästi huomannut Elizabethin kadehtivan häntä vauvan takia, eikä se ollut tehnyt hänen oloaan kovinkaan mukavaksi.
No, näiden viiden vuoden aikana Liz ja Will olivat varmasti ehtineet hankkia jo parikin lasta, eikä Lizillä olisi siis enää mitään syytä kadehtia Annia. Sitä paitsi lapsenpäästäjä oli sanonut hänelle, että hän tuskin saisi enää koskaan toista lasta vaikean synnytyksen takia. Lizillä ei todellakaan ollut aihetta kateuteen.
Ehkä näin on parempikin, Ann pohdiskeli äänettömästi. Jos heillä olisi ollut useampi lapsi, hän ei olisi mitenkään voinut jäädä laivalle, eikä elämä jossain saarella Jackia kotiin odotellen houkutellut suuremmin.
”Hopearaha ajatuksistasi”, Jackin ääni kuiskasi naisen korvaan miehen yllättäen kietoessa kätensä takaapäin tämän ympärille.
”Kalliitapa ovat ajatukseni”, Ann naurahti.
”No, kapteeni Jack Sparrow’lla on kyllä rahaa”, Jack vastasi leikkisään sävyyn. Jos Ann olikin hetkeä aiemmin ollut ärtynyt mieheen (ja tämän siskoon), nyt kaikki negatiiviset tunteet yksinkertaisesti sulivat pois.
”Menemmekö Turnereille vasta illan pimennyttyä?” Ann kysyi haluamatta paljastaa aiempia ajatuksiaan Jackille.
Jack nyökkäsi mietteliäänä. ”Emme voi tietää, miten monia partioita rakas Norringtonimme on järjestänyt, joten parempi, että menemme vasta silloin. Pimeän tullen ne eivät kuitenkaan meitä huomaa, mikäli ovat yhtä typeriä kuin ennenkin.”
”Halolla ei voi olla kuin pölkkyjä apulaisia”, Ann naurahti. Jos hän olisi seisonut toisinpäin, hän olisi nähnyt hämmentyneen ilmeen kapteeninsa kasvoilla.
”Mitä sinä tuolla tarkoitit?” Jack kysyi.
”Äh, en mitään. Joku vain joskus sanoi minulle niin”, Ann vastasi vaivaantuneena. Hän ei oikeastaan itsekään muistanut, mistä ja keneltä hän oli tuon huomautuksen kuullut… ja ennen kaikkea, millä aikakaudella.
”No, ei sen niin väliä”, Jack totesi hetken päästä. Hän oli jo tottunut siihen, että Ann oli maailman omituisin nainen (ja kapteeni Jack Sparrow oli sentään tavannut monia, todella monia naisia). ”Minulla olisi itse asiassa sinulle pyyntö.”
Ann kääntyi ympäri ja kohotti kulmiaan kysyvästi odottaen Jackin jatkavan.
”Elizabeth tuskin katsoo hyvällä, jos kaikki saavumme paikalle… No, näissä vaatteissa…” Jack mutisi. Heidän edellisellä vierailullaan Elizabeth oli tyrkyttänyt Willin vaatteita Jackille ja olisi varmasti tarjonnut omiaan Annille, mikäli ne olisivat vain mahtuneet tämän päälle.
”Korjasin toiset housusi ja pesin paremman paitasi jo ajat sitten”, Ann vastasi huolettomasti. Nuorempana hän oli inhonnut kaikkia tuollaisia töitä, mutta nyt ne tuntuivat luonnollisilta… eikä niitä sitä paitsi olisi kukaan muukaan tehnyt. ”Ja jos muistat, Tomillekin on hankittu Tortugasta uudet vaatteet.”
”En tarkoittanut sitä”, Jack sanoi nyt vuorostaan vaivaantuneena.
”Vaan?”
”Ajattelin, että Jane lähtisi mukaan.”
”Ja?” Ann alkoi saada pahoja aavistuksia siitä, mitä mahdollisesti olisi tulossa.
”Jonkun pitäisi auttaa häntä pukeutumaan, ja sinä olet hänen lisäkseen ainoa nainen laivalla”, Jack selosti.
Ann huokaisi raskaasti (Kunpa Anamaria olisi vielä Pearlilla…), mutta nyökkäsi sitten kuitenkin.
”Jos sinä saat suostuteltua hänelle leningin ylle, lupaan auttaa siihen pukeutumisessa”, hän sanoi alistuneena, vaikka toisaalta olisi mukavaakin nähdä Jane mekossa. Se nainen kun ei viihtynyt missään naisellisessa vaatekappaleessa.
”Hienoa”, Jack sanoi virnistäen. Hän oli tiennyt koko ajan, että pienellä vaivaantuneisuudella hän saisi Annin helposti suostuteltua avuksi miltei mahdottomaan tehtävään.
”Jack!”
”Niin, rakas? Miksi noin vihainen ilme?” merirosvokapteeni kysyi virnistäen sitten naiselle leveästi.
”Mitä Tom tekee mastossa?”
”Tähystää, kultaseni”, Jack vastasi.
”Isomärssy ei ole sopiva paikka 5-vuotiaalle”, Ann huomautti kireästi. Tämä keskustelu oli käyty jo liian monta kertaa.
Kapteeni Sparrow tuijotti hetken edessään näkyvää Jamaikan saarta hymyillen itsekseen, mutta kääntyi sitten uudestaan katsomaan Annia kulmiensa alta.
”Minä kiipesin tuohon samaiseen märssykoriin ensimmäisen kerran 2-vuotiaana”, hän sanoi rauhallisesti yrittäen tällä kertaa olla virnistämättä.
”Tom voi pudota ja taittaa niskansa”, Ann jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan huomautusta.
”Poika on hyvä kiipeilemään. Hän ei putoa”, Jack vastasi kuin asia olisi ollut itsestään selvä, ja miehen ilme kertoi valitettavan hyvin, ettei hän ottanut Annin puheita vakavasti.
”Et voi tietää sitä”, Ann kivahti ärtyneenä miehen itsepäisyyteen ja typeryyteen. Vaikka Jack pitikin välillä kunnollista kuria, tämä antoi Tomille periksi aivan väärissä asioissa ja vaaransi siten pojan hengen.
Kiukkuisena Ann käveli isomärssyn alle ja käänsi kasvonsa ylöspäin joutuen siristämään silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa.
”Tom, heti alas sieltä!” hän huusi ylös. Hetken päästä ruskettuneet pikkupojan kasvot kurkistivat kannelle märssykorin reunalta.
”Ei vielä, äiti!” Tom huudahti. ”Minä haluan nähdä saalen täältä!”
”Minä sanoin heti!” Ann karjui takaisin saaden muutaman miehistön jäsenistä tuijottamaan itseään huvittuneena. Gibbs taisi jopa pyöritellä päätäänkin ja mutista jotain naisista.
”Mutta…”
”Ei muttia! Nyt alas sieltä tai saat jäädä laivaan, kun muut lähtevät maihin!”
Pojan kasvoille levisi pettynyt ilme, ja hän kampesi itsensä korin reunan yli lähtien sitten kiipeämään alas. Hän tiesi varsin hyvin, että hänen äitinsä voisi hyvinkin toteuttaa uhkauksen. Viimeksi hän ei ollut päässyt Tortugaan, koska oli ollut tottelematon. Silloin edes isä ei ollut antanut periksi.
Ann seurasi sydän syrjällään Tomin kiipeämistä. Jos pojan ote lipsahtaisi edes hetkeksi, hän putoaisi kovalle kannelle ja satuttaisi itsensä pahasti. Miten Jack ei voinut tajuta tuollaista asiaa?
Jonkin ajan kuluttua Tom kuitenkin seisoi turvallisesti Annin edessä kannella ja tuijotti äitiään vihaisenpettynein ilmein.
”Tiedät, mitä olen sanonut isomärssyyn kiipeämisestä”, Ann sanoi pitäen nyt äänensä mahdollisimman rauhallisena.
”Isi antoi luvan”, Tom totesi murjottaen.
”Isäsi ei olisi saanut tehdä niin.”
”Isi on kapteeni, etkä sä! Ei isin tarvitse totella sua!” poika huusi polkien jalkaa, vaikka tiesi, että kohta hän saisi tosiaan jäädä Pearlille, kun äiti ja isä menisivät maihin tapaamaan ystäviään.
”Mutta minäpäs olenkin aliperämies, joten sinun tarvitsee totella minua”, Ann sanoi naurahtaen. Hyvin oli poika oppinut arvojärjestyksen laivalla.
”Isi on silti kapteeni.”
”Jos minä sanon, ettet kiipeä märssyyn, koska se on vaarallista, sinä tottelet, vaikka isäsi sanoisi mitä”, Ann sanoi. Toisaalta häntä huvitti Tomin itsepäinen asenne, mutta toisaalta se myös välillä kävi hänen hermoilleen. Poikaa oli miltei mahdoton pitää kurissa. Isänsä luonne selvästi, Ann ajatteli.
”Sä olet ihan tylsä, äiti! Isi on paljon kivempi!” Tom kivahti kasvot punoittaen kiukusta ja marssi sitten reippaasti ruorille Jackin luokse vaatien päästä ohjaamaan laivaa.
Ann huokaisi hiljaa jääden hetkeksi katselemaan elämänsä miehiä. Jack oli aina aivan myyty, kun Tom halusi oppia jotain laivoihin tai merirosvoihin liittyvää, ja antoi siksi pojan suorittaa tehtäviä, joihin tämä oli aivan liian nuori. Tom taas oli varsinainen rasavilli eikä itse vielä ymmärtänyt vaaroja, joihin laivalla saattoi joutua. Välillä Annista tuntui, että hän sai paimentaa kahta lasta sen sijaan, että olisi kasvattanut yhtä yhdessä Jackin kanssa. Pienistä vaikeuksista huolimatta hän ei kuitenkaan olisi vaihtanut enää elämäänsä mihinkään.
”Sinä et sitten ikinä opi”, nuoren naisen ääni sanoi Annin selän takaa. Punapää käännähti kannoillaan ja kohtasi ruskeat silmät, jotka muistuttivat häiritsevän paljon hänen rakkaan kapteeninsa vastaavia.
”Kysyinkö mielipidettäsi, Jane?” Ann kivahti väsyneesti. Hän oli saanut jo aivan tarpeeksi väittelystä yhden päivän osalle, mutta nyt oli vain lisää tiedossa. ”Osaan kyllä kasvattaa lapseni ilman sinun neuvojasi!”
Tomin syntymästä asti Jane oli jostain syystä ollut koko ajan osallistumassa pojan hoitoon ja kasvatukseen. Vaikkei Ann erityisemmin naisesta pitänytkään, alkuaikoina ylimääräiset kädet olivat olleet suuri helpotus. Nykyisin Annia vain ärsytti se, että Jane suolsi hänelle jatkuvasti omia mielipiteitään siitä, miten Tom tulisi kasvattaa. Jos Jane olisi elänyt 2000-luvulla, Ann olisi lyönyt vetoa, että tästä olisi tullut niitä vanhempia, jotka antoivat lapsiensa kasvaa kuin lehmät pellossa ilman minkään näköisiä rajoja.
”Voisit silti edes vähän löysätä bandanaasi”, Jane tuhahti Annille vastaukseksi. ”Se kiristää päätäsi niin, ettet kykene edes siihen vähäiseen järjelliseen ajatteluun, jota toisinaan harrastat.”
”Sinä voisit vastata velvollisuuksistasi ja olla työntämättä nenääsi asioihin, jotka eivät sinulle kuulu!” Ann sähähti matalasti. Hän oli kerännyt tänään jo sen verran katseita, ettei halunnut enää enempää miehistön nauruja osakseen.
”Tykkipäälliköllä ei juuri tällä hetkellä ole paljoakaan tekemistä”, Jane totesi. Hän oli hiljattain tarkistanut tykkien kunnot ja ruutivaraston. ”Ja käsittääkseni veljenpojasta huolehtiminen kuuluu myös velvollisuuksiini.”
”Viimeksi päästit hänet kapuamaan suurimman tykin sisälle”, Ann sanoi.
”No, se oli hänestä hauskaa”, Jane virnisteli ja nojasi selkänsä isomärssyä vasten.
”Hän oli korviaan myöten liassa ja ruudissa. Voisit vähän ajatella, mitä annat hänen tehdä.”
”Sinä voisit vähän ajatella tuota kurin määrää! Johan lapsiparasta tulee tuota menoa herrasmies, eikä merirosvoa.”
Ann veti syvään henkeä yrittäen rauhoittua, jottei olisi karjunut Janelle päin naamaa. Hän tässä sentään oli Tomin äiti, ja kai äiti sentään tiesi parhaiten, mikä olisi parasta hänen lapselleen.
”Sinä et ole ehkä sitä oppinut, mutta rajat ovat rakkautta”, hän sanoi pitäen äänensä nyt kylmänä. Ja sen kyllä huomaa, ettei sinulla ole ollut minkäänlaisia rajoja…
”Hyviä ihmisiä meistä merirosvoistakin on tullut ilman tuollaista turhaa kasvatus- ja siisteysvouhotusta”, Jane tuhahti Annille. ”Ja hyviä merirosvoja, koska meidät on opetettu laivan tavoille jo pieninä.” Jane jätti mainitsematta, ettei ollut päässyt purjehtimaan oikealla laivalla ennen kuin vasta 16-vuotiaana. Annin ei tarvinnut tietää sitä.
Ann tuijotti hetken Janea tuntien väsymystä, eikä halunnut jatkaa väittelyä. Hän sulki suunsa ja käveli reelingille jättäen Janen yksin isomärssylle. Hän nojautui reelinkiä vasten ja jäi monien muiden tavoin katselemaan lähestyvää Jamaikaa.
Oli vuosia siitä, kun hän oli viimeksi vieraillut Port Royalissa. Tuolloin hän oli ollut viimeisillään raskaana ja jäänyt synnyttämään Turnereille, jotka olivat hankkineet hänelle kunnollisen lääkärin ja lapsenpäästäjän. Hänestä oli pidetty tuolloin kyllä hyvää huolta, mutta Ann oli selvästi huomannut Elizabethin kadehtivan häntä vauvan takia, eikä se ollut tehnyt hänen oloaan kovinkaan mukavaksi.
No, näiden viiden vuoden aikana Liz ja Will olivat varmasti ehtineet hankkia jo parikin lasta, eikä Lizillä olisi siis enää mitään syytä kadehtia Annia. Sitä paitsi lapsenpäästäjä oli sanonut hänelle, että hän tuskin saisi enää koskaan toista lasta vaikean synnytyksen takia. Lizillä ei todellakaan ollut aihetta kateuteen.
Ehkä näin on parempikin, Ann pohdiskeli äänettömästi. Jos heillä olisi ollut useampi lapsi, hän ei olisi mitenkään voinut jäädä laivalle, eikä elämä jossain saarella Jackia kotiin odotellen houkutellut suuremmin.
”Hopearaha ajatuksistasi”, Jackin ääni kuiskasi naisen korvaan miehen yllättäen kietoessa kätensä takaapäin tämän ympärille.
”Kalliitapa ovat ajatukseni”, Ann naurahti.
”No, kapteeni Jack Sparrow’lla on kyllä rahaa”, Jack vastasi leikkisään sävyyn. Jos Ann olikin hetkeä aiemmin ollut ärtynyt mieheen (ja tämän siskoon), nyt kaikki negatiiviset tunteet yksinkertaisesti sulivat pois.
”Menemmekö Turnereille vasta illan pimennyttyä?” Ann kysyi haluamatta paljastaa aiempia ajatuksiaan Jackille.
Jack nyökkäsi mietteliäänä. ”Emme voi tietää, miten monia partioita rakas Norringtonimme on järjestänyt, joten parempi, että menemme vasta silloin. Pimeän tullen ne eivät kuitenkaan meitä huomaa, mikäli ovat yhtä typeriä kuin ennenkin.”
”Halolla ei voi olla kuin pölkkyjä apulaisia”, Ann naurahti. Jos hän olisi seisonut toisinpäin, hän olisi nähnyt hämmentyneen ilmeen kapteeninsa kasvoilla.
”Mitä sinä tuolla tarkoitit?” Jack kysyi.
”Äh, en mitään. Joku vain joskus sanoi minulle niin”, Ann vastasi vaivaantuneena. Hän ei oikeastaan itsekään muistanut, mistä ja keneltä hän oli tuon huomautuksen kuullut… ja ennen kaikkea, millä aikakaudella.
”No, ei sen niin väliä”, Jack totesi hetken päästä. Hän oli jo tottunut siihen, että Ann oli maailman omituisin nainen (ja kapteeni Jack Sparrow oli sentään tavannut monia, todella monia naisia). ”Minulla olisi itse asiassa sinulle pyyntö.”
Ann kääntyi ympäri ja kohotti kulmiaan kysyvästi odottaen Jackin jatkavan.
”Elizabeth tuskin katsoo hyvällä, jos kaikki saavumme paikalle… No, näissä vaatteissa…” Jack mutisi. Heidän edellisellä vierailullaan Elizabeth oli tyrkyttänyt Willin vaatteita Jackille ja olisi varmasti tarjonnut omiaan Annille, mikäli ne olisivat vain mahtuneet tämän päälle.
”Korjasin toiset housusi ja pesin paremman paitasi jo ajat sitten”, Ann vastasi huolettomasti. Nuorempana hän oli inhonnut kaikkia tuollaisia töitä, mutta nyt ne tuntuivat luonnollisilta… eikä niitä sitä paitsi olisi kukaan muukaan tehnyt. ”Ja jos muistat, Tomillekin on hankittu Tortugasta uudet vaatteet.”
”En tarkoittanut sitä”, Jack sanoi nyt vuorostaan vaivaantuneena.
”Vaan?”
”Ajattelin, että Jane lähtisi mukaan.”
”Ja?” Ann alkoi saada pahoja aavistuksia siitä, mitä mahdollisesti olisi tulossa.
”Jonkun pitäisi auttaa häntä pukeutumaan, ja sinä olet hänen lisäkseen ainoa nainen laivalla”, Jack selosti.
Ann huokaisi raskaasti (Kunpa Anamaria olisi vielä Pearlilla…), mutta nyökkäsi sitten kuitenkin.
”Jos sinä saat suostuteltua hänelle leningin ylle, lupaan auttaa siihen pukeutumisessa”, hän sanoi alistuneena, vaikka toisaalta olisi mukavaakin nähdä Jane mekossa. Se nainen kun ei viihtynyt missään naisellisessa vaatekappaleessa.
”Hienoa”, Jack sanoi virnistäen. Hän oli tiennyt koko ajan, että pienellä vaivaantuneisuudella hän saisi Annin helposti suostuteltua avuksi miltei mahdottomaan tehtävään.
***
”En ymmärrä, miten Jack sai minut suostuteltua tähän”, Jane mutisi hampaidensa välistä Annin kiristäessä hänen korsettiaan.
”Veit sanat suustani”, Ann tuhahti miettien, mitä ihmettä Jack tosiaankin oli sanonut Janelle, että oli saanut tämän suostumaan pukeutumaan leninkiin. Ehkä mies oli luvannut siskolleen kasan hopeaa tai kultaa tästä hyvästä.
Kului vielä tovi ennen kuin korsetin nyörit oli kiristetty, ja Ann pääsi auttamaan varsinaisen asun Janen ylle. Tummavioletti sopi nuorelle naiselle kieltämättä hyvin, sitä heistä ei kumpikaan voinut kiistää, mutta Ann saattoi hyvin kuvitella, miten epämukava Janen olo oli kauniista vaatteesta huolimatta. Hän ei itsekään pitänyt korseteista, vaikkei hänellä mitään naisellisuutta vastaan ollutkaan. Jane puolestaan oli melkein kuin mies (harvoja naisellisia piirteitään lukuun ottamatta), joten tämän olon täytyi olla vieläkin inhottavampi.
”Auta minulle nyt korsetti päälle, että pääsemme laittamaan hiuksesi vielä ennen lähtöä”, Ann sanoi. Tämä oli niitä harvoja kertoja, jolloin hän tunsi tulevansa Janen kanssa toimeen varsin hyvin. Ehkä siksi, ettei häntä itseäänkään olisi huvittanut suuremmin pynttäytyä vain sen takia, että he olivat menossa tapaamaan ystäviään.
Janelta meni paljon kauemmin korsetin kiristämisessä kuin Annilta, sillä hän oli vielä kokemattomampi hommassa kuin pari vuotta vanhempi nainen. Ei Ann’kaan ollut kovin tottunut, mutta hän oli sentään saanut jonkinlaisen oppitunnin hienoston vaatteista asuessaan Smithien luona kuutisen vuotta sitten.
Juuri kun molemmat naiset olivat saaneet vaatteet yllensä, hytin ovi avautui ja Tom ryntäsi sisään kasvot hehkuen.
”Isi sanoi, että kohta lähdetään!” poika intoili. Tomista näki, että tämä odotti vierailua Port Royalissa todella paljon, eihän hän ollut siellä koskaan aiemmin käynyt. Tietysti hän oli syntynyt siellä, mutta Ann oli palannut Pearlille niin pian kuin se suinkin oli ollut mahdollista, eikä Tom muistanut Port Royalissa viettämästään ajasta mitään.
”Teidän täytyy odottaa vielä hetki”, Ann sanoi hymyillen pojan innokkuudelle. ”Meidän on vielä laitettava hiuksemme kiinni.”
Tom näytti hetken pettyneeltä, mutta virnisti sitten hyvin jackmaisesti. Hän käveli äitinsä jalkojen juureen ja halasi tätä lujasti.
”Musta sä olet paljon kauniimpi noin, äiti”, poika sanoi hymyillen mahdollisimman suloisesti ja vilkaisi sitten tätiään. ”Ja Jane on myös.”
”Siinäs kuulit”, Jane totesi tyytyväisesti. ”Lähdetään jo.”
Ann näytti miettivän hetken, mutta tyytyi sitten vain harjaamaan hiuksensa nopeasti.
”Hyvä on. Mennään”, hän sanoi. Tom kiljaisi riemusta ja ryntäsi takaisin kannelle.
”Täältä tullaan, Polt Loyal!” poika huusi mennessään.
”Veit sanat suustani”, Ann tuhahti miettien, mitä ihmettä Jack tosiaankin oli sanonut Janelle, että oli saanut tämän suostumaan pukeutumaan leninkiin. Ehkä mies oli luvannut siskolleen kasan hopeaa tai kultaa tästä hyvästä.
Kului vielä tovi ennen kuin korsetin nyörit oli kiristetty, ja Ann pääsi auttamaan varsinaisen asun Janen ylle. Tummavioletti sopi nuorelle naiselle kieltämättä hyvin, sitä heistä ei kumpikaan voinut kiistää, mutta Ann saattoi hyvin kuvitella, miten epämukava Janen olo oli kauniista vaatteesta huolimatta. Hän ei itsekään pitänyt korseteista, vaikkei hänellä mitään naisellisuutta vastaan ollutkaan. Jane puolestaan oli melkein kuin mies (harvoja naisellisia piirteitään lukuun ottamatta), joten tämän olon täytyi olla vieläkin inhottavampi.
”Auta minulle nyt korsetti päälle, että pääsemme laittamaan hiuksesi vielä ennen lähtöä”, Ann sanoi. Tämä oli niitä harvoja kertoja, jolloin hän tunsi tulevansa Janen kanssa toimeen varsin hyvin. Ehkä siksi, ettei häntä itseäänkään olisi huvittanut suuremmin pynttäytyä vain sen takia, että he olivat menossa tapaamaan ystäviään.
Janelta meni paljon kauemmin korsetin kiristämisessä kuin Annilta, sillä hän oli vielä kokemattomampi hommassa kuin pari vuotta vanhempi nainen. Ei Ann’kaan ollut kovin tottunut, mutta hän oli sentään saanut jonkinlaisen oppitunnin hienoston vaatteista asuessaan Smithien luona kuutisen vuotta sitten.
Juuri kun molemmat naiset olivat saaneet vaatteet yllensä, hytin ovi avautui ja Tom ryntäsi sisään kasvot hehkuen.
”Isi sanoi, että kohta lähdetään!” poika intoili. Tomista näki, että tämä odotti vierailua Port Royalissa todella paljon, eihän hän ollut siellä koskaan aiemmin käynyt. Tietysti hän oli syntynyt siellä, mutta Ann oli palannut Pearlille niin pian kuin se suinkin oli ollut mahdollista, eikä Tom muistanut Port Royalissa viettämästään ajasta mitään.
”Teidän täytyy odottaa vielä hetki”, Ann sanoi hymyillen pojan innokkuudelle. ”Meidän on vielä laitettava hiuksemme kiinni.”
Tom näytti hetken pettyneeltä, mutta virnisti sitten hyvin jackmaisesti. Hän käveli äitinsä jalkojen juureen ja halasi tätä lujasti.
”Musta sä olet paljon kauniimpi noin, äiti”, poika sanoi hymyillen mahdollisimman suloisesti ja vilkaisi sitten tätiään. ”Ja Jane on myös.”
”Siinäs kuulit”, Jane totesi tyytyväisesti. ”Lähdetään jo.”
Ann näytti miettivän hetken, mutta tyytyi sitten vain harjaamaan hiuksensa nopeasti.
”Hyvä on. Mennään”, hän sanoi. Tom kiljaisi riemusta ja ryntäsi takaisin kannelle.
”Täältä tullaan, Polt Loyal!” poika huusi mennessään.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!