Ficcikirjasto

Tifa hiipi puoli kahdeksalta herättelemään Denzelin ja Marlenen aamupalalle. Silmät uhkasivat lupsahdella kiinni, sillä unet olivat lopulta taas kerran jääneet vähiin. Baarityö ja lapsiperhearki sopivat toisinaan varsin huonosti yhteen, ja pelkkä ajatus kitisevästä vauvasta sai tulevaisuuden näyttämään kaoottiselta. Shinran tarjous pelastaisi paljolta mutta hiersi vastakarvaan jo ihan vanhasta tottumuksesta.

Marlene jaksoi höpöttää edellisestä koulupäivästään aamiaisella, mutta Denzel oli yhä hiljainen. Tifa oli kiitollinen, että Rude oli jäänyt sänkyyn, sillä vieras mies olisi ollut Denzelille luultavasti liikaa tässä vaiheessa. Pojan piti ensin saada tottua ajatukseen erosta, ja silti kaikki muutokset tulisivat luultavasti liian nopeasti.

Tifa ei tiennyt, mitä olisi sanonut Denzelille lohdutukseksi. Rintaa kaihersi, kun hän mietti, miten oli vetänyt maton pois pojan jalkojen alta, vaikka tämä oli vasta alkanut sopeutua uuteen arkeensa ja elämään Tifan ja Cloudin kanssa. Silti kulissien pitäminen pystyssä oli lopulta mahdotonta. Ennen pitkään kaikki olisi joka tapauksessa paljastunut, joten oli oikeastaan parempi, että romahdus oli tapahtunut nyt eikä myöhemmin. Miksi kaiken vain piti sattua niin paljon?

”Muuttaako Cloud pois oikeasti?” Denzel kysyi, kun oli jo saanut repun selkäänsä.

”Emme ole vielä sopineet mitään tarkkaan, mutta luultavasti”, Tifa vastasi.

Kurkkuun nousi pala, kun Denzelin kasvoja pyyhkäisi pettymys. Tifa pörrötti hänen tukkaansa ja yritti pitää oman ilmeensä reippaana. Lasten ei tarvinnut tietää pyörremyrskystä, joka riehui hänen sisällään. Kumpikaan ei tarvinnut yhtään enempää kannettavaa, sillä molemmat olivat ikäänsä nähden saaneet jo kestää tarpeeksi surua ja murhetta. Kunpa Tifa olisi pystynyt suojelemaan heitä paremmin kaikelta.

”Ei Cloud sinun elämästäsi silti katoa. Saatte varmasti viettää paljon aikaa yhdessä”, Tifa sanoi Denzelille, joka tuhahti.

”Haluan asua Cloudin kanssa”, Denzel vastasi.

Tifan sydän ropisi palasina lattialle. Mikä oli saanut hänet edes kuvittelemaan, että Denzel jäisi automaattisesti asumaan hänen kanssaan? Eihän nykyisin se ollut mitenkään varmaa, ei Tifalla ollut mitään etuoikeutta suhteessa Cloudiin. Paitsi ehkä se, että Cloud oli usein päiväkausia pois kotoa, mutta todennäköisesti hän oli majaillut Renon luona eikä paketteja toimittamassa, ja kohta ei ollut enää aihetta salailuun…

Tifa ei ehtinyt vastata Denzelille, kun poika oli jo kadonnut ovesta kadulle Marlene kannoillaan. Kylmää ilmaa livahti sisään, ennen kuin ovi kolahti kiinni, ja baariin jäi vain hiljaisuus. Tifa kyykistyi oven eteen ja kiersi kädet polviensa ympärille. Eikö hän kaikista yrityksistä huolimatta merkinnyt Denzelille mitään? Tifa oli pyörittänyt arkea, huolehtinut ruoasta ja vaatteista, pyyhkinyt kyyneleet ja paikannut veriset polvet, kun Cloud oli huidellut pitkin maailmaa ja käynyt vain välillä kotona leikkimässä Denzelin kanssa… Ei olisi saanut ajatella näin itsekkäästi, mutta Denzelin sanat saivat rintaan tyhjän kolon, jota kukaan muu ei voinut täyttää.

Oliko oikein valita Rude, jos menetti samalla kaiken muun? Ja oliko edes enää mitään muuta vaihtoehtoa? Tietenkin Tifa voisi päättää elää yksin. Kyllä hän varmasti pärjäisi, vaikka alkuun voisi olla hankalaa. Silti se ei tuntunut oikealta, ei sellaiselta elämältä, jonka hän halusi.

Kädet kiertyivät Tifan ympärille ja vetivät hänet tiukkaan syleilyyn. Hän kellahti takamukselleen lattialle, kun Rude painoi hänet rintaansa vasten. Rudella ei ollut kenkiä jaloissaan, vaikka hän oli tullut baarin puolelle. Tifa päätyi istumaan hänen jalkojensa väliin ja antautui keinutukselle. Lämpö levisi hitaasti lihaksiin, muttei pyyhkinyt pois sisimmässä vellovaa tunnemylläkkää.

”Kaikki muuttuu paremmaksi”, Rude sanoi. ”Lupaan sen sinulle. Se vain vie aikaa.”

Tifa sulki silmänsä ja keskittyi tasaiseen ääneen. Hän halusi uskoa. Halusi niin kovin.

”Kuinka paljon kuulit?”

”Tarpeeksi. Poika on nyt rikki, mutta sinä paikkaat hänet. Etkä menetä häntä, vaikka hän asuisi Strifen kanssa.”

Lattialankut olivat viileät Tifan paljaita pakaroita vasten. Hän ei ollut aamulla vaivautunut pukemaan lisää vaatetta päälleen vaan oli tassutellut lasten kanssa alakertaan pelkässä yöpaidassaan. Rude oli huomattavasti lämpöisempi, vaikkei hänkään ollut pukenut kuin housut jalkaan. Paljasta rintaa vasten oli hyvä nojata ja kääriytyä turvalliseen tuoksuun.

Kukapa olisi uskonut, että Rude saattoi tuoksua turvalta? Jos joku olisi Tifalle vuosia sitten väittänyt, että hän vielä hakisi tukea Turkin syleilystä, hän olisi läpsäyttänyt puhujaa poskelle. Nuo päivät olivat kuitenkin nyt kaukana, eivät unohdettuja eivätkä edes merkityksettömiä, mutta jääneet menneisyyteen. Tapahtumat olivat muokanneet heitä ja tuoneet heidät tähän hetkeen 7th Heavenin lattialle sylitysten. Jokainen pieni kohtaaminen oli tarvittu, sillä ilman niitä he olisivat saattaneet olla eri ihmisiä ja vain kulkea toistensa ohitse todella katsomatta.

”Annetaan Denzelin tottua uuteen tilanteeseen. Voihan olla, että hän haluaa sittenkin asua meidän kanssamme”, Rude jatkoi, kun Tifa ei vastannut.

Sanat saivat Tifan kääntymään. Hän nosti jalkansa Ruden jalkojen ylitse ja hivuttautui liki. Sormet vaelsivat rintaa pitkin ylös, kunnes kädet asettuivat leveille hartioille. Kropan kireys hellitti hieman, rintaa ei puristanut yhtä pahasti kuin aiemmin. Oliko Tifa kuullut oikein?

”Aiommeko asua yhdessä?” hän kysyi ja pystyi hädin tuskin nostamaan katsettaan. Oli kuitenkin pakko, oli nähtävä Ruden silmät. Niihin saattoi luottaa, vaikkei omiin korviinsa olisi luottanut.

Rude sävähti, ja katseessa käväisi varjo. Tifa silitti paljaita olkapäitä, kuljetti sormiaan iholla, joka loi kontrastin hänen omansa kanssa. Hiljaisuus lankesi baariin jälleen. Se liimautui iholle, ryömi sen alle ja hiipi kohti sydäntä.

”Etkö halua?” Rude kysyi.

”Haluan. Ajattelin vain, että kaiken tekemäni jälkeen sinä et ehkä…”

”En olisi täällä, jos en haluaisi.”

Hymy kapusi Tifan huulille, ja hiljaisuuden kylmyys vetäytyi kauemmas. Kaikki järjestyisi. Palaset loksahtaisivat paikoilleen. Kunhan Denzel rauhoittuisi ja Shelke palaisi kotiin, kaikki olisi jälleen hyvin. Erilaista mutta hyvin. Parempaa kuin ennen.

Vasta nyt Tifa tajusi, kuinka kaikkea oli viime vuosina kehystänyt harmaus. Menneisyyden varjot olivat pitäneet hänestä kiinni samalla tavalla kuin Cloudista. Kun he olivat vapauttaneet itsensä ja toisensa toimimattomasta suhteesta, kumpikin saattoi hengittää ja ottaa elämän omiin käsiinsä. Maalata omat värinsä tulevaisuudelle.

Ruden kädet vaelsivat pitkin Tifan selkää. Niiden otteeseen oli hyvä antautua, olla vain ja tuntea kosketus jokaisella solulla. Yöpaita meni ryttyyn mutta juuri nyt sillä ei ollut mitään väliä.

”Eikö sinun tarvitse lähteä töihin?” Tifa kysyi.

”Pyysin Rufukselta tämän päivän vapaaksi.”

Koko päivä yhteistä aikaa. Lapset olisivat koulussa, mikä tarkoitti useamman tunnin keskeytymätöntä aikuisaikaa. Ilta oli valitettavasti varattu, koska perjantait olivat ruuhkaisia. Marie ei välttämättä pärjäisi yksin tiskin takana, ja ennen baarin avautumista täytyisi ruokkia lapset. Ehkä voisi tilata pizzaa. Suunnitelma alkoi pyöriä Tifan päässä vinhaa vauhtia.

”Tuo hymy lupaa hyvää.”

Rude otti tiukemman otteen Tifasta ja kiskoi heidät molemmat ylös lattialta. Viileys pyyhkäisi jalkoja. Baaria ei vielä tähän aikaan vuodesta kannattanut isommin lämmittää, sillä asiakkaat saivat lämmön nousemaan. Näin aamupäivällä syksyinen viileys työntyi sisälle ja sai värisemään, kun baarin puolelle erehtyi.

Ennen kuin Tifa ehti ajatella enempää, Rude kiepsautti kätensä hänen polvitaipeidensa alta ja suuntasi portaisiin. Tifa piti kiinni Ruden kaulasta. Cloud ja Barret olivat kantaneet häntä muutamia kertoja, mutta yksikään tilanne ei ollut vastannut tätä. Lataus ilmassa oli erilainen, sähkö rätisi Tifan ja Ruden välillä. Tifa ei kokenut olevansa sellainen herkkä neitokainen, joita kannettiin elokuvissa tai romanttisissa kirjoissa, mutta tällä hetkellä hän heittäytyi mieluusti tilanteeseen ja antoi asioiden kulkea omalla painollaan. Myös hänellä oli oikeus tarvita muita, olla vain ja antaa muiden huolehtia asioista.

Rude kantoi Tifan kylpyhuoneen ovelle ja laski alas sen edessä. Tifa kohotti katseensa ja näki hymyyn kaartuvat suupielet.

”Suihku ei haittaisi”, Rude sanoi.

Tifa nyökkäsi ja veti oven auki. Kaakelit tervehtivät viileinä jalkapohjia, ja kylmät väreet hivuttautuivat ylös jalkoja. Silti hän antoi Rude kiskoa yöpaidan yltään. Vaate katosi pyykkikoriin, ja kädet palasivat Tifan iholle. Ne kulkivat kylkiä pitkin hitaasti, hieroivat ja sivelivät, hivuttautuivat alavatsalle ja pysähtyivät. Tifan katse kääntyi peiliin, johon he piirtyivät molemmat. Katseet kohtasivat ennen kuin siirtyivät alemmas. Rude vei toista kättään ylemmäs, rintojen alapuolelle, ja paljasti kummun. Se oli orastava, niin pieni, ettei siihen olisi kiinnittänyt huomiota, jos ei olisi tiennyt, mitä katsoa. Saattoi se olla turvotustakin, Tifa huomautti itselleen. Ehkä hän kuvitteli vain. Silti hän oli näkevinään vatsansa kaareutuvan eri tavalla kuin aiemmin.

Oli yhä vaikea käsittää, että Tifan sisällä oli toinen elämä. Kaiken kaaoksen keskellä hän ei ollut pysähtynyt ajattelemaan sitä kunnolla. Hänen sisällään sykki toinen sydän, pienen pieni mutta todellinen. Hän ei ollut enää yksi vaan kaksi. Se oli yhtä aikaa kummallista ja luontevaa. Tifa ja Rude olivat vahingossa luoneet uuden elämän, jonka tarina oli vielä kokonaan kirjoittamatta. Aivot nyrjähtivät, kun sitä yritti käsittää.

Ruden käsi siveli Tifan vatsaa. Karheus hankasi ihoa, mutta tunne oli ainoastaan miellyttävä. Sanaakaan ei vaihdettu, koska juuri nyt niitä ei tarvittu. Tifa nojasi selkänsä vasten Ruden rintaa ja antoi hengityksensä tasaantua. Näin oli hyvä. Hän olisi jäänyt tähän hetkeen pysyvästi, jos se olisi ollut mahdollista. Juuri nyt kaikki hänen tarvitsemansa oli tässä.

Ruden huulet pyyhkäisivät Tifan hiuksia, ennen kuin työnsi tämän kohti suihkua. Vastentahtoisesti Tifa suostui siirtymään kauemmas. Kun hän vielä hapuili hanaa, hän kuuli, kuinka Rude riisui housunsa ja heivasi ne johonkin. Tuskin sentään pyykkikoriin, sillä eihän mies ollut tuonut vaihtovaatteita mukanaan.

Tifa ei ehtinyt saada suihkua valumaan, kun käsi jo liukui hänen selkänsä kaarta pitkin. Rude siirsi hiukset pois niskasta ja suuteli niskakuoppaa äärimmäisen hitaasti. Hampaat nirhaisivat ihoa ja kieli pyyhkäisi samaa kohtaa kuin anteeksipyyntönä. Tifa nojasi kyynärvartensa vasten kylmää kaakeliseinää, ja huomasi juuri tasoittuneen hengityksen käyvän kiihkeäksi. Tällä kertaa syynä ei kuitenkaan ollut epätoivo vaan kuumuus, joka hulahti vatsasta ylöspäin.

Kieli eteni niskakuopasta alemmas, seurasi selkärankaa liukuen mahdollisimman hitaasti. Tutki ja tunnusteli kuin ei olisi koskaan aiemmin tutustunut samaan reittiin, vaikkei kerta ollut ensimmäinen. Tifa antoi silmäluomiensa painua kiinni ja keskittyi tuntemaan jokaisen lipaisun kuin se olisi yhtä aikaa sekä ensimmäinen että viimeinen. Nyt ei ollut kiire mihinkään, aikaa oli koko päivä ja sen saattoi käyttää tähän hetkeen, jos niin halusi.

Ruden karheat kädet olivat lämpöiset, kun ne hyväilivät Tifan lanteita. Samalla hetkellä kieli tavoitti pakaroiden välin, ja huulet suukottivat kaaren syvintä kohtaa.

”Pysytkö pystyssä, jos käännyt toisinpäin?” Rude kysyi. Hänen äänensä oli käheä.

”Luulen niin.”

”Otan sinut kyllä kiinni, jos horjahdat.”

Tifa avasi silmänsä ja työnsi itsensä kauemmas seinästä. Hän kääntyi ympäri vain kohdatakseen Ruden katseen. Mies oli kyykistynyt hänen eteensä ja näytti täysin valmiilta toimintaan, muttei ollut Ruden tapaista syöksyä suoraan asiaan. Sen Tifa oli näiden nopeasti kuluneiden kuukausien aikana ehtinyt oppia. Kiire ja hätiköinti eivät taitaneet edes kuulua Ruden sanavarastoon.

Ruden etusormi siveli Tifan vasenta nilkkaa ja lähti kiemurtelemaan säärtä pitkin ylemmäs. Se pyörähti polven ympäri ja kohosi reidelle, kunnes vihdoin pääsi lantiolle asti. Käsi painui vasten ihoa ja työnsi Tifaa kohti seinää. Kaakeleiden kylmyys nosti ihon nyppylöille, kun Tifan selkä osui niihin. Sävähdys kulki koko hänen kehonsa lävitse.

Toinen käsi tarttui Tifan oikeaan nilkkaan ja kohotti jalkaa. Vasen jalkapohja liimautui kuivaan kaakelilattiaan, ja Tifa painoi myös kätensä vasten seinää. Kun Rude nosti hänen oikean jalkansa oman olkansa ylitse, huokaus karkasi Tifan huulilta. Hän muisti tämän hetken, vaikkei se ollut koskaan tapahtunut oikeasti. Juuri tässä, juuri tällä tavalla se oli mennyt. Ja Tifa tiesi, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Pelkkä ajatus sai hänet virtaamaan. Kuumuus muuttui korvennukseksi ja nousi tuoksuna ilmaan. Myös Ruden täytyi haistaa se, sillä hän veti syvään henkeä… ja oliko tuo hymy? Kyllä se oli.

Rude katsoi Tifaa suoraan silmiin, kun painoi suunsa vasten hänen jalkojensa väliä. Oli mahdotonta sanoa, kumpi sykähdytti syvemmältä; ruskeiden silmien polttava katse vai kielen lempeä kosketus. Katseet hitsautuivat yhteen samalla, kun kieli pyörähti juuri oikeassa kohdassa. Ruden käsi livahti pois lantiolta, ja sormet etsiytyivät Tifan sisäreidelle. Ne hiipivät ylemmäs samalla, kun kieli jatkoi omaa tehtäväänsä. Tifan kosteus valui jo kohti sormia, jotka tulivat vastaan aivan liian hitaasti.

Kun etusormi ja keskisormi vihdoin sipaisivat kosteuden lähdettä, Tifa oli valmis koukistamaan polveaan ja valumaan alemmas, mutta tällä kertaa Rude reagoi nopeammin. Sormet työntyivät Tifan sisälle ennen kuin hän ehti toteuttaa aiettaan. Hyvin pian ne vetäytyivät taas taemmas ja jäivät kieppumaan aukon suulle. Kiusasivat ja viettelivät samalla, kun pikkusormi hivuttautui toiseen suuntaan.

”Anna mennä”, Tifa sanoi, ja kaksi sormea työntyivät ehkä setin verran hänen sisälleen.

”Enemmän.”

Sormet liukuivat syvemmälle mutta viivyttelivät matkalla. Tahmeuden kosteuttama pikkusormi eteni samaa vauhtia taemmas. Tunne sai Tifan pakarat jännittymään, mutta hän ei tehnyt elettäkään estääkseen Rudea.

”Ole kiltti”, Tifa sanoi tai oikeastaan huohotti. Oli saatava enemmän ja mieluummin nopeammin.

Etusormen ja keskisormen seuraan tunkeutui kolmas, ja samalla hetkellä pikkusormen pää tavoitti kohteensa. Ruden katse ei irronnut hetkeksikään Tifan silmistä, mutta sekä sormien että kielen liike pysähtyi. Kun Rude kohotti kasvojaan, Tifa näki oman kosteutensa kiiltelevän hänen leuallaan.

”Sinulla on lupa kaikkeen”, Tifa sanoi.

”Mihin kaikkeen?”

Rude teki tuon tahallaan. Tifa tiesi sen ja oli hetken valmis kiroamaan miestä. Kukaan – Cloud – ei ollut koskaan pakottanut häntä sanottamaan halujaan. Asiat olivat vain tapahtuneet, mutta Rude ei suostunut sellaiseen. Hän halusi tietää, olla varma. Siinä oli jotain kiusallista… ja silti äärimmäisen… kiihottavaa?

Sanoja oli vain niin vaikea sanoa.

”Saat työntää sormet sisälleni rajustikin.” Tifa joutui pakottamaan jokaisen sanan ulos, ja kuumotus kipusi poskille asti niiden myötä.

”Myös pikkusormen?” Rude kysyi.

Tifa nielaisi ja nyökkäsi.

”En tee mitään, jos et sano sitä.”

”Tuo on kiusaamista.”

Rude pudisti päätään. Hymy ei väistynyt silmistä, vaikka sanat olivat vakavia.

”En halua tehdä mitään sellaista, mitä et aidosti halua. Minulle on tärkeää, että nautit jokaisesta hetkestä”, hän sanoi. Sanojen myötä huulille karkasi pieni virnistys. ”Tosin on myönnettävä, että rakastan tuota punaa poskillasi ja sitä, miten sanat kiemurtelevat ulos suustasi. Vielä enemmän rakastan sitä, että anot minua tekemään jotain.”

Oliko mahdollista sulaa lattialle? Tifa alkoi epäillä, ettei hänen jalkansa kantaisi enää kauaa. Sitä suuremmalla syyllä oli saatava Rude etenemään.

”Ole hellä pikkusormen kanssa.” Tifa kykeni vain kuiskaamaan, mutta se riitti Rudelle.

Rude painoi jälleen suunsa vasten Tifan herkintä kohtaa ja kiepsautti kieltään sen ympäri. Sormet vetäytyivät ulos ja työntyivät takaisin sisälle, mutta liike kävi hitaasti, sillä samaan aikaan pikkusormi ei enää vain leikitellyt vaan upposi sekin Tifan sisälle paikkaan, johon hän ei ollut koskaan kuvitellut päästävänsä ketään. Vaikkei sormi ulottunut kovin syvälle, tunne oli hämmentävä. Tifa valui kosteutta suoraan Ruden kädelle eikä enää pystynyt katsomaan miestä silmiin, sillä hän luomensa vain lupsahtivat kiinni samalla, kun huohotus purkautui huulilta. Silmäluomille piirtyi tähtisade, kun Rude jatkoi, jatkoi ja jatkoi. Kuuma aalto nousi alavatsalta ja pyyhkäisi Tifan ylitse niin, että hänen jalkansa alkoivat täristä eikä hän ollut enää lainkaan varma, että nojasi seinään.

Kädet nappasivat Tifan syleilyynsä, ennen kuin hän ehti syöksyä lattialle. Ruden hengitys hyväili hänen poskeaan.

”Ehkä olisi kuitenkin pitänyt viedä sinut makuuhuoneeseen”, Rude sanoi.

”Ei, näin on hyvä.”

Tifa avasi silmänsä ja painoi suudelman Ruden huulille. Sen oli tarkoitus olla kepeä, mutta syveni nopeasti, kun Ruden kieli työntyi Tifan suuhun ja maistui himolta. Kädet pusersivat häntä vasten miehen rintaa, ja kuumat aallot vyöryivät jälleen koko kehon ylitse.

Rude kohottautui Tifa mukanaan, vaikka Tifan jalat tuntuivat yhä huterilta. Kaakeli oli jälleen kylmä hänen selkäänsä vasten, kun Rude tarttui takapuolen alta ja painoi kiinni seinään. Vaistomaisesti Tifa kiersi jalkansa hänen vyötärönsä ympärille, ja miltei samalla hetkellä Rude työntyi sisälle. Edellisiltana liike oli alkuun tehnyt kipeää, mutta tällä kertaa Rude pääsi etenemään vaivattomasti ja täytti Tifan kokonaan.

Hengitys pyyhki Tifan kaulaa, ja hänen hiuksensa levisivät kaikkialle. Ne liimautuivat seinään ja hiestä kostuneeseen ihoon, takertuivat sekä häneen että Rudeen. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, kun Rude pusertautui yhä tiiviimmin kiinni Tifaan kuin olisi halunnut olla yhtä hänen kanssaan. Ja siltä se melkein tuntui. He olivat yhtä ja samaa. Sykkivää halua, joka oli niin paljon enemmän.