Luku 11
Valinnat
Pimeys oli laskeutunut ja tuonut mukanaan inhottavat hyttyset. Hyvin pian jokainen joukossa huomasi, että suurin osa ajasta meni verenimijöiden lahtaamiseen. Kun sai tapettua yhden, kimpussa oli jo kymmenen uutta. Ei voinut sanoa, että kukaan olisi nauttinut suuremmin matkasta pimeän viidakon halki.
Fran kulki hiljaisena muiden edellä. Balthier tuli aivan hänen kannoillaan ja muut olivat vain pari askelta miestä jäljessä, sillä kukaan ei halunnut eksyä tai pudota polulta. Matka jatkui hyvän tovin hiljaisuuden vallitessa. Sen rikkoivat ainoastaan mäiskäykset, kun joku iski hyttysen iholtaan. Lopulta Ashe kuitenkin avasi suunsa. Hänen äänensä oli ärtynyt ja kärsimätön, vaikka hän selvästi yritti saada sen pidettyä kurissa.
”Miten me aiomme nyt päästä Bur-Omisaceen?” prinsessa halusi tietää.
”Viidakon halki kulkee ainoa tie”, Fran vastasi hänelle.
”Ja emme pääse viidakon halki?” Vaan varmisti.
”Emme.”
”Tarkalleen ottaen mistä syystä?” Ashe vaati tietoa itselleen.
Viera huokaisi raskaasti kuin ei olisi jaksanut käydä tätä keskustelua. ”Tältä puolen vuoria ainoa tie vie viidakon halki ja se tie on suljettu ihmisiltä. Niin tapahtui jo kauan sitten, ennen kuin kukaan teistä oli syntynyt. Ihmiset tekivät pahoja asioita, joten vierat sulkivat heiltä tien Metsän sydämeen.”
”Sinä olet viera. Jos tie on suljettu vain ihmisiltä…” Vaan pohdiskeli.
”Kuulit, mitä Jote sanoi. En ole viera enää. Tie on suljettu myös minulta.”
”Etkö voisi pyytää Jotea päästämään meidät kulkemaan?” Penelo ehdotti.
”Voisin, mutta hän ei suostuisi. Ei vaikka kertoisimme Archadian aikeista. Ivalicen tapahtumat eivät kosketa vieroja.”
”Mitä me sitten teemme?” Ashe ärähti.
Fran pysähtyi niin äkkiä, että Balthier oli törmätä häneen. ”On vain yksi keino.”
”Ja se on?” prinsessa tivasi.
”Etsimme Mjrnin, kuten aioimme tehdä Eruytissa. Meidän täytyy mennä näihin Hennen kaivoksiin, jotka Larsa mainitsi. Jos Metsä sanoo, että hän on siellä, hän on siellä.”
”Tietääkö Metsä, missä kaikki vierat ovat?” Penelo kysäisi.
”Kyllä.”
”Se siis tietää, missä sinä olet?”
”Kyllä, Hän tietää sen.”
Ennen kuin Penelo ehti esittää lisää kysymyksiä aiheesta, Fran kääntyi Larsan puoleen ja pyysi tältä tarkempia tietoja siitä, missä kaivokset sijaitsivat. Viera ei muistanut koskaan nähneensä niitä, vaikka oli viettänyt monia vuosia Ozmonen tasangolla. Kävikin ilmi, että kaivokset olivat alueella, jonne saattoi päästä ainoastaan chocobolla ratsastamalla.
Tieto yllätti joukon. He lähtivät kävelemään jälleen eteenpäin, sillä hyttysistä oli vielä enemmän harmia, kun seisoi paikoillaan. Samalla he kuitenkin ryhtyivät pohtimaan uutta ongelmaa. He olivat päästäneet käyttämänsä chocobot vapaiksi. Ne olivat jo todennäköisesti palanneet Jaharaan, jonne ei kävelty hetkessä. Jostain oli kuitenkin saatava jokunen chocobo, jos he aikoisivat päästä kaivoksille.
Jos Franilta kysyttiin, hänestä kaivoksiin olisi päästävä mahdollisimman pian. Archadialaiset sotilaat eivät olleet tunnettuja hyvistä käytöstavoistaan, eikä viera halunnut Mjrnille mitään pahaa. Hänen tätinsä oli jo saanut kärsiä ihmismiesten julmuudesta. Mjrnin ei tarvinnut kokea samaa kohtaloa. Jahara oli siis poissa laskuista.
”No, tasangolla oli villejä chocoboja vaikka kuinka paljon”, Vaan huomautti.
”Ja sinäkö muka pystyisit ratsastamaan sellaisella?” Penelo tuhahti.
Nuorenmiehen kasvoille nousi harmistuksen puna. Balthier totesi Penelon olevan täysin oikeassa. Jos ei pysynyt kesyn chocobon selässä ilman apua, oli turha yrittääkään ratsastaa villillä. Ilmapiraatti teki kuitenkin oman ehdotuksensa: ”Basch, entisenä sotakapteenina olet varmaankin ratsastanut paljon?”
”Kyllä.”
”Hienoa, myös Franilla ja minulla on ratsastuskokemusta enemmän kuin muilla”, ilmapiraatti tuumasi. ”Pyydystämme kaksi villiä chocoboa ja ratsastamme niillä kolmestaan kaivoksille. Te muut teette leirin ja odotatte meitä siellä.”
Kesti hetken, ennen kuin ilmoitus upposi muiden tajuntaan, mutta sitten sitä seurasi voimakas vastalauseiden virta.
”Minä vaadin päästä mukaan!” Ashe huudahti.
”En voi jättää lady Ashea, sillä olen lupautunut suojelemaan häntä”, Basch huomautti.
”Minä en voi päästää teitä kulkemaan Archadian mailla ilman valvontaani”, Larsakin esitti mielipiteensä.
”Minä en taatusti jää sivuun odottamaan!” Vaan protestoi.
”Sitten minäkin tulen”, Penelo ilmoitti.
Tällainen vastareaktio oli ollut odotettavissa. Se vain teki tilanteesta pulmallisen, sillä villejä chocoboja ei ollut helppo pyydystää. Edes Fran ei ollut koskaan tehnyt sitä. Hän oli kyllä kuullut tarinoita chocobojen kasvattajilta, kuinka nämä olivat käyttäneet päiväkausia lintujen seuraamiseen ja sitten valikoineet niistä parhaiten kesytettäviksi soveltuvat. Seuraavassa vaiheessa valitut linnut piti ajaa erilleen muista ja pyydystää. Kesytys saattoi viedä hyvinkin pitkään.
Fran puri huultaan. Heillä ei ollut paljon aikaa. Jote ei ollut sanonut, koska Mjrn oli jättänyt kylän. Viera kulki eteenpäin tuttua tietä kiinnittämättä siihen oikeastaan ollenkaan huomiota. Hänen sydämensä oli sillä hetkellä hyvin raskas. Hän muisti, kuinka pieni Mjrn oli ollut, hän muisti kaikki yhteiset hetket. Hän pystyi jopa muistamaan, millaista oli ollut pitää tyttöä sylissä.
Minkä ikäinen Mjrn nyt oli? Fran pohti hetken, ennen kuin nyökkäsi itsekseen. Kuusikymmentäseitsemän. Vanhempi kuin Fran oli ollut lähtiessään. Pikkutytöstä oli kasvanut aikuinen nainen. Fran ei edes tiennyt, oliko Mjrn nyt papitar, lisääntyjä vai soturi. Oliko hänellä jokin muu ammatti? Fran ei tiennyt mitään.
Viera tunsi piston sydämessään. Hän oli hylännyt Mjrnin, vaikka oli tiennyt, kuinka tytön.. naisen sydän murtuisi sen tähden. Hän ei ollut nähnyt Mjrnin kasvavan aikuiseksi, ei ollut ollut opastamassa tätä. Jote oli saanut vapaat kädet koulia Mjrnistä juuri sellaisen vieran kuin hän halusi. Kuuliaisen, mitään kyselemättömän, mitään kyseenalaistamattoman, hiljaisen ja rauhallisen. Täydellisen vieran, jollaista Franista ei olisi koskaan tullut. Hän oli ollut pettymys kaikille, erityisesti Jotelle. Ainoastaan Mjrn oli rakastanut häntä sellaisena kuin hän oli ja Mjrninkin hän oli pettänyt. Hän ei tosiaan ansainnut olla viera enää. Metsä oli ollut oikeassa kutsuessaan häntä petturiksi.
Fran päätti hakea Mjrnin takaisin. Muulla ei ollut sillä hetkellä väliä. Mjrnin oli palattava kylään, sillä hän ei saanut joutua elämään sellaista hylkiöelämää kuin Fran joutui. Vanhempi nainen halusi suojella toista surulta ja tuskalta. Ero Metsästä koski vieraan ikuisesti, vaikka hän löytäisikin muita onnenlähteitä. Fran tiesi, että elämässä oli paljon hyvää. Hän oli Ivalicessa onnellisempi kuin Golmoren viidakon hämärissä koskaan. Silti kaipuu teki kipeää. Oli vaikeaa yrittää selittää kenellekään, miltä hänestä tuntui. Hän tiesi tehneensä oikean ratkaisun lähtiessään, mutta samalla hän oli tehnyt enemmän väärin kuin kukaan saattoi antaa anteeksi. Hän olisi halunnut säästää porkkanan ja syödä sen yhtä aikaa.
Matkaa viidakon halki sävyttivät läiskäykset, kun jokainen yritti tappaa mahdollisimman monta hyttystä yhdellä iskulla. Kutina alkoi käydä sietämättömäksi, joten jokainen huokaisi helpotuksesta, kun kuunvalo kajasti puiden katveesta ja he vihdoin astelivat aukealle. Fran aikoi kehottaa jokaista rasvaamaan itsensä, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, hänen silmänsä erottivat muutaman hahmon aukealla.
”Kaksi archadialaista sotilasta ja chocoboa”, hän kuiskasi niin hiljaa, että muut hädin tuskin kuulivat sanoja. Viera pysähtyi ja jäi tarkkailemaan miehiä. Muut seisoivat hänen selkänsä takana ja yrittivät raapia itseään mahdollisimman äänettömästi.
Toinen mies makasi maassa ja voihki hiljaa. Toinen istui hänen vieressään. Molemmat vaikuttivat neuvottomilta.
”Toinen on loukkaantunut”, Fran selvitti muille.
”Sitten heidät on helpompi voittaa”, Balthier hymähti. ”Voimme hoidella heidät ja ottaa chocobot.”
”En salli sitä”, Larsa ilmoitti.
”Jos he näkevät sinut ja tajuavat tilanteen, emme voi päästää heitä menemään. He kielivät oitis keisarille, että sinut on kidnapattu tai pahimmassa tapauksessa syyttävät sinua maanpetturuudesta”, Balthier ärähti hiljaa pojalle.
”Me emme käy heidän kimppuunsa”, Fran kuitenkin asettui Larsan puolelle.
”Minä en taatusti tapa loukkaantunutta. Ei heistä ole vaaraa”, Penelokin väitti.
”He ovat vihollisia!” Ashe sihahti muille.
”Sotilas voi olla vaarallinen loukkaantuneenakin”, Basch huomautti.
”Hei, onko siellä joku?” terve sotilas huudahti yllättäen.
”No niin, hienoa, he huomasivat meidät. Se siitä yllätyksestä!” Balthier purnasi.
”Minä hoidan tämän”, Fran sanoi. ”Penelo, minun mukaani. Te muut, tehkää leiri ja pitäkää Larsa taka-alalla.”
Kukaan ei ehtinyt vastustaa vieran esitystä, sillä tämä nappasi Peneloa käsivarresta kiinni ja suuntasi kohti sotilaita.
”Tervehdys, ihmiset”, Fran sanoi miehille. ”Mikä tuo teidät vierojen maille?”
Terve mies tuijotti vieraa ja tyttöä, muttei esittänyt kysymyksiä omituisesta seurueesta.
”Matkalaiset.. ystäväni on pahasti haavoittunut ja tarvitsen apua. Muuten hän kuolee”, mies sanoi ainoastaan. Hän vilkuili vieran takana olevia hahmoja, jotka olivat sytyttämässä nuotiota.
”Saanko katsoa häntä?” Fran kysyi. ”Älä pelkää. Olemme vain ohikulkumatkalla. Aiomme pyydystää huomenissa muutaman chocobon ja jatkaa matkaamme.”
”Tuletteko takaisin tähän suuntaan?”
”Kenties”, Fran vastasi ja kumartui haavoittuneen miehen puoleen. Tämän valkoinen paita oli veressä. Missä miehen haarniska oikein oli? Eihän yksikään Archadian sotilas kulkenut ilman sitä.
”Jos autatte ystävääni, saatte lainaksi nuo kaksi chocoboa.”
”Miten aiotte selvitä itse eteenpäin?”
”Rabanastreen on vain lyhyt matka, neiti hyvä. Jos ystäväni on kunnossa, kävelemme sinne hetkessä. Ja kun palaatte, voitte jättää chocobot tälle aukealle.”
Fran loi varoittavan katseen Peneloon, kun mies mainitsi Rabanastren. Penelo onneksi pysytteli hiljaa, eikä sanonut mitään. Viera laski laukkunsa maahan ja komensi tytön kaivamaan sieltä tarvikkeita esiin samalla, kun hän itse riisui sotilaan repaleiden paidan. Miehen rinnassa oli syvä haava, jonka reunat olivat selvästi tulehtuneet.
”Mikä kimppuunne kävi?”
”Sitä mieluummin en kertoisi. Herätimme jotain, mitä meidän ei olisi pitänyt”, sotilas sanoi. ”Asutteko te tuolla viidakossa, neiti? Olen kuullut, että siellä on vierayhdyskunta.”
”Kuka sinulle niin kertoi?”
”Eräs toinen sotilas. Oli kuulemma tavannut yhden teikäläisistä.”
”Vai niin.”
”Mitä nyt?” Penelo kysyi otettuaan esille kaiken, mitä Fran oli pyytänyt.
”Käy katsomassa, ovatko toiset keittäneet vettä. Jos ovat, tuo se tänne. Jos eivät, keitä sitä.”
Penelo katosi leirin suuntaan Franin jäädessä tutkimaan sotilaan haavaa. Sen oli selvästi saanut aikaan petoeläimen kynsi. Millä pedolla oli noin suuret kynnet? Eläimen täytyi olla kahden tai kolmen vieran korkuinen. Fran ei ollut kuullut minkään niin suuren liikkuvan tasangolla. Ehkäpä miehet olivat tunkeutuneet Zertinan luoliin ja tosiaan herättäneet jonkin hirviön unestaan. Noissa luolissa huhuttiin olevan paljon kaikkea vaarallista. Jotkut sanoivat, että niissä uinui jopa Esper odottamassa, että joku ilmoittautuisi sen isännäksi.
Hetken päästä Penelo tuli takaisin kantaen vesikattilaa. Hän asetti sen maahan Franin vierelle. Viera otti puhtaan rievun tarvikkeistaan, kastoi sen veteen ja kaatoi sitten kirkasta nestettä pienestä lasipullosta räsyyn. Hän ryhtyi varovaisesti puhdistamaan haavaa. Sotilas mutisi jotain, mistä ei saanut selvää.
Puhdistaessaan ja myöhemmin ommellessaan haavaa Fran selosti Penelolle tarkasti, mitä teki. Terve sotilas seurasi naisten keskustelua erittäin kiinnostuneena.
”Parantavaa magiaa kannattaa käyttää ainoastaan silloin, kun siitä todella on hyötyä. Tuore ja pieni haava on helposti parannettavissa maagisesti, mutta tällainen iso ja tulehtunut.. ehei. Jos ryhdyt parantamaan tätä maagisin keinoin, kulutat omat voimasi, ennen kuin potilas on parantunut. Joskus on parempi käyttää yrttejä ja keitoksia. Myös kuumetaudit on parannettavissa siten”, Fran selitti Penelolle. Tyttö kuunteli ja nyökkäsi tasaisin väliajoin. ”Taistelussa parantava magia on oiva apuväline. Parantajan on hyvä pysytellä taustalla ja käyttää voimiaan, kun joku kumppaneista ottaa osumaa. Sen takia minä käytän pitkän matkan asetta. En ole itse ensimmäisenä tulilinjalla, jolloin olen valmiina auttamaan muita. Jos minä loukkaantuisin, ei olisi ketään pitämässä muista huolta.”
”Minä olen.”
”Niin, nyt sinä olet ja olenkin harkinnut ostavani katanan, jotta voisin siirtyä lähitaisteluun tarvittaessa.”
”Onko ihminen oppip.. tyttönne, neiti?” mies kysyi viimein.
”Kyllä.”
”Luulin, etteivät teikäläiset oikein perusta ihmisten seurasta.”
”Etkös sinä sanonut juuri jonkun sotilaista tavanneen vieran?”
”No, hän kyllä saattoi höpistä omiaan. Viera kaivoksissa. Onko hullumpaa kuultu”, mies naureskeli.
Kaivoksissa? Miehen täytyi puhua Mjrnistä. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut, sillä Jote olisi maininnut, jos joku toinenkin olisi jättänyt kylän lähiaikoina. Vai olisiko? Eihän Jotella ollut minkäänlaista velvollisuutta tilittää kylän asioita Franille.
”Kuulostaa tosiaan erikoiselta”, Fran vastasi ja ryhtyi Penelon avustuksella kietomaan sidettä haavoittuneen sotilaan rinnan ympärille. Terve sotilas tuli auttamaan ja tuki toverinsa pystynpään asentoon toimenpiteen ajaksi.
”Minun täytyy valmistaa hänelle lääkejuomaa. Sitä varten tarvitsen nuotion”, Fran ilmoitti terveelle miehelle.
”Emmekö voi kaikki mennä teidän nuotionne äärelle?” mies kysyi kummissaan.
”Seurueessamme on henkilöitä, joita eivät vieraat silmät saa katsoa. Vanha vieraperinne. Kuljemme heidän kanssaan pyhiinvaellusmatkan, sillä ilman sitä heistä ei tule täysivaltaisia yhteisömme jäseniä. Matkan aikana heitä ei saa kuitenkaan katsoa kukaan vieras. Pahoittelen, mutta sinun on tehtävä teille oma nuotio.”
Mies kohautti olkapäitään ja näytti nielevän selityksen. Tällaisina hetkinä oli hyvä, etteivät ihmiset tienneet vierojen kulttuurista oikeastaan yhtään mitään. Heille saattoi väittää minkälaista puppua tahansa ja he uskoivat sen, koska halusivat uskoa, että vieraassa kulttuurissa oli outoja ja käsittämättömiä tapoja. Se Frania kuitenkin yllätti, että sotilas suostui kunnioittamaan keksittyä tapaa ilman vastaväitteitä. Viera oli luullut, ettei yhdelläkään Archadian sotilaalla ollut käytöstapoja.
Toisaalta myös Balthier oli ollut sotilas kerran…
”Mitä sinä suunnittelet?” Penelo kysyi miehen mentyä keräämään puuta. ”Muut haluavat tietää, mitä me aiomme.”
”Lääkitsen miehen ja lainaamme heidän chocobojaan”, Fran ilmoitti. ”Niitä on vain kaksi, mutta voimme ratsastaa edestakaisin, jos kaikki haluavat lähteä. Tässä tapauksessa on varmasti parasta, että kaikki myös lähtevät. Ashea ja Larsaa ei kannata jättää sotilaiden lähelle.”
Puolta tuntia myöhemmin Fran keitti pahanhajuista lientä nuotiolla. Liemen kiehuessa hän ja Penelo rasvasivat vihdoin saamansa hyttysen pistot. Kutina oli ollut kerrassaan sietämätöntä, mutta vieran tekemä voide auttoi siihen kuitenkin todella hyvin. Ikivanha vieraresepti ei ollut menettänyt voimaansa.
Lääkejuoman juottaminen sotilaalle osoittautui vaikeaksi tehtäväksi. Mies tuettiin toisen miehen rintaa vasten, mutta meni pitkään, ennen kuin Fran sai hänet juomaan mitään. Haavoittunut sotilas oli tajuissaan, mutta ei silti mielellään juonut pahalta haisevaa litkua. Fran tiesi, ettei se maistunut yhtään paremmalta kuin haisi, mutta täytyihän aikuisen miehen jo ymmärtää, mikä oli hänen omaksi parhaakseen.
Pitkän tovin kuluttua haavoittunut mies nukkui rauhallisesti nuotion vieressä. Toinen sotilas näykki kuivatettua lihaa väsyneen oloisena.
”Lepää sinäkin. Olet varmasti uupunut toverisi kuljettamisesta”, Fran ehdotti. Mies nyökkäsi.
”Kiitos teille. Olemme velkaa henkemme. Voitte lainata chocobojamme matkallanne, kunhan palautatte ne tänne myöhemmin.”
Viera ja tyttö jättivät miehet lepäämään ja palasivat omaan leiriinsä aukion toiselle puolelle. Ainoastaan Basch oli hereillä ja piti vartiota. Hän kehotti naisia käymään nukkumaan.
”Vaihdamme Balthierin kanssa vuoroja vielä ennen aamua.”
”Kerro hänelle, että saamme lainata sotilaiden chocoboja. Meidän täytyy vain jotenkin onnistua kuljettamaan Ashe ja Larsa heidän ohitseen”, Fran sanoi miehelle, ennen kuin kömpi naisten telttaan yhdessä Penelon kanssa.
Fran kulki hiljaisena muiden edellä. Balthier tuli aivan hänen kannoillaan ja muut olivat vain pari askelta miestä jäljessä, sillä kukaan ei halunnut eksyä tai pudota polulta. Matka jatkui hyvän tovin hiljaisuuden vallitessa. Sen rikkoivat ainoastaan mäiskäykset, kun joku iski hyttysen iholtaan. Lopulta Ashe kuitenkin avasi suunsa. Hänen äänensä oli ärtynyt ja kärsimätön, vaikka hän selvästi yritti saada sen pidettyä kurissa.
”Miten me aiomme nyt päästä Bur-Omisaceen?” prinsessa halusi tietää.
”Viidakon halki kulkee ainoa tie”, Fran vastasi hänelle.
”Ja emme pääse viidakon halki?” Vaan varmisti.
”Emme.”
”Tarkalleen ottaen mistä syystä?” Ashe vaati tietoa itselleen.
Viera huokaisi raskaasti kuin ei olisi jaksanut käydä tätä keskustelua. ”Tältä puolen vuoria ainoa tie vie viidakon halki ja se tie on suljettu ihmisiltä. Niin tapahtui jo kauan sitten, ennen kuin kukaan teistä oli syntynyt. Ihmiset tekivät pahoja asioita, joten vierat sulkivat heiltä tien Metsän sydämeen.”
”Sinä olet viera. Jos tie on suljettu vain ihmisiltä…” Vaan pohdiskeli.
”Kuulit, mitä Jote sanoi. En ole viera enää. Tie on suljettu myös minulta.”
”Etkö voisi pyytää Jotea päästämään meidät kulkemaan?” Penelo ehdotti.
”Voisin, mutta hän ei suostuisi. Ei vaikka kertoisimme Archadian aikeista. Ivalicen tapahtumat eivät kosketa vieroja.”
”Mitä me sitten teemme?” Ashe ärähti.
Fran pysähtyi niin äkkiä, että Balthier oli törmätä häneen. ”On vain yksi keino.”
”Ja se on?” prinsessa tivasi.
”Etsimme Mjrnin, kuten aioimme tehdä Eruytissa. Meidän täytyy mennä näihin Hennen kaivoksiin, jotka Larsa mainitsi. Jos Metsä sanoo, että hän on siellä, hän on siellä.”
”Tietääkö Metsä, missä kaikki vierat ovat?” Penelo kysäisi.
”Kyllä.”
”Se siis tietää, missä sinä olet?”
”Kyllä, Hän tietää sen.”
Ennen kuin Penelo ehti esittää lisää kysymyksiä aiheesta, Fran kääntyi Larsan puoleen ja pyysi tältä tarkempia tietoja siitä, missä kaivokset sijaitsivat. Viera ei muistanut koskaan nähneensä niitä, vaikka oli viettänyt monia vuosia Ozmonen tasangolla. Kävikin ilmi, että kaivokset olivat alueella, jonne saattoi päästä ainoastaan chocobolla ratsastamalla.
Tieto yllätti joukon. He lähtivät kävelemään jälleen eteenpäin, sillä hyttysistä oli vielä enemmän harmia, kun seisoi paikoillaan. Samalla he kuitenkin ryhtyivät pohtimaan uutta ongelmaa. He olivat päästäneet käyttämänsä chocobot vapaiksi. Ne olivat jo todennäköisesti palanneet Jaharaan, jonne ei kävelty hetkessä. Jostain oli kuitenkin saatava jokunen chocobo, jos he aikoisivat päästä kaivoksille.
Jos Franilta kysyttiin, hänestä kaivoksiin olisi päästävä mahdollisimman pian. Archadialaiset sotilaat eivät olleet tunnettuja hyvistä käytöstavoistaan, eikä viera halunnut Mjrnille mitään pahaa. Hänen tätinsä oli jo saanut kärsiä ihmismiesten julmuudesta. Mjrnin ei tarvinnut kokea samaa kohtaloa. Jahara oli siis poissa laskuista.
”No, tasangolla oli villejä chocoboja vaikka kuinka paljon”, Vaan huomautti.
”Ja sinäkö muka pystyisit ratsastamaan sellaisella?” Penelo tuhahti.
Nuorenmiehen kasvoille nousi harmistuksen puna. Balthier totesi Penelon olevan täysin oikeassa. Jos ei pysynyt kesyn chocobon selässä ilman apua, oli turha yrittääkään ratsastaa villillä. Ilmapiraatti teki kuitenkin oman ehdotuksensa: ”Basch, entisenä sotakapteenina olet varmaankin ratsastanut paljon?”
”Kyllä.”
”Hienoa, myös Franilla ja minulla on ratsastuskokemusta enemmän kuin muilla”, ilmapiraatti tuumasi. ”Pyydystämme kaksi villiä chocoboa ja ratsastamme niillä kolmestaan kaivoksille. Te muut teette leirin ja odotatte meitä siellä.”
Kesti hetken, ennen kuin ilmoitus upposi muiden tajuntaan, mutta sitten sitä seurasi voimakas vastalauseiden virta.
”Minä vaadin päästä mukaan!” Ashe huudahti.
”En voi jättää lady Ashea, sillä olen lupautunut suojelemaan häntä”, Basch huomautti.
”Minä en voi päästää teitä kulkemaan Archadian mailla ilman valvontaani”, Larsakin esitti mielipiteensä.
”Minä en taatusti jää sivuun odottamaan!” Vaan protestoi.
”Sitten minäkin tulen”, Penelo ilmoitti.
Tällainen vastareaktio oli ollut odotettavissa. Se vain teki tilanteesta pulmallisen, sillä villejä chocoboja ei ollut helppo pyydystää. Edes Fran ei ollut koskaan tehnyt sitä. Hän oli kyllä kuullut tarinoita chocobojen kasvattajilta, kuinka nämä olivat käyttäneet päiväkausia lintujen seuraamiseen ja sitten valikoineet niistä parhaiten kesytettäviksi soveltuvat. Seuraavassa vaiheessa valitut linnut piti ajaa erilleen muista ja pyydystää. Kesytys saattoi viedä hyvinkin pitkään.
Fran puri huultaan. Heillä ei ollut paljon aikaa. Jote ei ollut sanonut, koska Mjrn oli jättänyt kylän. Viera kulki eteenpäin tuttua tietä kiinnittämättä siihen oikeastaan ollenkaan huomiota. Hänen sydämensä oli sillä hetkellä hyvin raskas. Hän muisti, kuinka pieni Mjrn oli ollut, hän muisti kaikki yhteiset hetket. Hän pystyi jopa muistamaan, millaista oli ollut pitää tyttöä sylissä.
Minkä ikäinen Mjrn nyt oli? Fran pohti hetken, ennen kuin nyökkäsi itsekseen. Kuusikymmentäseitsemän. Vanhempi kuin Fran oli ollut lähtiessään. Pikkutytöstä oli kasvanut aikuinen nainen. Fran ei edes tiennyt, oliko Mjrn nyt papitar, lisääntyjä vai soturi. Oliko hänellä jokin muu ammatti? Fran ei tiennyt mitään.
Viera tunsi piston sydämessään. Hän oli hylännyt Mjrnin, vaikka oli tiennyt, kuinka tytön.. naisen sydän murtuisi sen tähden. Hän ei ollut nähnyt Mjrnin kasvavan aikuiseksi, ei ollut ollut opastamassa tätä. Jote oli saanut vapaat kädet koulia Mjrnistä juuri sellaisen vieran kuin hän halusi. Kuuliaisen, mitään kyselemättömän, mitään kyseenalaistamattoman, hiljaisen ja rauhallisen. Täydellisen vieran, jollaista Franista ei olisi koskaan tullut. Hän oli ollut pettymys kaikille, erityisesti Jotelle. Ainoastaan Mjrn oli rakastanut häntä sellaisena kuin hän oli ja Mjrninkin hän oli pettänyt. Hän ei tosiaan ansainnut olla viera enää. Metsä oli ollut oikeassa kutsuessaan häntä petturiksi.
Fran päätti hakea Mjrnin takaisin. Muulla ei ollut sillä hetkellä väliä. Mjrnin oli palattava kylään, sillä hän ei saanut joutua elämään sellaista hylkiöelämää kuin Fran joutui. Vanhempi nainen halusi suojella toista surulta ja tuskalta. Ero Metsästä koski vieraan ikuisesti, vaikka hän löytäisikin muita onnenlähteitä. Fran tiesi, että elämässä oli paljon hyvää. Hän oli Ivalicessa onnellisempi kuin Golmoren viidakon hämärissä koskaan. Silti kaipuu teki kipeää. Oli vaikeaa yrittää selittää kenellekään, miltä hänestä tuntui. Hän tiesi tehneensä oikean ratkaisun lähtiessään, mutta samalla hän oli tehnyt enemmän väärin kuin kukaan saattoi antaa anteeksi. Hän olisi halunnut säästää porkkanan ja syödä sen yhtä aikaa.
Matkaa viidakon halki sävyttivät läiskäykset, kun jokainen yritti tappaa mahdollisimman monta hyttystä yhdellä iskulla. Kutina alkoi käydä sietämättömäksi, joten jokainen huokaisi helpotuksesta, kun kuunvalo kajasti puiden katveesta ja he vihdoin astelivat aukealle. Fran aikoi kehottaa jokaista rasvaamaan itsensä, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, hänen silmänsä erottivat muutaman hahmon aukealla.
”Kaksi archadialaista sotilasta ja chocoboa”, hän kuiskasi niin hiljaa, että muut hädin tuskin kuulivat sanoja. Viera pysähtyi ja jäi tarkkailemaan miehiä. Muut seisoivat hänen selkänsä takana ja yrittivät raapia itseään mahdollisimman äänettömästi.
Toinen mies makasi maassa ja voihki hiljaa. Toinen istui hänen vieressään. Molemmat vaikuttivat neuvottomilta.
”Toinen on loukkaantunut”, Fran selvitti muille.
”Sitten heidät on helpompi voittaa”, Balthier hymähti. ”Voimme hoidella heidät ja ottaa chocobot.”
”En salli sitä”, Larsa ilmoitti.
”Jos he näkevät sinut ja tajuavat tilanteen, emme voi päästää heitä menemään. He kielivät oitis keisarille, että sinut on kidnapattu tai pahimmassa tapauksessa syyttävät sinua maanpetturuudesta”, Balthier ärähti hiljaa pojalle.
”Me emme käy heidän kimppuunsa”, Fran kuitenkin asettui Larsan puolelle.
”Minä en taatusti tapa loukkaantunutta. Ei heistä ole vaaraa”, Penelokin väitti.
”He ovat vihollisia!” Ashe sihahti muille.
”Sotilas voi olla vaarallinen loukkaantuneenakin”, Basch huomautti.
”Hei, onko siellä joku?” terve sotilas huudahti yllättäen.
”No niin, hienoa, he huomasivat meidät. Se siitä yllätyksestä!” Balthier purnasi.
”Minä hoidan tämän”, Fran sanoi. ”Penelo, minun mukaani. Te muut, tehkää leiri ja pitäkää Larsa taka-alalla.”
Kukaan ei ehtinyt vastustaa vieran esitystä, sillä tämä nappasi Peneloa käsivarresta kiinni ja suuntasi kohti sotilaita.
”Tervehdys, ihmiset”, Fran sanoi miehille. ”Mikä tuo teidät vierojen maille?”
Terve mies tuijotti vieraa ja tyttöä, muttei esittänyt kysymyksiä omituisesta seurueesta.
”Matkalaiset.. ystäväni on pahasti haavoittunut ja tarvitsen apua. Muuten hän kuolee”, mies sanoi ainoastaan. Hän vilkuili vieran takana olevia hahmoja, jotka olivat sytyttämässä nuotiota.
”Saanko katsoa häntä?” Fran kysyi. ”Älä pelkää. Olemme vain ohikulkumatkalla. Aiomme pyydystää huomenissa muutaman chocobon ja jatkaa matkaamme.”
”Tuletteko takaisin tähän suuntaan?”
”Kenties”, Fran vastasi ja kumartui haavoittuneen miehen puoleen. Tämän valkoinen paita oli veressä. Missä miehen haarniska oikein oli? Eihän yksikään Archadian sotilas kulkenut ilman sitä.
”Jos autatte ystävääni, saatte lainaksi nuo kaksi chocoboa.”
”Miten aiotte selvitä itse eteenpäin?”
”Rabanastreen on vain lyhyt matka, neiti hyvä. Jos ystäväni on kunnossa, kävelemme sinne hetkessä. Ja kun palaatte, voitte jättää chocobot tälle aukealle.”
Fran loi varoittavan katseen Peneloon, kun mies mainitsi Rabanastren. Penelo onneksi pysytteli hiljaa, eikä sanonut mitään. Viera laski laukkunsa maahan ja komensi tytön kaivamaan sieltä tarvikkeita esiin samalla, kun hän itse riisui sotilaan repaleiden paidan. Miehen rinnassa oli syvä haava, jonka reunat olivat selvästi tulehtuneet.
”Mikä kimppuunne kävi?”
”Sitä mieluummin en kertoisi. Herätimme jotain, mitä meidän ei olisi pitänyt”, sotilas sanoi. ”Asutteko te tuolla viidakossa, neiti? Olen kuullut, että siellä on vierayhdyskunta.”
”Kuka sinulle niin kertoi?”
”Eräs toinen sotilas. Oli kuulemma tavannut yhden teikäläisistä.”
”Vai niin.”
”Mitä nyt?” Penelo kysyi otettuaan esille kaiken, mitä Fran oli pyytänyt.
”Käy katsomassa, ovatko toiset keittäneet vettä. Jos ovat, tuo se tänne. Jos eivät, keitä sitä.”
Penelo katosi leirin suuntaan Franin jäädessä tutkimaan sotilaan haavaa. Sen oli selvästi saanut aikaan petoeläimen kynsi. Millä pedolla oli noin suuret kynnet? Eläimen täytyi olla kahden tai kolmen vieran korkuinen. Fran ei ollut kuullut minkään niin suuren liikkuvan tasangolla. Ehkäpä miehet olivat tunkeutuneet Zertinan luoliin ja tosiaan herättäneet jonkin hirviön unestaan. Noissa luolissa huhuttiin olevan paljon kaikkea vaarallista. Jotkut sanoivat, että niissä uinui jopa Esper odottamassa, että joku ilmoittautuisi sen isännäksi.
Hetken päästä Penelo tuli takaisin kantaen vesikattilaa. Hän asetti sen maahan Franin vierelle. Viera otti puhtaan rievun tarvikkeistaan, kastoi sen veteen ja kaatoi sitten kirkasta nestettä pienestä lasipullosta räsyyn. Hän ryhtyi varovaisesti puhdistamaan haavaa. Sotilas mutisi jotain, mistä ei saanut selvää.
Puhdistaessaan ja myöhemmin ommellessaan haavaa Fran selosti Penelolle tarkasti, mitä teki. Terve sotilas seurasi naisten keskustelua erittäin kiinnostuneena.
”Parantavaa magiaa kannattaa käyttää ainoastaan silloin, kun siitä todella on hyötyä. Tuore ja pieni haava on helposti parannettavissa maagisesti, mutta tällainen iso ja tulehtunut.. ehei. Jos ryhdyt parantamaan tätä maagisin keinoin, kulutat omat voimasi, ennen kuin potilas on parantunut. Joskus on parempi käyttää yrttejä ja keitoksia. Myös kuumetaudit on parannettavissa siten”, Fran selitti Penelolle. Tyttö kuunteli ja nyökkäsi tasaisin väliajoin. ”Taistelussa parantava magia on oiva apuväline. Parantajan on hyvä pysytellä taustalla ja käyttää voimiaan, kun joku kumppaneista ottaa osumaa. Sen takia minä käytän pitkän matkan asetta. En ole itse ensimmäisenä tulilinjalla, jolloin olen valmiina auttamaan muita. Jos minä loukkaantuisin, ei olisi ketään pitämässä muista huolta.”
”Minä olen.”
”Niin, nyt sinä olet ja olenkin harkinnut ostavani katanan, jotta voisin siirtyä lähitaisteluun tarvittaessa.”
”Onko ihminen oppip.. tyttönne, neiti?” mies kysyi viimein.
”Kyllä.”
”Luulin, etteivät teikäläiset oikein perusta ihmisten seurasta.”
”Etkös sinä sanonut juuri jonkun sotilaista tavanneen vieran?”
”No, hän kyllä saattoi höpistä omiaan. Viera kaivoksissa. Onko hullumpaa kuultu”, mies naureskeli.
Kaivoksissa? Miehen täytyi puhua Mjrnistä. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut, sillä Jote olisi maininnut, jos joku toinenkin olisi jättänyt kylän lähiaikoina. Vai olisiko? Eihän Jotella ollut minkäänlaista velvollisuutta tilittää kylän asioita Franille.
”Kuulostaa tosiaan erikoiselta”, Fran vastasi ja ryhtyi Penelon avustuksella kietomaan sidettä haavoittuneen sotilaan rinnan ympärille. Terve sotilas tuli auttamaan ja tuki toverinsa pystynpään asentoon toimenpiteen ajaksi.
”Minun täytyy valmistaa hänelle lääkejuomaa. Sitä varten tarvitsen nuotion”, Fran ilmoitti terveelle miehelle.
”Emmekö voi kaikki mennä teidän nuotionne äärelle?” mies kysyi kummissaan.
”Seurueessamme on henkilöitä, joita eivät vieraat silmät saa katsoa. Vanha vieraperinne. Kuljemme heidän kanssaan pyhiinvaellusmatkan, sillä ilman sitä heistä ei tule täysivaltaisia yhteisömme jäseniä. Matkan aikana heitä ei saa kuitenkaan katsoa kukaan vieras. Pahoittelen, mutta sinun on tehtävä teille oma nuotio.”
Mies kohautti olkapäitään ja näytti nielevän selityksen. Tällaisina hetkinä oli hyvä, etteivät ihmiset tienneet vierojen kulttuurista oikeastaan yhtään mitään. Heille saattoi väittää minkälaista puppua tahansa ja he uskoivat sen, koska halusivat uskoa, että vieraassa kulttuurissa oli outoja ja käsittämättömiä tapoja. Se Frania kuitenkin yllätti, että sotilas suostui kunnioittamaan keksittyä tapaa ilman vastaväitteitä. Viera oli luullut, ettei yhdelläkään Archadian sotilaalla ollut käytöstapoja.
Toisaalta myös Balthier oli ollut sotilas kerran…
”Mitä sinä suunnittelet?” Penelo kysyi miehen mentyä keräämään puuta. ”Muut haluavat tietää, mitä me aiomme.”
”Lääkitsen miehen ja lainaamme heidän chocobojaan”, Fran ilmoitti. ”Niitä on vain kaksi, mutta voimme ratsastaa edestakaisin, jos kaikki haluavat lähteä. Tässä tapauksessa on varmasti parasta, että kaikki myös lähtevät. Ashea ja Larsaa ei kannata jättää sotilaiden lähelle.”
Puolta tuntia myöhemmin Fran keitti pahanhajuista lientä nuotiolla. Liemen kiehuessa hän ja Penelo rasvasivat vihdoin saamansa hyttysen pistot. Kutina oli ollut kerrassaan sietämätöntä, mutta vieran tekemä voide auttoi siihen kuitenkin todella hyvin. Ikivanha vieraresepti ei ollut menettänyt voimaansa.
Lääkejuoman juottaminen sotilaalle osoittautui vaikeaksi tehtäväksi. Mies tuettiin toisen miehen rintaa vasten, mutta meni pitkään, ennen kuin Fran sai hänet juomaan mitään. Haavoittunut sotilas oli tajuissaan, mutta ei silti mielellään juonut pahalta haisevaa litkua. Fran tiesi, ettei se maistunut yhtään paremmalta kuin haisi, mutta täytyihän aikuisen miehen jo ymmärtää, mikä oli hänen omaksi parhaakseen.
Pitkän tovin kuluttua haavoittunut mies nukkui rauhallisesti nuotion vieressä. Toinen sotilas näykki kuivatettua lihaa väsyneen oloisena.
”Lepää sinäkin. Olet varmasti uupunut toverisi kuljettamisesta”, Fran ehdotti. Mies nyökkäsi.
”Kiitos teille. Olemme velkaa henkemme. Voitte lainata chocobojamme matkallanne, kunhan palautatte ne tänne myöhemmin.”
Viera ja tyttö jättivät miehet lepäämään ja palasivat omaan leiriinsä aukion toiselle puolelle. Ainoastaan Basch oli hereillä ja piti vartiota. Hän kehotti naisia käymään nukkumaan.
”Vaihdamme Balthierin kanssa vuoroja vielä ennen aamua.”
”Kerro hänelle, että saamme lainata sotilaiden chocoboja. Meidän täytyy vain jotenkin onnistua kuljettamaan Ashe ja Larsa heidän ohitseen”, Fran sanoi miehelle, ennen kuin kömpi naisten telttaan yhdessä Penelon kanssa.
~o~
Kuninkaallisten salakuljetus onnistui yli odotusten, sillä molemmat sotilaat olivat vielä unessa, kun piraattijoukko päätti jättää aukion taakseen. Sovittiin, että Ashe ja Larsa matkustaisivat yhdessä Penelon ja Baschin kanssa ensimmäisinä. Penelo jäisi kuninkaallisten seuraan ja Basch tulisi tuomaan chocobot takaisin.
”En pidä ajatuksesta, että minun on jätettävä lady Ashe yksin”, Basch huomautti.
”Älä huoli, me pidämme hänestä hyvää huolta. Fran on opettanut minulle jo niin paljon, että pystymme kolmestaan puolustautumaan ketä vain vastaan.”
Basch ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta Balthierin ehdotuksesta pidettiin silti kiinni. Neljän muun lähtiessä matkaan Fran, Balthier ja Vaan jäivät odottamaan omaa vuoroaan aukion lähistölle, mutta sotilaiden kuulomatkan ulkopuolelle, jotta he saivat keskustella rauhassa.
”Jäin pohtimaan jotain”, Balthier ilmoitti. Vaan piti vahtia kapean solan luona sotilaiden varalta. Viera ja mies seisoskelivat kauempana ja pitivät silmällä maisemaa, jottei mikään villieläin pääsisi heidän kimppuunsa.
”Mitä niin?”
”Sanoit, että kuulit Metsän äänen, kun odotit meitä kylän laidalla.”
”Yhmm.”
”Tämä Jote sanoi, ettet sinä kuule sitä. Kuka on oikeassa?”
”Jote.”
”Miten sitten..?”
Fran katsoi Balthieria tarkasti. Hänen olisi pakko kertoa miehelle. Ei kaikkea, mutta jotain oli sanottava.
”Tapasin erään tuttuni. Hän tuli viidakosta jonkin verran teidän lähtönne jälkeen. Suoraan sanottuna hän miltei säikähti nähdessään minut. Hän ei aluksi suostunut puhumaan minulle, mutta sanoi lopulta: ’Siskosi seuraa jalanjäljissäsi. Hän on jättänyt kylän. Mene pois, sillä aiheutat vain lisää surua’”, viera selosti. Hän ei voinut katsoa Balthieria. Hän pelkäsi, että jos hän vilkaisisikin miestä, hän näkisi tämän katseessa sääliä. Ja sitä hän ei kestäisi.
”Siskosi? Onko Mjrn siskosi?”
”Hän on pikkusiskoni, 47 vuotta minua nuorempi. Jote on isosiskoni ja Eruytin kylän vierojen ylipapitar.”
”Sehän tarkoittaa, että sinä olet ikään kuin…”
”Noh, ihmiset varmaankin käyttäisivät sanaa prinsessa, sillä ylipapitar vastaa kuningatarta vallaltaan. Jos Jote ei saa lapsia, hänen valtansa periytyy minulle, mutta koska olen jättänyt kylän..”
”Se periytyy Mjrnille?”
”Kyllä. Siksi hänen on palattava. En ole varma, mutta luulen, ettei Jotella vieläkään ole lasta. Lisäksi naisia kuolee synnytyksiin. Ilman Mjrniä kylällä ei ole toivoa. Hänen on jäätävä sinne.”
”Olet asettanut siskosi melkoiseen asemaan.”
”Tiedän, että se on väärin. En vain voinut jäädä.”
”Entä jos Mjrnkään ei voi? Et voi pakottaa häntä.”
”Hän tekee tahtoni mukaan.”
”Muistelisin sinun sanoneen joskus, ettet voinut jäädä, koska muut määräsivät, miten sinun olisi elettävä elämäsi. Jos ymmärrän oikein, juuri Jote teki niin. Hänellä lienee määräysvalta kaikkien muiden ylitse. Siispä, jos pakotat Mjrnin jäämään kylään, oletko yhtään Jotea parempi?”
Fran ei vastannut. Hänen teki mieli huutaa Balthierille, että nyt oli kyse täysin eri asiasta. Hän kuitenkin tiesi olevansa väärässä. Hän oli kapinoinut vuosia Jotea vastaan ja lopulta lähtenyt, koska vain siten hän oli saanut onnensa. Jote oli halunnut pakottaa hänet tiettyyn muottiin turvatakseen heidän sukunsa aseman ja kylän tulevaisuuden. Fran ymmärsi sen nyt. Aiemmin hän oli pitänyt Jotea ainoastaan määräilynhaluisena. Ylipapitarkaan ei voinut valita onnea itselleen. Ehkä hän oli juuri kaikkein eniten tapojen ja perinteiden vanki. Jote ei ollut koskaan tarkoittanut pahaa, hän oli tehnyt, mitä oli ollut pakko tehdä.
Nyt Fran tajusi, että taakka oli siirtynyt hänen harteilleen. Hänen oli pakko saada Mjrn palaamaan. Kylän tulevaisuus oli turvattava. Se ei saanut jäädä ilman ylipapitarta. Fran uskoi vapaaseen tahtoon, mutta hän ymmärsi, ettei aina voinut toimia sen mukaan. Hän ei voinut palata enää. Hän oli ollut liian kauan poissa, liian moni piti häntä kuolleena. Mjrn sen sijaan voisi vielä saada mahdollisuuden.
”Fran, minä en voi ymmärtää. Sinut pakotettiin tekemään asioita vastoin tahtoasi. Miten voit tehdä saman pikkusiskollesi?” Balthier tivasi.
”Minulla ei ole vaihtoehtoa”, viera vastasi.
”Aina on vaihtoehto. Sinä olet onnellinen ihmisten maailmassa. Mjrnkin voisi olla.”
”Sillä ei ole merkitystä. Hänen on jäätävä Eruytiin ja sinne hän on jäävä.”
”En ole koskaan tajunnut, miten tekopyhä sinä oikeasti olet!” Balthier ärähti.
”En odottanutkaan sinun ymmärtävän, sillä sinä olet vain ihminen, etkä tajua mitään asioista, jotka ovat sinun ja minun yläpuolella!” Fran huusi takaisin.
”Minä tajuan paljonkin, mutten anna kenenkään jumalaksi itseään kutsuvan ohjailla kohtaloani, enkä taatusti pakota muita elämään elämää, jota he eivät halua, vain sen takia, että jokin ’meidän yläpuolellamme’ niin tahtoo. Se, että sinä luistit vastuusta, ei tarkoita, että voisit sälyttää sen muiden harteille!”
Fran käänsi selkänsä miehelle ja risti kädet rinnalleen. ”Luuletko, etten tiedä tehneeni väärin? Kuinka itsekkäänä sinä minua oikein pidät?”
”Hyvin itsekkäänä, jos pakotat siskosi elämään elämää, jota itse pakenit.”
”Mjrn ei ole sellainen kuin minä. Hän luhistuisi. Hän ei kestäisi eroa Metsästä.”
”Sinä olet ollut poissa 50 vuotta, et voi tietää, millainen siskostasi on kasvanut!”
”Etkä sinä voi tietää, mitä on olla viera! Et voi tietää, millaisia valintoja joudumme tekemään, mitä kestämään ja mitä siitä saamme palkkioksi. Mjrn voi saada sen, mitä minä en saanut. Hyvä on, minun on pakotettava hänet jäämään, mutta se on hänen parhaaksensa yhtälailla kuin se on yhteisön parhaaksi. Jote tietää sen, minä tiedän sen. Jonain päivänä Mjrn tietää sen myös.”
”Käsittääkseni Mjrn on aikuinen ja aikuiset saavat päättää itse omasta elämästään.”
”Vierojen tavat ovat vierojen tapoja.”
”Sinä luovuit niistä tavoista. Et voi vaatia muita elämään niiden mukaan!”
”Sinä olet niin.. ihminen! Et voi ymmärtää, et edes halua!”
”Hemmetti, Fran! Voisin yrittää, jos joskus vaivautuisit selittämään kunnolla! Sinun ongelmasi on, että luulet aina olevasi oikeassa, etkä voi edes perustella näkemyksiäsi kunnolla.”
”Minäkö en perustele?! Sinä kuvittelet olevasi jopa jumalten yläpuolella, etkä taatusti esitä edes mitään perusteita väitteellesi. Kuinka itsekästä se on? Kuinka omahyväistä? Älä tule väittämään, että minä kuvittelen olevani aina oikeassa. Itse luulet ymmärtäväsi kaiken muita paremmin!”
”Minä en ole koskaan väittänyt olevani jokin yli-ihminen! Minulla on vain omat näkemykseni asioista, enkä ole valmis luopumaan niistä vain sinun takiasi!”
”Ehkäpä minullakin on omat näkemykseni! Tulitko ajatelleeksi sitä?!”
Viera luhistui polvilleen maahan ja purskahti itkuun. Hän tunsi kummankin miehen katseen selässään, muttei välittänyt. Asiat eivät vain olleet niin yksinkertaisia kuin ihmiset luulivat. Fran tunsi syvää syyllisyyttä siitä, mitä aikoi tehdä. Hän myös tiesi, että Mjrn tulisi vihaamaan häntä siitä hyvästä. Joskus kuitenkin oli niin, että oikea ratkaisu ei ollut helpoin. Fran ei voinut muuttaa menneisyyttä, mutta tulevaisuuteen hän saattoi vielä vaikuttaa. Hän oli valinnut yksilön tien yhteisön sijaan. Valitettavasti Mjrnin oli tehtävä oikein. Mjrn oli enemmän kiinni yhteisössä, hän ei selviytyisi ilman sitä. Lisäksi yhteisö tarvitsi Mjrniä yhtä paljon kuin Mjrn yhteisöä. Silti tuntui väärältä pakottaa nainen kohtaloonsa. Fran oli ollut Jotelle katkera vuosia samasta syystä, vaikka hän olikin paennut. Kuinka katkera Mjrn tulisi olemaan?
”Fran, en minä tarkoittanut…” Balthier mutisi ja käveli vieran taakse. Hän laski kätensä naisen olkapäälle. Fran ravisti sen pois.
”Kyllä tarkoitit, sinä tietämätön ihminen”, viera tuhahti. Hän oli vihainen Balthierille, koska tämä ei ymmärtänyt. Heillä oli paljon yhteistä, mutta sillä hetkellä eroavaisuudet tuntuivat nousevan pintaan. Balthier ei uskonut jumaliin ja jos uskoikin, hän ei välittänyt heistä, ei edes Metsästä, joka oli kuitenkin kaiken yläpuolella. Mies ei myöskään ymmärtänyt mitään vieroista. Miten he voisivat koskaan todella tulla toimeen keskenään? Riittivätkö pelkät tunteet pitämään suhdetta kasassa, jos mielipiteet repivät sitä koko ajan rikki? Ehkä olisi parempi työntää mies pois nyt, kun se ei sattuisi niin paljon kuin myöhemmin. Balthier oli katsellut Ashea, ehkä mies tarvitsisi vain tilaisuuden, jotta voisi löytää oman onnensa.
Balthier kiersi vieran eteen ja veti tämän sitten niin tiukasti rintaansa vasten, ettei nainen yksinkertaisesti pystynyt karkaamaan hänen otteestaan.
”Minä en ymmärrä sinua, muttet sinäkään aina ymmärrä minua. Et hyväksy kaikkia tekojani, enkä minäkään sinun, vaikka luulin niin. Hyväksyn kuitenkin sinut ja se on tärkeintä. Etkö sinä voisi yrittää hyväksyä minut?”
Fran ei vastannut. Jos suinkaan oli mahdollista, Balthierin sanat tekivät hänen olonsa yhä kamalammaksi. Millainen hirviö hän oikein oli? Ja miksi Balthier kuulosti noin ystävälliseltä ja välittävältä, vaikka oli juuri kutsunut naista tekopyhäksi? Fran halusi antaa miehelle tämän sanat anteeksi, hän halusi antaa itselleen anteeksi, muttei pystynyt.
Kaikesta huolimatta viera painoi päänsä miehen olkapäätä vasten ja sulki silmänsä. Kyyneleet lakkasivat lopulta valumasta ja turvallinen olo palasi epävarmuuden tilalle. Fran ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, eikä hän oikeastaan edes halunnut ajatella asiaa. Balthierin lähellä oli hyvä olla ja miehen pois työntäminen tuntui mahdottomalta. Yhtä mahdottomalta kuin Mjrnin loukkaaminen. Kenties hän joutuisi silti vielä tekemään molemmat. Olisiko kuitenkaan väärin nauttia siitä ajasta, joka oli jäljellä?
”Onko Fran kunnossa?” Baschin ääni kantautui vieran korviin.
”En tiedä”, Vaan kuului vastaavan.
”Mitä tapahtui?”
”Hän ja Balthier riitelivät.”
Syntyi kiusaantunut hiljaisuus. Fran kohotti kasvonsa ja kiemurteli sen verran, että Balthier tajusi päästää hänet irti. Molemmat piraatit nousivat seisomaan samaan aikaan. Viera pakotti tyynen ilmeen kasvoilleen ja hymyili lopulta huolestuneelle sotakapteenille.
”Olen kunnossa. Eiköhän lähdetä. Meillä on kaivos tutkittavana.”
Kukaan miehistä ei näyttänyt olevan varma siitä, että viera oli todellakin kunnossa. Toisaalta kukaan heistä ei väittänyt vastaankaan, kun nainen halusi lähteä saman tien. Ehkä tapahtunut oli liian kiusallinen aihe sorkittavaksi. Niin tai näin, Fran oli tyytyväinen siihen, ettei keskustelua siitä enää jatkettu. Hän tiesi, etteivät hänen ja Balthierin väliset asiat olleet vielä loppuun käsiteltyjä, mutta juuri nyt niille ei ollut aikaa. Ensin piti pelastaa Mjrn, sitten Dalmasca. Sen jälkeen he voisivat käsitellä ongelmansa oikeasti, ellei Balthier siihen mennessä ollut päättänyt, että ihmisnainen olisi hänelle sittenkin parempi vaihtoehto. Sitä Fran ei kuitenkaan halunnut ajatella nyt. Hän ei nimittäin tiennyt, mitä hänen elämäänsä jäisi ilman Balthieria. Pelkkä metsästys ei riittänyt elämän sisällöksi.
Chocobot eivät vaikuttaneet tyytyväisiltä saatuaan jälleen kumpikin kaksi ratsastajaa selkäänsä. Ne olivat kuitenkin hyvin koulutettuja, eivätkä niskuroineet, mutta Fran pystyi aistimaan, etteivät ne olleet mielissään. Hän ei kuitenkaan jaksanut sillä hetkellä pohtia lintujen mielialaa enemmän. Hän keskitti ajatuksensa tulevaan tehtävään.
Hennen kaivokset sijaitsivat vaikeakulkuisessa paikassa. Fran ei voinut kuin ihmetellä, miten Archadia oli keksinyt paikan. Jaharasta kukaan ei kulkenut sinne, vaikka metsästäjät joskus käyttivätkin chocoboja. Tosin saattoihan olla, että garifitkin tiesivät paikasta nykyisin. Fran ei muistanut, että hänelle olisi siitä kukaan koskaan maininnut.
Ulkoapäin kaivos näytti pelkältä luolan suuaukolta. Se naamioitui hyvin maisemaan, eikä herättänyt liiemmälti huomiota. Joukko päästi chocobot laiduntamaan luolan edustalla olevalle niitylle ja käveli sitten odottavien Ashen, Larsan ja Penelon luokse.
”Oletteko nähneet ketään?” Basch tiedusteli kolmikolta.
”Emme. Yhtään sotilasta ei ole tullut ulos”, Ashe vastasi.
”Meidän on siis aika mennä koputtelemaan ovelle”, Balthier totesi ja otti johdon.
Mies marssi ensimmäisenä sisälle luolaan, mutta pysähtyi hyvin nopeasti. Vain vähän matkan päässä makasi viisi sotilasta, jotka olivat ilmeisesti vuotaneet kuiviin, sekä yksi mies, joka ei ollut pukeutunut haarniskaan. Hän oli haavoittunut kaikista pahimmin, eikä taatusti enää nousisi.
”Tutkija Draklorin laboratoriosta. Mitä hän täällä teki?” Larsa oli kasvoiltaan hyvin kalpea. Penelo tarttui häntä kädestä, sillä näytti siltä, että poika voisi jopa pyörtyä.
”Tutki”, Balthier vastasi.
”Heidän kimppuunsa on käynyt sama olento kuin sen sotilaan, joka oli aukealla”, Fran kertoi katseltuaan kuolleita miehiä hetken aikaa. Hän pelkäsi Mjrnin puolesta yhä enemmän.
”Meidän on parasta haudata heidät”, Larsa huomautti.
”Millä ajattelit kaivaa haudan?” Balthier kysyi.
”Jos keräämme heidät yhteen paikkaan, voin ehkä saada maan liikkumaan siten, että se peittää heidät. En ole käyttänyt maaelementin magiaa aikoihin, mutta luulen pystyväni siihen”, Fran ehdotti.
Koska tuntui väärältä jättää kuolleita vain makaamaan paikoilleen, miehet raahasivat nämä seinän viereen. Kun jokainen makasi lähellä toistaan, Fran ryhtyi loihtimaan. Osa seinästä romahti ja käytävälle jäi vain kapea aukko, mutta lopulta miehet oli peitetty edes jonkinlaisella hautakummulla.
Larsa halusi jäädä kummun luokse hetkeksi yksin, joten muut siirtyivät jo syvemmälle kaivokseen. He tulivat käytävään, jonka seinät olivat peitetty koristeellisilla tiilillä. Käytävä kaartui oikealle ja vasemmalla, aidan takana, näkyi syvä pudotus. Alhaalla oli ympyrän muotoinen suuri tila, kuin jonkinlainen sali. Sinne ei kuitenkaan päässyt kulkemaan.
Kaivoskäytävän seinälle oli kiinnitetty ilmoitus, jossa kerrottiin, että kaivoksessa oli vipuja, joita vääntämällä sai ovia auki. Ne kuitenkin lukitsivat samalla toisen oven, joten kulkijan tuli olla tarkkana, miten niitä käyttäisi. Lisäksi joku oli kiinnittänyt varoituksen, jonka mukaan kenenkään ei ollut toistaiseksi turvallista mennä ensimmäistä käytävää syvemmälle.
”Noh, tuo takaa, ettei kukaan tule estämään kulkuamme. Kaikki, jotka ovat pyrkineet syvemmälle, ovat ilmeisesti kuolleet”, Balthier totesi.
”Älä sano noin”, Fran kuiskasi.
”Mjrn on elossa, aivan varmasti on”, Penelo rohkaisi vieraa. ”Muuten Metsä olisi kertonut hänen kuolleen vai mitä?”
”Olet oikeassa”, Fran vastasi ja hymyili tällä kertaa aidosti. Pieni ääni hänen takaraivossaan varoitti, että jos Jote halusi kostaa, tässä oli oivallinen keino. Lähettää Fran etsimään Mjrniä, vaikka tämä oli jo menehtynyt. Mutta ei, sellainen ei ollut Joten tapaista. Ei hän yrittäisi tappaa omaa siskoaan.
Kun Larsa saapui käytävään, Penelo halasi häntä hellästi. Poika näytti avuttomalta ja surulliselta. Tuntui varmasti pahalta menettää omia maamiehiään.
”Kostamme sille, joka teki tämän”, Larsa ilmoitti.
”Lähinnä toivon, ettemme törmää siihen, mikä ikinä se onkaan”, Basch kuitenkin tuumasi. ”Jos se on voittanut yksin viisi sotilasta, meillä ei välttämättä ole kovinkaan suuria mahdollisuuksia.”
Entisen sotakapteenin huomautus ei ainakaan rauhoittanut joukkoa. Silti kaikki olivat edelleen sitä mieltä, että matkaa jatkettaisiin. He lähtivät kulkemaan oikealle kaartuvaa käytävää, kunnes tulivat neljän käytävän risteykseen. Tie suoraan eteenpäin ja oikealle oli lukittu. Risteyksessä oli kuitenkin vipu.
”Tätä se ilmoitus tarkoitti”, Balthier totesi. ”No, jatkammeko vasemmalle vai vedämmekö vivusta?”
”Kenties vasemmalle menemällä pääsemme eteenpäin”, Ashe ehdotti.
”Minä luulen, että sotilaat ovat nimenomaan sulkeneet tien eteenpäin”, Vaan sanoi yllättäen. ”He pakenivat sitä, mikä heidän kimppuunsa hyökkäsi, joten he ovat lukinneet ovet, joiden kautta se voisi päästä heidän peräänsä.”
Kaikki tuijottivat poikaa yllättyneinä. Lopulta Balthier virnisti ja läimäisi Vaania olkapäälle.
”Kyllä sinusta vielä piraatti saadaan. Tuollaista ajattelua tässä juuri tarvitaan!” Vaanin kasvoille nousi ylpeä hymy. Mies vetäisi vivusta. Kuului korvia vihlovaa narinaa, kun joukon takana ja vasemmalla olevat ovet sulkeutuivat samalla, kun edessä ja oikealla olevat avautuivat. Ääntä seurasi kahina, kun valtava joukko lepakoita pyrähti lentoon. Penelo kirkaisi ja kyykistyi siivekkäiden rottien viuhtoessa ympäriinsä. Hyvin pian muut seurasivat hänen perässään, sillä kukaan ei halunnut lepakoita hiuksiinsa. Eläimet kääntyivät pian oikealle ja katosivat käytävien pimeyteen. Vain muutama lyhty valaisi avautuneita käytäviä, eivätkä pimeän peittoon jäävät kohdat houkutelleet ketään.
”Jos lepakot lensivät oikealle, menemme mekin sinne”, Balthier totesi. ”Ne tuntevat paikan paremmin kuin me.”
”Ja saattavat vältellä jotain edessäpäin”, Fran huomautti.
Joukko lähti joka tapauksessa oikealle. Käytävä näytti hyvin samanlaiselta kuin se, jota pitkin he olivat tulleet risteykseen. Se kuitenkin päättyi kalterein suljettuun aukkoon, eikä missään näkynyt vipuja. Oikealta seinämältä löytyi lopulta oviaukko, jota matkalaiset eivät aluksi huomanneet pimeyden takia.
Aukosta lähtivät portaat, jotka veivät alemmas, yhä syvemmälle maan alle. Koska vaihtoehtoja ei juurikaan ollut, sinne oli mentävä. Kun portaat vihdoin päättyivät joukko oli tullut käytäviin, joiden seiniä ei oltu peitetty tiilillä. Ne oli jätetty luonnontilaan louhimisen jälkeen.
Nämä käytävät muodostivat melkoisen sokkelon, jonka läpikulkemiseen kului aikaa. Monesti joukko joutui kääntymään takaisin, kunnes kaikkien päät olivat pyörällä siitä, mistä oli alun perin lähdetty. Kun he saapuivat portaiden juurelle, kukaan ei osannut sanoa, olivatko kyseessä uudet portaat vai samat, joita pitkin he olivat laskeutuneet alas.
”Minä en pidä tästä paikasta. Täällä on omituista usvaa”, Fran totesi joukon kivutessa portaita ylös.
”Täällä tosiaan on jotain vialla”, Ashe myönsi. Muut nyökkäilivät. Tunneleissa oli ahdistava tunnelma. Tietysti kuvitelma saattoi johtua puhtaasti siitä, että ensimmäiseksi paikalle saavuttuaan heitä vastaan oli tullut kasa ruumiita. Sellainen näky ei koskaan luvannut hyvää.
Portaat johtivat samanlaiseen käytävään, mistä joukko oli alun perin laskeutunut alas. Käytävä kuitenkin jakautui kauempana kahteen suuntaan, joten kyseessä ei voinut olla aiempi käytävä. Franista alkoi hiljalleen tuntua, että hänen päänsä päällä oli liikaa massaa. Hän ei pitänyt maan alla kulkemisesta. Barheim oli ollut kurja paikka, Lhusun kaivokset eivät olleet miellyttäneet häntä sen enempää, jokin kuitenkin Hennessä oli vielä pahempaa. Hän ei vain osannut kertoa, mistä oli kyse. Hän aisti jotain, mitä oli aistinut aiemmin, mutta ei täysin tavoittanut muistoa. Tuntui kuin hänen päässään olisi ollut tyhjä kohta muiston paikalla.
Pitkältä tuntuneen matkan päätteeksi joukko saapui laajaan tilaan, jonka seinämissä hohteli sinistä kiveä. Samassa tilassa oli myös porttikristalli. Se ei jotenkin tuntunut sopivan paikkaan ollenkaan.
”Katsokaa magisiitteja”, Larsa kuiskasi käheästi. ”Nämä kaivokset muistuttavat paljon Lhusun vastaavia. Niinpä tietysti. Draklorin on täytynyt etsiä uusia paikkoja kaivaa malmeja. Jos vastarinta onnistuu, ovat Lhusun kaivokset Draklorin ulottumattomissa.”
”Siitä ei liene haittaa kenellekään”, Balthier tuhahti.
Joukko kierteli tutkimassa seiniä, mutta Fran jäi seisomaan keskelle huonetta. Hänen epämiellyttävä olonsa vahvistui koko ajan. Läsnä oli jotain tuttua, jotain tappavan vaarallista. Mistä oli kyse? Miksei hän muistanut?
”Onko se hän? Mitä tämä Usva on? Mjrn?” viera huudahti ääneen. Muut kääntyivät tuijottamaan häntä, mutta vieran katse kiinnittyi hahmoon, joka liukui pimeydestä häntä kohti. Täysin valkoiset korvat, melkein liian laiha vartalo, valkoinen polkkatukka.. Fran ei ollut nähnyt siskoaan vuosiin, mutta oli mahdotonta olla tunnistamatta tätä.
”Ihmisten löyhkä, vallan löyhkä!” Mjrn kivahti äänellä, joka ei ollut hänen. Se tuntui kuuluvan jollekin suuremmalle, jollekin ikuiselle, muttei taatusti vieralle. Tuttu tunne vaivasi Frania yhä enemmän. Hän halusi perääntyä siskonsa hullun katseen edestä, muttei kyennyt liikkumaan. Hän kuitenkin tajusi Ashen tulleen vierelleen.
”Mikä häntä vaivaa?” toinen nainen kysyi.
Mjrn kohotti kätensä ja osoitti Ashea pitkällä etusormellaan. ”Pysy poissa, vallanjanoinen ihminen!” hän huusi.
Viera kääntyi ja juoksi takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Fran tuijotti häntä. Mjrnin askeleet olivat omituiset kuin hänen jalkansa eivät olisi todella kantaneet. Nainen vaikutti pikemminkin veltolta nukelta, jota joku ohjaili.
Vihdoin Fran pääsi liikkeelle. Hän juoksi Mjrnin perään ja kuuli muiden tulevan aivan takanaan. Pimeä käytävä vei toiseen suureen huoneeseen. Mjrn liikkui sen toiselle puolelle ja katosi suuren hahmon taakse. Vaaleanharmaa sormuslohikäärme kohotti päätään ja karjaisi niin kovaa, että seinät tuntuivat tärisevän.
”Tiamat! Jumalat todella vihaavat meitä!” Balthier huudahti ja miltei törmäsi Franin selkään, sillä viera oli pysähtynyt hyvin äkisti. Lohikäärme täytti puolet huoneesta. Sen kynnet olivat valtavan pituiset, suuhun olisi mahtunut ainakin kolme vieraa ja hampaat olivat yhtä pitkät kuin Franin käsivarret. Rengas sen kaulan ympärillä leijui kuin valtava maaginen pyörä. Mitä tahansa Fran oli odottanut, niin ei tätä. Hän ei ollut koskaan aiemmin törmännyt Tiamatiin, vaikka olikin kuullut ikiunta nukkuvasta lohikäärmeiden kuningattaresta. Metsä tiesi, ettei kukaan halunnut törmätä tuohon olentoon.
Miten Mjrn oli oikein selvinnyt hengissä?
Lohikäärme karjui uudestaan. Sen ääni sattui Franin korviin. Viera veti esiin jousipyssynsä ja viritti nuolen siihen. Samalla hän peruutti muutaman askeleen verran juuri ajoissa väistääkseen suuren käpälän iskun.
”Zodiark, meillä ei taida olla vaihtoehtoja”, Balthier karjaisi vetäessään aseensa esille. Muut seurasivat esimerkkiä.
”Penelo, jos joku saa pienenkin naarmun, paranna se. Suuret ovat kuolemaksi”, Fran huusi. ”Minä ja Balthier yritämme hämätä sitä, te muut hyökkäätte miekoillanne.”
”Minä autan Peneloa”, Larsa ilmoitti.
Ei ehkä ollut hyvä ajatus lähettää Ashea eturiviin, mutta koska nainen oli päättänyt valita aseekseen miekan, ei vaihtoehtoja ollut. Basch, Vaan ja Ashe ryntäsivät lohikäärmettä kohti yrittäen osua sitä kriittisiin kohtiin. Samaan aikaan Fran tähtäsi nuolensa siihen ja Balthier luotinsa. Penelo ja Larsa asettuivat kaksikon taakse parantamaan kenet tahansa, joka saisi pienimmänkin osuman.
”Etkö voisi käyttää magiaa?” Balthier huusi Franille.
”Sen nahka on vastustuskykyinen suurimmalle osalle elementeistä”, viera vastasi. ”Sen heikkous on maaelementti.”
”Käytä sitten sitä!”
”Näit, mitä tapahtui aiemmin. Saattaisin romahduttaa katon ja hautautuisimme tänne elävältä!”
”Hyvä on, minä hoidan tämän sitten!” Balthier vastasi. ”Suojaa minua!”
Fran vilkaisi miestä kummissaan, mutta asettui tämän eteen ja keskittyi tähtäämään nuolillaan Tiamatia, joka oli kiireinen yrittäessään puolestaan osua kolmeen kimppuunsa hyökänneeseen ihmiseen.
”BELIAS!” Balthier kuului hetken päästä huutavan. Oliko mies harjoitellut salaa jossain vaiheessa?
Viera tunsi ilman pyörteilevän ympärillään. Hän väistyi sivuun ja näki, kuinka pyörteen keskelle muodostui valtava hahmo. Alkoi tuntua siltä, ettei tila riittäisi lohikäärmeelle ja esperille.
Kului vielä tovi, ennen kuin Belias otti täydellinen hahmonsa. Lopulta Esper kuitenkin seisoi Balthierin edessä valmiina ottamaan käskyjä vastaan.
”Tiamat on tuhottava”, Balthier ilmoitti.
”Kyllä, isäntä.”
Tällä kertaa jopa Fran kuuli olennon puhuvan. Esper kääntyi kohti lohikäärmettä ja lähti astelemaan sitä päin itsevarmasti. Basch, Vaan ja Ashe väistyivät sen tieltä, kun se rojahti päin Tiamatia ja kävi sen kimppuun. Lohikäärme päästi vihaisen karjahduksen ja yritti puolustautua puolijumalaa vastaan.
”Voiko Belias kuolla?” Balthier kysyi Franilta.
”Ei, mutta Tiamat voi silti voittaa sen.”
”Miten?”
”Esper palaa takaisin isäntänsä sisälle, mikäli vihollinen voittaa sen. Samassa tilanteessa sinä kuolisit. Eli jos Tiamat vahingoittaa Beliasta tarpeeksi, tämä vetäytyy taistelusta.”
”Entä jos minä kuolen?”
”Esper odottaa täällä, kunnes joku toinen ilmoittautuu sille isännäksi.”
Beliaksella ei kuitenkaan näyttänyt olevan hätää. Tiamat oli valtavan kokoinen ja voimakas, mutta Esperillä oli voimia, joita ihmismieli ei voinut käsittää.
”Se ei saa käyttää magiaa. Beliaksen elementti on tuli, ja Tiamatia se ei vahingoita”, Fran huomautti hetken päästä.
”Belias, käytä vain fyysistä voimaa!” Balthier huusi. Hän kohotti aseensa uudestaan ja tähtäsi lohikäärmettä. ”Emme kai me anna jumalten viedä kaikkea kunniaa taistelusta?”
Muut nyökkäsivät ja kävivät uuteen taisteluun Tiamatia vastaan. Nyt se ei pystynyt jakelemaan iskujaan heitä kohti, sillä Belias vei sen huomion. Penelo ja Larsa keskittyivät parantamaan Esperiä aina, kun Tiamat sai osuman, joten taistelu alkoi hyvin pian kääntyä voiton puolelle.
Kun Tiamat lysähti maahan ja sen rengas putosi kolisten alas, Belias alkoi välittömästi haalistua, kunnes oli kadonnut kokonaan. Esper ei ilmeisesti jäänyt odottelemaan kiitoksia, vaan halusi poistua näyttämöltä heti näytöksen päätteeksi.
Vaan käveli lohikäärmeen luokse ja potkaisi sitä kylkeen. ”Ei kannata isotella paremmilleen”, hän nauroi. Hänen naurunsa kuitenkin loppui lyhyeen, kun Mrjn liukui paikalle. Naisen kädestä putosi nethisiitti, joka murskautui palasiksi osuessaan maahan. Fran oli jo juoksemassa vieran luokse, kun tämän vartalosta irtautui jotain läpikuultavaa. Se näytti hupulliseen kaapuun pukeutuneelta hahmolta. Ainoa selvä piirre, jonka siitä saattoi erottaa, olivat keltaiset silmät. Pelottava tuttuuden tunne valtasi Franin mielen jälleen, mutta se katosi yhtä aikaa hahmon kanssa. Mjrn lysähti voimattomana lattialle.
Fran juoksi siskonsa luokse ja veti tämän syliinsä. Mjrn oli kylmä ja kalpea. Mitä hänelle oikein oli tapahtunut? Fran rutisti naisen tiukasti itseään vasten ja keinutteli tätä kuin pientä lasta. Tämä kaikki oli hänen syynsä. Jos hän ei olisi jättänyt kylää, ei Mjrnkään olisi tehnyt niin.
”Se.. mikä lie.. hänen sisällään.. Mikä se oli?” Vaan kysyi varovaisesti. Kukaan ei vastannut hänelle.
Mjrn avasi silmänsä ja katsoi Frania. Näytti siltä kuin hänellä olisi hetken aikaa ollut vaikeuksia tarkentaa katsettaan, mutta lopulta hänen kasvoille nousi epävarma hymy.
”Oletko se sinä?” Mjrn kysyi ja nyt hän puhui omalla pehmeällä äänellään, joka oli tosin vuosien saatossa muuttunut enemmän aikuisen kuin pikkutytön ääneksi.
Fran nyökkäsi ja auttoi Mjrniä nousemaan. Hän tuki siskoaan, kunnes tämä pystyi seisomaan omilla jaloillaan. Silloinkaan Fran ei olisi vielä halunnut päästää irti.
”Mitä tapahtui? Miksi sinä lähdit?” Fran kysyi lopulta. Hänen oli saatava tietää.
”Kun sotilaat tulivat Metsään, vierat suhtautuivat heihin vain pienellä varauksella”, Mjrn kertoi saatuaan kulauksen vettä Franin leilistä. ”Niin kauan kuin itse Metsä on turvassa, vierat vähät välittävät ulkopuolisista tapahtumista. Mutta minun sisälläni hätäännys värähteli. Minun oli pakko selvittää, miksi he olivat tulleet.”
”Joten tulit tänne selvittääksesi, mistä oli kyse, ja jäit kiinni?” Balthier kysyi. Mjrn nyökkäsi miehelle. ”Olet yhtä tyhmänrohkea kuin siskosi.”
Kumpikaan vieroista ei kiinnittänyt huomiota huomautukseen. Franin teki mieli kysyä, koska hän oli muka ollut tyhmänrohkea, mutta todennäköisesti aikaa olisi kulunut hukkaan tunteja, jos Balthier olisi päässyt esittämään oman näkemyksensä asiasta.
”He ottivat minut kiinni ja asettivat lähelleni kiven”, Mjrn kertoi. ”He sanoivat, että Usva tulisi sisälleni ja että tällainen loppu sopisi vieralle. Näin valon tulevan kivestä ja sitten..”
”Me olemme nähneet saman”, Fran keskeytti. Kaikki katsoivat häntä kummissaan kuin eivät olisi ymmärtäneet, mistä hän puhui. ”Leviathanilla. Aamunkoiton sirun Usva ajoi minut raivon partaalle. Häntä ei kuitenkaan ottanut haltuunsa sama kivi.”
”Ihmisten tekemä nethisiitti”, Larsa totesi ja osoitti lattialla olevia siruja.
Fran nyökkäsi. Kivet olivat vaarallisempia kuin hän oli kuvitellutkaan. Ne eivät saisi päästä vierojen lähelle, eivät ikinä. Mjrnin pitäisi palata kylään ja suojella sitä sisäisiltä ristiriidoilta. Franin tulisi lähteä matkaan ja tuhota kivet yhdessä muiden kanssa. Vain siten vierat olisivat turvassa ulkopuolisilta vaaroilta.
”Tämä tarkoittaa…” Larsa mutisi. ”Penelo, se kivi, jonka annoin sinulle. Onko sinulla se vielä?”
”On, odotapa”, Penelo vastasi ja kaivoi esiin nethisiitin, jota oli aiemmin tyrkyttänyt Tuomari Ghisille ja joka oli myös pelastanut hänen henkensä. Molemmat vierat perääntyivät nähdessään sen. Larsa puolestaan astui eteenpäin ja otti kiven Penelolta.
”Tämä esine on paljon vaarallisempi kuin osasin kuvitella. Minun ei olisi koskaan pitänyt antaa sitä sinulle. Anna minulle anteeksi, minä en tiennyt”, Larsa sanoi ja tunki kiven pakkauksensa sisään.
”Olen koko ajan pitänyt sitä tavallaan onnenkaluna”, Penelo vastasi. ”Ja vaikka se onkin vaarallinen, Leviathanilla se suojasi meitä.” Tyttö katsoi nuorta lordia silmiin ja hymyili tälle ystävällisesti. Penelo ei vaikuttanut lainkaan pelokkaalta, vaikka oli kantanut kiveä mukanaan jo pitkän aikaa. Fran sen sijaan ei pitänyt ajatuksesta, että se oli ollut hänen lähellään. Hän ei ollut tiennyt, että jopa ihmisten valmistamat nethisiitit saattoivat aktivoituessaan olla vieroille vaarallisia. Se, mitä Mjrnille oli tapahtunut, todisti kuitenkin, ettei valmistajalla ollut väliä. Kivet saattoivat tuhota vieran.
Oli kuitenkin jotain muutakin. Kun Aamunkoiton sirun Usva oli ajanut Franin hallitsemattomaan tilaan, hän ei ollut nähnyt mitään kaapupukuisia hahmoja, joilla oli keltaiset silmät. Kukaan muukaan ei ollut nähnyt sellaista. Nyt kaikki olivat nähneet hahmon nousevan ikään kuin Mjrnin sisältä ja katoavan sitten. Mikä se oli ollut? Liittyikö se jotenkin ihmisten valmistamiin nethisiitteihin? Ja ennen kaikkea, miksi pelottava tuttuuden tunne oli vallannut Franin mielen? Hän ei vieläkään pystynyt yhdistämään sitä mihinkään, mikä sai hänet entistäkin huolestuneemmaksi.
”Kaikille asioille ja esineille on paikkansa, jopa vaarallisille”, Ashe huomautti.
”Toivotaan, että olet oikeassa sen suhteen”, Vaan sanoi.
”En pidä ajatuksesta, että minun on jätettävä lady Ashe yksin”, Basch huomautti.
”Älä huoli, me pidämme hänestä hyvää huolta. Fran on opettanut minulle jo niin paljon, että pystymme kolmestaan puolustautumaan ketä vain vastaan.”
Basch ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta Balthierin ehdotuksesta pidettiin silti kiinni. Neljän muun lähtiessä matkaan Fran, Balthier ja Vaan jäivät odottamaan omaa vuoroaan aukion lähistölle, mutta sotilaiden kuulomatkan ulkopuolelle, jotta he saivat keskustella rauhassa.
”Jäin pohtimaan jotain”, Balthier ilmoitti. Vaan piti vahtia kapean solan luona sotilaiden varalta. Viera ja mies seisoskelivat kauempana ja pitivät silmällä maisemaa, jottei mikään villieläin pääsisi heidän kimppuunsa.
”Mitä niin?”
”Sanoit, että kuulit Metsän äänen, kun odotit meitä kylän laidalla.”
”Yhmm.”
”Tämä Jote sanoi, ettet sinä kuule sitä. Kuka on oikeassa?”
”Jote.”
”Miten sitten..?”
Fran katsoi Balthieria tarkasti. Hänen olisi pakko kertoa miehelle. Ei kaikkea, mutta jotain oli sanottava.
”Tapasin erään tuttuni. Hän tuli viidakosta jonkin verran teidän lähtönne jälkeen. Suoraan sanottuna hän miltei säikähti nähdessään minut. Hän ei aluksi suostunut puhumaan minulle, mutta sanoi lopulta: ’Siskosi seuraa jalanjäljissäsi. Hän on jättänyt kylän. Mene pois, sillä aiheutat vain lisää surua’”, viera selosti. Hän ei voinut katsoa Balthieria. Hän pelkäsi, että jos hän vilkaisisikin miestä, hän näkisi tämän katseessa sääliä. Ja sitä hän ei kestäisi.
”Siskosi? Onko Mjrn siskosi?”
”Hän on pikkusiskoni, 47 vuotta minua nuorempi. Jote on isosiskoni ja Eruytin kylän vierojen ylipapitar.”
”Sehän tarkoittaa, että sinä olet ikään kuin…”
”Noh, ihmiset varmaankin käyttäisivät sanaa prinsessa, sillä ylipapitar vastaa kuningatarta vallaltaan. Jos Jote ei saa lapsia, hänen valtansa periytyy minulle, mutta koska olen jättänyt kylän..”
”Se periytyy Mjrnille?”
”Kyllä. Siksi hänen on palattava. En ole varma, mutta luulen, ettei Jotella vieläkään ole lasta. Lisäksi naisia kuolee synnytyksiin. Ilman Mjrniä kylällä ei ole toivoa. Hänen on jäätävä sinne.”
”Olet asettanut siskosi melkoiseen asemaan.”
”Tiedän, että se on väärin. En vain voinut jäädä.”
”Entä jos Mjrnkään ei voi? Et voi pakottaa häntä.”
”Hän tekee tahtoni mukaan.”
”Muistelisin sinun sanoneen joskus, ettet voinut jäädä, koska muut määräsivät, miten sinun olisi elettävä elämäsi. Jos ymmärrän oikein, juuri Jote teki niin. Hänellä lienee määräysvalta kaikkien muiden ylitse. Siispä, jos pakotat Mjrnin jäämään kylään, oletko yhtään Jotea parempi?”
Fran ei vastannut. Hänen teki mieli huutaa Balthierille, että nyt oli kyse täysin eri asiasta. Hän kuitenkin tiesi olevansa väärässä. Hän oli kapinoinut vuosia Jotea vastaan ja lopulta lähtenyt, koska vain siten hän oli saanut onnensa. Jote oli halunnut pakottaa hänet tiettyyn muottiin turvatakseen heidän sukunsa aseman ja kylän tulevaisuuden. Fran ymmärsi sen nyt. Aiemmin hän oli pitänyt Jotea ainoastaan määräilynhaluisena. Ylipapitarkaan ei voinut valita onnea itselleen. Ehkä hän oli juuri kaikkein eniten tapojen ja perinteiden vanki. Jote ei ollut koskaan tarkoittanut pahaa, hän oli tehnyt, mitä oli ollut pakko tehdä.
Nyt Fran tajusi, että taakka oli siirtynyt hänen harteilleen. Hänen oli pakko saada Mjrn palaamaan. Kylän tulevaisuus oli turvattava. Se ei saanut jäädä ilman ylipapitarta. Fran uskoi vapaaseen tahtoon, mutta hän ymmärsi, ettei aina voinut toimia sen mukaan. Hän ei voinut palata enää. Hän oli ollut liian kauan poissa, liian moni piti häntä kuolleena. Mjrn sen sijaan voisi vielä saada mahdollisuuden.
”Fran, minä en voi ymmärtää. Sinut pakotettiin tekemään asioita vastoin tahtoasi. Miten voit tehdä saman pikkusiskollesi?” Balthier tivasi.
”Minulla ei ole vaihtoehtoa”, viera vastasi.
”Aina on vaihtoehto. Sinä olet onnellinen ihmisten maailmassa. Mjrnkin voisi olla.”
”Sillä ei ole merkitystä. Hänen on jäätävä Eruytiin ja sinne hän on jäävä.”
”En ole koskaan tajunnut, miten tekopyhä sinä oikeasti olet!” Balthier ärähti.
”En odottanutkaan sinun ymmärtävän, sillä sinä olet vain ihminen, etkä tajua mitään asioista, jotka ovat sinun ja minun yläpuolella!” Fran huusi takaisin.
”Minä tajuan paljonkin, mutten anna kenenkään jumalaksi itseään kutsuvan ohjailla kohtaloani, enkä taatusti pakota muita elämään elämää, jota he eivät halua, vain sen takia, että jokin ’meidän yläpuolellamme’ niin tahtoo. Se, että sinä luistit vastuusta, ei tarkoita, että voisit sälyttää sen muiden harteille!”
Fran käänsi selkänsä miehelle ja risti kädet rinnalleen. ”Luuletko, etten tiedä tehneeni väärin? Kuinka itsekkäänä sinä minua oikein pidät?”
”Hyvin itsekkäänä, jos pakotat siskosi elämään elämää, jota itse pakenit.”
”Mjrn ei ole sellainen kuin minä. Hän luhistuisi. Hän ei kestäisi eroa Metsästä.”
”Sinä olet ollut poissa 50 vuotta, et voi tietää, millainen siskostasi on kasvanut!”
”Etkä sinä voi tietää, mitä on olla viera! Et voi tietää, millaisia valintoja joudumme tekemään, mitä kestämään ja mitä siitä saamme palkkioksi. Mjrn voi saada sen, mitä minä en saanut. Hyvä on, minun on pakotettava hänet jäämään, mutta se on hänen parhaaksensa yhtälailla kuin se on yhteisön parhaaksi. Jote tietää sen, minä tiedän sen. Jonain päivänä Mjrn tietää sen myös.”
”Käsittääkseni Mjrn on aikuinen ja aikuiset saavat päättää itse omasta elämästään.”
”Vierojen tavat ovat vierojen tapoja.”
”Sinä luovuit niistä tavoista. Et voi vaatia muita elämään niiden mukaan!”
”Sinä olet niin.. ihminen! Et voi ymmärtää, et edes halua!”
”Hemmetti, Fran! Voisin yrittää, jos joskus vaivautuisit selittämään kunnolla! Sinun ongelmasi on, että luulet aina olevasi oikeassa, etkä voi edes perustella näkemyksiäsi kunnolla.”
”Minäkö en perustele?! Sinä kuvittelet olevasi jopa jumalten yläpuolella, etkä taatusti esitä edes mitään perusteita väitteellesi. Kuinka itsekästä se on? Kuinka omahyväistä? Älä tule väittämään, että minä kuvittelen olevani aina oikeassa. Itse luulet ymmärtäväsi kaiken muita paremmin!”
”Minä en ole koskaan väittänyt olevani jokin yli-ihminen! Minulla on vain omat näkemykseni asioista, enkä ole valmis luopumaan niistä vain sinun takiasi!”
”Ehkäpä minullakin on omat näkemykseni! Tulitko ajatelleeksi sitä?!”
Viera luhistui polvilleen maahan ja purskahti itkuun. Hän tunsi kummankin miehen katseen selässään, muttei välittänyt. Asiat eivät vain olleet niin yksinkertaisia kuin ihmiset luulivat. Fran tunsi syvää syyllisyyttä siitä, mitä aikoi tehdä. Hän myös tiesi, että Mjrn tulisi vihaamaan häntä siitä hyvästä. Joskus kuitenkin oli niin, että oikea ratkaisu ei ollut helpoin. Fran ei voinut muuttaa menneisyyttä, mutta tulevaisuuteen hän saattoi vielä vaikuttaa. Hän oli valinnut yksilön tien yhteisön sijaan. Valitettavasti Mjrnin oli tehtävä oikein. Mjrn oli enemmän kiinni yhteisössä, hän ei selviytyisi ilman sitä. Lisäksi yhteisö tarvitsi Mjrniä yhtä paljon kuin Mjrn yhteisöä. Silti tuntui väärältä pakottaa nainen kohtaloonsa. Fran oli ollut Jotelle katkera vuosia samasta syystä, vaikka hän olikin paennut. Kuinka katkera Mjrn tulisi olemaan?
”Fran, en minä tarkoittanut…” Balthier mutisi ja käveli vieran taakse. Hän laski kätensä naisen olkapäälle. Fran ravisti sen pois.
”Kyllä tarkoitit, sinä tietämätön ihminen”, viera tuhahti. Hän oli vihainen Balthierille, koska tämä ei ymmärtänyt. Heillä oli paljon yhteistä, mutta sillä hetkellä eroavaisuudet tuntuivat nousevan pintaan. Balthier ei uskonut jumaliin ja jos uskoikin, hän ei välittänyt heistä, ei edes Metsästä, joka oli kuitenkin kaiken yläpuolella. Mies ei myöskään ymmärtänyt mitään vieroista. Miten he voisivat koskaan todella tulla toimeen keskenään? Riittivätkö pelkät tunteet pitämään suhdetta kasassa, jos mielipiteet repivät sitä koko ajan rikki? Ehkä olisi parempi työntää mies pois nyt, kun se ei sattuisi niin paljon kuin myöhemmin. Balthier oli katsellut Ashea, ehkä mies tarvitsisi vain tilaisuuden, jotta voisi löytää oman onnensa.
Balthier kiersi vieran eteen ja veti tämän sitten niin tiukasti rintaansa vasten, ettei nainen yksinkertaisesti pystynyt karkaamaan hänen otteestaan.
”Minä en ymmärrä sinua, muttet sinäkään aina ymmärrä minua. Et hyväksy kaikkia tekojani, enkä minäkään sinun, vaikka luulin niin. Hyväksyn kuitenkin sinut ja se on tärkeintä. Etkö sinä voisi yrittää hyväksyä minut?”
Fran ei vastannut. Jos suinkaan oli mahdollista, Balthierin sanat tekivät hänen olonsa yhä kamalammaksi. Millainen hirviö hän oikein oli? Ja miksi Balthier kuulosti noin ystävälliseltä ja välittävältä, vaikka oli juuri kutsunut naista tekopyhäksi? Fran halusi antaa miehelle tämän sanat anteeksi, hän halusi antaa itselleen anteeksi, muttei pystynyt.
Kaikesta huolimatta viera painoi päänsä miehen olkapäätä vasten ja sulki silmänsä. Kyyneleet lakkasivat lopulta valumasta ja turvallinen olo palasi epävarmuuden tilalle. Fran ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, eikä hän oikeastaan edes halunnut ajatella asiaa. Balthierin lähellä oli hyvä olla ja miehen pois työntäminen tuntui mahdottomalta. Yhtä mahdottomalta kuin Mjrnin loukkaaminen. Kenties hän joutuisi silti vielä tekemään molemmat. Olisiko kuitenkaan väärin nauttia siitä ajasta, joka oli jäljellä?
”Onko Fran kunnossa?” Baschin ääni kantautui vieran korviin.
”En tiedä”, Vaan kuului vastaavan.
”Mitä tapahtui?”
”Hän ja Balthier riitelivät.”
Syntyi kiusaantunut hiljaisuus. Fran kohotti kasvonsa ja kiemurteli sen verran, että Balthier tajusi päästää hänet irti. Molemmat piraatit nousivat seisomaan samaan aikaan. Viera pakotti tyynen ilmeen kasvoilleen ja hymyili lopulta huolestuneelle sotakapteenille.
”Olen kunnossa. Eiköhän lähdetä. Meillä on kaivos tutkittavana.”
Kukaan miehistä ei näyttänyt olevan varma siitä, että viera oli todellakin kunnossa. Toisaalta kukaan heistä ei väittänyt vastaankaan, kun nainen halusi lähteä saman tien. Ehkä tapahtunut oli liian kiusallinen aihe sorkittavaksi. Niin tai näin, Fran oli tyytyväinen siihen, ettei keskustelua siitä enää jatkettu. Hän tiesi, etteivät hänen ja Balthierin väliset asiat olleet vielä loppuun käsiteltyjä, mutta juuri nyt niille ei ollut aikaa. Ensin piti pelastaa Mjrn, sitten Dalmasca. Sen jälkeen he voisivat käsitellä ongelmansa oikeasti, ellei Balthier siihen mennessä ollut päättänyt, että ihmisnainen olisi hänelle sittenkin parempi vaihtoehto. Sitä Fran ei kuitenkaan halunnut ajatella nyt. Hän ei nimittäin tiennyt, mitä hänen elämäänsä jäisi ilman Balthieria. Pelkkä metsästys ei riittänyt elämän sisällöksi.
Chocobot eivät vaikuttaneet tyytyväisiltä saatuaan jälleen kumpikin kaksi ratsastajaa selkäänsä. Ne olivat kuitenkin hyvin koulutettuja, eivätkä niskuroineet, mutta Fran pystyi aistimaan, etteivät ne olleet mielissään. Hän ei kuitenkaan jaksanut sillä hetkellä pohtia lintujen mielialaa enemmän. Hän keskitti ajatuksensa tulevaan tehtävään.
Hennen kaivokset sijaitsivat vaikeakulkuisessa paikassa. Fran ei voinut kuin ihmetellä, miten Archadia oli keksinyt paikan. Jaharasta kukaan ei kulkenut sinne, vaikka metsästäjät joskus käyttivätkin chocoboja. Tosin saattoihan olla, että garifitkin tiesivät paikasta nykyisin. Fran ei muistanut, että hänelle olisi siitä kukaan koskaan maininnut.
Ulkoapäin kaivos näytti pelkältä luolan suuaukolta. Se naamioitui hyvin maisemaan, eikä herättänyt liiemmälti huomiota. Joukko päästi chocobot laiduntamaan luolan edustalla olevalle niitylle ja käveli sitten odottavien Ashen, Larsan ja Penelon luokse.
”Oletteko nähneet ketään?” Basch tiedusteli kolmikolta.
”Emme. Yhtään sotilasta ei ole tullut ulos”, Ashe vastasi.
”Meidän on siis aika mennä koputtelemaan ovelle”, Balthier totesi ja otti johdon.
Mies marssi ensimmäisenä sisälle luolaan, mutta pysähtyi hyvin nopeasti. Vain vähän matkan päässä makasi viisi sotilasta, jotka olivat ilmeisesti vuotaneet kuiviin, sekä yksi mies, joka ei ollut pukeutunut haarniskaan. Hän oli haavoittunut kaikista pahimmin, eikä taatusti enää nousisi.
”Tutkija Draklorin laboratoriosta. Mitä hän täällä teki?” Larsa oli kasvoiltaan hyvin kalpea. Penelo tarttui häntä kädestä, sillä näytti siltä, että poika voisi jopa pyörtyä.
”Tutki”, Balthier vastasi.
”Heidän kimppuunsa on käynyt sama olento kuin sen sotilaan, joka oli aukealla”, Fran kertoi katseltuaan kuolleita miehiä hetken aikaa. Hän pelkäsi Mjrnin puolesta yhä enemmän.
”Meidän on parasta haudata heidät”, Larsa huomautti.
”Millä ajattelit kaivaa haudan?” Balthier kysyi.
”Jos keräämme heidät yhteen paikkaan, voin ehkä saada maan liikkumaan siten, että se peittää heidät. En ole käyttänyt maaelementin magiaa aikoihin, mutta luulen pystyväni siihen”, Fran ehdotti.
Koska tuntui väärältä jättää kuolleita vain makaamaan paikoilleen, miehet raahasivat nämä seinän viereen. Kun jokainen makasi lähellä toistaan, Fran ryhtyi loihtimaan. Osa seinästä romahti ja käytävälle jäi vain kapea aukko, mutta lopulta miehet oli peitetty edes jonkinlaisella hautakummulla.
Larsa halusi jäädä kummun luokse hetkeksi yksin, joten muut siirtyivät jo syvemmälle kaivokseen. He tulivat käytävään, jonka seinät olivat peitetty koristeellisilla tiilillä. Käytävä kaartui oikealle ja vasemmalla, aidan takana, näkyi syvä pudotus. Alhaalla oli ympyrän muotoinen suuri tila, kuin jonkinlainen sali. Sinne ei kuitenkaan päässyt kulkemaan.
Kaivoskäytävän seinälle oli kiinnitetty ilmoitus, jossa kerrottiin, että kaivoksessa oli vipuja, joita vääntämällä sai ovia auki. Ne kuitenkin lukitsivat samalla toisen oven, joten kulkijan tuli olla tarkkana, miten niitä käyttäisi. Lisäksi joku oli kiinnittänyt varoituksen, jonka mukaan kenenkään ei ollut toistaiseksi turvallista mennä ensimmäistä käytävää syvemmälle.
”Noh, tuo takaa, ettei kukaan tule estämään kulkuamme. Kaikki, jotka ovat pyrkineet syvemmälle, ovat ilmeisesti kuolleet”, Balthier totesi.
”Älä sano noin”, Fran kuiskasi.
”Mjrn on elossa, aivan varmasti on”, Penelo rohkaisi vieraa. ”Muuten Metsä olisi kertonut hänen kuolleen vai mitä?”
”Olet oikeassa”, Fran vastasi ja hymyili tällä kertaa aidosti. Pieni ääni hänen takaraivossaan varoitti, että jos Jote halusi kostaa, tässä oli oivallinen keino. Lähettää Fran etsimään Mjrniä, vaikka tämä oli jo menehtynyt. Mutta ei, sellainen ei ollut Joten tapaista. Ei hän yrittäisi tappaa omaa siskoaan.
Kun Larsa saapui käytävään, Penelo halasi häntä hellästi. Poika näytti avuttomalta ja surulliselta. Tuntui varmasti pahalta menettää omia maamiehiään.
”Kostamme sille, joka teki tämän”, Larsa ilmoitti.
”Lähinnä toivon, ettemme törmää siihen, mikä ikinä se onkaan”, Basch kuitenkin tuumasi. ”Jos se on voittanut yksin viisi sotilasta, meillä ei välttämättä ole kovinkaan suuria mahdollisuuksia.”
Entisen sotakapteenin huomautus ei ainakaan rauhoittanut joukkoa. Silti kaikki olivat edelleen sitä mieltä, että matkaa jatkettaisiin. He lähtivät kulkemaan oikealle kaartuvaa käytävää, kunnes tulivat neljän käytävän risteykseen. Tie suoraan eteenpäin ja oikealle oli lukittu. Risteyksessä oli kuitenkin vipu.
”Tätä se ilmoitus tarkoitti”, Balthier totesi. ”No, jatkammeko vasemmalle vai vedämmekö vivusta?”
”Kenties vasemmalle menemällä pääsemme eteenpäin”, Ashe ehdotti.
”Minä luulen, että sotilaat ovat nimenomaan sulkeneet tien eteenpäin”, Vaan sanoi yllättäen. ”He pakenivat sitä, mikä heidän kimppuunsa hyökkäsi, joten he ovat lukinneet ovet, joiden kautta se voisi päästä heidän peräänsä.”
Kaikki tuijottivat poikaa yllättyneinä. Lopulta Balthier virnisti ja läimäisi Vaania olkapäälle.
”Kyllä sinusta vielä piraatti saadaan. Tuollaista ajattelua tässä juuri tarvitaan!” Vaanin kasvoille nousi ylpeä hymy. Mies vetäisi vivusta. Kuului korvia vihlovaa narinaa, kun joukon takana ja vasemmalla olevat ovet sulkeutuivat samalla, kun edessä ja oikealla olevat avautuivat. Ääntä seurasi kahina, kun valtava joukko lepakoita pyrähti lentoon. Penelo kirkaisi ja kyykistyi siivekkäiden rottien viuhtoessa ympäriinsä. Hyvin pian muut seurasivat hänen perässään, sillä kukaan ei halunnut lepakoita hiuksiinsa. Eläimet kääntyivät pian oikealle ja katosivat käytävien pimeyteen. Vain muutama lyhty valaisi avautuneita käytäviä, eivätkä pimeän peittoon jäävät kohdat houkutelleet ketään.
”Jos lepakot lensivät oikealle, menemme mekin sinne”, Balthier totesi. ”Ne tuntevat paikan paremmin kuin me.”
”Ja saattavat vältellä jotain edessäpäin”, Fran huomautti.
Joukko lähti joka tapauksessa oikealle. Käytävä näytti hyvin samanlaiselta kuin se, jota pitkin he olivat tulleet risteykseen. Se kuitenkin päättyi kalterein suljettuun aukkoon, eikä missään näkynyt vipuja. Oikealta seinämältä löytyi lopulta oviaukko, jota matkalaiset eivät aluksi huomanneet pimeyden takia.
Aukosta lähtivät portaat, jotka veivät alemmas, yhä syvemmälle maan alle. Koska vaihtoehtoja ei juurikaan ollut, sinne oli mentävä. Kun portaat vihdoin päättyivät joukko oli tullut käytäviin, joiden seiniä ei oltu peitetty tiilillä. Ne oli jätetty luonnontilaan louhimisen jälkeen.
Nämä käytävät muodostivat melkoisen sokkelon, jonka läpikulkemiseen kului aikaa. Monesti joukko joutui kääntymään takaisin, kunnes kaikkien päät olivat pyörällä siitä, mistä oli alun perin lähdetty. Kun he saapuivat portaiden juurelle, kukaan ei osannut sanoa, olivatko kyseessä uudet portaat vai samat, joita pitkin he olivat laskeutuneet alas.
”Minä en pidä tästä paikasta. Täällä on omituista usvaa”, Fran totesi joukon kivutessa portaita ylös.
”Täällä tosiaan on jotain vialla”, Ashe myönsi. Muut nyökkäilivät. Tunneleissa oli ahdistava tunnelma. Tietysti kuvitelma saattoi johtua puhtaasti siitä, että ensimmäiseksi paikalle saavuttuaan heitä vastaan oli tullut kasa ruumiita. Sellainen näky ei koskaan luvannut hyvää.
Portaat johtivat samanlaiseen käytävään, mistä joukko oli alun perin laskeutunut alas. Käytävä kuitenkin jakautui kauempana kahteen suuntaan, joten kyseessä ei voinut olla aiempi käytävä. Franista alkoi hiljalleen tuntua, että hänen päänsä päällä oli liikaa massaa. Hän ei pitänyt maan alla kulkemisesta. Barheim oli ollut kurja paikka, Lhusun kaivokset eivät olleet miellyttäneet häntä sen enempää, jokin kuitenkin Hennessä oli vielä pahempaa. Hän ei vain osannut kertoa, mistä oli kyse. Hän aisti jotain, mitä oli aistinut aiemmin, mutta ei täysin tavoittanut muistoa. Tuntui kuin hänen päässään olisi ollut tyhjä kohta muiston paikalla.
Pitkältä tuntuneen matkan päätteeksi joukko saapui laajaan tilaan, jonka seinämissä hohteli sinistä kiveä. Samassa tilassa oli myös porttikristalli. Se ei jotenkin tuntunut sopivan paikkaan ollenkaan.
”Katsokaa magisiitteja”, Larsa kuiskasi käheästi. ”Nämä kaivokset muistuttavat paljon Lhusun vastaavia. Niinpä tietysti. Draklorin on täytynyt etsiä uusia paikkoja kaivaa malmeja. Jos vastarinta onnistuu, ovat Lhusun kaivokset Draklorin ulottumattomissa.”
”Siitä ei liene haittaa kenellekään”, Balthier tuhahti.
Joukko kierteli tutkimassa seiniä, mutta Fran jäi seisomaan keskelle huonetta. Hänen epämiellyttävä olonsa vahvistui koko ajan. Läsnä oli jotain tuttua, jotain tappavan vaarallista. Mistä oli kyse? Miksei hän muistanut?
”Onko se hän? Mitä tämä Usva on? Mjrn?” viera huudahti ääneen. Muut kääntyivät tuijottamaan häntä, mutta vieran katse kiinnittyi hahmoon, joka liukui pimeydestä häntä kohti. Täysin valkoiset korvat, melkein liian laiha vartalo, valkoinen polkkatukka.. Fran ei ollut nähnyt siskoaan vuosiin, mutta oli mahdotonta olla tunnistamatta tätä.
”Ihmisten löyhkä, vallan löyhkä!” Mjrn kivahti äänellä, joka ei ollut hänen. Se tuntui kuuluvan jollekin suuremmalle, jollekin ikuiselle, muttei taatusti vieralle. Tuttu tunne vaivasi Frania yhä enemmän. Hän halusi perääntyä siskonsa hullun katseen edestä, muttei kyennyt liikkumaan. Hän kuitenkin tajusi Ashen tulleen vierelleen.
”Mikä häntä vaivaa?” toinen nainen kysyi.
Mjrn kohotti kätensä ja osoitti Ashea pitkällä etusormellaan. ”Pysy poissa, vallanjanoinen ihminen!” hän huusi.
Viera kääntyi ja juoksi takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Fran tuijotti häntä. Mjrnin askeleet olivat omituiset kuin hänen jalkansa eivät olisi todella kantaneet. Nainen vaikutti pikemminkin veltolta nukelta, jota joku ohjaili.
Vihdoin Fran pääsi liikkeelle. Hän juoksi Mjrnin perään ja kuuli muiden tulevan aivan takanaan. Pimeä käytävä vei toiseen suureen huoneeseen. Mjrn liikkui sen toiselle puolelle ja katosi suuren hahmon taakse. Vaaleanharmaa sormuslohikäärme kohotti päätään ja karjaisi niin kovaa, että seinät tuntuivat tärisevän.
”Tiamat! Jumalat todella vihaavat meitä!” Balthier huudahti ja miltei törmäsi Franin selkään, sillä viera oli pysähtynyt hyvin äkisti. Lohikäärme täytti puolet huoneesta. Sen kynnet olivat valtavan pituiset, suuhun olisi mahtunut ainakin kolme vieraa ja hampaat olivat yhtä pitkät kuin Franin käsivarret. Rengas sen kaulan ympärillä leijui kuin valtava maaginen pyörä. Mitä tahansa Fran oli odottanut, niin ei tätä. Hän ei ollut koskaan aiemmin törmännyt Tiamatiin, vaikka olikin kuullut ikiunta nukkuvasta lohikäärmeiden kuningattaresta. Metsä tiesi, ettei kukaan halunnut törmätä tuohon olentoon.
Miten Mjrn oli oikein selvinnyt hengissä?
Lohikäärme karjui uudestaan. Sen ääni sattui Franin korviin. Viera veti esiin jousipyssynsä ja viritti nuolen siihen. Samalla hän peruutti muutaman askeleen verran juuri ajoissa väistääkseen suuren käpälän iskun.
”Zodiark, meillä ei taida olla vaihtoehtoja”, Balthier karjaisi vetäessään aseensa esille. Muut seurasivat esimerkkiä.
”Penelo, jos joku saa pienenkin naarmun, paranna se. Suuret ovat kuolemaksi”, Fran huusi. ”Minä ja Balthier yritämme hämätä sitä, te muut hyökkäätte miekoillanne.”
”Minä autan Peneloa”, Larsa ilmoitti.
Ei ehkä ollut hyvä ajatus lähettää Ashea eturiviin, mutta koska nainen oli päättänyt valita aseekseen miekan, ei vaihtoehtoja ollut. Basch, Vaan ja Ashe ryntäsivät lohikäärmettä kohti yrittäen osua sitä kriittisiin kohtiin. Samaan aikaan Fran tähtäsi nuolensa siihen ja Balthier luotinsa. Penelo ja Larsa asettuivat kaksikon taakse parantamaan kenet tahansa, joka saisi pienimmänkin osuman.
”Etkö voisi käyttää magiaa?” Balthier huusi Franille.
”Sen nahka on vastustuskykyinen suurimmalle osalle elementeistä”, viera vastasi. ”Sen heikkous on maaelementti.”
”Käytä sitten sitä!”
”Näit, mitä tapahtui aiemmin. Saattaisin romahduttaa katon ja hautautuisimme tänne elävältä!”
”Hyvä on, minä hoidan tämän sitten!” Balthier vastasi. ”Suojaa minua!”
Fran vilkaisi miestä kummissaan, mutta asettui tämän eteen ja keskittyi tähtäämään nuolillaan Tiamatia, joka oli kiireinen yrittäessään puolestaan osua kolmeen kimppuunsa hyökänneeseen ihmiseen.
”BELIAS!” Balthier kuului hetken päästä huutavan. Oliko mies harjoitellut salaa jossain vaiheessa?
Viera tunsi ilman pyörteilevän ympärillään. Hän väistyi sivuun ja näki, kuinka pyörteen keskelle muodostui valtava hahmo. Alkoi tuntua siltä, ettei tila riittäisi lohikäärmeelle ja esperille.
Kului vielä tovi, ennen kuin Belias otti täydellinen hahmonsa. Lopulta Esper kuitenkin seisoi Balthierin edessä valmiina ottamaan käskyjä vastaan.
”Tiamat on tuhottava”, Balthier ilmoitti.
”Kyllä, isäntä.”
Tällä kertaa jopa Fran kuuli olennon puhuvan. Esper kääntyi kohti lohikäärmettä ja lähti astelemaan sitä päin itsevarmasti. Basch, Vaan ja Ashe väistyivät sen tieltä, kun se rojahti päin Tiamatia ja kävi sen kimppuun. Lohikäärme päästi vihaisen karjahduksen ja yritti puolustautua puolijumalaa vastaan.
”Voiko Belias kuolla?” Balthier kysyi Franilta.
”Ei, mutta Tiamat voi silti voittaa sen.”
”Miten?”
”Esper palaa takaisin isäntänsä sisälle, mikäli vihollinen voittaa sen. Samassa tilanteessa sinä kuolisit. Eli jos Tiamat vahingoittaa Beliasta tarpeeksi, tämä vetäytyy taistelusta.”
”Entä jos minä kuolen?”
”Esper odottaa täällä, kunnes joku toinen ilmoittautuu sille isännäksi.”
Beliaksella ei kuitenkaan näyttänyt olevan hätää. Tiamat oli valtavan kokoinen ja voimakas, mutta Esperillä oli voimia, joita ihmismieli ei voinut käsittää.
”Se ei saa käyttää magiaa. Beliaksen elementti on tuli, ja Tiamatia se ei vahingoita”, Fran huomautti hetken päästä.
”Belias, käytä vain fyysistä voimaa!” Balthier huusi. Hän kohotti aseensa uudestaan ja tähtäsi lohikäärmettä. ”Emme kai me anna jumalten viedä kaikkea kunniaa taistelusta?”
Muut nyökkäsivät ja kävivät uuteen taisteluun Tiamatia vastaan. Nyt se ei pystynyt jakelemaan iskujaan heitä kohti, sillä Belias vei sen huomion. Penelo ja Larsa keskittyivät parantamaan Esperiä aina, kun Tiamat sai osuman, joten taistelu alkoi hyvin pian kääntyä voiton puolelle.
Kun Tiamat lysähti maahan ja sen rengas putosi kolisten alas, Belias alkoi välittömästi haalistua, kunnes oli kadonnut kokonaan. Esper ei ilmeisesti jäänyt odottelemaan kiitoksia, vaan halusi poistua näyttämöltä heti näytöksen päätteeksi.
Vaan käveli lohikäärmeen luokse ja potkaisi sitä kylkeen. ”Ei kannata isotella paremmilleen”, hän nauroi. Hänen naurunsa kuitenkin loppui lyhyeen, kun Mrjn liukui paikalle. Naisen kädestä putosi nethisiitti, joka murskautui palasiksi osuessaan maahan. Fran oli jo juoksemassa vieran luokse, kun tämän vartalosta irtautui jotain läpikuultavaa. Se näytti hupulliseen kaapuun pukeutuneelta hahmolta. Ainoa selvä piirre, jonka siitä saattoi erottaa, olivat keltaiset silmät. Pelottava tuttuuden tunne valtasi Franin mielen jälleen, mutta se katosi yhtä aikaa hahmon kanssa. Mjrn lysähti voimattomana lattialle.
Fran juoksi siskonsa luokse ja veti tämän syliinsä. Mjrn oli kylmä ja kalpea. Mitä hänelle oikein oli tapahtunut? Fran rutisti naisen tiukasti itseään vasten ja keinutteli tätä kuin pientä lasta. Tämä kaikki oli hänen syynsä. Jos hän ei olisi jättänyt kylää, ei Mjrnkään olisi tehnyt niin.
”Se.. mikä lie.. hänen sisällään.. Mikä se oli?” Vaan kysyi varovaisesti. Kukaan ei vastannut hänelle.
Mjrn avasi silmänsä ja katsoi Frania. Näytti siltä kuin hänellä olisi hetken aikaa ollut vaikeuksia tarkentaa katsettaan, mutta lopulta hänen kasvoille nousi epävarma hymy.
”Oletko se sinä?” Mjrn kysyi ja nyt hän puhui omalla pehmeällä äänellään, joka oli tosin vuosien saatossa muuttunut enemmän aikuisen kuin pikkutytön ääneksi.
Fran nyökkäsi ja auttoi Mjrniä nousemaan. Hän tuki siskoaan, kunnes tämä pystyi seisomaan omilla jaloillaan. Silloinkaan Fran ei olisi vielä halunnut päästää irti.
”Mitä tapahtui? Miksi sinä lähdit?” Fran kysyi lopulta. Hänen oli saatava tietää.
”Kun sotilaat tulivat Metsään, vierat suhtautuivat heihin vain pienellä varauksella”, Mjrn kertoi saatuaan kulauksen vettä Franin leilistä. ”Niin kauan kuin itse Metsä on turvassa, vierat vähät välittävät ulkopuolisista tapahtumista. Mutta minun sisälläni hätäännys värähteli. Minun oli pakko selvittää, miksi he olivat tulleet.”
”Joten tulit tänne selvittääksesi, mistä oli kyse, ja jäit kiinni?” Balthier kysyi. Mjrn nyökkäsi miehelle. ”Olet yhtä tyhmänrohkea kuin siskosi.”
Kumpikaan vieroista ei kiinnittänyt huomiota huomautukseen. Franin teki mieli kysyä, koska hän oli muka ollut tyhmänrohkea, mutta todennäköisesti aikaa olisi kulunut hukkaan tunteja, jos Balthier olisi päässyt esittämään oman näkemyksensä asiasta.
”He ottivat minut kiinni ja asettivat lähelleni kiven”, Mjrn kertoi. ”He sanoivat, että Usva tulisi sisälleni ja että tällainen loppu sopisi vieralle. Näin valon tulevan kivestä ja sitten..”
”Me olemme nähneet saman”, Fran keskeytti. Kaikki katsoivat häntä kummissaan kuin eivät olisi ymmärtäneet, mistä hän puhui. ”Leviathanilla. Aamunkoiton sirun Usva ajoi minut raivon partaalle. Häntä ei kuitenkaan ottanut haltuunsa sama kivi.”
”Ihmisten tekemä nethisiitti”, Larsa totesi ja osoitti lattialla olevia siruja.
Fran nyökkäsi. Kivet olivat vaarallisempia kuin hän oli kuvitellutkaan. Ne eivät saisi päästä vierojen lähelle, eivät ikinä. Mjrnin pitäisi palata kylään ja suojella sitä sisäisiltä ristiriidoilta. Franin tulisi lähteä matkaan ja tuhota kivet yhdessä muiden kanssa. Vain siten vierat olisivat turvassa ulkopuolisilta vaaroilta.
”Tämä tarkoittaa…” Larsa mutisi. ”Penelo, se kivi, jonka annoin sinulle. Onko sinulla se vielä?”
”On, odotapa”, Penelo vastasi ja kaivoi esiin nethisiitin, jota oli aiemmin tyrkyttänyt Tuomari Ghisille ja joka oli myös pelastanut hänen henkensä. Molemmat vierat perääntyivät nähdessään sen. Larsa puolestaan astui eteenpäin ja otti kiven Penelolta.
”Tämä esine on paljon vaarallisempi kuin osasin kuvitella. Minun ei olisi koskaan pitänyt antaa sitä sinulle. Anna minulle anteeksi, minä en tiennyt”, Larsa sanoi ja tunki kiven pakkauksensa sisään.
”Olen koko ajan pitänyt sitä tavallaan onnenkaluna”, Penelo vastasi. ”Ja vaikka se onkin vaarallinen, Leviathanilla se suojasi meitä.” Tyttö katsoi nuorta lordia silmiin ja hymyili tälle ystävällisesti. Penelo ei vaikuttanut lainkaan pelokkaalta, vaikka oli kantanut kiveä mukanaan jo pitkän aikaa. Fran sen sijaan ei pitänyt ajatuksesta, että se oli ollut hänen lähellään. Hän ei ollut tiennyt, että jopa ihmisten valmistamat nethisiitit saattoivat aktivoituessaan olla vieroille vaarallisia. Se, mitä Mjrnille oli tapahtunut, todisti kuitenkin, ettei valmistajalla ollut väliä. Kivet saattoivat tuhota vieran.
Oli kuitenkin jotain muutakin. Kun Aamunkoiton sirun Usva oli ajanut Franin hallitsemattomaan tilaan, hän ei ollut nähnyt mitään kaapupukuisia hahmoja, joilla oli keltaiset silmät. Kukaan muukaan ei ollut nähnyt sellaista. Nyt kaikki olivat nähneet hahmon nousevan ikään kuin Mjrnin sisältä ja katoavan sitten. Mikä se oli ollut? Liittyikö se jotenkin ihmisten valmistamiin nethisiitteihin? Ja ennen kaikkea, miksi pelottava tuttuuden tunne oli vallannut Franin mielen? Hän ei vieläkään pystynyt yhdistämään sitä mihinkään, mikä sai hänet entistäkin huolestuneemmaksi.
”Kaikille asioille ja esineille on paikkansa, jopa vaarallisille”, Ashe huomautti.
”Toivotaan, että olet oikeassa sen suhteen”, Vaan sanoi.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!