Luku 12
Perhesiteet
Joukko hiipi kuolleen lohikäärmeen ohitse palatakseen maanpinnalle. Muut vilkuilivat vieroja uteliaina, mutta kukaan ei kysynyt mitään. Fran oli kiitollinen, kun he lopulta saivat kulkea joukon viimeisinä, sillä viisikymmentä vuotta oli ollut pitkä aika. Hän koki, että yksin hänellä oli oikeus viedä Mjrnin huomio nyt. Samalla tavoin Mjrnillä oli oikeus hänen jakamattomaan huomioon täksi lyhyeksi ajaksi, joka heille oli vielä suotu.
”Fran, sisko, miksi sinä jätit kylän? Jote ei koskaan kertonut”, olivat Mjrnin ensimmäiset sanat, kun ihmiset olivat kuulomatkan päässä heidän edellään.
”Kuuntelitko Metsää, kertoiko Hän mitään?”
”Ei. Hän kutsui sinua ainoastaan petturiksi.”
”Ja se minä olen, en enempää enkä vähempää. Minä en osannut kulkea vierojen polkua, vaan kävin väärälle tielle ja tein valintani. Nyt Metsä on sulkenut minut ulkopuolelle.”
Mjrn oli hiljaa pitkän aikaa. Fran pohti, voisiko hän kertoa kaiken sisarelleen, mutta totuus oli, ettei hän ollut puhunut tarkoista tapahtumista kenellekään. Oli parempi, ettei Mjrn tiennyt, sillä Fran ei halunnut siskonsa pelkäävän samalla tavoin kuin hän oli pelännyt vuosikymmeniä. Vasta Balthier oli vienyt pelon pois, eikä Mjrnillä ollut mahdollisuutta kokea tunteita, jotka oli varattu ihmisiä varten. Oli siis parempi, ettei hän kokisi pelkoakaan. Sitä paitsi, Fran uskoi nykyisin, etteivät kaikki vieramiehet olleet samanlaisia. Hänen kohdalleen oli vain sattunut huono tuuri.. tai ehkä Hehku oli vienyt miehestä voiton.
Viera pohti, olisiko hän lähtenyt, jos tapahtumat olisivat kulkeneet toisin. Hän oli miettinyt sitä usein. Niin paljon kuin hän Metsää rakastikin, hän tiesi, että toisessakin tilanteessa hän olisi tehnyt saman valinnan. Oliko kyse kohtalosta vai jostain muusta? Hän ei osannut sanoa. Hän oli kuitenkin varma, että tavalla tai toisella hän olisi jättänyt Metsän jossain vaiheessa elämäänsä. Jos joku olisi kysynyt häneltä perusteluita, hän ei olisi osannut niitä antaa. Hän vain tiesi asian olevan niin.
”Ei puhuta minusta. Mitä sinä olet tehnyt kaikki nämä vuodet?” Fran kysyi vuorostaan. Mjrn loi häneen pitkän katseen.
”Kaikki palaa aina sinuun, sisko. Jote ei antanut minun ryhtyä lisääntyjäksi, vaikka se olisi ollut äärimmäisen tärkeää kylän kannalta. Hän pelkäsi. Hän ei koskaan sanonut sitä, mutta hän pelkäsi, että katoaisin samalla tavalla kuin sinä”, Mjrn selitti.
”Haluaisitko sitten olla lisääntyjä?”
Mjrn kohautti olkapäitään ja tuijotti jonnekin kaukaisuuteen. ”Pidän lapsista, mutten tiedä. Olen tyytyväinen papitar-opintoihin, eivätkä ne estä minua yrittämästä hankkia lapsia jonain päivänä.”
”Onko Jotella lapsia?”
”Yksi poika, mutta hänet on jo lähetetty miesten kylään. Se oli kamalaa. En olisi halunnut päästää häntä menemään. Miehenaluksi hän oli oikein herttainen, niin kiltti ja kuuliainen, ja viisas. Pystytkö kuvittelemaan, että mies voi olla viisas?”
”Pystyn”, Fran vastasi ja vilkaisi ihmisiä, jotka kulkivat kaukana heidän edellään. Vierojen näkemys miehistä oli varsin yksipuolinen ja suppea. Ylipäätään vierat eivät tienneet oman kylänsä ulkopuolisista asioista niin paljon kuin heille uskoteltiin. Maailma ei loppunut kylän rajoihin. Ja mitä miehiin tuli, he eivät olleet niin yksinkertaisia olentoja kuin vierat halusivat uskoa. Miehillä oli tunteet ja älykkyyttä. He eivät olleet maailmassa vain auttaakseen naisia lisääntymään.
”Ihminen on ottanut sinut”, Mjrn totesi.
”Olet tarkkasilmäinen.”
”Tuo mies”, Mjrn totesi ja osoitti sormellaan Balthieria. ”Miksi? Ei vieran tule elää miesten kanssa, ei ihmisten. Hän on niin karkea.”
Fran hymähti mielessään. Mjrn ei tiennyt Balthierista mitään, mutta väitti tätä silti karkeaksi. Balthier oli vain lausunut Mjrnin kuullen muutaman kommentin, eivätkä ne olleet erityisen epäkohteliaita. Toisaalta Fran oli tottunut miehen puhetyyliin ja sanavalintoihin. Hän saattoi olla täysin väärä henkilö erottelemaan, mikä oli karkeaa ja mikä ei. Hän ei enää osannut ajatella asioita puhtaasti vierojen näkökulmasta. Pala ihmistä oli ottanut paikan hänen sisällään.
”Ehkä siksi pidänkin hänestä. Hän on niin ihminen eikä yritä olla muuta”, vanhempi viera vastasi. Balthierin ihmisyys teki miehestä niin rakastettavan. Totta kai muutkin asiat vaikuttivat, mutta Fran tiesi, ettei olisi koskaan voinut tuntea samalla tavalla vieramiestä kohtaan.
”Mutta..”
”Mjrn, Balthier on hyvä mies. Hän kohtelee minua hyvin. Minä olen onnellinen, joten älä huolehdi turhaan.”
”Entä Hehku? Minne sinä silloin menet? Kenen kanssa suoritat rituaalin? Sinähän olet lisääntyjä ja sinun tulee suorittaa se joka vuosi, kunnes saat lapsen.”
Fran puraisi huultaan. Hän tiesi, että Mjrn ei välttämättä ymmärtäisi hänen ja Balthierin järjestelyjä. Miten ihmeessä hän selittäisi, ettei hän ollut lähtenyt tapaamaan ketään Hehkun aikaan viimeiseen viiteenkymmeneen vuoteen? Että hän oli vetäytynyt yksinäisyyteen, kunnes oli tavannut Balthierin. Että hän oli varmistanut, ettei voinut saada lapsia, ennen kuin olisi oikea aika. Mjrnin korviin sellainen käytös kuulostaisi metsänpilkalta, joka oli hyvin suuri rikkomus. Siitä rangaistiin äärimmäisen ankarasti. Ei, Mjrnille ei voinut kertoa totuutta, vain vihjata siitä.
”Mjrn, minä elän ihmiselämää nyt”, Fran totesi kuin asia olisi ollut päivänselvä.
”Oletko sinä solminut ihmisten liiton?” nuorempi viera kauhistui. ”Sehän tarkoittaa, että olet orja miehelle!”
”En ole solminut liittoa, sillä kahden ihmisen tai ihmisen ja vieran välisiin sopimuksiin ei tarvita kenenkään siunausta. Elän, kuten ihmisnainen eläisi ihmismiehen kanssa, mutta tasa-arvoisena kumppanina. En ole orja.”
”Miten mies ja nainen voivat olla tasa-arvoisia? Miehethän ovat niin paljon alemmalla tasolla..”
”Eivät he lopulta ole. Miehillä on sellaista viisautta, jota ei ole naisille suotu. Molemmat ovat yhtä arvokkaita, yhtä tärkeitä ja omalla tavallaan älykkäitä ja merkityksellisiä.”
”Tuohan on kerettiläinen näkemys.”
”Mjrn, mitä muuta minulta voi olettaa?”
Molemmat hiljenivät. Fran tajusi olleensa oikeassa. Mjrnistä oli kasvatettu kunnollinen viera. Toisaalta naisesta tuntui, että hänen siskonsa kuitenkin kyseenalaisti asioita. Mjrn oli aina hyväksynyt hänen oudotkin ajatuksensa ja tekonsa, joten saattoi tulla aika, jolloin sisko hyväksyisi myös uuden elämäntavan.
Tietyllä tavalla olisi tietysti ollut parempi, jos Mjrn ei olisi koskaan hyväksynyt Franin valintoja. Silloin Mjrn pitäisi Ivalicea, ihmisten maailmaa, sellaisena paikkana, jossa ei koskaan voisi elää. Ihmiselämä kuulosti monen vieran korviin pelottavalta ja säädyttömältä, jota se tietysti jossain määrin olikin. Ei kuitenkaan sen enempää kuin vierojenkaan todelliset tavat. Vierojen elämää rajasivat tiukat säännöt ja määräykset, mutta rikkeitä tapahtui kaiken aikaa. Niistä vain vaiettiin ja katsottiin toisaalle, jos nähtiin jotain. Siten saatettiin säilyttää puhtauden illuusio. Ainoastaan räikeistä ja selkeästi näkyvistä rikkomuksista rangaistiin. Lisäksi vieran yhteiskunnallinen asema vaikutti rangaistukseen. Ylipapitar saattoi rikkoa sääntöjä, jos teki sen näennäisesti salassa, sillä hänen valtaansa ei tullut kyseenalaistaa kuin äärimmäisissä tilanteissa. Tavalliselle kansalaiselle samankaltaiset rikkomukset eivät olleet sallittuja tai hänen piti pystyä ainakin salaamaan ne hyvin tehokkaasti.
Toisaalta oli myös asioita, jotka herkemmin sallittiin tavallisille vieroille kuin ylemmälle kastille. Fran olisi saanut kuulla kunniansa, jos Jote olisi saanut tietää tapahtumista N’edran kanssa. Sen sijaan myöhemmin hän oli saanut selville, että tavallisen kansan joukossa eli vieroja, joille se oli normaalia käytöstä. Siitä ei puhuttu, mutta siitä ei myöskään rangaistu. Yleisellä tasolla kahden naisen suorittamaa rituaalia pidettiin äärimmäisen epäpyhänä ja säädyttömänä, sillä se ei voinut tuottaa jälkeläisiä.
Fran tajusi eksyneensä liian syvälle omiin ajatuksiinsa. Hän työnsi turhat mietteet mielestään ja vilkaisi Mjrniä.
”Kerro, millainen kylä nykyisin on? Näin sotureita siellä.”
”Niin, Jote päätti, että tarvitsemme suojelijoita.. tai luulen, että Metsä varmistaa, että olemme tarvittaessa valmiita puolustautumaan. Jotain on tulossa seuraavan sadan vuoden aikana”, Mjrn kertoi. ”Jote ei myönnä sitä. Olen kuitenkin itse puhunut Metsän kanssa. Niin, minä kuulen Hänen äänensä melkein yhtä hyvin kuin Jote. Meidän sukupolvemme näkee suuren muutoksen, joka on tuleva. Ja siksi Metsä tarvitsee soturinsa.”
”Sotureista tosiaan oli puhetta jo silloin, kun minä vielä asuin kotona”, Fran pohdiskeli. Hän tunsi pienen kateudenpistoksen. Hänkin oli kuullut Metsän äänen asuessaan viidakossa, muttei koskaan niin hyvin kuin Jote. Mjrn ja Jote olivat saaneet lahjan voimakkaampana kuin hän. Toisaalta jo sekin viittasi siihen, että kohtalo oli varannut hänelle muun osan tulevaisuudessa. ”Millainen tuo muutos on?”
”Metsä ei kerro. Hän vain käskee meidän olla valmiina.”
Metsä vastusti väkivaltaa, sen Fran tiesi. Hän muisti kuitenkin, että oli kuullut tarinoita vierasotureista. Levottomina aikoina oli ollut vieroja, jotka olivat taistelleet muita vastaan ottaakseen paikkansa tässä maailmassa. Siitä oli kuitenkin hyvin kauan, jopa vierojen mittapuun mukaan. Jos Metsä tarvitsisi sotureita taas, olisi jotain suurta tulossa. Sata vuotta, se oli pieni hetki. Fran tajusi, että jos hän selviäisi hengissä tulevasta taistelusta Dalmascan puolesta, myös hän saattaisi nähdä tulevan muutoksen.
Samassa totuus iski vieraa jälleen kerran takaraivoon kipeämmin kuin olisi tarvinnut. Fran näkisi tulevaisuuden. Hän vaeltaisi Ivalicessa yhä sadan vuoden päästä, eikä olisi muuttunut juuri lainkaan. Balthier kuitenkin kuolisi ennen sitä, samoin muut Franin uusista ystävistä. He jättäisivät maallisen maailman paljon aiemmin. Tulisi päivä, jolloin Fran olisi uudestaan menettänyt kaiken. Hän menettäisi onnensa.
Viera toivoi, että hänkin olisi ollut ihminen. Silloin hän olisi kuollut ajoissa. Hän voisi jakaa haudan Balthierin kanssa, hän voisi vanhentua yhdessä miehen kanssa. Hänen ei tarvitsisi nähdä ystäviensä poistuvan yksi kerrallaan.
Niin, ihmisen ja vieran suhde ei voinut koskaan päättyä onnellisesti. Jos se kestikin ihmiselämän ajan, viera jäi suremaan. Vierojen oli parempi pysyä omiensa parissa, samoin ihmisten omiensa. Fran oli tehnyt äärimmäisen virheen, kun hän oli antanut tilanteen lipsua näinkin pitkälle. Ja silti.. virhe teki hänet onnelliseksi. Kuinka väärin se sitten oli?
Fran tavallaan ymmärsi niitä vieroja, jotka elivät Ivalicessa, mutteivät sitoutuneet ihmisiin. Heillä oli suhteita miesten kanssa, mutta suhteet olivat niin lyhyitä, etteivät he ehtineet kiintyä kenenkään. Vierat suojelivat itseään. He kokivat tarvitsevansa läheisyyttä ja lämpöä, mutteivät halunneet sitoa itseään johonkin, jonka lopulta menettäisivät varmasti. Se oli täysin ymmärrettävää. Fran oli kuitenkin valinnut toisin.
Ehkä häntä onnistaisi samalla tavalla kuin Ktjniä, vieraa, jonka hän oli tavannut Nabudiksessa vain päivää ennen tuhoa. Ktjnin ihmismies oli jo vanha ja raihnainen, mutta nainen oli selvästi rakastanut häntä. He olivat saaneet kuolla yhdessä. Aiemmin Fran oli ajatellut, että Nabradian tuhossa oli ollut pelkkää pahaa, mutta kamalimmastakin asiasta löytyi aina jotain positiivista. Ktjn oli saanut poistua yhdessä miehensä kanssa. Hänen ei ollut tarvinnut jäädä Ivaliceen vielä pitkäksi aikaa ja kantaa surua sydämessään.
”Maailma muuttuu, eikö muutukin, Fran?” Mjrn keskeytti Franin ajatukset.
”Kyllä. Paljon muutoksia on ilmassa, eikä sen tietämiseksi tarvitse edes kuulla Metsän ääntä”, vanhempi viera vastasi. Häntä pelotti. Suuret voimat olivat liikkeellä. Ivalice tulisi muuttumaan, eikä hän voisi estää sitä. Kenties niin oli tarkoitus tapahtua, eikä hänellä edes olisi merkitystä. Hän oli vain yksi pieni henki monien muiden joukossa, pieni lehti suuressa puussa. Valitettavasti muutokset puussa vaikuttivat myös sen lehtiin.
”Ehkä vierojenkin on aika muuttua”, Mjrn ehdotti.
”He muuttuvat. Soturit ovat palanneet, se on vierojen osuus muutoksesta”, Fran totesi.
”Tarkoitan jotain suurempaa. Vierojen pitäisi laskeutua puista ja elää yhdessä koko maailman kanssa, eikä vain Metsän.”
”Ei. Metsä on tarkka omistaan, eikä ihmisten maailma ole vieroja varten.”
Koko vierakulttuuri tuhoutuisi lopulta, jos kaikki vierat jättäisivät kylänsä. Niin paljon ristiriitoja kuin kulttuurissa olikin, se oli kaunis ja arvokas kulttuuri. Se oli vierojen tapa elää, ja monet olivat onnellisia eläessään niin. Fran oli lähtenyt, mutta hän ei silti halunnut tuhota menneisyyttään, kotiaan, kulttuuriaan. Hän ei voinut enää palata, mutta hän halusi perinteiden säilyvän. Vain siten vierat voisivat säilyä.
Fran huokaisi. Hän toivoi, että voisi ajatella vain itseään ja Mjrniä. Heidän valintansa vaikuttaisivat kuitenkin isompiin kokonaisuuksiin. Itsekkyys saattoi olla paikallaan toisinaan, mutta nyt ei ollut sellainen hetki. Oli aika ajatella suurempaa hyvää. Balthier ei tajunnut sitä, sillä miehen mielestä yksilön etu meni aina yhteisön edun edelle.. tai ainakin suurimmassa osassa tapauksia. Mjrn saattoi kuitenkin ymmärtää, sillä vierat oli kasvatettu ajattelemaan ensisijaisesti yhteisöä. Ja Balthierille Franilla ei ollut minkäänlaista selitysvelvollisuutta, vaikka mies näyttikin niin ajattelevan.
”Unohdetaan politiikka. Ehdimme puhua siitä tarpeeksi, kun menemme tapaamaan Jotea Eruytiin”, Mjrn totesi yllättäen. Fran pani merkille, että nainen oli käyttänyt sanaa ”tavata”, eikä ”palata”. Viimeinen vierailu kylässä tulisi olemaan vaikea.
”Mistä sinä haluaisit puhua?” Fran kysyi yrittäen tavoittaa ääneensä mahdollisimman kevyen sävyn. Ei ollut mitään syytä pilata tätä hetkeä.
”Haluan kuulla, mitä sen jälkeen tapahtui, kun lähdit kylästä. Kerro minulle kaikki.”
Oli helpompaa puhua omasta elämästään kuin Mjrnin tulevaisuudesta, joten Fran ryhtyi kertomaan. Hän jätti joitain yksityiskohtia pois, mutta hän kävi kuitenkin läpi viimeiset viisikymmentä vuotta elämästään. Hän kertoi garifeista, jotka asuivat melko lähellä vierojen maita. Mjrn ei voinut hyväksyä heidän tapaansa metsästää eläimiä, eikä ymmärtänyt, miksi Fran oli liittynyt sellaiseen heimoon. Toisaalta hän oli kiitollinen garifeille, kun Fran kertoi erään heistä pelastaneen hänen henkensä.
Seuraavaksi Fran selosti, kuinka oli ratsastanut chocobolla ympäri Ozmonen tasankoa ja päätynyt lopulta Dalmascaan. Hän kertoi nomadeista, jotka asuivat kuivakaudella Gizan tasangoilla ja muuttivat muualle sadekaudeksi. Kukaan ei tiennyt, minne he todella menivät.
Fran puhui pitkään elämästään Rabanastressa ja siitä, kuinka oli tavannut prinsessa Ashen tämän ollessa vielä pieni, vaaleanpunainen ja parkuva vauva. Hän kuvaili myös huvittavan kohtaamisensa Centurion metsästäjäklaanin päällikön, Montblancin kanssa. Jälleen kerran Mjrn paheksui Franin valintaa ryhtyä metsästäjäksi. Toisaalta oli hyvä, että joku tappoi petoja, jotka vaanivat viattomia ohikulkijoita, mutta tappaminen oli periaatteellisista syistä väärin. Siihen ei pitänyt ryhtyä kevyesti.
Koko matkan ulos kaivoksista Mjrn kuunteli Franin kertomusta Ivalicesta ja siitä, mitä kaikkea viera oli nähnyt kulkiessaan pitkin maita ja mantuja. Nuoremmasta vierasta lentäminen oli täysin käsittämätön ajatus, mutta hän myönsi, että sininen taivas oli kaunis ja kutsuva. Samalla hän epäili, etteivät vierojen lait sallineet sen tavoittelemista, sillä Metsä oli lähtöisin maasta, eivätkä puutkaan tavoittaneet taivasta.
Chocoboilla ratsastaminen vaati uusia järjestelyitä, sillä joukon pääluku oli lisääntynyt yhdellä. Lopulta päädyttiin siihen, että Fran, Mjrn, Basch ja Penelo ratsastivat ensimmäisinä siltä varalta, että sotilaat olisivat yhä viidakon reunamilla. Basch voisi palata saman tien chocobojen kanssa hakemaan muita, kun taas vierat ja Penelo voisivat tarvittaessa keittää unijuomaa sotilaille ja väittää sitä lääkkeeksi.
”Valehteleminen on vastoin vierojen lakia”, Mjrn huomautti.
”Silti moni lipsauttaa valheen huuliltaan”, Fran tuhahti.
”On eri asia päättää etukäteen valehtelevansa kuin tehdä se hetken mielijohteesta. Suunniteltu rikkomus on pahempi kuin suunnittelematon.”
”Niin ja kun suunnittelet toisen kohtalon hänen puolestaan.. eikö sekin ole suuri rikkomus?” Balthier kysyi ja katsoi Frania silmiin. Viera käänsi katseensa toisaalle. Eikö mies voisi vain luovuttaa?
”Se on Metsän oikeus”, Mjrn vastasi. ”Vierat voivat toki valita kohtalonsa itse, mutta he tietävät, mitä silloin menettävät. Metsä on varannut jokaiselle oman, tärkeän kohtalon.”
”Mutta toisen vieran ei varmaankaan pitäisi suunnitella muiden kohtaloita?” Balthier varmisti.
”Ylipapitar voi tehdä niin, myös vanhimmat voivat ilmaista mielipiteensä. Ylipapitar kuulee Metsän äänen parhaiten ja vanhimmat ovat eläneet pisimpään. Heillä on tietoa, jota muilla ei ole. Yhdessä he ja ylipapitar osaavat päättää, mikä kellekin on parasta”, Mjrn selosti.
”Entä jos joku muu yrittäisi päättää?” mies kysyi.
”Se ei olisi sopivaa. Miksi sinä kyselet? Ei miesten pitäisi olla kiinnostuneita politiikasta ja uskonnosta.”
Fran näki, että Balthierin oli vaikea pitää ilmeensä kurissa. Muutkin näyttivät siltä, etteivät uskoneet korviaan. Niin, ihmisten maailmassa nimenomaan miehet tekivät poliittiset ja uskonnolliset päätökset. Ihmisten oli vaikea ymmärtää vierojen näkemystä miesten asemasta. Yhtälailla viera ei voinut noin vain ymmärtää ihmisten tapaa hoitaa asioita.
”Mjrn, seurassamme on tärkeitä ihmisiä, joita nuo sotilaat eivät saa nähdä”, Fran palasi alkuperäiseen aiheeseen.
”Valehteleminen heille on silti väärin.”
”He tekisivät enemmän väärin. Näit itsekin, miten sotilaat kohtelivat sinua. Pakottivat sinut kiven lähelle. He eivät ole hyviä miehiä, he ovat jopa vieramiesten alapuolella”, Fran pakottautui sanomaan. Hän oli vakuuttunut, että nimenomaiset kaksi miestä olivat hyviä ihmisiä. He olivat vain valinneet uran, jonka nimissä he joutuivat tekemään omatuntonsa vastaisia asioita.
Mjrn näytti punnitsevan siskonsa sanoja. Hänen kasvoillaan oli ilme, joka kertoi, ettei päätöstä ollut helppo tehdä. Fran pystyi hyvin kuvittelemaan, millaisia ristiriitoja Mjrn pyöritteli mielessään. Myös Franin oli ollut vaikea opetella ymmärtämään, ja ennen kaikkea hyväksymään, toisenlainen näkemys maailmasta. Oli hullua, että hän oli kapinoinut vierojen yhteiskuntamallia vastaan vuosia, mutta oli kuitenkin järkyttynyt joutuessaan tekemisiin toisenlaisen, tietyllä tavalla vapaamman mallin kanssa.
Tällaisia asioita ei käsitelty hetkessä. Vieläkin Fran törmäsi asioihin, joita hänen oli vaikea ymmärtää, saati sitten hyväksyä. Hän oli tietyllä tavalla osa ihmisten maailmaa ja samaan aikaan ulkopuolinen. Vaikka hän oli löytänyt sieltä oman paikkansa, hän ei todella kuulunut yhtään minnekään. Hänen oli täytynyt kehittää itselleen omannäköisensä elämäntapa, eikä se ollut sen enempää vierojen kuin ihmistenkään tapa elää ja ajatella. Keskitien kulkeminen ei ollut ollenkaan niin helppoa kuin joskus annettiin ymmärtää. Ääripäihin oli huomattavasti helpompi hakeutua, ellei sellainen sitten sotinut omia näkemyksiä vastaan.
Lopulta Mjrn suostui muiden vaatimukseen miesten nukuttamisesta unijuomalla, mikäli he olisivat vielä paikalla. Ilta oli kuitenkin jo laskeutumassa, joten välttämättä miehiä ei tarvitsisi nukuttaa ollenkaan.
Ratsastusmatka sujui hiljaisissa merkeissä. Naiset toivottivat Baschille sen päätteeksi turvallista paluumatkaa ja suuntasivat askeleensa lyhyeen solaan, josta pääsi aukealle. Sotilaiden nuotion jäänteet olivat yhä paikalla, mutta itse miehiä ei näkynyt missään. Fran oli varma, ettei haavoittunut mies voinut olla vielä kunnossa. Joko miehet olivat päättäneet siitä huolimatta lähteä matkaan tai heille oli tapahtunut jotain. Vierat tuskin olivat heihin kiinnittäneet huomiota, mutta garifit tapasivat auttaa toisia kulkijoita, jos metsästysretkillään sellaisiin törmäsivät.
”Tehdään leiri tähän. Lähdemme vasta aamulla Eruytiin”, Fran ilmoitti toisille. ”Jote tietää, että olet nyt turvassa, Mjrn. Meidän ei siis tarvitse turhaan kiirehtiä.”
Naiset ryhtyivät yhteistuumin kasaamaan nuotiota uudestaan. Teltat olivat Balthierilla ja Baschilla, joten niitä he eivät voineet vielä pystyttää. Illallisen valmistaminen kävi sen sijaan oikein hyvin.
”Sinä olet taitava ihmiseksi”, Mjrn totesi Penelolle yllättäen, kun tyttö hämmenteli piskuista kattilaa nuotion yllä. Vaaleahiuksinen tyttö nosti katseen keitoksestaan ja hymyili.
”Fran on opettanut minulle paljon. Tosin jouduin jo aiemmin opettelemaan itse ruuanlaittoa ja muuta, sillä vanhempani kuolivat kaksi vuotta sitten ja jäimme Vaanin kanssa katulapsiksi”, Penelo selitti.
”Sinulla oli äiti ja isä?” Mjrn kysäisi varovaisesti.
”Kaikilla on”, Penelo hymähti jokseenkin hämmästyneeseen sävyyn.
”Ihmiset elävät perheissä, joihin kuuluvat lapsien lisäksi sekä isä että äiti. Heillä miehet ja naiset eivät elä erillään”, Fran selitti, vaikka tiesi, että papittarille varmasti opetettiin tällaiset asiat niin perusteellisesti kuin mahdollista. Toisaalta vierojen tiedot olivat osittain vääriä. Sen Fran oli itse joutunut vuosien saatossa huomaamaan. Oli ollut yhtä aikaa sekä ärsyttävää että hienoa huomata, etteivät vieratkaan olleet täysin erehtymättömiä.
Syntyi hiljaisuus, kun Mjrn sulatteli asiaa. Ehkäpä hän ei ollut todella koskaan käsittänyt, miten läheisissä suhteissa ihmiset elivät toisiinsa nähden. Kun asioista luki vanhoista kirjoituksista tai kuunteli opettajan puhetta, ne pysyivät etäisinä, miltei tyhjänpäiväisinä. Sen sijaan vasta, kun niihin törmäsi oikeasti, ne muuttuivat todellisuudeksi.
”Sinä et ole kertonut itsestäsi oikeastaan mitään, Penelo”, Fran huomautti tytölle. ”Olet kuunnellut opetuksiani tarkasti ja kysellyt vieroista, mutten tiedä sinusta itsestäsi kovinkaan paljon.”
”Ei minussa ole mitään erikoista”, Penelo totesi.
”Minä kuulisin mielelläni”, Mjrn sanoi. ”Haluan oppia ymmärtämään ihmisiä paremmin, koska siten voin ymmärtää siskoani.”
Molemmat vierat käänsivät katseensa Peneloon, joka punastui kevyesti saamastaan huomiosta. Pitkän hiljaisuuden jälkeen tyttö sai kuitenkin suunsa auki. Fran tunsi omatunnonpistoksen, koska ei ollut aiemmin kysellyt Penelolta erityisemmin mitään, ellei asia ollut liittynyt magian opiskeluun.
”No, siis minä olen 17, Vaanin kanssa samanikäinen. Tiedän, ettei se teistä ole paljon mitään, mutta monet minun ikäiseni tytöt ovat jo menossa naimisiin, jollain on lapsiakin”, Penelo aloitti. ”Minä kuuluin keskiluokkaan, kun vanhempani olivat vielä elossa. Se tarkoittaa, ettemme olleet erityisen rikkaita, emmekä köyhiä. Isäni oli kauppias, äitini hoiti kotia ja minä olin hänen kanssaan. Tosin vietin aika paljon aikaa naapurinpojan ja hänen veljensä kanssa. Leikimme alakaupungissa ja joskus hiivimme salaa jopa viemäreihin.”
Penelo hiljeni hetkeksi ja keskittyi ilmeisesti muistelemaan mennyttä. Fran nojautui kiinnostuneena eteenpäin. Hän ei oikeastaan ollut kuullut kovin monia tarinoita tavallisten ihmisten elämästä. Balthieria ei voinut sanoa tavalliseksi miehen aatelisen taustan takia, Basch ja Ashe eivät olleet myöskään tavallista kansaa. Muutoin Fran oli ollut tekemisissä lähinnä metsästäjien ja piraattien kanssa, eikä heitäkään voinut luokitella Penelon mainitsemaan keskiluokkaan.
”Naapurinpojilla tarkoitan Vaania ja hänen veljeään Reksiä. Olimme ystäviä jo lapsina. Sitten, kun heidän vanhempansa kuolivat, he muuttivat meille. Reks kuitenkin liittyi armeijaan aika pian. Elimme tavallista perhe-elämää kuin Vaan olisi ollut minun veljeni. Isäni oli iloinen saadessaan toisen miehen taloon ja hän otti Vaanin välillä töihin mukaan. Se oli mukavaa ja turvallista aikaa.
”Mutta sitten Archadia tuhosi Landiksen ja Nabradian yhdessä hetkessä. Se pelästytti meidät kaikki. Reks lähetettiin joukkojen mukaan suojaamaan Nalbinan linnoitusta, minun isäni ja monet miehet kutsuttiin sinne myös. Vaan oli sen verran nuori, ettei häntä otettu vielä onneksi armeijan leipiin.
”Isä kuoli Nalbinan linnoituksen taistelussa, samassa missä Ashen aviomies, lordi Rasler. Reks menehtyi vain vähää myöhemmin hyökkäyksessä, jonka oli tarkoitus estää kuningas Raminasta allekirjoittamaan rauhansopimusta. Archadia valloitti Dalmascan ja sotilaat tunkeutuivat Rabanastreen. He tekivät, mitä heitä huvitti.
”Eräänä päivänä he tunkeutuivat meille kotiin, koska olivat saaneet vihjeen, jonka mukaan äitini harjoitti salakauppaa. Se oli totta, hän ei maksanut isän kauppatavaroista veroa arcadialaisille. Vaan pakotti minut pakenemaan, mutta he saivat äitini.. ja tappoivat hänet. Kotimme annettiin sotilaille käyttöön.”
”Tuohan on kamalaa!” Fran huudahti. Hän näki tapahtumien lipuvan silmiensä edessä, vaikkei edes tuntenut kaikkia kertomuksen ihmisiä. Hän oli itse ollut Nabradiassa suuren hyökkäyksen aikana ja nähnyt monien kuolevan. Silti Penelon kertomus tuntui vielä enemmän todelta. Se oli aito kokemus inhimillisestä kärsimyksestä, jota sota aiheutti. Se oli todiste siitä, kuinka väärin oli valloittaa muiden kotimaita vain oman vallanhalunsa takia. Vaynella ei taatusti ollut aavistustakaan, mitä hän oli tehnyt ihmisille.
”No, siitä on nyt kaksi vuotta. Muutimme Vaanin kanssa asumaan alakaupunkiin, eikä meillä ollut aluksi muuta kuin vaatteet, jotka olivat olleet päällämme paon aikana. Tutustuimme moniin katulapsiin ja muodostimme oman porukkamme. Vaan oli erinomainen varas, ja vaikken minä hyväksynyt hänen tapaansa toimia, muut tuntuivat katsovan häntä ylöspäin. Hänestä tuli tärkeä meille kaikille. Siksi oli kamalaa, kun hänet heitettiin tyrmään sinun ja Balthierin kanssa.
”Puoli vuotta elimme usein nälässä ja viluissamme. Sitten eräänä päivänä eräs bangaa-kauppias sattui piilopaikkaamme alakaupungissa. Hän lupasi ottaa meidät apulaisikseen. Vaan ja Kytes hoitivat juoksevia asioita, toimittivat esimerkiksi tavaroita asiakkaille. Minä ja Filo saimme hoitaa kauppaa ja auttaa kauppiasta järjestämään hyllyjä. Hän ei maksanut paljon, mutta vähäkin auttoi meitä. Migelolla on hyvä sydän. Toivon mukaan hän pitää edelleen hyvää huolta Kytesistä ja Filosta. He ovat minua ja Vaania nuorempia, ihan lapsia vielä.
”Osasyy siihen, että lähdin tälle matkalle, on kai, ettei minulla ole kotia, mihin palata. Migelo kyllä antoi meidän välillä nukkua kaupan takahuoneessa, mutta hänen piti varoa suututtamasta archadialaisia. Jos joskus palaan Rabanastreen, yritän saada oikean työn ja kodin. Kytes, Filo ja Vaan saavat tulla myös asumaan sinne, jos haluavat.”
Fran nyökkäsi ja halasi sitten Peneloa lämpimästi. Tyttö oli tosiaan kokenut elämässään kovia. Hänen perheensä oli kuollut ja hän oli joutunut elämään kadulla. Fran ei voinut olla pohtimatta, oliko kohtalo heittänyt heidät kaikki tarkoituksella yhteen. Tietyllä tavalla jokainen heistä oli menettänyt kaiken. Heidän siltansa menneisyyteen olivat poikki. Elämä oli ottanut odottamattoman suunnan.
”Mutta ei minulla ole hätää. En halua kuulostaa siltä. Vaan on kokopäivätyö kaikkine typeryyksineen ja olen saanut teistä uusia ystäviä”, Penelo naurahti. ”Olen itse asiassa aika onnellinen, vaikka tulevaisuus pelottaakin.”
”Tuleva pelottaa kaiketi kaikkia edustivat he mitä tahansa rotua”, Mjrn totesi. ”En voi sanoa, että ymmärtäisin, mitä olet kokenut. Minulla ei koskaan ollut äitiä, sillä hän kuoli synnytykseen, eikä isä ei merkitse vieroille mitään. Ymmärrän kuitenkin, että olet menettänyt jotain tärkeää ja tiedän, kuinka paljon se sattuu.”
”Olen pahoillani”, Fran mutisi. Mikään anteeksipyyntö ei koskaan tulisi riittämään. Eivät mitkään sanat, eivätkä teot voineet korjata menneitä virheitä.
Ashe, Larsa ja Vaan ilmestyivät paikalle kapeasta solasta. Basch oli palannut vielä kerran kaivoksille hakeakseen Balthierin, joka oli jäänyt viimeiseksi. Vaanilla oli mukana kumpikin teltta, joita hän ryhtyi Larsan kanssa pysyttämään Franin käskystä. Sillä välin vierat viimeistelivät illallisen ja ryhtyivät sitten jakamaan siitä kaikille, mutta jättivät myös Baschille ja Balthierille syötävää.
”Sotilaat eivät sitten olleet täällä”, Ashe totesi syödessään keittoaan.
”Eivät”, Fran vastasi prinsessalle. ”Mjrn, ehkä minun pitäisi esitellä ihmiset sinulle. Anteeksi, etten tehnyt sitä aiemmin. Minulla oli mielessä niin paljon muuta.”
”Ei se mitään. Tiedän jo, että tyttö on Penelo ja se mies Balthier”, Mjrn sanoi ystävällisesti.
”Aivan. Tässä on Dalmascan prinsessa ja tuleva kuningatar Ashelia B’Nargin Dalmasca. Hän on tavallaan yhtä korkeassa asemassa kuin ylipapitar”, Fran selosti. Ashe tervehti Mjrniä ystävällisesti, mutta selkeästi varautuneena. ”Vaan on se poika, josta Penelo puhui”, Fran jatkoi. ”Ja tämä tässä on lordi Larsa, Archadian keisarin nuorimmainen poika. Hänen asemansa on melkein sama kuin sinun.”
”Vaikka hän on väärää sukupuolta?” Mjrn kysyi kohottaen kulmiaan.
”Ihmisillä ei ole epätavallista, että miehet ovat korkeissa asemissa”, Ashe huomautti pistävästi.
Fran sivuutti prinsessan kommentin ja kietoi käsivartensa Mjrnin olkapäiden ympärille. ”Mjrn on vierojen ylipapittaren sisar. Ylipapitar vastaa vallaltaan kuningatarta”, hän kertoi Ashelle.
”Älä unohda, että Jote on sinunkin siskosi. Asemasi olisi korkeampi kuin minun, jos yhä asuisit Eruytissa”, Mjrn huomautti.
Ashen lusikka pysähtyi kesken matkan ja lopulta prinsessa laski sen takaisin lautaselle. Hän mittaili vieroja katseellaan hyvin tarkasti. Fran ei ollut koskaan tuntenut tarvetta leveillä entisellä yhteiskunnallisella asemallaan, mutta jokin hänen sisällään sanoi, että se oli keino saada Ashelta kunnioitusta niskojen nakkelemisen sijaan.
”En tiennytkään, että olet niin korkeassa asemassa”, Ashe totesi ja hymyili väkinäisesti.
”En katsonut tarpeelliseksi jakaa tietoa, sillä olen jättänyt niin kyläni kuin asemanikin”, Fran vastasi tyynesti. Oikeastaanhan hänen entisellä asemallaan ei ollut minkäänlaista merkitystä ihmisten maailmassa. Siitä oli siis täysin turha oikeastaan edes keskustella. Silti hän tunsi kummallista mielihyvää Ashen hämmennyksestä.
Lopulta Balthier ja Basch liittyivät myös joukkoon. Miehet toivat chocobot solan kautta aukealle ja päästivät ne laiduntamaan vapaasti. Linnut söivätkin hetken aikaa, mutta paneutuivat sitten makuulle lähelle toisiaan. Päivä oli ollut niille varmasti yhtä uuvuttava kuin matkalaisillekin. Sotilaiden käytössä olevat chocobot olivat toki tottuneet raskaisiin taakkoihin, mutta oli niidenkin jaksamisella rajansa.
Joukko söi illallisensa ja paneutui yöpuulle. Kukaan ei kysynyt Franilta, millä tavoin Mjrn auttaisi heitä pääsemään eteenpäin, mikä yllätti vieran. Hän oli olettanut, että vähintäänkin Ashe olisi vaatinut tietoa mahdollisimman pian, sillä prinsessalla tuntui olevan kova kiire Bur-Omisaceen. Kaikki kuitenkin antoivat Franin olla rauhassa Mjrnin kanssa, eivätkä kyselleet mitään. Viera todella arvosti saamaansa kohtelua, sillä hän tiesi ajan olevan käymässä vähiin.
”Miksi sinä muuten palasit Eruytiin?” Mjrn tiedusteli, kun hän ja Fran olivat jääneet kahdestaan nuotiolle. He olivat tarjoutuneet ottamaan ensimmäisen vartiovuoron, vaikka olivat yhtä väsyneitä kuin muutkin.
”Olen saattamassa Ashea pyhälle vuorelle”, Fran vastasi.
”Miksi?”
”Siellä odottaa joku, joka voi kenties ratkaista Ivalicessa syttymässä olevan sodan. Ja Gran Kiltias Anastasis on viisas mies, sen tiedät sinäkin. Ehkä hän voi auttaa nuorta prinsessaa löytämään oikean tien. Sellaisen, joka vie kohti rauhaa.”
”Minusta on outoa, että päädyit prinsessan saattueeseen. Tiedän, että selitit jo, miten se tapahtui, mutten silti osaa kuvitella sinua siihen rooliin. Ethän sinä ole alamainen kenellekään, paitsi Jotelle ja Metsälle.”
”En ole alamainen heillekään, sillä olen valinnut toisen tien. Ihmisten maailmassa en ole ylipapittaren sisko, olen vain yksi viera muiden joukossa.”
”Onko muitakin vieroja?”
”On. Ihmiset ovat hakanneet metsiä pohjoisessa, joten jotkut vierat ovat jääneet kodittomiksi ja muuttaneet Ivaliceen.”
”Sehän on kamalaa!”
”Se on. Osa vieroista on kuitenkin muuttanut kauemmas pohjoiseen. Toivon mukaan ihmiset tajuavat pysyä poissa sieltä.”
”Miten sinä voit hyväksyä ihmisten maailman?” Mjrn kysyi.
”Kaikissa kulttuureissa on vikansa. Vierat eivät tee kaikkea oikein eivätkä ihmisetkään. Minulle ihmisten yksilöä kunnioittava maailma sopii kuitenkin paremmin kuin vierojen yhteisöllisyys. Jokaisen on vain löydettävä oma paikkansa ja elettävä niin hyvä elämä kuin suinkin pystyy”, Fran selosti. ”En hyväksy kaikkia ihmisten tekoja, mutten hyväksy kaikkia vierojenkaan tekoja. Niin se vain menee.”
”Niin, minäkään en voi hyväksyä sitä, miten vierat katsovat sivusta maailman muutoksia ja piiloutuvat. Olemme kovin yhteisöllisiä, mutta silti muodostamme sisäpiirin, emmekä ajattele, että koko maailma voisi olla yhteisömme.”
”Siinä näet. Gillillä on aina kaksi puolta.”
Vierat keskustelivat yhteiskuntaeroista pitkän aikaa. Franista oli toisaalta hyvä, että Mjrnin oli todella vaikea hyväksyä joitain asioita. Toisaalta vanhempi nainen toivoi saavansa sisarensa hyväksynnän valinnoilleen. Oli kuitenkin vaikea hyväksyä sellaista, mitä ei todella ymmärtänyt. Ja ikävä totuus oli, ettei viera voinut ymmärtää ihmisten näkökulmaa, ennen kuin oli elänyt ihmisten kanssa. Silti ristiriitoja saattoi tulla. Ymmärrys loppui jossain vaiheessa, koska ihmiset ja vierat yksinkertaisesti ajattelivat eri tavoin. Toisaalta ristiriitoja oli yhtälailla kahden ihmisen tai kahden vieran välillä. Ehkä ne olivat vain jotain, jota ei voinut välttää, jos halusi elää yhteydessä toisten kanssa. Ne kuuluivat elämään.
Parin tunnin kuluttua Ashe tuli vapauttamaan vierat vartiosta ja istahti nuotion äärelle väsyneen oloisena. Kömpiessään siskonsa kanssa telttaan Fran pohti, että joukon olisi jossain vaiheessa levättävä yhdessä paikassa useampi yö. He tarvitsisivat kaikki unta. Jatkuva eteenpäin kulkeminen oli raskasta, eivätkä öiset vartiovuorot helpottaneet asiaa.
”Fran, sisko, miksi sinä jätit kylän? Jote ei koskaan kertonut”, olivat Mjrnin ensimmäiset sanat, kun ihmiset olivat kuulomatkan päässä heidän edellään.
”Kuuntelitko Metsää, kertoiko Hän mitään?”
”Ei. Hän kutsui sinua ainoastaan petturiksi.”
”Ja se minä olen, en enempää enkä vähempää. Minä en osannut kulkea vierojen polkua, vaan kävin väärälle tielle ja tein valintani. Nyt Metsä on sulkenut minut ulkopuolelle.”
Mjrn oli hiljaa pitkän aikaa. Fran pohti, voisiko hän kertoa kaiken sisarelleen, mutta totuus oli, ettei hän ollut puhunut tarkoista tapahtumista kenellekään. Oli parempi, ettei Mjrn tiennyt, sillä Fran ei halunnut siskonsa pelkäävän samalla tavoin kuin hän oli pelännyt vuosikymmeniä. Vasta Balthier oli vienyt pelon pois, eikä Mjrnillä ollut mahdollisuutta kokea tunteita, jotka oli varattu ihmisiä varten. Oli siis parempi, ettei hän kokisi pelkoakaan. Sitä paitsi, Fran uskoi nykyisin, etteivät kaikki vieramiehet olleet samanlaisia. Hänen kohdalleen oli vain sattunut huono tuuri.. tai ehkä Hehku oli vienyt miehestä voiton.
Viera pohti, olisiko hän lähtenyt, jos tapahtumat olisivat kulkeneet toisin. Hän oli miettinyt sitä usein. Niin paljon kuin hän Metsää rakastikin, hän tiesi, että toisessakin tilanteessa hän olisi tehnyt saman valinnan. Oliko kyse kohtalosta vai jostain muusta? Hän ei osannut sanoa. Hän oli kuitenkin varma, että tavalla tai toisella hän olisi jättänyt Metsän jossain vaiheessa elämäänsä. Jos joku olisi kysynyt häneltä perusteluita, hän ei olisi osannut niitä antaa. Hän vain tiesi asian olevan niin.
”Ei puhuta minusta. Mitä sinä olet tehnyt kaikki nämä vuodet?” Fran kysyi vuorostaan. Mjrn loi häneen pitkän katseen.
”Kaikki palaa aina sinuun, sisko. Jote ei antanut minun ryhtyä lisääntyjäksi, vaikka se olisi ollut äärimmäisen tärkeää kylän kannalta. Hän pelkäsi. Hän ei koskaan sanonut sitä, mutta hän pelkäsi, että katoaisin samalla tavalla kuin sinä”, Mjrn selitti.
”Haluaisitko sitten olla lisääntyjä?”
Mjrn kohautti olkapäitään ja tuijotti jonnekin kaukaisuuteen. ”Pidän lapsista, mutten tiedä. Olen tyytyväinen papitar-opintoihin, eivätkä ne estä minua yrittämästä hankkia lapsia jonain päivänä.”
”Onko Jotella lapsia?”
”Yksi poika, mutta hänet on jo lähetetty miesten kylään. Se oli kamalaa. En olisi halunnut päästää häntä menemään. Miehenaluksi hän oli oikein herttainen, niin kiltti ja kuuliainen, ja viisas. Pystytkö kuvittelemaan, että mies voi olla viisas?”
”Pystyn”, Fran vastasi ja vilkaisi ihmisiä, jotka kulkivat kaukana heidän edellään. Vierojen näkemys miehistä oli varsin yksipuolinen ja suppea. Ylipäätään vierat eivät tienneet oman kylänsä ulkopuolisista asioista niin paljon kuin heille uskoteltiin. Maailma ei loppunut kylän rajoihin. Ja mitä miehiin tuli, he eivät olleet niin yksinkertaisia olentoja kuin vierat halusivat uskoa. Miehillä oli tunteet ja älykkyyttä. He eivät olleet maailmassa vain auttaakseen naisia lisääntymään.
”Ihminen on ottanut sinut”, Mjrn totesi.
”Olet tarkkasilmäinen.”
”Tuo mies”, Mjrn totesi ja osoitti sormellaan Balthieria. ”Miksi? Ei vieran tule elää miesten kanssa, ei ihmisten. Hän on niin karkea.”
Fran hymähti mielessään. Mjrn ei tiennyt Balthierista mitään, mutta väitti tätä silti karkeaksi. Balthier oli vain lausunut Mjrnin kuullen muutaman kommentin, eivätkä ne olleet erityisen epäkohteliaita. Toisaalta Fran oli tottunut miehen puhetyyliin ja sanavalintoihin. Hän saattoi olla täysin väärä henkilö erottelemaan, mikä oli karkeaa ja mikä ei. Hän ei enää osannut ajatella asioita puhtaasti vierojen näkökulmasta. Pala ihmistä oli ottanut paikan hänen sisällään.
”Ehkä siksi pidänkin hänestä. Hän on niin ihminen eikä yritä olla muuta”, vanhempi viera vastasi. Balthierin ihmisyys teki miehestä niin rakastettavan. Totta kai muutkin asiat vaikuttivat, mutta Fran tiesi, ettei olisi koskaan voinut tuntea samalla tavalla vieramiestä kohtaan.
”Mutta..”
”Mjrn, Balthier on hyvä mies. Hän kohtelee minua hyvin. Minä olen onnellinen, joten älä huolehdi turhaan.”
”Entä Hehku? Minne sinä silloin menet? Kenen kanssa suoritat rituaalin? Sinähän olet lisääntyjä ja sinun tulee suorittaa se joka vuosi, kunnes saat lapsen.”
Fran puraisi huultaan. Hän tiesi, että Mjrn ei välttämättä ymmärtäisi hänen ja Balthierin järjestelyjä. Miten ihmeessä hän selittäisi, ettei hän ollut lähtenyt tapaamaan ketään Hehkun aikaan viimeiseen viiteenkymmeneen vuoteen? Että hän oli vetäytynyt yksinäisyyteen, kunnes oli tavannut Balthierin. Että hän oli varmistanut, ettei voinut saada lapsia, ennen kuin olisi oikea aika. Mjrnin korviin sellainen käytös kuulostaisi metsänpilkalta, joka oli hyvin suuri rikkomus. Siitä rangaistiin äärimmäisen ankarasti. Ei, Mjrnille ei voinut kertoa totuutta, vain vihjata siitä.
”Mjrn, minä elän ihmiselämää nyt”, Fran totesi kuin asia olisi ollut päivänselvä.
”Oletko sinä solminut ihmisten liiton?” nuorempi viera kauhistui. ”Sehän tarkoittaa, että olet orja miehelle!”
”En ole solminut liittoa, sillä kahden ihmisen tai ihmisen ja vieran välisiin sopimuksiin ei tarvita kenenkään siunausta. Elän, kuten ihmisnainen eläisi ihmismiehen kanssa, mutta tasa-arvoisena kumppanina. En ole orja.”
”Miten mies ja nainen voivat olla tasa-arvoisia? Miehethän ovat niin paljon alemmalla tasolla..”
”Eivät he lopulta ole. Miehillä on sellaista viisautta, jota ei ole naisille suotu. Molemmat ovat yhtä arvokkaita, yhtä tärkeitä ja omalla tavallaan älykkäitä ja merkityksellisiä.”
”Tuohan on kerettiläinen näkemys.”
”Mjrn, mitä muuta minulta voi olettaa?”
Molemmat hiljenivät. Fran tajusi olleensa oikeassa. Mjrnistä oli kasvatettu kunnollinen viera. Toisaalta naisesta tuntui, että hänen siskonsa kuitenkin kyseenalaisti asioita. Mjrn oli aina hyväksynyt hänen oudotkin ajatuksensa ja tekonsa, joten saattoi tulla aika, jolloin sisko hyväksyisi myös uuden elämäntavan.
Tietyllä tavalla olisi tietysti ollut parempi, jos Mjrn ei olisi koskaan hyväksynyt Franin valintoja. Silloin Mjrn pitäisi Ivalicea, ihmisten maailmaa, sellaisena paikkana, jossa ei koskaan voisi elää. Ihmiselämä kuulosti monen vieran korviin pelottavalta ja säädyttömältä, jota se tietysti jossain määrin olikin. Ei kuitenkaan sen enempää kuin vierojenkaan todelliset tavat. Vierojen elämää rajasivat tiukat säännöt ja määräykset, mutta rikkeitä tapahtui kaiken aikaa. Niistä vain vaiettiin ja katsottiin toisaalle, jos nähtiin jotain. Siten saatettiin säilyttää puhtauden illuusio. Ainoastaan räikeistä ja selkeästi näkyvistä rikkomuksista rangaistiin. Lisäksi vieran yhteiskunnallinen asema vaikutti rangaistukseen. Ylipapitar saattoi rikkoa sääntöjä, jos teki sen näennäisesti salassa, sillä hänen valtaansa ei tullut kyseenalaistaa kuin äärimmäisissä tilanteissa. Tavalliselle kansalaiselle samankaltaiset rikkomukset eivät olleet sallittuja tai hänen piti pystyä ainakin salaamaan ne hyvin tehokkaasti.
Toisaalta oli myös asioita, jotka herkemmin sallittiin tavallisille vieroille kuin ylemmälle kastille. Fran olisi saanut kuulla kunniansa, jos Jote olisi saanut tietää tapahtumista N’edran kanssa. Sen sijaan myöhemmin hän oli saanut selville, että tavallisen kansan joukossa eli vieroja, joille se oli normaalia käytöstä. Siitä ei puhuttu, mutta siitä ei myöskään rangaistu. Yleisellä tasolla kahden naisen suorittamaa rituaalia pidettiin äärimmäisen epäpyhänä ja säädyttömänä, sillä se ei voinut tuottaa jälkeläisiä.
Fran tajusi eksyneensä liian syvälle omiin ajatuksiinsa. Hän työnsi turhat mietteet mielestään ja vilkaisi Mjrniä.
”Kerro, millainen kylä nykyisin on? Näin sotureita siellä.”
”Niin, Jote päätti, että tarvitsemme suojelijoita.. tai luulen, että Metsä varmistaa, että olemme tarvittaessa valmiita puolustautumaan. Jotain on tulossa seuraavan sadan vuoden aikana”, Mjrn kertoi. ”Jote ei myönnä sitä. Olen kuitenkin itse puhunut Metsän kanssa. Niin, minä kuulen Hänen äänensä melkein yhtä hyvin kuin Jote. Meidän sukupolvemme näkee suuren muutoksen, joka on tuleva. Ja siksi Metsä tarvitsee soturinsa.”
”Sotureista tosiaan oli puhetta jo silloin, kun minä vielä asuin kotona”, Fran pohdiskeli. Hän tunsi pienen kateudenpistoksen. Hänkin oli kuullut Metsän äänen asuessaan viidakossa, muttei koskaan niin hyvin kuin Jote. Mjrn ja Jote olivat saaneet lahjan voimakkaampana kuin hän. Toisaalta jo sekin viittasi siihen, että kohtalo oli varannut hänelle muun osan tulevaisuudessa. ”Millainen tuo muutos on?”
”Metsä ei kerro. Hän vain käskee meidän olla valmiina.”
Metsä vastusti väkivaltaa, sen Fran tiesi. Hän muisti kuitenkin, että oli kuullut tarinoita vierasotureista. Levottomina aikoina oli ollut vieroja, jotka olivat taistelleet muita vastaan ottaakseen paikkansa tässä maailmassa. Siitä oli kuitenkin hyvin kauan, jopa vierojen mittapuun mukaan. Jos Metsä tarvitsisi sotureita taas, olisi jotain suurta tulossa. Sata vuotta, se oli pieni hetki. Fran tajusi, että jos hän selviäisi hengissä tulevasta taistelusta Dalmascan puolesta, myös hän saattaisi nähdä tulevan muutoksen.
Samassa totuus iski vieraa jälleen kerran takaraivoon kipeämmin kuin olisi tarvinnut. Fran näkisi tulevaisuuden. Hän vaeltaisi Ivalicessa yhä sadan vuoden päästä, eikä olisi muuttunut juuri lainkaan. Balthier kuitenkin kuolisi ennen sitä, samoin muut Franin uusista ystävistä. He jättäisivät maallisen maailman paljon aiemmin. Tulisi päivä, jolloin Fran olisi uudestaan menettänyt kaiken. Hän menettäisi onnensa.
Viera toivoi, että hänkin olisi ollut ihminen. Silloin hän olisi kuollut ajoissa. Hän voisi jakaa haudan Balthierin kanssa, hän voisi vanhentua yhdessä miehen kanssa. Hänen ei tarvitsisi nähdä ystäviensä poistuvan yksi kerrallaan.
Niin, ihmisen ja vieran suhde ei voinut koskaan päättyä onnellisesti. Jos se kestikin ihmiselämän ajan, viera jäi suremaan. Vierojen oli parempi pysyä omiensa parissa, samoin ihmisten omiensa. Fran oli tehnyt äärimmäisen virheen, kun hän oli antanut tilanteen lipsua näinkin pitkälle. Ja silti.. virhe teki hänet onnelliseksi. Kuinka väärin se sitten oli?
Fran tavallaan ymmärsi niitä vieroja, jotka elivät Ivalicessa, mutteivät sitoutuneet ihmisiin. Heillä oli suhteita miesten kanssa, mutta suhteet olivat niin lyhyitä, etteivät he ehtineet kiintyä kenenkään. Vierat suojelivat itseään. He kokivat tarvitsevansa läheisyyttä ja lämpöä, mutteivät halunneet sitoa itseään johonkin, jonka lopulta menettäisivät varmasti. Se oli täysin ymmärrettävää. Fran oli kuitenkin valinnut toisin.
Ehkä häntä onnistaisi samalla tavalla kuin Ktjniä, vieraa, jonka hän oli tavannut Nabudiksessa vain päivää ennen tuhoa. Ktjnin ihmismies oli jo vanha ja raihnainen, mutta nainen oli selvästi rakastanut häntä. He olivat saaneet kuolla yhdessä. Aiemmin Fran oli ajatellut, että Nabradian tuhossa oli ollut pelkkää pahaa, mutta kamalimmastakin asiasta löytyi aina jotain positiivista. Ktjn oli saanut poistua yhdessä miehensä kanssa. Hänen ei ollut tarvinnut jäädä Ivaliceen vielä pitkäksi aikaa ja kantaa surua sydämessään.
”Maailma muuttuu, eikö muutukin, Fran?” Mjrn keskeytti Franin ajatukset.
”Kyllä. Paljon muutoksia on ilmassa, eikä sen tietämiseksi tarvitse edes kuulla Metsän ääntä”, vanhempi viera vastasi. Häntä pelotti. Suuret voimat olivat liikkeellä. Ivalice tulisi muuttumaan, eikä hän voisi estää sitä. Kenties niin oli tarkoitus tapahtua, eikä hänellä edes olisi merkitystä. Hän oli vain yksi pieni henki monien muiden joukossa, pieni lehti suuressa puussa. Valitettavasti muutokset puussa vaikuttivat myös sen lehtiin.
”Ehkä vierojenkin on aika muuttua”, Mjrn ehdotti.
”He muuttuvat. Soturit ovat palanneet, se on vierojen osuus muutoksesta”, Fran totesi.
”Tarkoitan jotain suurempaa. Vierojen pitäisi laskeutua puista ja elää yhdessä koko maailman kanssa, eikä vain Metsän.”
”Ei. Metsä on tarkka omistaan, eikä ihmisten maailma ole vieroja varten.”
Koko vierakulttuuri tuhoutuisi lopulta, jos kaikki vierat jättäisivät kylänsä. Niin paljon ristiriitoja kuin kulttuurissa olikin, se oli kaunis ja arvokas kulttuuri. Se oli vierojen tapa elää, ja monet olivat onnellisia eläessään niin. Fran oli lähtenyt, mutta hän ei silti halunnut tuhota menneisyyttään, kotiaan, kulttuuriaan. Hän ei voinut enää palata, mutta hän halusi perinteiden säilyvän. Vain siten vierat voisivat säilyä.
Fran huokaisi. Hän toivoi, että voisi ajatella vain itseään ja Mjrniä. Heidän valintansa vaikuttaisivat kuitenkin isompiin kokonaisuuksiin. Itsekkyys saattoi olla paikallaan toisinaan, mutta nyt ei ollut sellainen hetki. Oli aika ajatella suurempaa hyvää. Balthier ei tajunnut sitä, sillä miehen mielestä yksilön etu meni aina yhteisön edun edelle.. tai ainakin suurimmassa osassa tapauksia. Mjrn saattoi kuitenkin ymmärtää, sillä vierat oli kasvatettu ajattelemaan ensisijaisesti yhteisöä. Ja Balthierille Franilla ei ollut minkäänlaista selitysvelvollisuutta, vaikka mies näyttikin niin ajattelevan.
”Unohdetaan politiikka. Ehdimme puhua siitä tarpeeksi, kun menemme tapaamaan Jotea Eruytiin”, Mjrn totesi yllättäen. Fran pani merkille, että nainen oli käyttänyt sanaa ”tavata”, eikä ”palata”. Viimeinen vierailu kylässä tulisi olemaan vaikea.
”Mistä sinä haluaisit puhua?” Fran kysyi yrittäen tavoittaa ääneensä mahdollisimman kevyen sävyn. Ei ollut mitään syytä pilata tätä hetkeä.
”Haluan kuulla, mitä sen jälkeen tapahtui, kun lähdit kylästä. Kerro minulle kaikki.”
Oli helpompaa puhua omasta elämästään kuin Mjrnin tulevaisuudesta, joten Fran ryhtyi kertomaan. Hän jätti joitain yksityiskohtia pois, mutta hän kävi kuitenkin läpi viimeiset viisikymmentä vuotta elämästään. Hän kertoi garifeista, jotka asuivat melko lähellä vierojen maita. Mjrn ei voinut hyväksyä heidän tapaansa metsästää eläimiä, eikä ymmärtänyt, miksi Fran oli liittynyt sellaiseen heimoon. Toisaalta hän oli kiitollinen garifeille, kun Fran kertoi erään heistä pelastaneen hänen henkensä.
Seuraavaksi Fran selosti, kuinka oli ratsastanut chocobolla ympäri Ozmonen tasankoa ja päätynyt lopulta Dalmascaan. Hän kertoi nomadeista, jotka asuivat kuivakaudella Gizan tasangoilla ja muuttivat muualle sadekaudeksi. Kukaan ei tiennyt, minne he todella menivät.
Fran puhui pitkään elämästään Rabanastressa ja siitä, kuinka oli tavannut prinsessa Ashen tämän ollessa vielä pieni, vaaleanpunainen ja parkuva vauva. Hän kuvaili myös huvittavan kohtaamisensa Centurion metsästäjäklaanin päällikön, Montblancin kanssa. Jälleen kerran Mjrn paheksui Franin valintaa ryhtyä metsästäjäksi. Toisaalta oli hyvä, että joku tappoi petoja, jotka vaanivat viattomia ohikulkijoita, mutta tappaminen oli periaatteellisista syistä väärin. Siihen ei pitänyt ryhtyä kevyesti.
Koko matkan ulos kaivoksista Mjrn kuunteli Franin kertomusta Ivalicesta ja siitä, mitä kaikkea viera oli nähnyt kulkiessaan pitkin maita ja mantuja. Nuoremmasta vierasta lentäminen oli täysin käsittämätön ajatus, mutta hän myönsi, että sininen taivas oli kaunis ja kutsuva. Samalla hän epäili, etteivät vierojen lait sallineet sen tavoittelemista, sillä Metsä oli lähtöisin maasta, eivätkä puutkaan tavoittaneet taivasta.
Chocoboilla ratsastaminen vaati uusia järjestelyitä, sillä joukon pääluku oli lisääntynyt yhdellä. Lopulta päädyttiin siihen, että Fran, Mjrn, Basch ja Penelo ratsastivat ensimmäisinä siltä varalta, että sotilaat olisivat yhä viidakon reunamilla. Basch voisi palata saman tien chocobojen kanssa hakemaan muita, kun taas vierat ja Penelo voisivat tarvittaessa keittää unijuomaa sotilaille ja väittää sitä lääkkeeksi.
”Valehteleminen on vastoin vierojen lakia”, Mjrn huomautti.
”Silti moni lipsauttaa valheen huuliltaan”, Fran tuhahti.
”On eri asia päättää etukäteen valehtelevansa kuin tehdä se hetken mielijohteesta. Suunniteltu rikkomus on pahempi kuin suunnittelematon.”
”Niin ja kun suunnittelet toisen kohtalon hänen puolestaan.. eikö sekin ole suuri rikkomus?” Balthier kysyi ja katsoi Frania silmiin. Viera käänsi katseensa toisaalle. Eikö mies voisi vain luovuttaa?
”Se on Metsän oikeus”, Mjrn vastasi. ”Vierat voivat toki valita kohtalonsa itse, mutta he tietävät, mitä silloin menettävät. Metsä on varannut jokaiselle oman, tärkeän kohtalon.”
”Mutta toisen vieran ei varmaankaan pitäisi suunnitella muiden kohtaloita?” Balthier varmisti.
”Ylipapitar voi tehdä niin, myös vanhimmat voivat ilmaista mielipiteensä. Ylipapitar kuulee Metsän äänen parhaiten ja vanhimmat ovat eläneet pisimpään. Heillä on tietoa, jota muilla ei ole. Yhdessä he ja ylipapitar osaavat päättää, mikä kellekin on parasta”, Mjrn selosti.
”Entä jos joku muu yrittäisi päättää?” mies kysyi.
”Se ei olisi sopivaa. Miksi sinä kyselet? Ei miesten pitäisi olla kiinnostuneita politiikasta ja uskonnosta.”
Fran näki, että Balthierin oli vaikea pitää ilmeensä kurissa. Muutkin näyttivät siltä, etteivät uskoneet korviaan. Niin, ihmisten maailmassa nimenomaan miehet tekivät poliittiset ja uskonnolliset päätökset. Ihmisten oli vaikea ymmärtää vierojen näkemystä miesten asemasta. Yhtälailla viera ei voinut noin vain ymmärtää ihmisten tapaa hoitaa asioita.
”Mjrn, seurassamme on tärkeitä ihmisiä, joita nuo sotilaat eivät saa nähdä”, Fran palasi alkuperäiseen aiheeseen.
”Valehteleminen heille on silti väärin.”
”He tekisivät enemmän väärin. Näit itsekin, miten sotilaat kohtelivat sinua. Pakottivat sinut kiven lähelle. He eivät ole hyviä miehiä, he ovat jopa vieramiesten alapuolella”, Fran pakottautui sanomaan. Hän oli vakuuttunut, että nimenomaiset kaksi miestä olivat hyviä ihmisiä. He olivat vain valinneet uran, jonka nimissä he joutuivat tekemään omatuntonsa vastaisia asioita.
Mjrn näytti punnitsevan siskonsa sanoja. Hänen kasvoillaan oli ilme, joka kertoi, ettei päätöstä ollut helppo tehdä. Fran pystyi hyvin kuvittelemaan, millaisia ristiriitoja Mjrn pyöritteli mielessään. Myös Franin oli ollut vaikea opetella ymmärtämään, ja ennen kaikkea hyväksymään, toisenlainen näkemys maailmasta. Oli hullua, että hän oli kapinoinut vierojen yhteiskuntamallia vastaan vuosia, mutta oli kuitenkin järkyttynyt joutuessaan tekemisiin toisenlaisen, tietyllä tavalla vapaamman mallin kanssa.
Tällaisia asioita ei käsitelty hetkessä. Vieläkin Fran törmäsi asioihin, joita hänen oli vaikea ymmärtää, saati sitten hyväksyä. Hän oli tietyllä tavalla osa ihmisten maailmaa ja samaan aikaan ulkopuolinen. Vaikka hän oli löytänyt sieltä oman paikkansa, hän ei todella kuulunut yhtään minnekään. Hänen oli täytynyt kehittää itselleen omannäköisensä elämäntapa, eikä se ollut sen enempää vierojen kuin ihmistenkään tapa elää ja ajatella. Keskitien kulkeminen ei ollut ollenkaan niin helppoa kuin joskus annettiin ymmärtää. Ääripäihin oli huomattavasti helpompi hakeutua, ellei sellainen sitten sotinut omia näkemyksiä vastaan.
Lopulta Mjrn suostui muiden vaatimukseen miesten nukuttamisesta unijuomalla, mikäli he olisivat vielä paikalla. Ilta oli kuitenkin jo laskeutumassa, joten välttämättä miehiä ei tarvitsisi nukuttaa ollenkaan.
Ratsastusmatka sujui hiljaisissa merkeissä. Naiset toivottivat Baschille sen päätteeksi turvallista paluumatkaa ja suuntasivat askeleensa lyhyeen solaan, josta pääsi aukealle. Sotilaiden nuotion jäänteet olivat yhä paikalla, mutta itse miehiä ei näkynyt missään. Fran oli varma, ettei haavoittunut mies voinut olla vielä kunnossa. Joko miehet olivat päättäneet siitä huolimatta lähteä matkaan tai heille oli tapahtunut jotain. Vierat tuskin olivat heihin kiinnittäneet huomiota, mutta garifit tapasivat auttaa toisia kulkijoita, jos metsästysretkillään sellaisiin törmäsivät.
”Tehdään leiri tähän. Lähdemme vasta aamulla Eruytiin”, Fran ilmoitti toisille. ”Jote tietää, että olet nyt turvassa, Mjrn. Meidän ei siis tarvitse turhaan kiirehtiä.”
Naiset ryhtyivät yhteistuumin kasaamaan nuotiota uudestaan. Teltat olivat Balthierilla ja Baschilla, joten niitä he eivät voineet vielä pystyttää. Illallisen valmistaminen kävi sen sijaan oikein hyvin.
”Sinä olet taitava ihmiseksi”, Mjrn totesi Penelolle yllättäen, kun tyttö hämmenteli piskuista kattilaa nuotion yllä. Vaaleahiuksinen tyttö nosti katseen keitoksestaan ja hymyili.
”Fran on opettanut minulle paljon. Tosin jouduin jo aiemmin opettelemaan itse ruuanlaittoa ja muuta, sillä vanhempani kuolivat kaksi vuotta sitten ja jäimme Vaanin kanssa katulapsiksi”, Penelo selitti.
”Sinulla oli äiti ja isä?” Mjrn kysäisi varovaisesti.
”Kaikilla on”, Penelo hymähti jokseenkin hämmästyneeseen sävyyn.
”Ihmiset elävät perheissä, joihin kuuluvat lapsien lisäksi sekä isä että äiti. Heillä miehet ja naiset eivät elä erillään”, Fran selitti, vaikka tiesi, että papittarille varmasti opetettiin tällaiset asiat niin perusteellisesti kuin mahdollista. Toisaalta vierojen tiedot olivat osittain vääriä. Sen Fran oli itse joutunut vuosien saatossa huomaamaan. Oli ollut yhtä aikaa sekä ärsyttävää että hienoa huomata, etteivät vieratkaan olleet täysin erehtymättömiä.
Syntyi hiljaisuus, kun Mjrn sulatteli asiaa. Ehkäpä hän ei ollut todella koskaan käsittänyt, miten läheisissä suhteissa ihmiset elivät toisiinsa nähden. Kun asioista luki vanhoista kirjoituksista tai kuunteli opettajan puhetta, ne pysyivät etäisinä, miltei tyhjänpäiväisinä. Sen sijaan vasta, kun niihin törmäsi oikeasti, ne muuttuivat todellisuudeksi.
”Sinä et ole kertonut itsestäsi oikeastaan mitään, Penelo”, Fran huomautti tytölle. ”Olet kuunnellut opetuksiani tarkasti ja kysellyt vieroista, mutten tiedä sinusta itsestäsi kovinkaan paljon.”
”Ei minussa ole mitään erikoista”, Penelo totesi.
”Minä kuulisin mielelläni”, Mjrn sanoi. ”Haluan oppia ymmärtämään ihmisiä paremmin, koska siten voin ymmärtää siskoani.”
Molemmat vierat käänsivät katseensa Peneloon, joka punastui kevyesti saamastaan huomiosta. Pitkän hiljaisuuden jälkeen tyttö sai kuitenkin suunsa auki. Fran tunsi omatunnonpistoksen, koska ei ollut aiemmin kysellyt Penelolta erityisemmin mitään, ellei asia ollut liittynyt magian opiskeluun.
”No, siis minä olen 17, Vaanin kanssa samanikäinen. Tiedän, ettei se teistä ole paljon mitään, mutta monet minun ikäiseni tytöt ovat jo menossa naimisiin, jollain on lapsiakin”, Penelo aloitti. ”Minä kuuluin keskiluokkaan, kun vanhempani olivat vielä elossa. Se tarkoittaa, ettemme olleet erityisen rikkaita, emmekä köyhiä. Isäni oli kauppias, äitini hoiti kotia ja minä olin hänen kanssaan. Tosin vietin aika paljon aikaa naapurinpojan ja hänen veljensä kanssa. Leikimme alakaupungissa ja joskus hiivimme salaa jopa viemäreihin.”
Penelo hiljeni hetkeksi ja keskittyi ilmeisesti muistelemaan mennyttä. Fran nojautui kiinnostuneena eteenpäin. Hän ei oikeastaan ollut kuullut kovin monia tarinoita tavallisten ihmisten elämästä. Balthieria ei voinut sanoa tavalliseksi miehen aatelisen taustan takia, Basch ja Ashe eivät olleet myöskään tavallista kansaa. Muutoin Fran oli ollut tekemisissä lähinnä metsästäjien ja piraattien kanssa, eikä heitäkään voinut luokitella Penelon mainitsemaan keskiluokkaan.
”Naapurinpojilla tarkoitan Vaania ja hänen veljeään Reksiä. Olimme ystäviä jo lapsina. Sitten, kun heidän vanhempansa kuolivat, he muuttivat meille. Reks kuitenkin liittyi armeijaan aika pian. Elimme tavallista perhe-elämää kuin Vaan olisi ollut minun veljeni. Isäni oli iloinen saadessaan toisen miehen taloon ja hän otti Vaanin välillä töihin mukaan. Se oli mukavaa ja turvallista aikaa.
”Mutta sitten Archadia tuhosi Landiksen ja Nabradian yhdessä hetkessä. Se pelästytti meidät kaikki. Reks lähetettiin joukkojen mukaan suojaamaan Nalbinan linnoitusta, minun isäni ja monet miehet kutsuttiin sinne myös. Vaan oli sen verran nuori, ettei häntä otettu vielä onneksi armeijan leipiin.
”Isä kuoli Nalbinan linnoituksen taistelussa, samassa missä Ashen aviomies, lordi Rasler. Reks menehtyi vain vähää myöhemmin hyökkäyksessä, jonka oli tarkoitus estää kuningas Raminasta allekirjoittamaan rauhansopimusta. Archadia valloitti Dalmascan ja sotilaat tunkeutuivat Rabanastreen. He tekivät, mitä heitä huvitti.
”Eräänä päivänä he tunkeutuivat meille kotiin, koska olivat saaneet vihjeen, jonka mukaan äitini harjoitti salakauppaa. Se oli totta, hän ei maksanut isän kauppatavaroista veroa arcadialaisille. Vaan pakotti minut pakenemaan, mutta he saivat äitini.. ja tappoivat hänet. Kotimme annettiin sotilaille käyttöön.”
”Tuohan on kamalaa!” Fran huudahti. Hän näki tapahtumien lipuvan silmiensä edessä, vaikkei edes tuntenut kaikkia kertomuksen ihmisiä. Hän oli itse ollut Nabradiassa suuren hyökkäyksen aikana ja nähnyt monien kuolevan. Silti Penelon kertomus tuntui vielä enemmän todelta. Se oli aito kokemus inhimillisestä kärsimyksestä, jota sota aiheutti. Se oli todiste siitä, kuinka väärin oli valloittaa muiden kotimaita vain oman vallanhalunsa takia. Vaynella ei taatusti ollut aavistustakaan, mitä hän oli tehnyt ihmisille.
”No, siitä on nyt kaksi vuotta. Muutimme Vaanin kanssa asumaan alakaupunkiin, eikä meillä ollut aluksi muuta kuin vaatteet, jotka olivat olleet päällämme paon aikana. Tutustuimme moniin katulapsiin ja muodostimme oman porukkamme. Vaan oli erinomainen varas, ja vaikken minä hyväksynyt hänen tapaansa toimia, muut tuntuivat katsovan häntä ylöspäin. Hänestä tuli tärkeä meille kaikille. Siksi oli kamalaa, kun hänet heitettiin tyrmään sinun ja Balthierin kanssa.
”Puoli vuotta elimme usein nälässä ja viluissamme. Sitten eräänä päivänä eräs bangaa-kauppias sattui piilopaikkaamme alakaupungissa. Hän lupasi ottaa meidät apulaisikseen. Vaan ja Kytes hoitivat juoksevia asioita, toimittivat esimerkiksi tavaroita asiakkaille. Minä ja Filo saimme hoitaa kauppaa ja auttaa kauppiasta järjestämään hyllyjä. Hän ei maksanut paljon, mutta vähäkin auttoi meitä. Migelolla on hyvä sydän. Toivon mukaan hän pitää edelleen hyvää huolta Kytesistä ja Filosta. He ovat minua ja Vaania nuorempia, ihan lapsia vielä.
”Osasyy siihen, että lähdin tälle matkalle, on kai, ettei minulla ole kotia, mihin palata. Migelo kyllä antoi meidän välillä nukkua kaupan takahuoneessa, mutta hänen piti varoa suututtamasta archadialaisia. Jos joskus palaan Rabanastreen, yritän saada oikean työn ja kodin. Kytes, Filo ja Vaan saavat tulla myös asumaan sinne, jos haluavat.”
Fran nyökkäsi ja halasi sitten Peneloa lämpimästi. Tyttö oli tosiaan kokenut elämässään kovia. Hänen perheensä oli kuollut ja hän oli joutunut elämään kadulla. Fran ei voinut olla pohtimatta, oliko kohtalo heittänyt heidät kaikki tarkoituksella yhteen. Tietyllä tavalla jokainen heistä oli menettänyt kaiken. Heidän siltansa menneisyyteen olivat poikki. Elämä oli ottanut odottamattoman suunnan.
”Mutta ei minulla ole hätää. En halua kuulostaa siltä. Vaan on kokopäivätyö kaikkine typeryyksineen ja olen saanut teistä uusia ystäviä”, Penelo naurahti. ”Olen itse asiassa aika onnellinen, vaikka tulevaisuus pelottaakin.”
”Tuleva pelottaa kaiketi kaikkia edustivat he mitä tahansa rotua”, Mjrn totesi. ”En voi sanoa, että ymmärtäisin, mitä olet kokenut. Minulla ei koskaan ollut äitiä, sillä hän kuoli synnytykseen, eikä isä ei merkitse vieroille mitään. Ymmärrän kuitenkin, että olet menettänyt jotain tärkeää ja tiedän, kuinka paljon se sattuu.”
”Olen pahoillani”, Fran mutisi. Mikään anteeksipyyntö ei koskaan tulisi riittämään. Eivät mitkään sanat, eivätkä teot voineet korjata menneitä virheitä.
Ashe, Larsa ja Vaan ilmestyivät paikalle kapeasta solasta. Basch oli palannut vielä kerran kaivoksille hakeakseen Balthierin, joka oli jäänyt viimeiseksi. Vaanilla oli mukana kumpikin teltta, joita hän ryhtyi Larsan kanssa pysyttämään Franin käskystä. Sillä välin vierat viimeistelivät illallisen ja ryhtyivät sitten jakamaan siitä kaikille, mutta jättivät myös Baschille ja Balthierille syötävää.
”Sotilaat eivät sitten olleet täällä”, Ashe totesi syödessään keittoaan.
”Eivät”, Fran vastasi prinsessalle. ”Mjrn, ehkä minun pitäisi esitellä ihmiset sinulle. Anteeksi, etten tehnyt sitä aiemmin. Minulla oli mielessä niin paljon muuta.”
”Ei se mitään. Tiedän jo, että tyttö on Penelo ja se mies Balthier”, Mjrn sanoi ystävällisesti.
”Aivan. Tässä on Dalmascan prinsessa ja tuleva kuningatar Ashelia B’Nargin Dalmasca. Hän on tavallaan yhtä korkeassa asemassa kuin ylipapitar”, Fran selosti. Ashe tervehti Mjrniä ystävällisesti, mutta selkeästi varautuneena. ”Vaan on se poika, josta Penelo puhui”, Fran jatkoi. ”Ja tämä tässä on lordi Larsa, Archadian keisarin nuorimmainen poika. Hänen asemansa on melkein sama kuin sinun.”
”Vaikka hän on väärää sukupuolta?” Mjrn kysyi kohottaen kulmiaan.
”Ihmisillä ei ole epätavallista, että miehet ovat korkeissa asemissa”, Ashe huomautti pistävästi.
Fran sivuutti prinsessan kommentin ja kietoi käsivartensa Mjrnin olkapäiden ympärille. ”Mjrn on vierojen ylipapittaren sisar. Ylipapitar vastaa vallaltaan kuningatarta”, hän kertoi Ashelle.
”Älä unohda, että Jote on sinunkin siskosi. Asemasi olisi korkeampi kuin minun, jos yhä asuisit Eruytissa”, Mjrn huomautti.
Ashen lusikka pysähtyi kesken matkan ja lopulta prinsessa laski sen takaisin lautaselle. Hän mittaili vieroja katseellaan hyvin tarkasti. Fran ei ollut koskaan tuntenut tarvetta leveillä entisellä yhteiskunnallisella asemallaan, mutta jokin hänen sisällään sanoi, että se oli keino saada Ashelta kunnioitusta niskojen nakkelemisen sijaan.
”En tiennytkään, että olet niin korkeassa asemassa”, Ashe totesi ja hymyili väkinäisesti.
”En katsonut tarpeelliseksi jakaa tietoa, sillä olen jättänyt niin kyläni kuin asemanikin”, Fran vastasi tyynesti. Oikeastaanhan hänen entisellä asemallaan ei ollut minkäänlaista merkitystä ihmisten maailmassa. Siitä oli siis täysin turha oikeastaan edes keskustella. Silti hän tunsi kummallista mielihyvää Ashen hämmennyksestä.
Lopulta Balthier ja Basch liittyivät myös joukkoon. Miehet toivat chocobot solan kautta aukealle ja päästivät ne laiduntamaan vapaasti. Linnut söivätkin hetken aikaa, mutta paneutuivat sitten makuulle lähelle toisiaan. Päivä oli ollut niille varmasti yhtä uuvuttava kuin matkalaisillekin. Sotilaiden käytössä olevat chocobot olivat toki tottuneet raskaisiin taakkoihin, mutta oli niidenkin jaksamisella rajansa.
Joukko söi illallisensa ja paneutui yöpuulle. Kukaan ei kysynyt Franilta, millä tavoin Mjrn auttaisi heitä pääsemään eteenpäin, mikä yllätti vieran. Hän oli olettanut, että vähintäänkin Ashe olisi vaatinut tietoa mahdollisimman pian, sillä prinsessalla tuntui olevan kova kiire Bur-Omisaceen. Kaikki kuitenkin antoivat Franin olla rauhassa Mjrnin kanssa, eivätkä kyselleet mitään. Viera todella arvosti saamaansa kohtelua, sillä hän tiesi ajan olevan käymässä vähiin.
”Miksi sinä muuten palasit Eruytiin?” Mjrn tiedusteli, kun hän ja Fran olivat jääneet kahdestaan nuotiolle. He olivat tarjoutuneet ottamaan ensimmäisen vartiovuoron, vaikka olivat yhtä väsyneitä kuin muutkin.
”Olen saattamassa Ashea pyhälle vuorelle”, Fran vastasi.
”Miksi?”
”Siellä odottaa joku, joka voi kenties ratkaista Ivalicessa syttymässä olevan sodan. Ja Gran Kiltias Anastasis on viisas mies, sen tiedät sinäkin. Ehkä hän voi auttaa nuorta prinsessaa löytämään oikean tien. Sellaisen, joka vie kohti rauhaa.”
”Minusta on outoa, että päädyit prinsessan saattueeseen. Tiedän, että selitit jo, miten se tapahtui, mutten silti osaa kuvitella sinua siihen rooliin. Ethän sinä ole alamainen kenellekään, paitsi Jotelle ja Metsälle.”
”En ole alamainen heillekään, sillä olen valinnut toisen tien. Ihmisten maailmassa en ole ylipapittaren sisko, olen vain yksi viera muiden joukossa.”
”Onko muitakin vieroja?”
”On. Ihmiset ovat hakanneet metsiä pohjoisessa, joten jotkut vierat ovat jääneet kodittomiksi ja muuttaneet Ivaliceen.”
”Sehän on kamalaa!”
”Se on. Osa vieroista on kuitenkin muuttanut kauemmas pohjoiseen. Toivon mukaan ihmiset tajuavat pysyä poissa sieltä.”
”Miten sinä voit hyväksyä ihmisten maailman?” Mjrn kysyi.
”Kaikissa kulttuureissa on vikansa. Vierat eivät tee kaikkea oikein eivätkä ihmisetkään. Minulle ihmisten yksilöä kunnioittava maailma sopii kuitenkin paremmin kuin vierojen yhteisöllisyys. Jokaisen on vain löydettävä oma paikkansa ja elettävä niin hyvä elämä kuin suinkin pystyy”, Fran selosti. ”En hyväksy kaikkia ihmisten tekoja, mutten hyväksy kaikkia vierojenkaan tekoja. Niin se vain menee.”
”Niin, minäkään en voi hyväksyä sitä, miten vierat katsovat sivusta maailman muutoksia ja piiloutuvat. Olemme kovin yhteisöllisiä, mutta silti muodostamme sisäpiirin, emmekä ajattele, että koko maailma voisi olla yhteisömme.”
”Siinä näet. Gillillä on aina kaksi puolta.”
Vierat keskustelivat yhteiskuntaeroista pitkän aikaa. Franista oli toisaalta hyvä, että Mjrnin oli todella vaikea hyväksyä joitain asioita. Toisaalta vanhempi nainen toivoi saavansa sisarensa hyväksynnän valinnoilleen. Oli kuitenkin vaikea hyväksyä sellaista, mitä ei todella ymmärtänyt. Ja ikävä totuus oli, ettei viera voinut ymmärtää ihmisten näkökulmaa, ennen kuin oli elänyt ihmisten kanssa. Silti ristiriitoja saattoi tulla. Ymmärrys loppui jossain vaiheessa, koska ihmiset ja vierat yksinkertaisesti ajattelivat eri tavoin. Toisaalta ristiriitoja oli yhtälailla kahden ihmisen tai kahden vieran välillä. Ehkä ne olivat vain jotain, jota ei voinut välttää, jos halusi elää yhteydessä toisten kanssa. Ne kuuluivat elämään.
Parin tunnin kuluttua Ashe tuli vapauttamaan vierat vartiosta ja istahti nuotion äärelle väsyneen oloisena. Kömpiessään siskonsa kanssa telttaan Fran pohti, että joukon olisi jossain vaiheessa levättävä yhdessä paikassa useampi yö. He tarvitsisivat kaikki unta. Jatkuva eteenpäin kulkeminen oli raskasta, eivätkä öiset vartiovuorot helpottaneet asiaa.
~o~
Aamulla joukko pakkasi tavaransa ja suuntasi kohti viidakkoa heti pikaisen aamiaisen jälkeen. Tällä kertaa hyttysistä ei ollut tietoakaan, mutta pimeän laskeuduttua ne kyllä palaisivat tavalliseen tapaansa. Jonkin verran auringonvaloa siivilöityi lehvistöjen lävitse. Kaikki oli kuitenkin vihreän hämärän peitossa, sillä lehdet suodattivat valon erinomaisen hyvin.
Fran tunsi tietyllä tavalla olevansa kotona, mutta samalla hänestä tuntui, että hän oli täysin väärässä paikassa. Metsä työnsi häntä pois. Vaistomaisesti hän tajusi tavoittelevansa kauan sitten kaulallaan roikkunutta korua, mutta sitä ei enää ollut. Se oli särkynyt, kun hän oli jättänyt Metsän. Nopea vilkaisu kertoi, ettei Mjrninkään kaulassa roikkunut korua, vaikka hän oli jo sen ikäinen, että hänellä olisi sellainen pitänyt olla.
Vanhempi viera tunsi jännittyvänsä, mitä lähemmäs Eruytia joukko kulki. Huolisiko Metsä Mjrnin takaisin? Jote kyllä kertoisi, miten asia oli. Täytyihän Metsän tietää, miten tärkeä Mjrn oli kylän kohtalolle. Franin olisi turha madella, anella tai pyydellä anteeksi. Hän ei voisi tehdä mitään. Häntä ei vain huolittaisi takaisin. Mjrnin kohdalla ei kuitenkaan välttämättä ollut liian myöhäistä.
Päivä oli puolessa välissä, kun matkalaiset saapuivat vierojen kylään. He kävelivät suoraan kylän keskustaan ja lähtivät sitten nousemaan puita kierteleviä polkuja pitkin kylän korkeimmalle paikalle. Monet loivat heihin paheksuvia katseita, Franiin ehkä pelokkaitakin. Olihan ennenkuulumatonta, että kylänsä hylännyt viera palasi takaisin. Sellaista ei yksinkertaisesti tapahtunut.
Jote odotti suuren talon edustalla saapuvia vieraita. Hänen rinnallaan seisoi muutama papitar ikään kuin vartiokaartina. Oli selvää, että Metsä oli antanut ilmoituksen heidän tulostaan.
Papittaret eivät paljastaneet mitään tunteita kasvoillaan, mutta Fran tiesi, että jopa he suhtautuivat omituiseen joukkoon epäilyksellä, sillä ihmiset olivat epäluotettavia ja epävakaita olentoja. Lisäksi papittaret lukivat Franin joksikin ihmistäkin pahemmaksi, joten ei ollut ihme, että he olivat Joten turvana. Fran ei olisi edes hämmästynyt, vaikka puissa olisi piileskellyt sotureita nuolet valmiina.
Vierojen ylipapitar silmäili hetken saapunutta joukkoa. Hän kohotti kätensä ja näytti kaulakorua; hopeisessa ketjussa roikkui pieni sininen kivi. Fran hymyili itsekseen. Mjrn siis hyväksyttäisiin takaisin. Metsä ei ollut täysin armoton, vaan ymmärsi satunnaisen hairahduksen. Ehkäpä näin oli jopa tarkoitettu tapahtuvaksi. Karkaaminen ja paluu muistuttaisivat Mjrnille ikuisesti, missä hänen todellinen paikkansa oli.
Franin yllätykseksi Jote kävelikin Vaanin eteen ja laski korun pojan käteen. Tällaista ei ollut tapahtunut koskaan vierojen historiassa. Yksikään ihminen ei ollut pidellyt pyhää korua, ei edes hipaissut sitä. Jote oli totisesti erilainen kuin aiemmat ylipapittaret.
”Kuulin Metsän kuiskaukset. Ota se”, Jote sanoi ilmeettömästi. ”Lenten kyynel on kulkulupa. Kulje Metsän halki ja lähde. Toisiin paikkoihin mene.”
Vaan huokaisi raskaasti. Hän soi vierojen ylipapittarelle pienen nyökkäyksen ja käänsi tälle selkänsä. Hän lähti astelemaan alas, pois vierojen luota. Muut ihmisistä seurasivat hänen perässään, mutta pysähtyivät kuullessaan Mjrnin äänen.
”Tässä ei voi olla kaikki!” viera huudahti. ”Minä näin sen, kun lähdin kylästä! Ivalice on muuttumassa! Kuinka vierat voivat vain olla tekemättä mitään?”
Joten kasvoilla käväisi kärsimystä, mutta hän piilotti tunteensa hyvin pian. Fran oli varma, ettei kovin moni edes huomannut hetkellistä ilmeen vaihdosta. Hän oli vuosien saatossa oppinut tarkkailemaan Jotea. Lisäksi hän oli ollut niitä harvoja, joiden seurassa Jote oli ylipäätään esittänyt mitään tunteita, yleensä ärtymystä ja turhautumista. Niinpä vieralla ei ollut vaikeuksia huomata muutosta isosiskossaan.
”Ivalice on ihmisiä varten. Metsä yksin on meille”, Jote sanoi kuin olisi selittänyt itsestään selvyyttä pienelle lapselle. Sellaisena Jote kaiketi Mjrniä pitikin.
”Se on väärin! Kuinka me voimme vain piilotella puissa, kun koko muu maailma on liikkeessä?” Mjrn tivasi. Jote aikoi vastata hänelle, mutta Mjrn rikkoi tabua ja puhui suoraan ylipapittaren päälle: ”Myös minä toivon voivani lähteä vapaasti – jättää tämän Metsän.”
”Älä tee sitä”, Fran puuttui puheeseen, ennen kuin Jote ehti vieläkään sanoa mitään.
Mjrn pyörähti ympäri vihainen katse silmissään ja tuijotti Frania. Ilmapiraatti-vieran vatsa kääntyi ahdistuksesta ympäri, mutta hän pakotti ilmeettömyyden kasvoilleen. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Vaikka hän oli jättänyt Metsän, hän ei koskaan olisi täysin vapaa. Hänen kohtalonsa ei ollut täällä, ei tässä kylässä, ei tässä viidakossa, mutta Mjrnin oli. Ja Fran oli ainoa, joka saattoi saada vieran jäämään. Valitettavasti teko aiheuttaisi vain tuskaa. Joskus kuitenkin suuremman hyvän eteen oli kärsittävä.
”Sinun täytyy pysytellä kaukana ihmisistä”, Fran jatkoi saatuaan tyynnytettyä itsensä. Tämä oli hänen viimeinen hetkensä todellisena vierana. Tällä kertaa hän ei pettäisi Jotea. Mjrnin hän valitettavasti joutuisi pettämään vielä pahemmin kuin edellisellä kerralla. ”Jää Metsään. Elä yhteydessä Metsään. Se on sinun polkusi.”
”Mutta Fran – siskoni!” Mjrn huudahti epätoivoisesti.
”En enää ole osa sinua”, Fran vastasi. Hän oli varma, että pakahtuisi omaan suruunsa ja murheeseensa. Silti yhtään siitä ei saanut välittyä Mjrnille. Jos nainen uskoisi, että hänen siskonsa ei välittänyt, hän ei enää lähtisi pois. Hänellä ei olisi ketään Ivalicessa, eikä Mjrn lähtisi yksin. ”Minä olen eronnut Metsästä ja kylästä. Minä voitin vapauteni. Vaan minun menneisyyteni on leikattu pois ikiajoiksi. Enää eivät korvani kuule Vihreää Sanaa. Tämä itsenäisyys.. tätäkö sinä haluat, Mjrn?”
Nuorin kolmesta vierasta katsoi vuoron perään siskojaan. Fran näki epätoivon hänen silmissään ja toivoi, että olisi voinut jotenkin ottaa sen pois.
”Siskoni..” Mjrn kuiskasi. Fran puisteli hänelle päätään.
”Ei, Mjrn. Vain yksi sisko sinulle nyt jää. Sinun täytyy unohtaa olemassaoloni.”
Mjrn tuijotti Frania hetken aikaa kyyneleet silmissään ja kääntyi sitten ympäri. Hän juoksi sisälle taloon välittämättä sen enempää Jotesta kuin papittaristakaan. Fran tunsi sydämensä murenevan samalla tavalla kuin Lenten kyynel oli aikoinaan murentunut hänen kaulaltaan.
”Olen pahoillani, että jouduin pakottamaan sinut tekemään tämän”, Jote sanoi Franille, kun Mjrn oli pamauttanut oven perässään kiinni. Fran katsoi siskoaan silmiin ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Jote jakoi hänen tuskansa. Jote tunsi kipua, koska joutui pakottamaan Mjrnin jäämään. Jote kärsi, koska oli Fran oli lähtenyt. Samaan aikaan ylipapitar tiesi, että näin kuului olla, eikä hän voinut tehdä toisin. Hän ei voinut muuttaa asioita. Joskus Frania suututti se, että loppujen lopuksi vierat olivat pelinappuloita paljon suurempien voimien edessä. Valinnanvapaus oli kaunis harha, mutta pelkkänä harhana se tulisi säilymään ikuisesti.
”Hän käy Metsän lakeja vastaan”, Fran vastasi siskolleen. ”Minä heitin nuo lait menemään. On parempi, että minä teen tämän. Parempi, että minä kuin hän, jonka itse täytyy lakeja pystyssä pitää.”
Niin, todellakin oli parempi, että Mjrn vihaisi Frania, olisi hänelle katkera. Joten kanssa Mjrnin täytyisi elää vielä kauan. Siksi Fran halusi, että vanhimman ja nuorimmaisen välille muodostuisi läheinen side. Mjrn ei saanut vihata Jotea.
Jote kohotti kätensä merkkiin, jonka Fran tunnisti hyvin. Vierapapittaret poistuivat äänettömästi paikalta kyseenalaistamatta käskyä. Fran tiesi, ettei kukaan heistä yrittäisi salakuunnella. Joten valta oli ehdoton.
”Sinä tiedät, että antaisin sinun jäädä, jos se olisi minun vallassani päättää”, Jote sanoi surullisesti. Franista oli hämmästyttävää huomata, että Jote yhä näytti hänelle tunteensa avoimesti, vaikka salasi ne muilta lähes poikkeuksetta. Ehkä se oli Joten tapa osoittaa, että hän välitti.
”Edes ylipapitar ei voi päättää kaikesta”, Fran totesi. Hän halusi kovasti vapauttaa Joten tuskasta, edes osasta siitä. ”Minä tein itse valintani. Olisin voinut jäädä ja elää minulle tarkoitettua elämää.”
”Minä olisin voinut antaa sinun saada tahtosi läpi. Näin, etteivät annetut tehtävät olleet sinua varten.”
”Ei, et sinä olisi voinut.”
”Fran..”
”Jote, minä ymmärrän nyt paremmin kuin ymmärsin silloin. Sinä teit, minkä teit, koska sinun oli pakko. Sinä olet ylipapitar ja sinun on ajateltava aina Metsää ennen muita, ennen itseäsi. Omilla haluillasi ei ole väliä, koska sinun tehtäväsi on toteuttaa Metsän tahto. Sinun valtasi on ehdoton niin kauan kuin toimit oikein, mutta jos hairahdut, Metsä käskee vanhimpia ottamaan valtasi pois.”
Vierat tuijottivat toisiaan Joten puistellessa surullisena päätään. ”Ei, Metsä tekisi samoin kuin Hän teki äidille.”
Fran veti syvään henkeä. Hän ei tiennyt, mistä Jote puhui. He eivät koskaan olleet keskustelleet äidistä. Jotkin puheenaiheet olivat tabuja. Ilmeisesti oli kuitenkin aika rikkoa sanattomat sopimukset.
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Sanon tämän kerran ja vain sinulle, koska lähdet pian. Äiti heitti lait syrjään, kuten sinäkin, mutta eri tavalla. Hän ei kunnioittanut vierojen tapoja, koska hän antoi sydämensä pettää itsensä. Hän taisteli kauan vastaan, mutta hävisi taistelun.”
”En ymmärrä.”
”Meillä kolmella on sama isä. On olemassa viera, jota voimme kutsua isäksi. Niin ei saa olla. Vieran ei pidä tietämän, kenen kanssa hän rituaalin suorittaa, eikä parin tule enää toiste kohtaaman toisiaan. Jos he sattuvat suorittamaan rituaalia samaan aikaan, on heidän valittava toinen partneri.”
Nyt oli Franin vuoro puistella päätään. Hän ei voinut uskoa, että äiti oli ollut rakastunut. Äiti oli aina ollut etäinen, kuuliainen Metsän laille, tehnyt kaiken oikein. Oli mahdotonta kuvitella, että hänen tuntemansa äiti olikin sydämeltään Metsälle yhtä petollinen kuin Fran itse.
”Minä näin aina äidin sinussa. En ihmettele, että lähdit, sillä niin hänkin halusi tehdä”, Jote jatkoi. ”Toivoin tietysti, että jäisit. Olin niin vihainen, kun et palannut sen Hehkun jälkeen. Se oli kamalaa. Nyt ymmärrän, että sinun sielusi on yhtä äidin sielun kanssa. Et voi olla onnellinen, jos et saa kulkea polkua, jota ei yleensä ole tarkoitettu vieralle.”
”Miksei Metsä ottanut minultakin elämää pois?” Fran kysyi. Jos äiti oli kuollut rakkauden takia, miksei Fran itse ollut kuollut lähdettyään ilman järkevää syytä.
”Sinulla on yhä paikkasi maailmassa. Se paikka vain ei ole täällä”, Jote sanoi. ”Metsä otti äidiltä elämän pois vasta, kun Mjrn oli syntynyt. Muistat sen varmasti yhtä hyvin kuin minäkin. Mjrn on tullut täyttämään sinun tehtäväsi, jos minun kohtaloni on jäädä lapsetta. Sinun tulee nyt täyttää omasi.”
”Sinulla on lapsi. Mjrn kertoi.”
”Poika on arvoton”, Jote tuhahti. Fran näki kuitenkin selvästi, että vaikka poika saattoikin olla vierakulttuurin näkökulmasta arvoton, Jotelle hän oli ollut rakas.
”Mikä hänen nimensä on?”
”Fren, muttet tule koskaan kohtaamaan häntä, enkä minäkään enää.”
”Arvostan valintaasi”, Fran totesi lyhyesti.
Vierasta tuntui, että hänen päässään humisi. Muutama viimeinen päivä oli käynyt pahasti hänen voimilleen. Paluu kylään ja siskojen tapaaminen. Hän oli saanut tietää paljon asioita, joista hänellä ei ollut ollut aavistustakaan. Kenties hänelle oli annettu liikaa tietoa kerralla, sillä hän ei uskonut pystyvänsä käsittelemään kaikkea uutta päässään. Menisi kauan, että hän pystyisi antamaan itselleen anteeksi sen, mitä hän oli tehnyt Mjrnille. Lisäksi hänen täytyisi muuttaa suhtautumistaan Joteen. He eivät edellisellä kerralla olleet eronneet kovinkaan lämpimissä väleissä.
Sitten oli vielä äiti. Fran oli luullut, että tiesi äidistä kaiken tietämisen arvoisen. Kuinka väärässä hän oli ollutkaan! Hän ei ollut koskaan tajunnut, että heidän äitinsä oli antanut sydämensä miehelle. Se tarkoitti, että Franilla oli isä, oikea isä niin kuin ihmisillä. Erona vain oli, ettei hän koskaan saisi tavata isäänsä, ei edes tietää tämän nimeä. Tuskin Jotekaan tiesi.
Viimeisenä Fran tajusi, että Jote oli sanonut hänellä olevan tehtävän kylän ulkopuolella. Jälleen kerran Fran oli varma siitä, että kukaan ei todella voinut päättää kohtaloaan. Metsä oli antanut hänen mennä, kuten monen muunkin, sillä Fran oli nähnyt muitakin vieroja Ivalicessa. Ehkäpä heillä oli sitten jokin suurempi tehtävä ihmisten maailmassa. Tarkoittiko se, että Metsänkin yläpuolella oli jotain? Oliko Metsänkin taivuttava jonkun tahtoon? Ajatus tuntui absurdilta, mutta aina oli mahdollista, että suuren takana oli jotain vielä suurempaa. Sillä hetkellä vieralle ei kuitenkaan merkinnyt se, hallitsiko joku Metsää. Häntä kiinnosti hänen oma asemansa.
”Minulla on pyyntö”, Fran sanoi kiihkeästi. ”Kuuntele Metsän ääntä minun puolestani. Minä pelkään.. pelkään, että Hän vihaa.”
Jote nyökkäsi siskolleen ja sulki silmänsä. Jokainen paikalla olija tunsi, kuinka ilma alkoi pyörteillä. Liike oli pientä, eikä se oikeastaan käynyt edes kunnon tuulesta. Joten ympärillä ilma oli vihreämpää kuin muualla. Fran puri kateellisena huultaan. Kerran hänkin oli pystynyt tuohon. Nyt hän olisi voinut yrittää tunteja kuulematta pihaustakaan. Metsä ei yksinkertaisesti vastannut hänelle.
Kun pyörteet ja vihreys olivat kadonneet, Jote avasi silmänsä ja katsoi jälleen kerran Frania.
”Metsä kaipaa sinua, lasta oksiensa alla”, ylipapitar vastasi sisarensa kysymykseen.
”Miellyttävä valhe tuo”, Fran hymähti ja yritti hymyillä. Hän näki, että Jote yritti vain saada edes hänet onnelliseksi nyt, kun Mrjn oli onneton, Jote itse kärsi muiden tuskasta ja omista menetyksistään. Kenties Joten olo olisi ollut parempi, jos edes Fran olisi sanonut kaiken olevan hyvin.
Fran käänsi selkänsä. Hänestä tuntui, ettei hän pystynyt astelemaan alas polkuja ja ulos kylästä. Edellisen kerran lähteminen oli ollut helpompaa. Nyt hän todella tiesi jättävänsä kaiken. Hän ei enää koskaan astuisi tähän kylään, ei enää koskaan tapaisi ketään sukulaisistaan. Lisäksi hän tietäisi, ettei Mjrn antaisi hänelle anteeksi ja että Jote surisi taas kerran hänen lähtöään.
”Ole varovainen”, Jote sanoi Franin selälle. ”Metsä on mustasukkainen ihmisille, jotka ovat ottaneet sinut.”
”Minähän olen vain yksi heistä, enkö olekin”, Fran vastasi hiljaa. ”Hyvästi, sisko.”
Fran käveli ihmisten ohi ja suunnisti kohti polkua, joka vei pois kylästä. Muut seurasivat hiljaisina hänen perässään. Viera oli yhtä aikaa onnellinen ja surullinen siitä, että hän oli saanut nähdä tämän päivän. Kaipuu oli kenties nyt suurempi kuin koskaan, mutta samalla hän oli saanut tietää tärkeitä asioita.
Äidin kuulemisen lahja ei ollut Franilla niin voimakkaana kuin kahdella muulla, koska hänelle oli annettu synnyinlahjana toinen tehtävä. Hän oli ollut määrä menettää lahja kokonaan, joten oli ollut parempi, ettei se ollut ollut hänellä erityisen voimakas. Korvauksena hän oli saanut samanlaisen sielun kuin äitinsä. Joku saattoi kutsua sitä petturin sieluksi, mutta Fran päätti nimittää sitä vaeltajan sieluksi. Sieluksi, joka osasi rakastaa kuin ihmisen sielu.
Mitä tahansa maailmalle tapahtuisikaan, olisi Eruytin ylipapitarsuvulla siinä osuus. Jote ja Mjrn palvelisivat Metsää syvällä rakkaudella. Fran taistelisi vierojen säilymisen puolesta kylän ulkopuolella. Metsällä oli ollut suuri suunnitelma alusta asti. Fran ei vain ollut nähnyt sitä aiemmin.
Valinnanvapaus oli kaunista harhaa.
Fran tunsi tietyllä tavalla olevansa kotona, mutta samalla hänestä tuntui, että hän oli täysin väärässä paikassa. Metsä työnsi häntä pois. Vaistomaisesti hän tajusi tavoittelevansa kauan sitten kaulallaan roikkunutta korua, mutta sitä ei enää ollut. Se oli särkynyt, kun hän oli jättänyt Metsän. Nopea vilkaisu kertoi, ettei Mjrninkään kaulassa roikkunut korua, vaikka hän oli jo sen ikäinen, että hänellä olisi sellainen pitänyt olla.
Vanhempi viera tunsi jännittyvänsä, mitä lähemmäs Eruytia joukko kulki. Huolisiko Metsä Mjrnin takaisin? Jote kyllä kertoisi, miten asia oli. Täytyihän Metsän tietää, miten tärkeä Mjrn oli kylän kohtalolle. Franin olisi turha madella, anella tai pyydellä anteeksi. Hän ei voisi tehdä mitään. Häntä ei vain huolittaisi takaisin. Mjrnin kohdalla ei kuitenkaan välttämättä ollut liian myöhäistä.
Päivä oli puolessa välissä, kun matkalaiset saapuivat vierojen kylään. He kävelivät suoraan kylän keskustaan ja lähtivät sitten nousemaan puita kierteleviä polkuja pitkin kylän korkeimmalle paikalle. Monet loivat heihin paheksuvia katseita, Franiin ehkä pelokkaitakin. Olihan ennenkuulumatonta, että kylänsä hylännyt viera palasi takaisin. Sellaista ei yksinkertaisesti tapahtunut.
Jote odotti suuren talon edustalla saapuvia vieraita. Hänen rinnallaan seisoi muutama papitar ikään kuin vartiokaartina. Oli selvää, että Metsä oli antanut ilmoituksen heidän tulostaan.
Papittaret eivät paljastaneet mitään tunteita kasvoillaan, mutta Fran tiesi, että jopa he suhtautuivat omituiseen joukkoon epäilyksellä, sillä ihmiset olivat epäluotettavia ja epävakaita olentoja. Lisäksi papittaret lukivat Franin joksikin ihmistäkin pahemmaksi, joten ei ollut ihme, että he olivat Joten turvana. Fran ei olisi edes hämmästynyt, vaikka puissa olisi piileskellyt sotureita nuolet valmiina.
Vierojen ylipapitar silmäili hetken saapunutta joukkoa. Hän kohotti kätensä ja näytti kaulakorua; hopeisessa ketjussa roikkui pieni sininen kivi. Fran hymyili itsekseen. Mjrn siis hyväksyttäisiin takaisin. Metsä ei ollut täysin armoton, vaan ymmärsi satunnaisen hairahduksen. Ehkäpä näin oli jopa tarkoitettu tapahtuvaksi. Karkaaminen ja paluu muistuttaisivat Mjrnille ikuisesti, missä hänen todellinen paikkansa oli.
Franin yllätykseksi Jote kävelikin Vaanin eteen ja laski korun pojan käteen. Tällaista ei ollut tapahtunut koskaan vierojen historiassa. Yksikään ihminen ei ollut pidellyt pyhää korua, ei edes hipaissut sitä. Jote oli totisesti erilainen kuin aiemmat ylipapittaret.
”Kuulin Metsän kuiskaukset. Ota se”, Jote sanoi ilmeettömästi. ”Lenten kyynel on kulkulupa. Kulje Metsän halki ja lähde. Toisiin paikkoihin mene.”
Vaan huokaisi raskaasti. Hän soi vierojen ylipapittarelle pienen nyökkäyksen ja käänsi tälle selkänsä. Hän lähti astelemaan alas, pois vierojen luota. Muut ihmisistä seurasivat hänen perässään, mutta pysähtyivät kuullessaan Mjrnin äänen.
”Tässä ei voi olla kaikki!” viera huudahti. ”Minä näin sen, kun lähdin kylästä! Ivalice on muuttumassa! Kuinka vierat voivat vain olla tekemättä mitään?”
Joten kasvoilla käväisi kärsimystä, mutta hän piilotti tunteensa hyvin pian. Fran oli varma, ettei kovin moni edes huomannut hetkellistä ilmeen vaihdosta. Hän oli vuosien saatossa oppinut tarkkailemaan Jotea. Lisäksi hän oli ollut niitä harvoja, joiden seurassa Jote oli ylipäätään esittänyt mitään tunteita, yleensä ärtymystä ja turhautumista. Niinpä vieralla ei ollut vaikeuksia huomata muutosta isosiskossaan.
”Ivalice on ihmisiä varten. Metsä yksin on meille”, Jote sanoi kuin olisi selittänyt itsestään selvyyttä pienelle lapselle. Sellaisena Jote kaiketi Mjrniä pitikin.
”Se on väärin! Kuinka me voimme vain piilotella puissa, kun koko muu maailma on liikkeessä?” Mjrn tivasi. Jote aikoi vastata hänelle, mutta Mjrn rikkoi tabua ja puhui suoraan ylipapittaren päälle: ”Myös minä toivon voivani lähteä vapaasti – jättää tämän Metsän.”
”Älä tee sitä”, Fran puuttui puheeseen, ennen kuin Jote ehti vieläkään sanoa mitään.
Mjrn pyörähti ympäri vihainen katse silmissään ja tuijotti Frania. Ilmapiraatti-vieran vatsa kääntyi ahdistuksesta ympäri, mutta hän pakotti ilmeettömyyden kasvoilleen. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Vaikka hän oli jättänyt Metsän, hän ei koskaan olisi täysin vapaa. Hänen kohtalonsa ei ollut täällä, ei tässä kylässä, ei tässä viidakossa, mutta Mjrnin oli. Ja Fran oli ainoa, joka saattoi saada vieran jäämään. Valitettavasti teko aiheuttaisi vain tuskaa. Joskus kuitenkin suuremman hyvän eteen oli kärsittävä.
”Sinun täytyy pysytellä kaukana ihmisistä”, Fran jatkoi saatuaan tyynnytettyä itsensä. Tämä oli hänen viimeinen hetkensä todellisena vierana. Tällä kertaa hän ei pettäisi Jotea. Mjrnin hän valitettavasti joutuisi pettämään vielä pahemmin kuin edellisellä kerralla. ”Jää Metsään. Elä yhteydessä Metsään. Se on sinun polkusi.”
”Mutta Fran – siskoni!” Mjrn huudahti epätoivoisesti.
”En enää ole osa sinua”, Fran vastasi. Hän oli varma, että pakahtuisi omaan suruunsa ja murheeseensa. Silti yhtään siitä ei saanut välittyä Mjrnille. Jos nainen uskoisi, että hänen siskonsa ei välittänyt, hän ei enää lähtisi pois. Hänellä ei olisi ketään Ivalicessa, eikä Mjrn lähtisi yksin. ”Minä olen eronnut Metsästä ja kylästä. Minä voitin vapauteni. Vaan minun menneisyyteni on leikattu pois ikiajoiksi. Enää eivät korvani kuule Vihreää Sanaa. Tämä itsenäisyys.. tätäkö sinä haluat, Mjrn?”
Nuorin kolmesta vierasta katsoi vuoron perään siskojaan. Fran näki epätoivon hänen silmissään ja toivoi, että olisi voinut jotenkin ottaa sen pois.
”Siskoni..” Mjrn kuiskasi. Fran puisteli hänelle päätään.
”Ei, Mjrn. Vain yksi sisko sinulle nyt jää. Sinun täytyy unohtaa olemassaoloni.”
Mjrn tuijotti Frania hetken aikaa kyyneleet silmissään ja kääntyi sitten ympäri. Hän juoksi sisälle taloon välittämättä sen enempää Jotesta kuin papittaristakaan. Fran tunsi sydämensä murenevan samalla tavalla kuin Lenten kyynel oli aikoinaan murentunut hänen kaulaltaan.
”Olen pahoillani, että jouduin pakottamaan sinut tekemään tämän”, Jote sanoi Franille, kun Mjrn oli pamauttanut oven perässään kiinni. Fran katsoi siskoaan silmiin ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Jote jakoi hänen tuskansa. Jote tunsi kipua, koska joutui pakottamaan Mjrnin jäämään. Jote kärsi, koska oli Fran oli lähtenyt. Samaan aikaan ylipapitar tiesi, että näin kuului olla, eikä hän voinut tehdä toisin. Hän ei voinut muuttaa asioita. Joskus Frania suututti se, että loppujen lopuksi vierat olivat pelinappuloita paljon suurempien voimien edessä. Valinnanvapaus oli kaunis harha, mutta pelkkänä harhana se tulisi säilymään ikuisesti.
”Hän käy Metsän lakeja vastaan”, Fran vastasi siskolleen. ”Minä heitin nuo lait menemään. On parempi, että minä teen tämän. Parempi, että minä kuin hän, jonka itse täytyy lakeja pystyssä pitää.”
Niin, todellakin oli parempi, että Mjrn vihaisi Frania, olisi hänelle katkera. Joten kanssa Mjrnin täytyisi elää vielä kauan. Siksi Fran halusi, että vanhimman ja nuorimmaisen välille muodostuisi läheinen side. Mjrn ei saanut vihata Jotea.
Jote kohotti kätensä merkkiin, jonka Fran tunnisti hyvin. Vierapapittaret poistuivat äänettömästi paikalta kyseenalaistamatta käskyä. Fran tiesi, ettei kukaan heistä yrittäisi salakuunnella. Joten valta oli ehdoton.
”Sinä tiedät, että antaisin sinun jäädä, jos se olisi minun vallassani päättää”, Jote sanoi surullisesti. Franista oli hämmästyttävää huomata, että Jote yhä näytti hänelle tunteensa avoimesti, vaikka salasi ne muilta lähes poikkeuksetta. Ehkä se oli Joten tapa osoittaa, että hän välitti.
”Edes ylipapitar ei voi päättää kaikesta”, Fran totesi. Hän halusi kovasti vapauttaa Joten tuskasta, edes osasta siitä. ”Minä tein itse valintani. Olisin voinut jäädä ja elää minulle tarkoitettua elämää.”
”Minä olisin voinut antaa sinun saada tahtosi läpi. Näin, etteivät annetut tehtävät olleet sinua varten.”
”Ei, et sinä olisi voinut.”
”Fran..”
”Jote, minä ymmärrän nyt paremmin kuin ymmärsin silloin. Sinä teit, minkä teit, koska sinun oli pakko. Sinä olet ylipapitar ja sinun on ajateltava aina Metsää ennen muita, ennen itseäsi. Omilla haluillasi ei ole väliä, koska sinun tehtäväsi on toteuttaa Metsän tahto. Sinun valtasi on ehdoton niin kauan kuin toimit oikein, mutta jos hairahdut, Metsä käskee vanhimpia ottamaan valtasi pois.”
Vierat tuijottivat toisiaan Joten puistellessa surullisena päätään. ”Ei, Metsä tekisi samoin kuin Hän teki äidille.”
Fran veti syvään henkeä. Hän ei tiennyt, mistä Jote puhui. He eivät koskaan olleet keskustelleet äidistä. Jotkin puheenaiheet olivat tabuja. Ilmeisesti oli kuitenkin aika rikkoa sanattomat sopimukset.
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Sanon tämän kerran ja vain sinulle, koska lähdet pian. Äiti heitti lait syrjään, kuten sinäkin, mutta eri tavalla. Hän ei kunnioittanut vierojen tapoja, koska hän antoi sydämensä pettää itsensä. Hän taisteli kauan vastaan, mutta hävisi taistelun.”
”En ymmärrä.”
”Meillä kolmella on sama isä. On olemassa viera, jota voimme kutsua isäksi. Niin ei saa olla. Vieran ei pidä tietämän, kenen kanssa hän rituaalin suorittaa, eikä parin tule enää toiste kohtaaman toisiaan. Jos he sattuvat suorittamaan rituaalia samaan aikaan, on heidän valittava toinen partneri.”
Nyt oli Franin vuoro puistella päätään. Hän ei voinut uskoa, että äiti oli ollut rakastunut. Äiti oli aina ollut etäinen, kuuliainen Metsän laille, tehnyt kaiken oikein. Oli mahdotonta kuvitella, että hänen tuntemansa äiti olikin sydämeltään Metsälle yhtä petollinen kuin Fran itse.
”Minä näin aina äidin sinussa. En ihmettele, että lähdit, sillä niin hänkin halusi tehdä”, Jote jatkoi. ”Toivoin tietysti, että jäisit. Olin niin vihainen, kun et palannut sen Hehkun jälkeen. Se oli kamalaa. Nyt ymmärrän, että sinun sielusi on yhtä äidin sielun kanssa. Et voi olla onnellinen, jos et saa kulkea polkua, jota ei yleensä ole tarkoitettu vieralle.”
”Miksei Metsä ottanut minultakin elämää pois?” Fran kysyi. Jos äiti oli kuollut rakkauden takia, miksei Fran itse ollut kuollut lähdettyään ilman järkevää syytä.
”Sinulla on yhä paikkasi maailmassa. Se paikka vain ei ole täällä”, Jote sanoi. ”Metsä otti äidiltä elämän pois vasta, kun Mjrn oli syntynyt. Muistat sen varmasti yhtä hyvin kuin minäkin. Mjrn on tullut täyttämään sinun tehtäväsi, jos minun kohtaloni on jäädä lapsetta. Sinun tulee nyt täyttää omasi.”
”Sinulla on lapsi. Mjrn kertoi.”
”Poika on arvoton”, Jote tuhahti. Fran näki kuitenkin selvästi, että vaikka poika saattoikin olla vierakulttuurin näkökulmasta arvoton, Jotelle hän oli ollut rakas.
”Mikä hänen nimensä on?”
”Fren, muttet tule koskaan kohtaamaan häntä, enkä minäkään enää.”
”Arvostan valintaasi”, Fran totesi lyhyesti.
Vierasta tuntui, että hänen päässään humisi. Muutama viimeinen päivä oli käynyt pahasti hänen voimilleen. Paluu kylään ja siskojen tapaaminen. Hän oli saanut tietää paljon asioita, joista hänellä ei ollut ollut aavistustakaan. Kenties hänelle oli annettu liikaa tietoa kerralla, sillä hän ei uskonut pystyvänsä käsittelemään kaikkea uutta päässään. Menisi kauan, että hän pystyisi antamaan itselleen anteeksi sen, mitä hän oli tehnyt Mjrnille. Lisäksi hänen täytyisi muuttaa suhtautumistaan Joteen. He eivät edellisellä kerralla olleet eronneet kovinkaan lämpimissä väleissä.
Sitten oli vielä äiti. Fran oli luullut, että tiesi äidistä kaiken tietämisen arvoisen. Kuinka väärässä hän oli ollutkaan! Hän ei ollut koskaan tajunnut, että heidän äitinsä oli antanut sydämensä miehelle. Se tarkoitti, että Franilla oli isä, oikea isä niin kuin ihmisillä. Erona vain oli, ettei hän koskaan saisi tavata isäänsä, ei edes tietää tämän nimeä. Tuskin Jotekaan tiesi.
Viimeisenä Fran tajusi, että Jote oli sanonut hänellä olevan tehtävän kylän ulkopuolella. Jälleen kerran Fran oli varma siitä, että kukaan ei todella voinut päättää kohtaloaan. Metsä oli antanut hänen mennä, kuten monen muunkin, sillä Fran oli nähnyt muitakin vieroja Ivalicessa. Ehkäpä heillä oli sitten jokin suurempi tehtävä ihmisten maailmassa. Tarkoittiko se, että Metsänkin yläpuolella oli jotain? Oliko Metsänkin taivuttava jonkun tahtoon? Ajatus tuntui absurdilta, mutta aina oli mahdollista, että suuren takana oli jotain vielä suurempaa. Sillä hetkellä vieralle ei kuitenkaan merkinnyt se, hallitsiko joku Metsää. Häntä kiinnosti hänen oma asemansa.
”Minulla on pyyntö”, Fran sanoi kiihkeästi. ”Kuuntele Metsän ääntä minun puolestani. Minä pelkään.. pelkään, että Hän vihaa.”
Jote nyökkäsi siskolleen ja sulki silmänsä. Jokainen paikalla olija tunsi, kuinka ilma alkoi pyörteillä. Liike oli pientä, eikä se oikeastaan käynyt edes kunnon tuulesta. Joten ympärillä ilma oli vihreämpää kuin muualla. Fran puri kateellisena huultaan. Kerran hänkin oli pystynyt tuohon. Nyt hän olisi voinut yrittää tunteja kuulematta pihaustakaan. Metsä ei yksinkertaisesti vastannut hänelle.
Kun pyörteet ja vihreys olivat kadonneet, Jote avasi silmänsä ja katsoi jälleen kerran Frania.
”Metsä kaipaa sinua, lasta oksiensa alla”, ylipapitar vastasi sisarensa kysymykseen.
”Miellyttävä valhe tuo”, Fran hymähti ja yritti hymyillä. Hän näki, että Jote yritti vain saada edes hänet onnelliseksi nyt, kun Mrjn oli onneton, Jote itse kärsi muiden tuskasta ja omista menetyksistään. Kenties Joten olo olisi ollut parempi, jos edes Fran olisi sanonut kaiken olevan hyvin.
Fran käänsi selkänsä. Hänestä tuntui, ettei hän pystynyt astelemaan alas polkuja ja ulos kylästä. Edellisen kerran lähteminen oli ollut helpompaa. Nyt hän todella tiesi jättävänsä kaiken. Hän ei enää koskaan astuisi tähän kylään, ei enää koskaan tapaisi ketään sukulaisistaan. Lisäksi hän tietäisi, ettei Mjrn antaisi hänelle anteeksi ja että Jote surisi taas kerran hänen lähtöään.
”Ole varovainen”, Jote sanoi Franin selälle. ”Metsä on mustasukkainen ihmisille, jotka ovat ottaneet sinut.”
”Minähän olen vain yksi heistä, enkö olekin”, Fran vastasi hiljaa. ”Hyvästi, sisko.”
Fran käveli ihmisten ohi ja suunnisti kohti polkua, joka vei pois kylästä. Muut seurasivat hiljaisina hänen perässään. Viera oli yhtä aikaa onnellinen ja surullinen siitä, että hän oli saanut nähdä tämän päivän. Kaipuu oli kenties nyt suurempi kuin koskaan, mutta samalla hän oli saanut tietää tärkeitä asioita.
Äidin kuulemisen lahja ei ollut Franilla niin voimakkaana kuin kahdella muulla, koska hänelle oli annettu synnyinlahjana toinen tehtävä. Hän oli ollut määrä menettää lahja kokonaan, joten oli ollut parempi, ettei se ollut ollut hänellä erityisen voimakas. Korvauksena hän oli saanut samanlaisen sielun kuin äitinsä. Joku saattoi kutsua sitä petturin sieluksi, mutta Fran päätti nimittää sitä vaeltajan sieluksi. Sieluksi, joka osasi rakastaa kuin ihmisen sielu.
Mitä tahansa maailmalle tapahtuisikaan, olisi Eruytin ylipapitarsuvulla siinä osuus. Jote ja Mjrn palvelisivat Metsää syvällä rakkaudella. Fran taistelisi vierojen säilymisen puolesta kylän ulkopuolella. Metsällä oli ollut suuri suunnitelma alusta asti. Fran ei vain ollut nähnyt sitä aiemmin.
Valinnanvapaus oli kaunista harhaa.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!