Ficcikirjasto

Luku 10

Metsän hellä hämäryys

Fran heräsi teltan yleisestä osasta kantautuvaan keskusteluun. Hän nousi istumaan ja venytteli käsivarsiaan nautinnollisesti. Hänen pitkät kyntensä tavoittivat piskuisen makuusopen molemmat seinät. Tilan ahtaus osoittautui kuitenkin ongelmaksi vasta siinä vaiheessa, kun hän ryhtyi pukemaan päälleen. Kun Balthier vielä heräsi kesken toimituksen, oli pukeutuminen monin verroin vaikeampaa. Mies teki kaikkensa häiritäkseen häntä, eikä Fran voinut edes ärähtää, sillä muut olisivat kuulleet hänen äänensä.

Kummallisen ja kovin vaikean asentosarjan päätteeksi sekä Fran että Balthier olivat saaneet vaatteensa ylleen ja tulleet ulos makuusopesta. Ashe oli vilkaissut vieraa syrjäsilmällä, kun tämä oli poiminut lattialta toisen korkokenkänsä ja sujauttanut sen jalkaansa, mutta prinsessa ei ollut kuitenkaan sanonut mitään. Balthier taiteili vielä rintapanssarin ylleen ja sitten joukko oli valmis poistumaan teltastaan. Kovin pitkälle he eivät ehtineet, sillä eräs garifeista pyysi heitä syömään aamiaista kanssaan.

Kukaan ei kehdannut kieltäytyä, joten jokainen valitsi itselleen paikan ulkotulen ympäriltä. Aamiainen syötiin kovin hiljaisissa merkeissä kuin kaikilla olisi ollut paljon ajateltavaa.
”Joko olet tehnyt päätöksesi?” Balthier kysyi viimein Ashelta. Prinsessa näytti hetken kummastuneelta, mutta nyökkäsi sitten.
”Lähdemme Bur-Omisaceen yhdessä lordi Larsan kanssa. Katson voivani luottaa häneen, vaikka hän kuuluukin vihollisiin”, Ashe selitti. ”Toivon myös, että matka sujuu ilman välikohtauksia.”
”Niitä tuskin voi välttää. Mistä sitä tietää vaikka törmäisimme Tricksteriin tai Fafniriin vuorilla”, Balthier naurahti.
”Luuletko todella?” Vaan innostui. ”Olisi hienoa kertoa Montblancille, että olen napannut Tricksterin! Tai Fafnirin.. se olisi vielä hienompaa!”
”Tunnetko sinä Montblancin?” Fran kysyi kiinnostuneena.
”Jep, kuulun hänen klaaniinsa”, Vaan ilmoitti ylpeänä. ”Olen metsästänyt jo yhden merkin, Riiviö Tomaatin.”
”No, voit uskoa, että Trickster ja Fafnir ovat toista luokkaa. Ne ovat sinun saavuttamattomissasi, ellet sitten halua kuolla tuskallisesti”, Balthier tuhahti.

Trickster oli legendaarinen valkoinen chocobo, joka oli tunnettu uskomattomasta nopeudestaan sekä siitä, ettei kukaan ollut koskaan saanut napattua siltä edes yhtä sulkaa. Se kuitenkin toisinaan piinasi matkalaisia vuorilla. Se oli huomattavan aggressiivinen, edes mustat ja punaiset chocobot eivät vetäneet vertoja sille, vaikka nekin saattoivat välillä hyökätä ihmisen kimppuun.

Mitä Fafniriin tuli, se saattoi olla jokaisen metsästäjän haaveilema merkki, mutta harva uskalsi kuitenkaan yrittää. Se oli jättimäinen ja erittäin voimakas lohikäärme, joka viihtyi kylmässä. Erityisesti se rakasti lumimyrskyjä, joten sillä säällä kannatti pysytellä pois vuoristopoluilta. Fafnir oli kuuleman mukaan tykästynyt erityisesti ihmislihaan, eikä epäröinyt hyökätä suurenkaan joukon kimppuun. Olisi huonompi asia, jos matkalaiset erehtyisivät sen tielle. He voittaisivat seitsemän hengen ryhmittymällään laumallisen keisarikunnan sotilaita ennemmin kuin Fafnirin.

Vaan kuitenkin vannoi vielä jonain päivänä nappaavansa kummankin merkin. Hän jatkoi aiheesta aina siihen asti, kunnes joukko tapasi Larsan kylän keskusaukiolla. Ashe astui pojan eteen ja niiasi tälle pienesti. Eleessä ei kuitenkaan ollut samanlaista kunnioitusta kuin esimerkiksi niiauksessa, jonka prinsessa oli edellisenä päivänä suonut sotapäällikkö Supinelulle.
”Minä saatan teidät Bur-Omisaceen”, prinsessa ilmoitti.
”Olen toivonut, että vastaisitte myöntävästi. Olen iloinen”, Larsa vastasi kovin muodollisesti.
”En ole kuitenkaan tehnyt lopullista päätöstäni. Minulla on vielä kysymyksiä ja toivon saavani niihin vastauksen matkan aikana”, Ashe jatkoi.
”Minulla oli toinenkin syy kutsumiseenne”, Larsa sanoi välittämättä prinsessan huomautuksesta. Ashen kasvoilla käväisi selvästi ärtynyt ilme. ”Bur-Omisacessa odottaa joku, jonka haluan teidän tapaavan.”
”Kuka se on?”
”Vihollinen, mutta liittolainen myös. Teidän täytyy vain odottaa, että pääsemme perille. Sitten näette.”

Larsa asteli Ashen ohitse ja suuntasi kylän laidalla olevalle sillalle. Prinsessa kääntyi kovin häkeltyneenä pojan käytöksestä.
”Larsa pitää salaisuuksistaan”, Vaan totesi.
”Ei hän sillä pahaa tarkoita”, Ashe totesi.
”Jep, ei hän paha ole, ainakaan archadialaiseksi”, Vaan naurahti.
”Hänellä vain taitaa olla kiire lähteä. Teinä kuitenkin hankkisin jotain lämmintä vaatetta vuoristoa varten, ennen kuin jätämme tämän kylän”, Balthier huomautti.

Ashe nyökkäsi ja lähti tutkailemaan garif-kauppiaiden kojuja. Penelo ja Vaan kiirehtivät hänen mukaansa, mutta Basch ei tehnyt elettäkään lähteäkseen vaateostoksille.
”Bur-Omisacen pyhä vuori on Ramoodan jagdin pohjoisessa päässä. Kun olemme siellä, meidän ei tarvitse pelätä heidän ilmalaivojaan”, ritari totesi.
”Älä toivo liikoja”, Balthier huomautti. ”Ei pidä unohtaa, että Leviathan seilasi suoraan jagd Yensan ylitse Raithwallin haudalle. Taivaskivi, joka toimii jagdillakin.. nethisiitin täytyy olla sen takana. Ei mikään ihme, että he niin innokkaasti haalivat niitä.”
”Entä mitä sinä olet vailla, Balthier?” Basch tiedusteli. ”Olet tervetullut lisäkäsi ja suurenmoinen apu, mutta miksi?”
”Pelkäät, että aion varastaa nethisiitin vai?” ilmapiraatti tuhahti ja vilkaisi Frania. ”Enpä voi kieltää tottuneeni siihen, että ihmiset epäilevät aikeitani. Mikään ei voisi olla kauempana suunnitelmistani. Pitäisikö minun vannoa miekkasi kautta tai jotain muuta puppua?”

Basch näytti olevan aidosti pahoillaan, kun hän esitti anteeksipyyntönsä ilmapiraatille. Fran ei sanonut mitään, mutta hän muisti kyllä, että juuri edellisenä iltana Balthier oli uhonnut ryöstävänsä kiven Ashelta. Oli vaikea päätellä, oliko mies tosissaan vai ei. Jossain vaiheessa vieran olisi kysyttävä suoraan, mitä tämä oikein aikoi.
”Pahoitteluni, minun täytyi saada tietää sinun asemasi”, Basch selitti. ”Hänen majesteettinsa luottaa sinuun. Ja sinä näytät olevan kiinnostunut kivestä.”
”Olen täällä vain katsomassa, miten tarina päättyy. Jokainen itseään kunnioittava johtotähti tekisi samoin”, Balthier hymähti ja suuntasi askeleensa kojuille. Hänkin voisi hankkia jotain hieman lämpimämpää vuoristoa varten. Oli turha odottaa, että Golmoren viidakossa olisi tarjolla kauppoja tai mitään muutakaan, eikä hänellä ollut aikaa pyydystää apinoita ja nylkeä niitä takkinahoiksi.

Meni hyvän aikaa, ennen kuin kaikki löysivät itselleen sopivat vaatteet vuoristoretkeä varten. Ne tungettiin laukkuihin, sillä olisi ollut hulluutta pukea niitä tässä vaiheessa. Ennen vuoristoa heidän olisi vaellettava Ozmonen tasangon toiselle puolelle ja rämmittävä kuumankostean viidakon halki. Paksuissa vaatteissa he läkähtyisivät kesken matkan ja hikoilisivat itsensä hengiltä.

Aamupäivä oli jo puolessa, kun joukko vihdoin kerääntyi uudestaan yhteen ja suuntasi kylästä poisvievälle sillalle. Sotapäällikkö Supinelu odotti heitä sillan luona ja pysäytti heidät.
”Te siis lähdette”, mies totesi. Joukko vastasi hänelle myöntävästi. Sotapäällikkö astui Franin eteen ja ojensi tälle hienoimman jousipyssyn, mitä viera oli koskaan nähnyt. Sen lisäksi mies tarjosi viinellistä vahvoja nuolia.
”Ota tämä. Se on meidän tapamme osallistua”, mies sanoi. Fran nyökkäsi ja kiitti lahjasta. Olisi ollut epäkohteliasta olla ottamatta sitä vastaan. Hän riisui vanhan jousipyssynsä ja vaihtoi uuden sen tilalle. Sitten hän asetteli uuden viinen vanhan paikalle.
”Minä kiitän teitä kaikkia”, viera lausui kohteliaasti. Supinelu nyökkäsi hänelle.
”Jos haluatte ratsastaa chocobolla, saatte siihen luvan. Olen puhunut mooglelle, eikä hän ota teiltä maksua tästä kerrasta”, sotapäällikkö lupasi. Fran hymyili. Chocoboilla tasangon ylittäminen kävisin paljon nopeammin kuin jalan. ”Tarkatkaa tietä edessänne. Jos sen on määrä johtaa luoksemme, olette tervetulleita vieraita. Tämän maan henget katsovat teidän peräänne.”

Fran kiitti miestä uudestaan muidenkin mutistessa kiitoksensa. Sotapäällikkö kosketti kevyesti vieran vasenta olkapäätä, ennen kuin väistyi joukon edestä ja päästi nämä kulkemaan sillalle. Fran tunsi ikävän pyrkivän saman tien pintaan. Hän viihtyi Jaharassa, eikä olisi halunnut jättää paikkaa taakseen. Siellä vallitsi sellainen rauha, jota ihmisten maailma ei koskaan saavuttaisi. Silti hän tiesi, ettei voisi jäädä. Hänen paikkansa oli toisaalla.

Vaikka olisi voinut olettaa mooglen olevan nyreissään joutuessaan luopumaan chocoboistaan ilmaiseksi, hän hymyili oikein leveästi ja opasti ensikertalaisia ratsastuksessa. Kävi nimittäin ilmi, että Vaan ja Penelo eivät olleet koskaan ratsastaneet chocoboilla.
”Olisiko parempi, jos he matkustaisivat jonkun kyydissä?” Ashe ehdotti, kun Vaan näytti siltä, että putoaisi saman tien päästyään suuren linnun selkään. Yritys oli käynyt varsinaisesta sirkusnäytöksestä. Poika oli ensimmäiseksi pelästyttänyt linnun yrittämällä hypätä sen selkään takaapäin. Kun lintu oli saatu rauhoittumaan, hän oli pyrkinyt kampeamaan itsensä sivulta sen selkään, mutta sekään ei ollut onnistunut erityisen hyvin.
”Kenties”, Balthier pohdiskeli.
”Penelo voi ratsastaa minun kanssani. Minä olen kokenut ratsastaja”, Fran ilmoitti.
”Sen minä kyllä uskon”, Ashe tuhahti. Viera vilkaisi naista, mutta tämä katseli jo toisaalle. ”Larsa on sen verran pieni, että Vaan voisi ehkä ratsastaa hänen kanssaan. Chocobo ei silloin rasitu liikaa.”

Vaan ja Larsa eivät näyttäneet kovin tyytyväisiltä ehdotukseen, mutta kumpikaan ei kapinoinut vastaan. Oli parempi päästä matkaan mahdollisimman pian, eikä hukata aikaa turhuuksiin. Niinpä Vaan autettiin Larsan taakse lauhkean, keltaisen chocobon selkään. Penelo pääsi melko helposti Franin kyytiin, ja muut ottivat itselleen omat chocobot. Moogle ohjeisti joukkoa päästämään linnut vapaiksi ennen viidakkoa. Sinne niitä ei kuulemma saanut viedä.
”Ne osaavat kyllä kotiin”, moogle lisäsi vielä, ”mutta jos viette ne viidakkoon, saatte maksaa.”
”Pidämme niistä hyvää huolta, emmekä päästä niitä puiden varjoon”, Fran lupasi ja kannusti oman lintunsa matkaan.

Chocobot olivat hyvin koulutettuja ja kesyjä. Kenelläkään ei ollut ongelmia tasangolla ratsastamisessa, mitä nyt Vaan näytti siltä, ettei tiennyt, minne olisi kätensä pistänyt. Larsakaan ei näyttänyt viihtyvän erityisen hyvin.

”He näyttävät aika huvittavilta vai mitä?” Penelo naureskeli Franin selän takana.
”Kieltämättä”, viera hymähti.
”Mutta sinä et ole oma itsesi tänään”, tyttö jatkoi.
”Mitä tarkoitat?”
”Olet hiljainen, jotenkin vaisu.”

Fran tuhahti. ”Minä olen usein hiljainen. Vieroilla on sanonta, jonka mukaan vaikeneminen on usein parempi vaihtoehto kuin aina äänessä oleminen.”
”Ihmisetkin sanovat, että puhuminen on hopeaa, vaikeneminen mithriliä, mutta sinä olet nyt kuitenkin erilainen.”

Valitettavasti Penelo oli oikeassa. Fran tunsi ahdistuksen puristavan rintaansa yhä kovempaa. Hän halusi kääntää chocobon ympäri ja ratsastaa niin kauas etelään tai pohjoiseen kuin suinkin vain pääsi. Itä oli väärä suunta. Hän ei halunnut sinne. Silti hän erotti taivaan rajassa tummana kohoavat puut, joiden henki jo tavoitteli hänen mieltään. Koko pitkän marssin viidakon halki se kiusaisi häntä kuiskuttelemalla hänen korviinsa niin hiljaa, ettei hän erottaisi sanoja. Hiljalleen se tekisi hänet hulluksi. Fran halusi paeta, ennen kuin Metsän murskaava pettymys saisi hänestä otteen ja pakottaisi hänet epätoivoisiin tekoihin.

Ei, minun täytyy olla vahva, hän ajatteli. Hänen olisi pakko selvitä matkasta viidakon halki. Metsä ei enää edes puhunut hänelle. Kenties Hän ei nytkään sanoisi mitään. Viimeisiksi sanoikseen Metsä oli ilmoittanut Franin pettäneen Hänet. Sen jälkeen viera ei ollut enää koskaan kuullut Vihreää Sanaa.

”Tiedätkö sinä, mistä vierat ovat kotoisin?” Fran tiedusteli Penelolta.
”En, mutta olen kuullut, että he tulevat pohjoisesta ja etelästä”, tyttö vastasi.
”Niin, vierat asuttavat metsiä. Ihmiset ja muut rodut ovat vallanneet kaikki alavat maat ja kaataneet vähäisetkin metsät, joten vieroille on jäänyt asuinpaikoiksi vain pohjoisen laajat metsiköt ja eteläiset viidakot. Ja usko pois, niihin ei yksikään ihminen pääse vaeltamaan ja kaatamaan enää ainuttakaan puuta. Vierojen kylät ovat syvällä metsissä. Vain harva ihminen on päässyt näkemään niiden kauneuden”, Fran selitti.
”Golmore on viidakko”, Penelo totesi. ”Onko siellä vierakyliä?”
”Kyllä, mutta et tule näkemään niitä.”
”Sinä olet kotoisin sieltä!” Penelo huudahti yhtäkkiä. ”Sen takia olet niin hiljainen! Ashella on kyllä kiire, mutta täytyyhän meidän pysähtyä matkalla joka tapauksessa. Mennään tapaamaan perhettäsi. Sinä varmasti ikävöit heitä kamalan paljon!”

Fran ei vastannut tytölle. Häntä kadutti, että hän oli kertonut ylipäätään yhtään mitään. Mitä hyödytti puhua menneisyydestä, kun sitä ei voinut saada takaisin? Sitä paitsi Fran ei ollut ollenkaan varma, halusiko hän edes takaisin sitä, mitä hänellä oli ollut. Toki oli henkilöitä, joita hän kaipasi suuresti, mutta Golmoren viidakko, ja erityisesti Eruytin kylä, oli tuntunut enemmän vankilalta kuin kodilta. Siellä oli liikaa rajoituksia, liikaa sääntöjä ja liian vähän rakkautta.

”Yhmm”, viera tuhahti. ”Eikö sinua lainkaan huolestuta, mitä tämä matka voi tuoda tullessaan?”

Jos Penelo tajusikin Franin vaihtaneen puheenaihetta tarkoituksella, tyttö jätti asian mainitsematta. Siitä viera antoi pisteet hänelle. Penelo osasi lukea tilanteita, eikä tungetellut toisen yksityisyyteen silloin, kun se ei ollut millään muotoa sopivaa.

”Tietysti minua huolestuttaa”, Penelo vastasi. ”On niin paljon, mitä en tiedä. Luulen kuitenkin, että olemme sotkeutuneet johonkin itseämme suurempaan. Silti uskon, että olen turvassa seurassa, jossa kuljen.”
”Varmasti kaikki meistä haluavat suojella toisiamme. Aina se ei kuitenkaan riitä.”
”Niin, olet varmasti oikeassa. Minä kuitenkin haluan tehdä tämän. Kukaan ei odota minua Rabanastressa…”
”Entä Migelo? Tai se poika, jonka mainitsit.. hmmm.. Kytes?”
”No, he tietenkin, mutta eivät he kuitenkaan ole samalla tavalla perhettä kuin.. Vaan.”
”Lähdit matkalle vain hänen takiaan?”
”Osittain, mutta on tässä muutakin. Minäkin haluan, että Ashe saa kruununsa takaisin. Haluan, että Dalmasca on vapaa ja jos voin jotenkin auttaa siinä, aion tehdä parhaani.”

Fran pohti, miltä tuntui taistella oman kotimaansa puolesta. Hän ei voinut koskaan sanoa tehneensä niin. Toisaalta hänkin oli liittynyt taisteluun pitääkseen Balfonheimin sataman vapaana ja pitääkseen ihmiset nethisiitteineen pois vierojen mailta. Eikö se ollutkin samanlaista kuin dalmascalaisten halu vapauttaa kotinsa?

Viera tunsi kuuluvansa tähän ihmisjoukkoon. Ennen hän oli tuntenut yhteenkuuluvuutta vain Balthierin kanssa, mutta nyt hänestä tuntui, että kaikista näistä ihmisistä voisi tulla hänen ystäviään. Erityisesti Penelosta. Ashesta tuskin tulisi hänelle koskaan kovin läheistä, mutta prinsessakin tuntui joka tapauksessa kuuluvan joukkoon. Vaan oli huvittava ja rasittava, mutta hyvää ilmapiraattiainesta joka tapauksessa. Basch taas oli ihmisistä vanhin ja se näkyi hänestä. Hänessä oli sellaista viisautta, rauhallisuutta ja kärsivällisyyttä, josta esimerkiksi Vaanissa ei ollut merkkiäkään.

”Oletko harjoitellut magian käyttöä?” Fran vaihtoi taas puheenaihetta.
”Yhm, olen. Se on kuitenkin hieman vaikeaa, kun ei ole kunnollista kohdetta. Älä käsitä väärin, en halua, että kukaan teistä satuttaa itsensä. On vain vaikea parantaa sellaista, jossa ei ole vikaa”, Penelo selosti.
”Voit soveltaa taitoa pikkuhaavoihin tai vaikka hyttysten pistoihin.”
”Ei täällä ole hyttysiä.”
”Odota, kun pääsemme viidakkoon. Kunhan tulee ilta, ne ilmestyvät kosteikoista ja pommittavat ihosi kutiseville paukamille”, Fran hymähti. ”Luulen, että meidän täytyy pysähtyä matkalla sen verran, että saan poimittua muutamia yrttejä ja valmistettua niistä salvaa, sillä muuten kaikki ovat kiukkuisia kutinasta.”
”Emmekö me kaksi voi vain parantaa kaikkia?”
”Pistoksia tulee niin paljon, että siihen tuhlaantuisi liikaa aikaa. Voit kuitenkin harjoitella hyvin silloin. Kutina lakkaa, kunhan hyttysten sylkeen tottuu, eikä paukamia edes huomaa, jos viettäisi viidakossa tarpeeksi aikaa. En kuitenkaan usko, että matkaan menee niin pitkään”, Fran selosti. ”Kuljemme suorinta tietä metsän läpi. Salvalla saamme joukon pysymään järjissään sen aikaa.”
”Ei kutina niin paha voi olla.”
”Usko pois, jos kutiat aivan joka paikasta, et halua muuta tehdäkään kuin pysähtyä paikallesi ja raapia itsesi verille”, viera kertoi. Hän oli aivan varma, että Penelo hänen takanaan irvisti.

Fran tiesi, että saisi itsekin tutustua tuohon tuskaiseen kutinaan, sillä hän oli ollut vuosikymmeniä pois Golmoren viidakosta. Hänen elimistönsä oli unohtanut, miten torjua ikävä kutina.

~o~

Aurinko oli edennyt jo kohti läntistä taivasta ja paistoi nyt joukon selän takaa, kun Fran ilmoitti, että oli aika nousta ratsailta. He olivat saapuneet lähelle metsän reunaa, paikkaan, jossa kaksi kalliota kohtasi toisensa. Niiden väliin jäi kapea sola, jota pitkin pääsi vielä lähemmäs viidakkoa, eikä Fran aikonut pakottaa lintuja tuohon ahtaaseen tilaan.

Kaikki nousivat ratsailta ja komensivat lintunsa matkaan. Vaan tosin putosi takamuksilleen ja sai kimppuunsa kikattavan Penelon. Chocobot pyörivät hetken aikaa avuttomina ympäriinsä, nyhtivät ruohoa maasta, mutta lähtivät lopulta laukkaamaan takaisin tulosuuntaansa. Fran tuijotti hetken niiden perään päättäen sitten kuitenkin, ettei ollut mitään syytä epäillä mooglen sanaan. Kyllä linnut osaisivat takaisin kotiinsa. Ne olisivat siellä todennäköisesti ennen iltaa, sillä enää niillä ei ollut taakkoja kannettavanaan.

”Minne nyt?” Balthier tiedusteli vieralta.
”Eteenpäin, solan läpi”, nainen vastasi. Vaan ja Penelo olivat jo matkalla. He väittelivät innokkaasti siitä, kumpi mahtoikaan olla parempi ratsastaja. Penelolla näytti olevan varsin hauskaa, kun hän kiusoitteli Vaania putoamisesta.

Ashe ja Basch seurasivat nuorta kaksikkoa Balthierin ja Franin tullessa heidän perässään. Solan läpi mahtui vain kaksi kerrallaan, joten kaikkien oli turhaa yrittää tunkea siitä yhtä aikaa.
”Liitto Dalmascan ja keisarikunnan välillä?” Basch kuului kysyvän Ashelta. Fran ei tiennyt, oliko mies enemmän äimistynyt vai iloinen. Kenties tämä ei vain uskonut korviaan.
”Jokin kertoo minulle, että tämä on ainoa keino. Meidän täytyy vältellä sotaa keisarikuntaa vastaan mihin hintaan hyvänsä. Silti pelkään, etten kestä häpeää. Olisipa minulla voimaa…” Ashe mutisi. Prinsessa tuijotti jalkojaan kävellessään.
”Häpeä on kenties sinua ja minua varten, mutta Dalmascalle se tarkoittaa toivoa”, Basch rohkaisi nuorta naista ja sai tämän hymyilemään edes vähän.
”Ja sinä pystyt noin vain hyväksymään tämän?” Ashe kysyi.
”Vaynen valheiden jälkeen hylkäsin toiveet kunniasta”, Basch myönsi. ”En kuitenkaan koskaan unohtanut ritarin valojani. Jos voin suojella edes yhtä henkeä sodan kauhuilta.. silloin kärsin millaista häpeää vain. Kärsin sen ylpeänä. En kyennyt puolustamaan kotiani. Mitä häpeä on minulle?”

Ashe ohitti Baschin ja astui ulos solasta pienelle aukiolle, jonka toisella puolella oli silta. Se katosi korkeiden puiden lomaan. Viidakko näytti kovin synkältä ja pimeältä.
”Minun kansani vihaa keisarikuntaa. He eivät tule hyväksymään tätä”, prinsessa totesi selkänsä taakse.
”Aina on toivoa”, Basch vastasi astuessaan aukiolle. Hän jäi katselemaan Vaania ja Peneloa, jotka nauroivat ja tyrkkivät toisiaan kuin pienet lapset. ”Toivoa tulevaisuudesta, jolloin voimme liittää kätemme yhteen kuin veljet ja siskot konsanaan.”
”Kenties, mutta se päivä voi olla vielä kaukana edessä”, Balthier hymähti. Hän ja Fran olivat myös saapuneet aukiolle.
”En sanoisi noinkaan”, Larsa huomautti ja muistutti muita olemassa olostaan saapuessaan paikalle viimeisenä. ”Olemme jo ottaneet askeleen siihen suuntaan. Minusta lady Ashe on paitsi vertaiseni, myös ystäväni. Jonain päivänä kansammekin ajattelevat niin toisistaan.”
”On hyvä, että sinussa on uskoa, poju, mutta usko ei aina riitä”, Balthier totesi.

Fran näki, että miehen pinnan alla kuohui. Larsa tuntui olevan ajoittain punainen vaate ilmapiraatille. Kenties miestä häiritsi se, että poika tuntui tietävän liikaa. Tiesikö tämä, kuka Balthier oikeasti oli? Silloin Larsa saattaisi osoittautua vaaralliseksi. Toistaiseksi Balthierin salaisuus oli kuitenkin turvassa, sillä tuomari, joka oli hänet tunnistanut, oli kuollut. Larsa taas oli heidän seurassaan. Heillä oli hyvää aikaa varmistaa, ettei poika luovuttaisi tietojaan eteenpäin, mikäli hänellä sellaisia oli. Bur-Omisaceen oli usean päivän matka.

”Fran, vain sinä tiedät tien eteenpäin”, Ashe huomautti ja keskeytti vieran ajatukset. Nuoremman naisen kasvoilla oli taas täydellisen tyyni ilme. Mikään ei paljastanut häpeää ja tuskaa, josta hän oli aiemmin puhunut Baschille. Viera ei myöskään aistinut naisesta ärtymystä, jota tämä näytti ajoittain tuntevan häntä kohtaan. Toistaiseksi taisi olla rauha maassa.
”Kyllä. Golmoren viidakko on kuuma ja kostea paikka. Olette varmaan kaikki huomanneet ilman muuttuneen jo siihen suuntaan. Mitä syvemmälle viidakkoon vaellamme, sitä painostavammaksi se käy. Todennäköisesti koette sen epämukavaksi”, viera ryhtyi selostamaan. ”Vien teidät metsään rakennetuille poluille. Ne eivät kulje metsän pohjaa pitkin, vaan puiden runkoja myöten. Maan pinta on täynnä aluskasvillisuutta ja meillä menee ikuisuus, jos haluamme rämpiä sen läpi. Polut eivät kata koko viidakkoa, joten jossain vaiheessa joudumme laskeutumaan alemmas, mutta se on sen ajan murhe.”
”Entä mistä nämä polut ovat viidakkoon tulleet?” Larsa kysyi utelias ilme kasvoillaan.
”Ne on rakennettu sinne satoja vuosia sitten”, Fran vastasi.
”Ovatko ne sitten turvallisia? Luulisi, että kosteassa ne mätänisivät hyvin nopeasti”, Vaan huomautti väliin.
”Ne ovat turvallisia”, Fran sanoi yksinkertaisesti, eikä ryhtynyt selittämään, että rakennelmia suojeltiin maagisesti, joten ne eivät todellakaan mätänisi, vaikka viidakon kosteus saikin kaatuneet puut löyhkäämään hyvin nopeasti.
”Luotan sinun sanaasi, koska muutakaan minulla ei ole”, Ashe totesi. ”Pitäisikö meidän lähteä liikkeelle?”
”Haluaisin poimia metsän reunasta joitakin yrttejä. Kun pimeys laskeutuu, tulevat myös hyttyset, eikä kukaan teistä halua kärsiä niiden pistoista. Valmistan yrteistä salvaa, joka lievittää kutinaa”, Fran sanoi.
”Hyvä on.”
”Sittenhän me voimme syödä päivällistä!” Vaan huudahti. ”Tehdään tähän nuotio ja pidetään tauko.”

Kukaan ei vastustanut ajatusta. Muut ryhtyivät puuhaamaan nuotiota, kun Fran katosi Penelon kanssa metsän reunaan. Viera selosti tarkasti tytölle, millaisia kasveja he hakivat ja miten ne tuli poimia.
”En tiedä, toimiiko se kohdallasi, mutta kiitä mielessäsi Metsää, ennen kuin poimit yhtäkään lehteä. Sano jotain sen suuntaista, että olet kiitollinen ja arvostat saamaasi lahjaa”, Fran neuvoi.
”Miksi?”
”Koska niin kuuluu tehdä. Metsän lahjoja ei saa käyttää hyväksi ilman kiitosta. Ethän ottaisi ystäväsi tavaraakaan ilman, että pyytäisit luvan ja kiittäisit häntä.”

Penelo ei kysellyt enempää. Fran ei ollut ollenkaan varma, oliko tyttö todella ymmärtänyt, sillä ihmisten tuntui olevan vaikea tajuta joitakin itsestään selviä asioita. Balthier olisi varmasti kieltäytynyt kiittämästä ja väittänyt sellaisen olevan pelkkää hölynpölyä. Toivon mukaan Penelo ei kuitenkaan ajatellut niin. Vaikkei Fran kuullut Metsän vastaavan hänen kiitoksiinsa, hän halusi kuitenkin uskoa, että hänen ajatuksensa oli kuultu ja kiitos otettu vastaan.

”Opetatko minulle salvan valmistamisen?” Penelo kysyi, kun tarvittavat yrtit olivat kasassa.
”Kyllä minä ajattelin. Sinähän haluat oppia parantajaksi, jotta voit auttaa muita?”
”Niin. Tosin minä olen käsittänyt, että sinä olet erikoistunut enemmän mustaan magiaan…”
”Kenties, mutta ei se ole kaikki, mitä osaan. Minulla on ollut vuosia aikaa harjoitella”, Fran hymähti. ”Vieroilla yrttien käyttäminen on verissä. Luonnosta löytyy kaikki, mitä tarvitsemme. Täytyy vain opetella käyttämään sen antimia.”

Muiden valmistaessa päivällistä, Fran keskittyi keittelemään salvaansa. Penelo seurasi hänen vieressään tarkasti jokaista liikettä, eikä vetäytynyt kauemmas edes siinä vaiheessa, kun keitoksesta nousi pistävä haju. Kaikki muut kylläkin protestoivat sitä vastaan ja väittivät sen vievän ruokahalun.

Fran ei välittänyt valituksista, sillä hän tiesi muiden olevan vielä myöhemmin kiitollisia siitä, että salvaa oli valmistettu. Hän nosti pienen patansa tulelta ja laski sen kiven päälle. Se saisi jäähtyä sillä välin, kun he söisivät. Sitten hän laittaisi salvan pakkauksista löytyviin tyhjiin pulloihin ja rasioihin. Toivottavasti niitä vain oli tarpeeksi.

Ateria ei ollut erityisen onnistunut, sillä joukosta juuri kukaan ei loistanut kokin taidoillaan. Penelo oli Vaanin mukaan oikein hyvä ruuanlaittaja ja poika huomauttikin, että tytön olisi pitänyt tulla auttamaan muita. Kukaan ei kuitenkaan kehdannut valittaa kovin suureen ääneen, sillä soppaa keittämässä oli ollut turhan monta kokkia. Kaikki olivat todennäköisesti yhtä syyllisiä siihen, että ruuasta oli tullut sellaista kuin oli.

”Monta päivää meillä menee viidakossa?” Balthier tiedusteli ja viittasi kohti korkeita puita.
”Vaikea sanoa tarkasti. Voi mennä viisi päivää tai jopa viikko. En tiedä, miten nopeasti te pystytte kulkemaan”, Fran vastasi ja jäi tuijottelemaan Metsää mietteliäänä. Hän pohti, tarkkailiko joku heitä jo vai liittyisivätkö soturit vasta myöhemmin heidän kannoilleen valmiina ampumaan nuolensa heihin, jos he tekisivät jotain sopimatonta. Fran ei tiennyt, millaiset soturien määräykset nykyään olivat. Alkuperäisen ajatuksen mukaan ei ollut sopivaa tappaa elävää olentoa, ellei tilanne sitä todella vaatinut. Esimerkiksi Fran oli tappanut Malboron, kun se oli uhannut hänen ja N’edran henkeä. Muussa tapauksessa hän olisi antanut otuksen vain kulkea heidän ohitseen.
”Entä vuorilla?” Ashe tiedusteli.
”En tiedä. En ole koskaan käynyt siellä. Suosittelen kuitenkin, että keräätte maastosta kaikkea syötäväksi kelpaavaa ja täytätte leilinne jokaisessa turvallisessa lähteessä. Matkaan voi kulua niin paljon aikaa, etteivät ruokavaramme riitä”, Fran pohdiskeli.
”Paras ampua pari apinaa, ennen kuin jätämme metsikön taaksemme”, Balthier naurahti.
”Yök, minä en ainakaan syö apinan lihaa!” Penelo kapinoi välittömästi.
”Älä nyt, se voi olla oikein hyvää. Saattaa maistua aivan chocobolta”, ilmapiraatti kiusasi.
”Vielä pahempaa! Chocobot ovat jaloja eläimiä, eikä niitä todellakaan pidä syödä!”
”Miksi chocobo olisi muita ylempänä?” Vaan tuhahti. ”Minä ainakin syön, mitä eteen laitetaan.”
”Chocobo vain on. Ne ovat älykkäitä lintuja. Niitä kasvatetaan ja hoidetaan, niillä ratsastetaan. Ne eivät ole mitään ruokavartaita. Ne ovat tuntevia, älykkäitä olentoja. En koskaan voisi syödä chocoboa!” Penelo paasasi.

Miehet vilkaisivat naureskellen toisiaan, mutta Ashen kasvoilla oli paheksuva ilme, eikä Frankaan hyväksynyt chocobojen pistämistä lihoiksi. Ei sillä, hän ei muutenkaan pitänyt lihansyönnistä. Hän kuitenkin hyväksyi sen ihmisiltä. Viera, joka söisi lihaa, olisi luonnoton ilmestys. Ja mitä chocoboihin tuli, viera oli samaa mieltä Penelon kanssa. Hän ei kuitenkaan viitsinyt vaivautua ja osallistua väittelyyn, joka ei päättyisi ikinä.

Kun ateria oli syöty ja salva pullotettu sekä jaettu kaikille ohjeiden kera, joukko siivosi jälkensä – Franin vaatimuksesta – ja kääntyi sitten katsomaan viidakkoa. Aurinko valaisi metsän reunan, mutta varmaa oli, ettei valo tunkeutuisi kovin syvälle sen syövereihin. Fran nosti pakkauksen selkäänsä ja huokaisi syvään. Hän astui ensimmäisenä sillalle, joka vei viidakkopoluille.

Ashen kenkien kannat kopisivat puista siltaa vasten. Fran tiesi joutuvansa kuuntelemaan ääntä suurimman osan matkaa, joten hän yritti sulkea sen pois tietoisuudestaan. Sen sijaan hän keskittyi imemään itseensä tuttua tuoksua. Se palautti hänen mieleensä valtavan määrän tunteita ja kokemuksia. Kosteus liimautui ihoon ja jätti olon hitusen nihkeäksi. Puut olivat täynnä elämää: lintuja, nisäkkäitä ja ötököitä. Hiljaisuuskin oli metsässä äänekästä.

Aluksi kapeat puunrungot muuttuivat paksuiksi. Niitä kiersivät köynnökset, jotka loivat vaikutelman synkästä vihreydestä. Pian lehvistöt peittivät auringon kokonaan näkyvistä, mutta valoa oli kuitenkin sen verran, ettei ilta ollut selvästikään vielä saapunut.

Fran johdatti joukon yhä syvemmälle metsään. Hän oli sanonut kulkevansa suorinta reittiä viidakon halki, mutta suorasta ei todellisuudessa voinut edes puhua. Polut eivät kulkeneet suoraan, vaan mutkittelivat pitkin poikin. Jokainen mutka oli Franille kipeän tuttu. Hän muisti, mistä kohtaa hän oli joskus kauan sitten kavunnut alas päästäkseen tutkimaan yrttitarjontaa maan pinnalle tai mistä hän oli kiivennyt ylös poimiakseen jonkin hedelmän. Hän muisti kohdan, jossa hän oli pitänyt jousipyssynsä kanssa vahtia muiden keräillessä yrttejä. Valitettavasti hän muisti myös kohdan, jossa hän oli juossut polun alitse, kompuroinut puiden juuriin paetessaan miespuolista vieraa.

Kaikki muistot tulvivat vieran mieleen sitä voimakkaampina mitä pidemmälle joukko vaelsi. Fran tiedosti muiden keskustelevan vilkkaasti, mutta sanat eivät uponneet hänen tajuntaansa. Hän oli omassa maailmassaan. Kuumasta kosteudesta huolimatta häntä kylmäsi, kun hän tajusi, miten paljon hän oli jättänyt taakseen.

Viera tajusi yhä rakastavansa vihreää pimeyttä. Puiden tuoksu veti häntä puoleensa. Jokainen kasvi, eläin, jopa hämähäkinseitti kertoi omaa tarinaansa. Metsä oli täynnä tarinoita, kertomuksia todellisesta elämästä. Sen raakuudesta ja kauneudesta. Fran tajusi menettäneensä hyvin paljon. Kaiken tämän hän oli hylännyt nähdäkseen taivaan. Oliko taivas todella tämän kaiken menettämisen arvoinen? Kuuluiko hän lopulta kuitenkin Metsälle? Eikö hän ollutkin Metsän tytär?

Ei, ei hän ollut. Vaikka valinta oli ollut kipeä, Fran tiesi tehneensä oikean ratkaisun. Pala hänen sydämestään kuuluisi aina Golmoren viidakolle ja Eruytin kylälle, mutta hänen todellinen rakkautensa ei ollut täällä. Ivalice oli Frania varten. Siellä hän sai kiitää pitkin taivasta, siellä hänellä oli ystäviä, jotka välittivät hänestä aidosti, ja siellä oli Balthier. Jääminen tänne olisi tarjonnut hänelle sellaisen elämän, jota hän ei itselleen ollut halunnut. Hän olisi ollut onneton ja katkera, mikä olisi vaikuttanut kaikkiin hänen ympärillään. Oli parempi, että hän oli lähtenyt. Nykyisin hän saattoi sanoa olevansa onnellinen. Tietenkään kaipaus ei koskaan katoaisi, mutta hän oli jo oppinut elämään sen kanssa. Tämän yhden kerran hänen täytyisi vielä kulkea viidakon halki ja kohdata muistonsa. Sitten hän ei enää palaisi. Hän unohtaisi tämän paikan.

Viera kulki ajatuksissaan eteenpäin. Hänen ei tarvinnut miettiä, mistä kulkea. Polut olivat niin tuttuja. Hän olisi osannut kulkea niitä pitkin silmät suljettuina.

Yhtäkkiä Fran kuitenkin tajusi törmänneensä johonkin. Pehmeä ja pidättelevä tunne pakotti hänet todella keskittymään ympäristöönsä. Hän näki silmiensä edessä sinistä hohdetta ja vetäytyi taaksepäin. Hohde katosi ja edessä näkyi ainoastaan tyhjä polku.

Franin vatsanpohjassa muljahti. Hän pelkäsi oksentavansa siihen paikkaan. Oli jo myöhä. Pimeä oli laskeutunut ajat sitten. Nyt olisi hyvä hetki etsiä sopiva paikka, leiriytyä ja nukkua kunnon yöunet. Viera kuitenkin tiesi, että tähän kohtaan ei pysähdyttäisi yöpymään, ei varsinkaan hän.

Valitettavasti hänelle oli samalla hetkellä valjennut muutakin. Hän ojensi kätensä ja sininen hohde palasi. Se muodosti verkon, joka esti polkua pitkin kulkemisen. Verkko oli läpikuultava ja näytti hauraalta, mutta Fran tiesi, että hän olisi voinut potkia sitä loputtomiin, eikä olisi päässyt läpi. Tätä hän ei ollut tullut ajatelleeksi. Miten hän oli saattanut unohtaa? Kyllä hänen olisi pitänyt muistaa… Uskomatonta, hän tosiaan oli unohtanut.

”Mikä se on?” Vaan kysyi, kun viera laski kätensä.
”Viidakko kieltää läpikulkumme”, Fran vastasi. Hän kuuli muiden huokaavan hyvin raskaasti.
”Mitä me olemme tehneet?” Vaan halusi tietää. Poika kuulosti pelokkaalta. Kenties hän epäili rikkoneensa jotain muinaista lakia ja pelkäsi nyt, ettei koskaan pääsisi pois tästä pimeästä paikasta.
”Me? Emme mitään”, Fran totesi. ”Minä olen.”

Viera käännähti kannoillaan. Hän marssi muiden ohitse ja poikkesi toiselle polulle. Kaikki lähtivät hämmästyneinä hänen peräänsä. Fran joutui vetämään monta kertaa henkeä lyhyellä matkalla, joka päättyi umpikujaan. Polku vain loppui, eikä sen päässä ollut mitään muuta kuin pitkä pudotus alas. Edessäpäin näkyi puita ja pimeyttä.
”Mitä tarkoitat? Miten me muka pääsemme siitä sitten läpi?” Vaan tivasi saadessaan vieran kiinni. Balthier käveli heidän luokseen, mutta muut jäivät kunnioittavan välimatkan päähän. Fran tiesi näyttävänsä äärimmäisen hermostuneelta. Kenties toiset pelkäsivät, että hän saisi jälleen kohtauksen ja pistäisi matalaksi jokaisen, joka uskaltautui hänen lähelleen.

Tosin ajatuksena se tuntui helpottavalta. Järjetön riehuminen ei kuitenkaan ratkaisisi yhtään mitään. Fran olisi halunnut kääntyä ja juosta pois, mutta siitäkään ei olisi hyötyä. Mikään ei auttanut. Hän joutuisi tekemään sen, mitä ei todellakaan halunnut tehdä.

”Aiot tehdä yllätysvisiitin?” Balthier tiedusteli naisen vierestä. He molemmat seisoivat polun päässä ja tuijottivat pimeyteen.
”Juuri niin”, Fran vastasi lyhyesti.
”Luulin, että lähdit lopullisesti”, mies kommentoi.
”Vaihtoehtomme ovat vähäiset.”

Vaan koputti Balthieria olkapäälle näyttäen kovin levottomalta. ”Balthier…” poika vaati huomiota itselleen.
”Teen tämän yhtä paljon itseni kuin sinun takiasi”, Fran sanoi miehelle.
”Ai?” piraatti totesi hölmistyneenä.
”Sinä olet vaivaantunut. Nethisiitti vaivaa sinua. Olet antanut silmiesi pettää sydämesi”, viera selitti.
”Ahaa, juuri niin.”

Fran tajusi, ettei Balthier ollut taaskaan ymmärtänyt häntä. Viera ei kuitenkaan voinut nyt jäädä selittämään miehelle ajatuksiaan, sillä jos hän hukkaisi aikaa, hän alkaisi epäröidä. Lopulta hän ei pystyisi tekemään sitä, mitä oli aikonut.

Viera kohotti oikean kätensä ja osoitti etusormellaan suoraan eteenpäin. Hän sulki silmänsä ja mutisi muille vieraalla kielellä. Hänen sormensa teki tasaista, koukeroista liikettä, joka soljui täydellisesti yhteen sanojen kanssa.
”Mitä sinä teet?” Vaan kysyi kuulostaen nyt jo todella pelokkaalta.
”Pian sinä tiedät”, Fran sanoi. Hän avasi silmänsä ja laski kätensä. Hetken päästä hän napsautti kuuluvasti sormiaan.

Polun päästä lähti kehittymään uusi. Se oli vihreä ja läpikuultava. Se jatkui puiden lomitse pimeyteen, kunnes katosi jonnekin, mistä kajasti hieman valoa.
”Vau!” Vaan huudahti.
”Menemme etsimään apua vieroilta, jotka asuvat edessäpäin”, Fran selitti vihdoin.
”Olen varma, että he ovat kaivanneet sinua oltuasi niin pitkään poissa”, Penelo totesi ja käveli Franin luokse. Vanhempi nainen vilkaisi tyttöä.
”En ole tervetullut. Ei-toivottu vieras heidän metsässään olen”, viera lausui ja astui polulle.

Viera kulki joukon ensimmäisenä. Muut epäröivät hetken, ennen kuin uskaltautuivat laskemaan jalkansa läpikuultavalle polulle. Kun se ei kuitenkaan romahtanut Franin painosta tai haihtunut tyhjyyteen, josta se oli tullut, he uskaltautuivat seuraamaan vieraa.

Polku päättyi valoisampaan paikkaan, joka sai jokaisen vetämään syvään henkeä. Auringonvalo olisi värjännyt paikan hämärään vihreyteen, mutta nyt oli jo ilta. Vierojen omat valot valaisivat heidän kylänsä.

Talot oli rakennettu puiden kylkiin ja niiden välillä kulki puisia siltoja. Lisäksi seassa oli laajoja tasanteita, jollaisella joukko nytkin seisoi. Tällä tasanteella ei ollut muuta kuin polku metsään sekä valtavankokoinen porttikristalli. Sen toiselta puolelta lähti silta itse kylään, joka sekä laskeutui alaspäin puiden runkoja pitkin että nousi ylöspäin. Kaikki talot oli rakennettu siten, että ne näyttivät luonnolliselta osalta maisemaa, vaikka eivät sitä kuitenkaan olleet. Vierat olivat selvästi halunneet kunnioittaa luontoa rakennelmillaan.

”Kylästä edessämme te löydätte hänet: Mjrnin”, Fran sanoi muille. ”Tuokaa hänet minulle. Hän tietää, miksi kutsutte häntä mukaanne.”
”Etkö sinä tule?” Balthier kysyi.
”Ei minun pidä tähän kylään astuman”, Fran vastasi. Hänen sydäntään särki pelkästään rakennusten näkeminen. Hän tiesi, että edessäpäin oli joukoittain vieroja, jotka olivat kokoontuneet viettämään iltaa ystäviensä kanssa. Oli kaunis ilta, joten monet olisivat ulkona. Fran tiesi, ettei kestäisi heidän katseitaan. Halveksuntaa, vihaa. Kukaan ei ollut unohtanut. Hän oli pettänyt heidät kaikki, vaikka hänen asemassaan se oli vielä vähemmän suotavaa kuin jossain alhaisemmassa.
”Haluatko, että jään seuraksesi?” Penelo tiedusteli ystävällisesti. Fran näki tytön katseessa sääliä.
”En. Mene ja näe silmilläsi, kuule korvillasi, sillä harva ihminen on jalkaansa tänne laskenut.”

Muut näyttivät epäröivän, mutta lopulta he suostuivat jättämään Franin tasanteelle odottamaan. Vaan otti joukon johdon ja kiirehti siltaa pitkin kylään. Balthier kulki heti hänen kannoillaan ja muut heidän perässään yhtenä rykelmänä. Ilmapiraatti vilkaisi kerran alas ja totesi kylän olevan todella laaja. Hän ei ollut koskaan uskonut pääsevänsä näkemään tätä paikkaa. Franin kertomukset eivät olleet mitään siihen verrattuna, että hän oli nyt oikeasti täällä.

Kun he pääsivät kylään, joka puolella oli vieroja. Kukaan ei sanonut mitään, mutta nämä tuijottivat ihmisiä kuin kylään olisi astellut jotain äärimmäisen likaista. Kenties lauma hyönteisiä, joista oli syytä hankkiutua eroon. Balthier nielaisi. Hän oli tottunut jo Franin häikäisevään kauneuteen, mutta nyt kun joka paikassa seisoi ja istuskeli pupunkorvaisia sorjia naisia jäntevine lihaksineen, täydellisine kasvoineen, valkoisine hiuksineen ja paljastavine vaatteineen, hän tunsi joutuvansa hämilleen. Liika oli liikaa hänellekin. Miten ihmeessä noin moni nainen saattoi herättää niin suunnatonta himoa? Mies ei tiennyt, minne olisi silmänsä laskenut. Ja samalla hän tunsi äärimmäistä syyllisyyttä. Nämä naiset olivat Franin sukulaisia, ystäviä, tovereita. Ei hän voinut ajatella, millaista olisi riistää koko joukolta vaatteet pois ja…

”Ehkäpä meidän tulisi tiedustella, missä tämä Mjrn on, eikä vain tuijottaa”, Ashe huomautti pisteliäästi. Balthier vilkaisi ympärilleen ja huomasi muidenkin miesten kasvoilla samanlaisen hämmentyneen ja kiinnostuneen ilmeen, jollainen hänen omillaan hyvin suurella todennäköisyydelle oli.
”Minä kysyn!” Vaan ilmoitti ja juoksi lähimmän vieran luokse. Penelo päästi vihaisen tuhahduksen, muttei sanonut mitään.

Nuorukainen astui naisen eteen ja hymyili tälle. ”Hei, tiedätkö, missä Mjrn asuu? Olen etsimässä häntä.”
”Tämä ei ole paikka ihmisille. Mene pois”, viera ilmoitti ja käänsi selkänsä pojalle. Iloinen ilme valahti tämän kasvoilta.

Valitettavasti yksikään vieroista ei suostunut tarjoamaan joukolle sen enempää tietoa. Kukaan ei estänyt heidän kulkuaan kylän halki, muttei myöskään antanut vastauksia. Oli yhdentekevää, kuka kysymykset esitti. Kaikki heidät torjuttiin yhtä tylysti.

”Kuinka julkeaa ihmisiltä tunkeutua tällaiseen pyhään paikkaan.”

”Poistukaa, sillä te ette kuulu tänne.”

”Alempien lajien ei tulisi vaivata ylempiään.”

”Sinä olet vain mies. Miksi vaivautuisin keskustelemaan kanssasi?”

”Ihmisten haju saa minut voimaan pahoin. Voisitteko jo häipyä?”

Oli selvää, ettei kyselemisestä ollut juuri apua. Valitettavasti Fran ei ollut kertonut, miltä Mjrn näytti. Toisaalta saattoi myös olla, ettei yksikään joukosta olisi tunnistanut kyseistä vieraa muiden joukosta, sillä erilaisista vaatteistaan ja kasvonpiirteistään huolimatta kaikki vierat näyttivät hyvin samanlaisilta.

Vaeltelu kylässä vei joukon koko ajan ylemmäs. Balthier oli aikeissa ehdottaa, että heidän pitäisi jakautua kahteen ryhmään, joista toinen menisi alas, kun he saapuivat suuren talon edustalle. Joukko vihaisen näköisiä vieroja piiritti heidät välittömästi ja esti heidän etenemisensä.
”Hei, Mjrn asuu täällä, eikö niin?” Vaan yritti. ”Olemme tulleet tapaamaan häntä.”

Yksikään vieroista ei vastannut hänelle. He vain tuijottivat saapunutta joukkoa vaitonaisina vihainen naamio kasvoillaan. Jostain kauempaa kantautui korkojen kopsetta, jolloin joukko hajaantui ja teki tietä uudelle tulokkaalle.

Naisen korvat olivat kauttaaltaan valkoiset ja hänen hiuksensa ulottuivat kiharaisina puoleen selkään saakka. Hänellä oli yllään samanlainen bolero kuin Franilla ja hänen kaulaansa kiersi musta nauha. Vaaleanpunainen pusero peitti hädin tuskin hänen yläruumistaan, eivätkä ruskeat piskuiset housut jättäneet paljoa arvailun varaan nekään. Naisen kasvoilla koreili ylväs, ylimielinen ilme, mutta silti Balthier oli näkevinään niissä jotain kovin tuttua. Kaikki vierat sekoittuivat hänen mielessään yhdeksi massaksi, mutta tässä naisessa oli jotain. Aivan kuin he olisivat tavanneet aiemmin. Kummallista.

”Te lähdette välittömästi”, viera ilmoitti käveltyään joukon eteen. Hänen täytyi olla jonkinlainen johtaja, sillä hänen äänestään kuulsi selkeä auktoriteetti. ”Ei ole sallittua ihmisten kulkea näillä mailla”, nainen jatkoi.
”Me häivymme heti, kun olemme tavanneet Mjrnin”, Vaan ehdotti.
”Jos onnistutte löytämään hänet”, vieranainen tuhahti.
”Me emme lähde, ennen kuin annat meidän nähdä hänet”, poika esitti nyt vaatimuksen. Balthier vilkaisi kloppia ja virnisti suupielestään. Vaan alkoi oppia tavoille. Ääni oli täydellisen kohtelias siitä huolimatta, että poika puolittain uhkaili korkea-arvoista ladya.

Vieranainen ei vastannut. Hän vain seisoi paikallaan ja tuijotti Vaania kuin olisi uskonut katseellaan saavansa pojan katoamaan.
”Hyvä on. Etsimme sitten itse”, Vaan ärähti ja kääntyi ympäri aikoen lähteä alemmas kylään. Balthier myönsi mielessään ajatuksen olevan hyvä, vaikka Mjrn saattoi piileskellä tuossa valtavassa talossa. Sinne ei kuitenkaan voinut yrittää väkivalloin, ellei halunnut taistella korkea-arvoista naista vartioivia vieroja vastaan. Balthier oli nähnyt Franin taistelussa, eikä epäillyt näidenkään naisten taitoja. Luultavasti heitä ei voitettaisi helposti. Ja toisekseen, Balthier ei pitänyt ajatuksesta, että olisi joutunut käyttämään väkivaltaa naisia vastaan.

Vaan ei ehtinyt astella kovinkaan pitkälle, kun hän jo pysähtyi.
”Ooh!” korkea-arvoinen vieranainen huudahti selvästi järkyttyneenä. Balthier kääntyi katsomaan samaan suuntaan ja hämmästyi itsekin. Fran asteli siltaa pitkin kylän hulppeimman talon edustalle.

”Olen kuullut Metsän äänen”, Fran ilmoitti rauhallisena. Hänen ilmeensä ei paljastanut kerrassaan mitään. Balthier muisti, että vieran kasvoilla oli alkuaikoina näkynyt korkeintaan vihaa, muita tunteita tämä ei ollut ilmeillään paljastanut. Vasta myöhemmin viera oli ryhtynyt ilmeilemään enemmän. Nyt miehestä tuntui, että tämä oli laskenut ilmeettömyyden naamion kasvoilleen uudestaan. ”Hän sanoo, että Mjrn ei ole kylässä, Jote. Minne hän on mennyt?” Fran suuntasi sanansa selvästikin korkea-arvoiselle naiselle, joten hänen täytyi tuntea tämä.
”Miksi sinä kysyt?” Jote tuhahti. ”Metsä kertoo meille, minne hän on mennyt. Vai.. etkö kuulekaan Hänen ääntään?”

Kun Fran ei vastannut, Jote käveli hänen luokseen välittämättä muista. Molemmat vierat olivat tyyniä ja ilmeettömiä. Balthierista tuntui kuin hän olisi katsellut jonkinlaista näytelmää. Kaikki vuorosanat oli valittu tarkkaan, eikä kukaan sanonut mitään turhaa. Vaikka kukaan ei käyttänyt sanatonta viestintää, pinnan alla kuohui ja tapahtui hyvin paljon.
”Sinä et kuule”, Jote totesi. ”Korvasi ovat veltostuneet heidän töykeästä puhetyylistään, luulen minä”, hän tuhahti ja viittasi ihmisjoukkoon. ”Viera, joka on hylännyt Metsän, ei ole viera enää. Mjrn myös on jättänyt Hänen syleilynsä.”
”Ja sinä hylkäät heidät palkkioksi?” Balthier tiedusteli vihaiseen sävyyn. Hän tiesi, miten rakastavasti Fran usein puhui Metsästä. Vaikkei hän uskonut mihinkään typeriin henkiin, hän tiesi, että Franille niillä asioilla oli merkitystä. Tämän Joten sanat varmasti sattuivat naista syvälle, eikä Balthier sallinut kenenkään satuttavan Frania. Hän tunsi vihaa naisen puolesta. Miksi Fran oli noin ilmeetön? Miksei hän antanut toisen naisen kuulla kunniaansa? Oli vaikea uskoa, miten vihamielisessä ympäristössä viera oikein oli kasvanut. Ei ihme, että hän oli halunnut lähteä.
”Se on kylän tahto”, Jote vastasi katsomatta mieheen. ”Vieran täytyy aina elää yhdessä Metsän kanssa. Niin sanoo Vihreä Sana, niin sanoo meidän lakimme.”
”Murehdi sinä laeistanne”, Vaan tuhahti. ”Tee vain meille palvelus ja pysy poissa tieltämme. Löydämme hänet kyllä itse.”

Jote vilkaisi poikaa ja levitti kätensä kuin estääkseen ketään liikkumasta. Balthier tuijotti naista kiukkuisesti, kunnes tajusi tämän loitsivan. Ilma tuntui pyörteilevän tämän ympärillä, jotain vihreää kierteli kaikkialla. Sitten se katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin.
”Siskomme on jättänyt Metsän ja mennyt länteen”, Jote ilmoitti puhuen ainoastaan Franille. ”Hän vaeltaa joukossa miesten, jotka ovat kylmään metalliin pukeutuneet. Tämän on Metsä minulle puhunut.”

Jote kääntyi kannoillaan ja lähti kulkemaan kohti suurta taloa. Fran tuijotti hänen peräänsä yhä ilmeettömänä.
”Viera voi aloittaa osana Metsää, mutta se ei ole ainoa loppu, jonka voimme valita”, nainen sanoi kiireesti. Jote vilkaisi häntä ja tällä kertaa hänen kasvoillaan käväisi pikaisesti tuskainen ilme. Viera kuitenkin pyyhki sen pois hyvin nopeasti ja palasi takaisin tylsään ilmeettömyyteen.
”Samat sanat, jotka kuulin 50 vuotta sitten”, hän kuiskasi ja astui sisälle taloonsa.

Muutkin vierat lähtivät aukiolta ja jättivät Franin ihmisten keskuuteen. Viera viittoi muita seuraamaan itseään takaisin tasanteelle, joka vei pois kylästä. Pitkään aikaan kukaan ei sanonut mitään. Vasta tasanteella, kun Fran pysähtyi ja jäi hetkeksi katselemaan entistä kotikyläänsä, muut puhkesivat puhumaan.

”Hienosti toimittu, Vaan”, Balthier kehaisi poikaa. ”Olin varma, ettemme saisi siitä tapauksesta mitään irti. Mutta mitä hän oikein höpisi miehistä metallivaatteissa?”
”Ehkä hän tarkoitti Hennen magisiittikaivoksia”, Larsa ehdotti. ”Ne sijaitsevat Bancourissa, etelään Ozmonen tasangolta. Koko tienoo on Archadian siirtokuntaa. Siellä on siis sotilaita.”

Balthier tuhahti jotain ja mutisi Archadian tunkeutuvan kaikkialle. Sitten hän kuitenkin vilkaisi muita. ”Onko se loppujen lopuksi ongelma? Meidän on paras lähteä liikkeelle. On jo pimeää, mutta ehdimme takaisin Ozmonen tasangoille ennen aamua. Siellä voimme levätä ja jatkaa sitten matkaa.”

Ashe huomautti, että he olivat jo kulkeneet koko päivän. Kukaan ei näyttänyt olevan erityisen innokas vaeltamaan viidakossa yöllä, mutta toisaalta kaikki olivat sitä mieltä, että oli syytä pitää kiirettä. Ja tästä kylästä he tuskin saisivat yösijaa. Tasanko oli turvallisempi paikka levätä kuin viidakko. Niin ihmiset ainakin epäilivät. Fran ei ollut sanonut mitään.

Balthier vilkaisi vieraa ja päätti, että oli paras olla kysymättä mitään. Fran ehkä tiesi viidakon vaarat ja miten ne voitaisiin välttää, mutta naisesta ei ollut nyt ottamaan johtoa.
”Me marssimme takaisin tasangolle ja sillä hyvä. Jokainen, joka haluaa vastustaa, voi minun puolestani nukkua yksin viidakossa ja katsoa, mitä tapahtuu.”

Yllättävää kyllä, mutinat loppuivat siihen. Kuului muutama huokaisu, mutta kaikki nostivat kantamuksensa ja suuntasivat takaisin läpikuultavalle polulle, Fran ensimmäisenä.
”Fran!” viimeiseksi jäänyt Vaan huudahti, ennen kuin viera ehti astua polulle. Nainen kääntyi ja vilkaisi poikaa.
”Niin?”
”Minä tässä vähän mietin – mitä Jote sanoi, tajuathan? Tarkoitan sitä, että hän sanoi sinun sanoneen samaa 50 vuotta sitten…” poika selosti.
”Ja sinä ajat takaa mitä?” Fran kysyi pisteliäällä äänellä.
”Kuinkas vanha sinä oikein olitkaan?”

Kuului kopahdus, kun Fran käänsi selkänsä ja lähti marssimaan polkua pitkin viidakkoon. Muut seurasivat hänen perässään.
”Todella hienoa, Vaan”, Balthier ärähti. Juuri kun hän oli luullut, että oppi oli uponnut poikaan, tämä kysyi niin törkeää, ettei sitä voinut uskoa todeksi.

Ashe soi Vaanille vihaisen tuhahduksen. Basch katsoi poikaa ilmeellä, joka kertoi hänenkin olevan pettynyt.
”Uskomattoman julkeaa”, Larsa kommentoi.
”Yritä kasvaa aikuiseksi, ole niin ystävällinen”, Penelo kivahti. Vaan jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen, ennen kuin uskaltautui juoksemaan toiset kiinni. Balthier oli melko varma, ettei poika ollut tajunnut ollenkaan, mitä oli juuri tehnyt.