Luku 39
Jälleennäkeminen
Pienet laineet löivät soutuveneen kylkeen Jackin soutaessa seuruettaan kohti rantaa. Jane näytti erittäin ahdistuneelta leningissään. Hänestä näki merimailin päähän, että hän olisi ennemmin uinut Pearlilta rantaan kuin pukeutunut korsettiin. Mielessään nainen pohtikin, oliko Jackin lupaama uusi miekka tämän vaivan arvoinen.
Tom taas oli tätinsä vastakohta. Pojan kasvoilla säteilivät into ja ilo, eikä tämä millään meinannut pysyä paikoillaan. Ann joutui pitelemään pojasta tosissaan kiinni, ettei tämä olisi huljauttanut itseään laidan yli mereen.
”Joko kohta ollaan pelillä?” Tom tivasi ties kuinka monennen kerran viimeisen kymmenen minuutin sisään.
”Kohta”, Ann mutisi hiljaa tuijottaen lähestyvää rantaa. Mielessään hän kelasi edellistä vierailuaan Port Royalissa. Kuinkahan paljon paikka olisi tässä ajassa ehtinyt muuttua?
Lopulta Tomin riemuksi ja Janen ahdistukseksi vene karahti rantaan, ja Jack kiskoi sen hiekalle auttaen sen jälkeen naiset pois veneestä. Tom ei sallinut itseään nostettavan, vaan hyppäsi hietikolle.
Jack ja Tom kiskoivat yhteisvoimin veneen ylemmäs ja sitoivat sen puunrunkoon kiinni, ennen kuin nelikko pääsi jatkamaan matkaansa metsikön halki itse kaupunkiin.
”Miksemme olisi voineet vain soutaa suoraan laituriin?” Jane manasi yrittäessään pitää helmojaan ylhäällä ja kävellä uusilla kengillään, joissa hänen mielestään oli aivan liikaa korkoa (eihän niissä ollut enempää kuin saappaissakaan, mutta periaatteesta piti valittaa).
”Olisitko halunnut joutua väistelemään kaartilaisia tuossa asussa?” Jack hymähti.
”Eivät ne olisi hienoon naiseen kiinnittäneet huomiota”, Jane sanoi itsevarmasti.
”Sä et kävele kuin hieno nainen”, Tom pisti väliin virnistäen tädilleen. ”Hienot naiset kävelee niin kuin ne tädit Toltugassa… Ne, joita miehet sanoo miellyttäväksi seulaksi.”
”Lasten suusta…” Ann mutisi hiljaa ja tarttui Tomia kädestä.
Matka metsikön halki sujui mukavasti pientä kompastelua lukuun ottamatta. Hetken päästä Port Royalin laitakaupunki ilmestyi kulkijoiden silmien eteen. Tom tuijotti sitä silmät levällään, vaikkei mitään erityistä nähtävää ollutkaan. Kujilla oli muutama köyhyysrajan alapuolella elävä ihminen maleksimassa, mutta muuten oli hiljaista. Joistain ikkunoista näkyi kynttilöiden valoa, öljylampun, jos kyseessä oli hieman varakkaampien ihmisten asunto.
Tom olisi lähtenyt kovin mielellään kiertelemään pientä kaupunkia, mutta joutui sen sijaan tyytymään siihen, että joukko suuntasi mäen päällä sijaitsevaa kuvernöörin taloa kohti. Se olikin suurin rakennus, mitä Tom oli vähään aikaan nähnyt.
Pihaportti oli suljettu, mutta minkäänlaisia vartioita ei näkynyt. Jack kokeili porttia, ja se aukesi helposti.
”Olisin odottanut, että se lukitaan yöksi”, mies totesi ääneen.
”Ehkä vielä ei ole tarpeeksi myöhä”, Ann sanoi ja asteli portista Tomin kanssa talon pihaan. Osa alakerran huoneista näytti olevan valaistuja, mutta yläkerrassa oli täysin pimeää. ”Ainakin he ovat vielä hereillä.”
”Ketkä, äiti?” Tom kysyi.
”Liz-täti ja Will-setä. He ovat äidin ja isän ystäviä“, Ann selosti samalla, kun he suuntasivat yhdessä ovelle.
Jack koputti oveen Janen vielä maleksiessa pihatietä pitkin ovelle. Hetken päästä sisältä kuului askelia, ja hovimestari avasi oven rakoselleen. Tämän kasvot kirkastuivat hänen nähdessään, keitä oven takana oikein oli.
”Herra Sparrow, pitkästä aikaa. Rouva ja herra ilahtuvat tulostanne”, mies sanoi päästäen koko joukon sisälle. ”Näen, että nuoriherra Sparrow on myös kasvanut jo mieheksi.” Tom hymyili ylpeästi - häntä ei kovin usein kutsuttu mieheksi.
Hovimestari ohjasi joukkion suureen olohuoneeseen, jossa Elizabeth ja Will istuivat kaikessa rauhassa juttelemassa keskenään. Ann vilkaisi nopeasti ympärilleen nähdäkseen, missä heidän lapsensa olivat, mutta missään ei näkynyt merkkiäkään lapsista.
”Herra ja rouva Sparrow ovat saapuneet poikansa ja tämän lastenhoitajan kanssa”, hovimestari ilmoitti virallisesti saaden pariskunnan kääntämään katseensa ovea kohti.
”Tykkimies, ei lastenhoitaja”, Jane jupisi hiljaa.
”Kapteeni”, Jack puolestaan korjasi hovimestaria.
”Ei mikään rouva”, Ann puolestaan tuhahti. Hän ja Jack eivät olleet missään vaiheessa menneet naimisiin tai edes kihloihin.
Sekä Willin että Elizabethin kasvoille nousi riemastunut ilme, kun nämä kiirehtivät ottamaan vieraansa vastaan. Will takoi Jackia voimakkaasti hartioihin.
”Oli jo aikakin teidän tulla tänne! Missä ihmeessä sinä olet ollut, Jack?” mies kysäisi välittömästi.
”No, tulihan sitä käväistyä Lontoossa hoitamassa asioita.”
”Me käytiin Toltugassa!” Tom julisti innoissaan saaden päät kääntymään omaan suuntaansa.
”Oletpas sinä kasvanut, Tom”, Elizabeth sanoi hymyillen ja kumartui pojan puoleen katsellen tätä hyvin pitkään.
”Oletko sä Liz-täti?” Tom pamautti saman tien.
”Voit kutsua minua niin, jos haluat”, nainen vastasi ja pörrötti pojan hiuksia.
Katseltuaan Tomin ruskettuneita kasvoja miltei kaihoisasti vielä hetken Elizabeth nosti katseensa ja näytti vasta nyt huomaavan, että myös Jane oli paikalla.
”Voi ei!” nainen huudahti. ”Anteeksi huonotapaisuuteni.” Elizabeth kiirehti ojentamaan kätensä Janelle, joka tarttui siihen epävarmasti, ja hymyili tälle. ”Minä olen Elizabeth Turner.”
”Jane Sparrow”, Jane vastasi hitusen tylyyn sävyyn, mutta yritti heti perään paikata epäkohteliaisuuttaan pienellä hymyllä.
Myös Will kiirehti tervehtimään Janea. Hän suuteli naista pikaisesti kädelle jääden hetkeksi katselemaan tämän suklaanruskeita silmiä. Mielessään hän totesi, että Janessa oli jotain alkukantaisen kaunista, jotain sellaista, mitä hienostuneelta Elizabethilta puuttui. Mutta sitä hän ei sanonut ääneen, niin hullu hän ei sentään ollut. Siitä hän olisi varmasti saanut kuulla ainakin seuraavan kuukauden.
Kun esittelyt olivat ohitse, Elizabeth kertoi, että he olivat pian aloittamassa illallista ja pyysi seuruetta siirtymään ruokasaliin.
”Emme osanneet varautua teidän tuloonne, mutta uskon, että illallisesta kyllä riittää teillekin”, hän selitti hymyillen jälleen.
Tuo nainen ei hymyile aidosti, Jane tuhahti mielessään. Hänestä Elizabeth vaikutti lähinnä teennäiseltä hienohelmalta. Se olikin varmasti yksi niistä harvoista asioista, joista hän ja Ann olivat samaa mieltä. Tosin sitä Jane ei tiennyt.
Ruokasali oli isompi kuin Jane ja Tom olivat osanneet odottaa. Heidän silmissään koko talo näytti suorastaan linnalta, eiväthän he olleet käyneet siellä aiemmin, eivätkä siis tottuneet Turnereiden hienoon asuntoon. Hovimestari ohjasi kaikki istumaan pöydän ääreen Jackin ja Willin auttaessa naiset istumaan (tosin Tom halusi auttaa Janen saaden aikaan melkoisen metelin kiskoessaan tuolia hieman kauemmas pöydästä).
Päästyään turvallisesti istumaan Jane katseli pöydän antimia. Hänen oli pakko myöntää, ettei ollut nähnyt näin herkullisia ruokia aikoihin. Pearlin kokki teki kyllä hyvää ruokaa, mutta laivamuona oli aina laivamuonaa, eikä siitä koskaan saanut yhtä herkullista kuin tuoreista tuotteista valmistetusta ateriasta.
Seuraavaksi naisen katse pysähtyi aivan hänen eteensä. Hänen silmänsä levisivät hetkeksi hämmennyksestä. Miksi ihmeessä pöydässä oli näin monta haarukkaa ja veistä? Hirveää tuhlausta, yhdet molempia olisi varsin hyvin riittänyt. Samassa hän tunsi nykäyksen hihassaan ja vilkaisi sivulleen.
”Pitääkö näillä kaikilla syödä yhtä aikaa?” Tom kuiskasi mahdollisimman hiljaa hitusen pelokas ilme kasvoillaan.
”Ota vain yhdet ja syö niillä. Muut ovat vain varalla, jos satut pudottamaan vaikka haarukkasi”, Jane kuiskasi takaisin yrittäen kuulostaa varmalta. Hän ei sitten yhtään pitänyt tilanteista, joista hän ei tiennyt, kuinka olisi pitänyt toimia.
Jotenkin Janen onnistui taiteilla ruokaa lautaselleen ilman ihmeempiä ongelmia, vaikka hänestä tuntui koko ajan, että hän oli täysin väärässä paikassa.
”Äiti sanoi, ettei ne ole valahaalukoita”, Tom kuiskasi yhtäkkiä hänelle. ”Pitää kuulemma aloittaa leunasta.”
Jane huokaisi hiljaa ja tarttui reunimmaiseen haarukkaan. Hienostolla oli kerrassaan typeriä tapoja. Jos Pearlilla pöytään olisi katettu useampi haarukka jokaiselle miehistön jäsenelle, kattaja olisi naurettu alas kannelta.
”Missä sinun isäsi on, Liz?” Jane kuuli Annin kysyvän. Hän vilkaisi kahta muuta pöydässä istuvaa naista yrittäen samalla opetella, miten hienoston ruokapöydässä oli tarkoitus käyttäytyä.
”Hän nukkui pois kaksi vuotta sitten”, Elizabeth vastasi hymyillen jälleen.
Uskomatonta! Eikö tuo nainen osaa olla aito? Jane tuhahti mielessään.
”Olen pahoillani”, Ann sanoi.
”No, onhan siitä jo aikaa.”
”Kuka mahtaa olla sitten kuvernööri?” Jack tiedusteli hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Sinä kenties, Will?” Jackin virnistys kertoi, että hän suunnitteli jo vapaata liikkumista Jamaikan rannoilla.
Will naurahti, mutta puisteli sitten päätään. ”Norrington on ylennyt kuvernööriksi, ja Gillette on nykyisin kommodori.”
”Ei kuulosta ollenkaan hyvältä”, Jack mutisi.
”Norrington on päättänyt puhdistaa Port Royalin ja lähiympäristön merirosvoista. Toivottavasti et ankkuroinut Pearlia kovin näkyvälle paikalle…” Will selosti.
”Mieheni kyllä pitävät huolen aluksesta. Sehän on Karibian nopein laiva, eivät Norringtonin miehet sitä kiinni saa.”
”Teidän ei myöskään kannata liikkua kovin avoimesti päivällä kaduilla. Jotkut kaartilaisista tunnistavat ainakin sinut varmasti”, Will jatkoi vielä.
”Olen yhtä nopea kuin laivani”, Jack sanoi virnistäen ja sai Annin tirskahtamaan. Will loi naiseen hämmästyneen katseen, ja Jack puolestaan näytti siltä, että olisi halunnut lisätä huomautukseensa jotain, mutta jostain syystä ei kuitenkaan sanonut mitään.
Selvittyään Annin naurahduksen aiheuttamasta hämmennyksestä Will hymähti kuin muka olisi tajunnut sen syyn.
”No, mikä teidät tänne tuo? Sinut tuntien tämä ei ole pelkkä kohteliaisuuskäynti”, hän sanoi Jackille.
”Mitä? Epäiletkö sinä minun tapojani?” Jack huudahti, mutta virnisti sitten. ”Tarvitsemme kaksi miekkaa. Molempien pitäisi olla melko kevyitä.”
”Oletko kadottanut omasi vai tarvitseeko Ann uuden?” Will tiedusteli. Hän kävi jo päässään läpi viime aikoina valmistamiaan miekkoja. Mikä niistä olisi paras Jackille… tai Annille?
”Itse asiassa Jane ja Tom tarvitsevat omat. Minulla ja Annilla on jo sinun tekemäsi miekat, ja hyviä miekkoja ovatkin”, Jack kehaisi.
”Tomille miekka?” Ann tunki keskusteluun.
”Tietenkin. Tarvitseehan poika miekan, jos aikoo tulla merirosvoksi”, Jack vastasi.
”Hän on viisi!”
”Minä opettelin miekkailemaan saman ikäisenä.”
”Itse asiassa sen ikäisenä minäkin aloitin”, Will huomautti mahdollisimman nopeasti peläten, että Ann saisi vielä kohtauksen asiasta. ”Voin tehdä Tomille miekan, joka ei ole yhtä terävä kuin oikea. Sillä on hyvä harjoitella.”
”Hän olisi voinut harjoitella puumiekalla, kuten normaalit lapset”, Ann mutisi, mutta antoi asian olla… toistaiseksi.
Jack vilkaisi Annia, mutta ei hänkään puuttunut asiaan sen enempää. Hän kääntyi uudestaan Willin puoleen ja hörppäsi samalla viiniä lasistaan.
”Myös Jane tarvitsee miekan”, hän sanoi epäillen Willin unohtaneen koko asian Annin keskeytyksen takia. Jane kohotti katseensa miesten suuntaan ja virnisti tyytyväisesti.
Willin katse pysähtyi naisen virnistäviin huuliin. Tuo virnistys kopioi täydellisesti Jackin ilmettä, mutta silti nainen ei muistuttanut liikaa veljeään. Virnistyksestä huomasi, että Janen hymy olisi varmasti kaunis… ja aito. Koska hän oli viimeksi nähnyt aidon hymyn?
”Minkälaista miekkaa hän tarvitsee?” Will kysyi pakottaen sekä silmänsä että ajatuksensa pois Janesta.
”Ajattelin jotain samantapaista kuin Annilla… Mutta ehkä olisi parasta, että tulemme huomenna mukaasi pajalle. Voisit esitellä miekkojasi, ja Jane voisi itse valita mieleisensä”, Jack tuumasi. Will nyökkäsi hänelle.
”Se on varmaankin hyvä ajatus.”
”No, sittenhän Ann ja Tom voivat jäädä tänne pitämään minulle seuraa”, pitkään hiljaa ollut Elizabeth totesi.
”Mä haluan pajalle!” Tom protestoi välittömästi. ”Haluan nähdä miekat!”
Elizabeth soi pojalle yhden ainoan hymyn, ja se sentään näytti olevan aito, eikä vain kasvoille väkisin pakotettu.
”No, ehkä sinä voit mennä, ja äitisi voi pitää seuraa minulle”, hän sanoi sovinnollisesti, mutta selvästikin hieman pettyneenä. Tom nyökkäsi innoissaan ja alkoi sitten selittää vieressään istuville Annille ja Janelle, että aikoi kokeilla jokaista Will-sedän miekkaa.
Tom taas oli tätinsä vastakohta. Pojan kasvoilla säteilivät into ja ilo, eikä tämä millään meinannut pysyä paikoillaan. Ann joutui pitelemään pojasta tosissaan kiinni, ettei tämä olisi huljauttanut itseään laidan yli mereen.
”Joko kohta ollaan pelillä?” Tom tivasi ties kuinka monennen kerran viimeisen kymmenen minuutin sisään.
”Kohta”, Ann mutisi hiljaa tuijottaen lähestyvää rantaa. Mielessään hän kelasi edellistä vierailuaan Port Royalissa. Kuinkahan paljon paikka olisi tässä ajassa ehtinyt muuttua?
Lopulta Tomin riemuksi ja Janen ahdistukseksi vene karahti rantaan, ja Jack kiskoi sen hiekalle auttaen sen jälkeen naiset pois veneestä. Tom ei sallinut itseään nostettavan, vaan hyppäsi hietikolle.
Jack ja Tom kiskoivat yhteisvoimin veneen ylemmäs ja sitoivat sen puunrunkoon kiinni, ennen kuin nelikko pääsi jatkamaan matkaansa metsikön halki itse kaupunkiin.
”Miksemme olisi voineet vain soutaa suoraan laituriin?” Jane manasi yrittäessään pitää helmojaan ylhäällä ja kävellä uusilla kengillään, joissa hänen mielestään oli aivan liikaa korkoa (eihän niissä ollut enempää kuin saappaissakaan, mutta periaatteesta piti valittaa).
”Olisitko halunnut joutua väistelemään kaartilaisia tuossa asussa?” Jack hymähti.
”Eivät ne olisi hienoon naiseen kiinnittäneet huomiota”, Jane sanoi itsevarmasti.
”Sä et kävele kuin hieno nainen”, Tom pisti väliin virnistäen tädilleen. ”Hienot naiset kävelee niin kuin ne tädit Toltugassa… Ne, joita miehet sanoo miellyttäväksi seulaksi.”
”Lasten suusta…” Ann mutisi hiljaa ja tarttui Tomia kädestä.
Matka metsikön halki sujui mukavasti pientä kompastelua lukuun ottamatta. Hetken päästä Port Royalin laitakaupunki ilmestyi kulkijoiden silmien eteen. Tom tuijotti sitä silmät levällään, vaikkei mitään erityistä nähtävää ollutkaan. Kujilla oli muutama köyhyysrajan alapuolella elävä ihminen maleksimassa, mutta muuten oli hiljaista. Joistain ikkunoista näkyi kynttilöiden valoa, öljylampun, jos kyseessä oli hieman varakkaampien ihmisten asunto.
Tom olisi lähtenyt kovin mielellään kiertelemään pientä kaupunkia, mutta joutui sen sijaan tyytymään siihen, että joukko suuntasi mäen päällä sijaitsevaa kuvernöörin taloa kohti. Se olikin suurin rakennus, mitä Tom oli vähään aikaan nähnyt.
Pihaportti oli suljettu, mutta minkäänlaisia vartioita ei näkynyt. Jack kokeili porttia, ja se aukesi helposti.
”Olisin odottanut, että se lukitaan yöksi”, mies totesi ääneen.
”Ehkä vielä ei ole tarpeeksi myöhä”, Ann sanoi ja asteli portista Tomin kanssa talon pihaan. Osa alakerran huoneista näytti olevan valaistuja, mutta yläkerrassa oli täysin pimeää. ”Ainakin he ovat vielä hereillä.”
”Ketkä, äiti?” Tom kysyi.
”Liz-täti ja Will-setä. He ovat äidin ja isän ystäviä“, Ann selosti samalla, kun he suuntasivat yhdessä ovelle.
Jack koputti oveen Janen vielä maleksiessa pihatietä pitkin ovelle. Hetken päästä sisältä kuului askelia, ja hovimestari avasi oven rakoselleen. Tämän kasvot kirkastuivat hänen nähdessään, keitä oven takana oikein oli.
”Herra Sparrow, pitkästä aikaa. Rouva ja herra ilahtuvat tulostanne”, mies sanoi päästäen koko joukon sisälle. ”Näen, että nuoriherra Sparrow on myös kasvanut jo mieheksi.” Tom hymyili ylpeästi - häntä ei kovin usein kutsuttu mieheksi.
Hovimestari ohjasi joukkion suureen olohuoneeseen, jossa Elizabeth ja Will istuivat kaikessa rauhassa juttelemassa keskenään. Ann vilkaisi nopeasti ympärilleen nähdäkseen, missä heidän lapsensa olivat, mutta missään ei näkynyt merkkiäkään lapsista.
”Herra ja rouva Sparrow ovat saapuneet poikansa ja tämän lastenhoitajan kanssa”, hovimestari ilmoitti virallisesti saaden pariskunnan kääntämään katseensa ovea kohti.
”Tykkimies, ei lastenhoitaja”, Jane jupisi hiljaa.
”Kapteeni”, Jack puolestaan korjasi hovimestaria.
”Ei mikään rouva”, Ann puolestaan tuhahti. Hän ja Jack eivät olleet missään vaiheessa menneet naimisiin tai edes kihloihin.
Sekä Willin että Elizabethin kasvoille nousi riemastunut ilme, kun nämä kiirehtivät ottamaan vieraansa vastaan. Will takoi Jackia voimakkaasti hartioihin.
”Oli jo aikakin teidän tulla tänne! Missä ihmeessä sinä olet ollut, Jack?” mies kysäisi välittömästi.
”No, tulihan sitä käväistyä Lontoossa hoitamassa asioita.”
”Me käytiin Toltugassa!” Tom julisti innoissaan saaden päät kääntymään omaan suuntaansa.
”Oletpas sinä kasvanut, Tom”, Elizabeth sanoi hymyillen ja kumartui pojan puoleen katsellen tätä hyvin pitkään.
”Oletko sä Liz-täti?” Tom pamautti saman tien.
”Voit kutsua minua niin, jos haluat”, nainen vastasi ja pörrötti pojan hiuksia.
Katseltuaan Tomin ruskettuneita kasvoja miltei kaihoisasti vielä hetken Elizabeth nosti katseensa ja näytti vasta nyt huomaavan, että myös Jane oli paikalla.
”Voi ei!” nainen huudahti. ”Anteeksi huonotapaisuuteni.” Elizabeth kiirehti ojentamaan kätensä Janelle, joka tarttui siihen epävarmasti, ja hymyili tälle. ”Minä olen Elizabeth Turner.”
”Jane Sparrow”, Jane vastasi hitusen tylyyn sävyyn, mutta yritti heti perään paikata epäkohteliaisuuttaan pienellä hymyllä.
Myös Will kiirehti tervehtimään Janea. Hän suuteli naista pikaisesti kädelle jääden hetkeksi katselemaan tämän suklaanruskeita silmiä. Mielessään hän totesi, että Janessa oli jotain alkukantaisen kaunista, jotain sellaista, mitä hienostuneelta Elizabethilta puuttui. Mutta sitä hän ei sanonut ääneen, niin hullu hän ei sentään ollut. Siitä hän olisi varmasti saanut kuulla ainakin seuraavan kuukauden.
Kun esittelyt olivat ohitse, Elizabeth kertoi, että he olivat pian aloittamassa illallista ja pyysi seuruetta siirtymään ruokasaliin.
”Emme osanneet varautua teidän tuloonne, mutta uskon, että illallisesta kyllä riittää teillekin”, hän selitti hymyillen jälleen.
Tuo nainen ei hymyile aidosti, Jane tuhahti mielessään. Hänestä Elizabeth vaikutti lähinnä teennäiseltä hienohelmalta. Se olikin varmasti yksi niistä harvoista asioista, joista hän ja Ann olivat samaa mieltä. Tosin sitä Jane ei tiennyt.
Ruokasali oli isompi kuin Jane ja Tom olivat osanneet odottaa. Heidän silmissään koko talo näytti suorastaan linnalta, eiväthän he olleet käyneet siellä aiemmin, eivätkä siis tottuneet Turnereiden hienoon asuntoon. Hovimestari ohjasi kaikki istumaan pöydän ääreen Jackin ja Willin auttaessa naiset istumaan (tosin Tom halusi auttaa Janen saaden aikaan melkoisen metelin kiskoessaan tuolia hieman kauemmas pöydästä).
Päästyään turvallisesti istumaan Jane katseli pöydän antimia. Hänen oli pakko myöntää, ettei ollut nähnyt näin herkullisia ruokia aikoihin. Pearlin kokki teki kyllä hyvää ruokaa, mutta laivamuona oli aina laivamuonaa, eikä siitä koskaan saanut yhtä herkullista kuin tuoreista tuotteista valmistetusta ateriasta.
Seuraavaksi naisen katse pysähtyi aivan hänen eteensä. Hänen silmänsä levisivät hetkeksi hämmennyksestä. Miksi ihmeessä pöydässä oli näin monta haarukkaa ja veistä? Hirveää tuhlausta, yhdet molempia olisi varsin hyvin riittänyt. Samassa hän tunsi nykäyksen hihassaan ja vilkaisi sivulleen.
”Pitääkö näillä kaikilla syödä yhtä aikaa?” Tom kuiskasi mahdollisimman hiljaa hitusen pelokas ilme kasvoillaan.
”Ota vain yhdet ja syö niillä. Muut ovat vain varalla, jos satut pudottamaan vaikka haarukkasi”, Jane kuiskasi takaisin yrittäen kuulostaa varmalta. Hän ei sitten yhtään pitänyt tilanteista, joista hän ei tiennyt, kuinka olisi pitänyt toimia.
Jotenkin Janen onnistui taiteilla ruokaa lautaselleen ilman ihmeempiä ongelmia, vaikka hänestä tuntui koko ajan, että hän oli täysin väärässä paikassa.
”Äiti sanoi, ettei ne ole valahaalukoita”, Tom kuiskasi yhtäkkiä hänelle. ”Pitää kuulemma aloittaa leunasta.”
Jane huokaisi hiljaa ja tarttui reunimmaiseen haarukkaan. Hienostolla oli kerrassaan typeriä tapoja. Jos Pearlilla pöytään olisi katettu useampi haarukka jokaiselle miehistön jäsenelle, kattaja olisi naurettu alas kannelta.
”Missä sinun isäsi on, Liz?” Jane kuuli Annin kysyvän. Hän vilkaisi kahta muuta pöydässä istuvaa naista yrittäen samalla opetella, miten hienoston ruokapöydässä oli tarkoitus käyttäytyä.
”Hän nukkui pois kaksi vuotta sitten”, Elizabeth vastasi hymyillen jälleen.
Uskomatonta! Eikö tuo nainen osaa olla aito? Jane tuhahti mielessään.
”Olen pahoillani”, Ann sanoi.
”No, onhan siitä jo aikaa.”
”Kuka mahtaa olla sitten kuvernööri?” Jack tiedusteli hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Sinä kenties, Will?” Jackin virnistys kertoi, että hän suunnitteli jo vapaata liikkumista Jamaikan rannoilla.
Will naurahti, mutta puisteli sitten päätään. ”Norrington on ylennyt kuvernööriksi, ja Gillette on nykyisin kommodori.”
”Ei kuulosta ollenkaan hyvältä”, Jack mutisi.
”Norrington on päättänyt puhdistaa Port Royalin ja lähiympäristön merirosvoista. Toivottavasti et ankkuroinut Pearlia kovin näkyvälle paikalle…” Will selosti.
”Mieheni kyllä pitävät huolen aluksesta. Sehän on Karibian nopein laiva, eivät Norringtonin miehet sitä kiinni saa.”
”Teidän ei myöskään kannata liikkua kovin avoimesti päivällä kaduilla. Jotkut kaartilaisista tunnistavat ainakin sinut varmasti”, Will jatkoi vielä.
”Olen yhtä nopea kuin laivani”, Jack sanoi virnistäen ja sai Annin tirskahtamaan. Will loi naiseen hämmästyneen katseen, ja Jack puolestaan näytti siltä, että olisi halunnut lisätä huomautukseensa jotain, mutta jostain syystä ei kuitenkaan sanonut mitään.
Selvittyään Annin naurahduksen aiheuttamasta hämmennyksestä Will hymähti kuin muka olisi tajunnut sen syyn.
”No, mikä teidät tänne tuo? Sinut tuntien tämä ei ole pelkkä kohteliaisuuskäynti”, hän sanoi Jackille.
”Mitä? Epäiletkö sinä minun tapojani?” Jack huudahti, mutta virnisti sitten. ”Tarvitsemme kaksi miekkaa. Molempien pitäisi olla melko kevyitä.”
”Oletko kadottanut omasi vai tarvitseeko Ann uuden?” Will tiedusteli. Hän kävi jo päässään läpi viime aikoina valmistamiaan miekkoja. Mikä niistä olisi paras Jackille… tai Annille?
”Itse asiassa Jane ja Tom tarvitsevat omat. Minulla ja Annilla on jo sinun tekemäsi miekat, ja hyviä miekkoja ovatkin”, Jack kehaisi.
”Tomille miekka?” Ann tunki keskusteluun.
”Tietenkin. Tarvitseehan poika miekan, jos aikoo tulla merirosvoksi”, Jack vastasi.
”Hän on viisi!”
”Minä opettelin miekkailemaan saman ikäisenä.”
”Itse asiassa sen ikäisenä minäkin aloitin”, Will huomautti mahdollisimman nopeasti peläten, että Ann saisi vielä kohtauksen asiasta. ”Voin tehdä Tomille miekan, joka ei ole yhtä terävä kuin oikea. Sillä on hyvä harjoitella.”
”Hän olisi voinut harjoitella puumiekalla, kuten normaalit lapset”, Ann mutisi, mutta antoi asian olla… toistaiseksi.
Jack vilkaisi Annia, mutta ei hänkään puuttunut asiaan sen enempää. Hän kääntyi uudestaan Willin puoleen ja hörppäsi samalla viiniä lasistaan.
”Myös Jane tarvitsee miekan”, hän sanoi epäillen Willin unohtaneen koko asian Annin keskeytyksen takia. Jane kohotti katseensa miesten suuntaan ja virnisti tyytyväisesti.
Willin katse pysähtyi naisen virnistäviin huuliin. Tuo virnistys kopioi täydellisesti Jackin ilmettä, mutta silti nainen ei muistuttanut liikaa veljeään. Virnistyksestä huomasi, että Janen hymy olisi varmasti kaunis… ja aito. Koska hän oli viimeksi nähnyt aidon hymyn?
”Minkälaista miekkaa hän tarvitsee?” Will kysyi pakottaen sekä silmänsä että ajatuksensa pois Janesta.
”Ajattelin jotain samantapaista kuin Annilla… Mutta ehkä olisi parasta, että tulemme huomenna mukaasi pajalle. Voisit esitellä miekkojasi, ja Jane voisi itse valita mieleisensä”, Jack tuumasi. Will nyökkäsi hänelle.
”Se on varmaankin hyvä ajatus.”
”No, sittenhän Ann ja Tom voivat jäädä tänne pitämään minulle seuraa”, pitkään hiljaa ollut Elizabeth totesi.
”Mä haluan pajalle!” Tom protestoi välittömästi. ”Haluan nähdä miekat!”
Elizabeth soi pojalle yhden ainoan hymyn, ja se sentään näytti olevan aito, eikä vain kasvoille väkisin pakotettu.
”No, ehkä sinä voit mennä, ja äitisi voi pitää seuraa minulle”, hän sanoi sovinnollisesti, mutta selvästikin hieman pettyneenä. Tom nyökkäsi innoissaan ja alkoi sitten selittää vieressään istuville Annille ja Janelle, että aikoi kokeilla jokaista Will-sedän miekkaa.
***
Kun illallinen oli syöty, Will ehdotti, että hän ja Jack siirtyisivät olohuoneeseen juomaan lasilliset konjakkia (mistä Jack katsoi aiheekseen huomauttaa, että Will oli tavoiltaan jo vanhempi mies kuin hän). Elizabeth sen sijaan johdatti naiset ja Tomin yläkertaan.
”Näytän teille huoneenne. Ja täytyy varmaankin etsiä teille yövaatteet, koska ette tuoneet mitään mukana”, Elizabeth selosti.
”Yövaatteet?” Jane kysyi. ”Minä kyllä yleensä nukun samoissa vaatteissa, joissa olen päivällä.”
”Aiotko tosissasi nukkua ensi yön korsetissa?” Ann kysyi naurahtaen ja sai Janelta vihaisen mulkaisun.
”Hyvä on”, nuorempi nainen tuhahti. ”Tämän kerran, mutta vain siksi, että jouduin pukemaan ylleni tämän typerän asun.”
Elizabeth avasi yhden makuuhuoneen oven. ”Ann, sinä ja Jack voitte nukkua täällä”, hän sanoi astellen huoneeseen ja mennen tutkimaan vaatekomeroa. Täällä pitäisi olla joitain varavaatteita, hän pohti äänettömästi. ”Pyydänkö palvelijoita tuomaan Tomille pienen sänkyn? Tosin ajattelin, että hän voisi nukkua Willin ja minun luonani. Siitä ei olisi ollenkaan vaivaa”, hän selitti komerolle niin nopeasti ja vaivautuneesti, että sai Annin ja Janen katsomaan toisiaan kysyvästi.
”Ihan tyhmää nukkua aina isin ja äitin kanssa”, Tom marisi. ”Mä haluan nukkua Janen kanssa.”
”Jane varmastikin kaipaa omaa rauhaa”, Ann huomautti.
”Se sopii oikein hyvin”, Jane vastasi kuitenkin. Kyllä hänestä olisi ollut mukava vetäytyä tämän tuskaisen illan päätteeksi yksinäisyyteen, mutta kun Ann ei selvästikään halunnut, että Tom nukkuisi hänen huoneessaan, nuori nainen ei voinut vastustaa kiusausta.
Elizabeth kääntyi ympäri ja sulki kaapin oven. Hän laski huoneen sängylle yöpaidan ja ojensi sitten toisen Janelle.
”No, käyhän se niinkin. Me olisimme kyllä mielellämme Willin kanssa ottaneet Tomin huostaamme hetkeksi, että te olisitte saaneet omaa rauhaa”, hän sanoi.
”Minulla ei ole miestä, jota pitäisi iltaisin miellyttää, joten parempi, että Tom nukkuu minun kanssani”, Jane pamautti saaden Elizabethin katsomaan itseään järkyttyneesti. ”Äh, älä ole noin siveä! Kyllä sinäkin niin teet.”
”Niin, mutta…” Elizabeth sopersi, mutta kasasi sitten itsensä. ”Tietyistä asioista ei ole soveliasta puhua, varsinkaan lasten kuullen.” Hän käveli nopeasti huoneen poikki, ennen kuin Jane ehti sanoa mitään. ”No, näytän nyt, missä sinä ja Tom voitte nukkua.”
”Näytän teille huoneenne. Ja täytyy varmaankin etsiä teille yövaatteet, koska ette tuoneet mitään mukana”, Elizabeth selosti.
”Yövaatteet?” Jane kysyi. ”Minä kyllä yleensä nukun samoissa vaatteissa, joissa olen päivällä.”
”Aiotko tosissasi nukkua ensi yön korsetissa?” Ann kysyi naurahtaen ja sai Janelta vihaisen mulkaisun.
”Hyvä on”, nuorempi nainen tuhahti. ”Tämän kerran, mutta vain siksi, että jouduin pukemaan ylleni tämän typerän asun.”
Elizabeth avasi yhden makuuhuoneen oven. ”Ann, sinä ja Jack voitte nukkua täällä”, hän sanoi astellen huoneeseen ja mennen tutkimaan vaatekomeroa. Täällä pitäisi olla joitain varavaatteita, hän pohti äänettömästi. ”Pyydänkö palvelijoita tuomaan Tomille pienen sänkyn? Tosin ajattelin, että hän voisi nukkua Willin ja minun luonani. Siitä ei olisi ollenkaan vaivaa”, hän selitti komerolle niin nopeasti ja vaivautuneesti, että sai Annin ja Janen katsomaan toisiaan kysyvästi.
”Ihan tyhmää nukkua aina isin ja äitin kanssa”, Tom marisi. ”Mä haluan nukkua Janen kanssa.”
”Jane varmastikin kaipaa omaa rauhaa”, Ann huomautti.
”Se sopii oikein hyvin”, Jane vastasi kuitenkin. Kyllä hänestä olisi ollut mukava vetäytyä tämän tuskaisen illan päätteeksi yksinäisyyteen, mutta kun Ann ei selvästikään halunnut, että Tom nukkuisi hänen huoneessaan, nuori nainen ei voinut vastustaa kiusausta.
Elizabeth kääntyi ympäri ja sulki kaapin oven. Hän laski huoneen sängylle yöpaidan ja ojensi sitten toisen Janelle.
”No, käyhän se niinkin. Me olisimme kyllä mielellämme Willin kanssa ottaneet Tomin huostaamme hetkeksi, että te olisitte saaneet omaa rauhaa”, hän sanoi.
”Minulla ei ole miestä, jota pitäisi iltaisin miellyttää, joten parempi, että Tom nukkuu minun kanssani”, Jane pamautti saaden Elizabethin katsomaan itseään järkyttyneesti. ”Äh, älä ole noin siveä! Kyllä sinäkin niin teet.”
”Niin, mutta…” Elizabeth sopersi, mutta kasasi sitten itsensä. ”Tietyistä asioista ei ole soveliasta puhua, varsinkaan lasten kuullen.” Hän käveli nopeasti huoneen poikki, ennen kuin Jane ehti sanoa mitään. ”No, näytän nyt, missä sinä ja Tom voitte nukkua.”
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!