Luku 41
Pieni miekkamies
Janen aamu alkoi kun joku kiskaisi hänen peittonsa pois ja karjui suoraan hänen korvaansa, että oli aika herätä. Nuori nainen avasi silmänsä hitusen tympääntyneenä, sillä häntä ei todellakaan huvittanut nousta ylös. Harvoin hänellä oli tilaisuutta nukkua näin hyvässä sängyssä ja hän olisi halunnut nauttia vielä hetkisen.
”Nouse nyt! Pitää syödä ja lähteä katsomaan Will-sedän miekkoja!” Tom hihkui. Poika oli jopa saanut kiskottua vaatteet päälleen ja näytti kaikin puolin lähtövalmiilta.
Huokaisten Jane nousi sängystä ja ryhtyi vaihtamaan vaatteitaan. Tom hyppi tasajalkaa hänen vieressään eikä olisi ilmeisesti millään malttanut odottaa, että nainen suoriutuisi tuosta tehtävästään.
”Oletko varma, että edes isäsi on herännyt vielä?” Jane tuhahti pojalle väsyneesti.
”En tiedä, mutta voin mennä katsomaan!” Tom hihkaisi ja juoksi ulos huoneesta jättäen oven auki. Jane huokaisi uudestaan ja napitti paitansa varsin nopeasti suunnaten sitten askeleensa alakertaan.
Hetken päästä nuori nainen oli löytänyt tiensä ruokasaliin, jossa kaikki muut jo Tomia lukuun ottamatta istuivatkin.
”Huomenta, neiti Sparrow, haluaisitteko aamiaista?” hovimestari tiedusteli vetäessään Janelle tuolin. Yhä puoliunisena Jane istui tuoliin ja nyökkäsi.
”Missä Tom on?” Jack tiedusteli sisareltaan suu täynnä tuoretta sämpylää.
”Meni etsimään sinua”, Jane vastasi haukotellen. ”Se poika ei pysy housuissaan kun tietää, että jotain jännittävää on tulossa.”
”Tullut isäänsä”, Ann mutisi hiljaa.
”No, sinä vaikeutat kummasti sitä housuissa pysymistä”, Jack vastasi naurahtaen juuri, kun Tom ryntäsi huoneeseen. Ann läpsäisi miestään leikkisästi käsivarteen mutta punastui silti kevyesti.
Tom tunki pöytään istumaan napaten saman tien itselleen sämpylän. Hetken päästä hovimestari palasi huoneeseen tuoden Janelle teekupin, johon hän kaatoi lämmintä juomaa. Hän toi naiselle myös lautasen ja ruokailuvälineet kääntyen sitten Tomin puoleen.
”Haluaisiko nuoriherra Sparrow kenties teetä?” mies kysyi pojalta.
”Se on laivapoika Spallow”, Tom korjasi, eikä kenelläkään ollut epäilystäkään siitä, mistä poika oli tuon tavan oppinut. ”Ja tee on pahaa.”
Hovimestari tyytyi nyökkäämään ja poistui hakemaan pojalle pelkästään lautasen ja ruokailuvälineet, joita tämä tuskin olisi tarvinnut. Tom keskittyi tyytyväisenä mutustelemaan sämpyläänsä kunnes loi katseen isäänsä.
”Isi?” hän sanoi.
”Niin?”
”Miellyttikö äiti sua viime yönä?” Tom kysyi täysin vakavin ilmein. Jack sen sijaan oli tukehtua teehensä. Tom ei voinut muuta kuin kummastella, miksi aikuiset suhtautuivat tähän aiheeseen niin omituisesti.
”Tom, se on aikuisten asia, eikä sinun tarvitse vielä tietää siitä”, Ann vastasi Jackin puolesta posket yhä punoittaen. Olisiko aika kertoa pojalle kukista ja mehiläisistä?
”Jane keltoi jo siitä eilen”, Tom valaisi välittömästi äitiään ja virnisti leveästi.
”Vai niin”, Annin ääni muuttui astetta hyytävämmäksi, eikä hänen katseensa ollut yhtään ääntä lämpimämpi, kun hän vilkaisi kälyään. ”Jospa kuitenkin puhuisimme tästä aiheesta joskus toiste. Se ei ole sopiva ruokapöytään.”
Tom tiesi äitinsä äänestä, että nyt oli aika pitää suunsa kiinni. Kun hän hiljeni, aikuiset alkoivat keskustella välittömästi muista asioista. Poika ahmi muutaman sämpylän pohtien edelleen, miksi aikuisten kuullen ei saanut puhua joistain asioista. Useimmiten sellaisten kohdalla hänelle sanottiin, etteivät ne kuuluneet hänen ikäiselleen tai että hän kyllä ymmärtäisi, kun kasvaisi isommaksi. Se oli typerää. Ei hän halunnut tietää asioita sitten, kun oli iso. Hän halusi tietää ne nyt!
Pikkupojan kiukkuiset pohdinnat kuitenkin keskeytyivät kun hänen isänsä ilmoitti, että oli aika lähteä Will-sedän pajalle. Tom ampaisi pöydästä ylös kuin nuoli ja alkoi jälleen pomppia tasajalkaa.
”Mennään jo! Mennään jo!” hän hihkui ja tarttui Willia kädestä. Will naurahti ja nostikin saman tien pojan hartioilleen.
”No, mennäänpä sitten, vaikka tulet kyllä pettymään. Ei siellä ole kuin muutama miekka ja vanha aasi”, hän kertoi hymyillen.
”Mikä on aasi?” Tom halusi tietää vielä ennen kuin hän ja Will katosivat ulos ovesta Janen ja Jackin seuratessa.
”Nähdään myöhemmin, rakas!” Jack huudahti Annille vielä oven suusta mennessään.
”Haluaisitko mennä puutarhaan kävelemään?” Elizabeth tiedusteli Annilta muiden poistuttua paikalta.
”No, mikäs siinä”, Ann vastasi hymyillen. Ehkäpä olisi korkea aika yrittää ystävystyä Lizin kanssa. Tätä nykyä he jopa tulivat toimeen, mutta ei heitä voinut kutsua edes kavereiksi.
Naiset nousivat pöydän äärestä ja suuntasivat askeleensa puutarhaan. Annin täytyi myöntää, että Liz oli todella panostanut sen hoitoon. Punahiuksinen nuori nainen ei tunnistanut puoliakaan siellä kasvavista kukista - tosin hän ei ollut koskaan ollutkaan kovin hyvä sillä alalla - mutta kauniita ne olivat joka tapauksessa. Joistain pensaista lähti melko raskas tuoksu, ja ne Ann kiersi mieluummin hieman kauempaa.
”Puutarhanhoito taitaa olla sinun alaasi”, Ann sanoi ystävällisesti.
”No, ei minulla ole ollut oikein muutakaan tekemistä viime aikoina. Kukat ovat minun lapsiani”, Liz vastasi hymyillen hieman surumielisesti.
Ann vilkaisi Liziä syrjäsilmällä tietämättä, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Kysymykset polttelivat hänen huulillaan, mutta niitä ei välttämättä ollut sopivaa esittää. Elizabeth ratkaisi kuitenkin ongelman hänen puolestaan.
”Sinulle ja Jackille ei ilmeisesti ole vielä siunaantunut toista lasta?” hän kysyi vilkuillen samalla varovaisesti toisen naisen vatsaa.
”Ei ole”, Ann vastasi. ”Tosin yhdessäkin on jo tarpeeksi työtä minulle.”
”Niin… Tuota, tiedän, ettei tämä ole sopivaa, mutta en tiedä, keneltä muulta voisin kysyä. Onko siihen joku syy?”
”Tomin syntymän jälkeen minulle kerrottiin, etten voisi koskaan saada toista lasta, koska synnytys vahingoitti minua jollain tavalla”, Ann sanoi avoimesti. Ihme kyllä asia ei oikeastaan vaivannut häntä. Itse asiassa sen jälkeen, kun hän oli toipunut alkujärkytyksestä, se oli tuntunut vain helpotukselta. Ainakaan hänen ei tarvitsisi murehtia, mistä olisi keksinyt kondomin ennen oikeaa aikaa.
Liz katseli Annia mietteliäänä. Siihen, ettei tämä saanut enää lapsia, oli selvä syy. Sen sijaan hänen lapsettomuuteensa ei ollut.
”Luuletko, että minulla voisi olla sama… vaikken olekaan saanut yhtään lasta?” hän uteli varovaisesti. Hän oli jo vuosia aiemmin huomannut, että Ann tiesi yllättävän paljon yllättävistä asioista, vaikka olikin nainen ja merirosvo.
”No, en oikein tiedä”, Ann vastasi epävarmasti. Hän vajosi ajatuksiinsa yrittäen muistella biologiantunteja kaukana tulevaisuudessa sekä kaikkea sitä tietoa, mitä hän oli aikoinaan netistä ahminut. ”Voi olla, että sinulla on jokin… hmmm… fyysinen juttu, jonka takia et voi saada lapsia. Toisaalta vika voi olla Willissäkin, tai teissä molemmissa”, hän sanoi lopulta. Tieto ei näyttänyt tuovan helpotusta Elizabethille.
”Miten sen voisi saada selville? Voiko sille tehdä jotain?”
Ann oli avata suunsa ja kertoa Lizille kokeista, jotka voitaisiin tehdä sairaalassa, sekä adoptiosta ja keinohedelmöityksestä. Ajoissa hän kuitenkin tajusi, ettei voinut sanoa mitään sellaista. Hän oli saapunut Karibialle jo useita vuosia sitten, mutta näköjään edelleen hän välillä unohti, ettei ollut enää 2000-luvulla.
”Luulen, että siihen on vain yksi keino, mutta se olisi sopimatonta”, hän totesi. ”Tiedät varmaankin, mitä tarkoitan?”
”En…” Liz vastasi ensin, mutta kalpeni sitten. ”En koskaan voisi tehdä niin! Se rikkoisi Jumalan käskyjä!”
”Sitten ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa yrittämistä… Ellette voi ottaa jonkun toisen lasta hoidettavaksenne. Täällä ei taida olla orpokotia?”
”Ei ole. Lähin on varmaankin jossain päin Eurooppaa”, Liz arveli surullisesti. Naisen silmissä oli kyyneleitä vaikka Ann ei ollut koskaan aiemmin nähnyt tämän itkevän. Hän oli oppinut tuntemaan tämän naisen aina iloisena, kohteliaana ja ystävällisenä, joskin toisinaan hieman teennäisenä. Ehkä se kaikki olikin ollut vain Lizin tapa peittää lapsettomuuden aiheuttamaa murhetta.
Ann kietoi kätensä epävarmana Elizabethin ympärille ja keinutti tätä hiljaa. ”Kunpa voisinkin tehdä jotain, mutta en tiedä, miten voisin auttaa”, hän sanoi hyvin hiljaa.
”Kukaan ei voi…” Liz nyyhkäisi Annin olkaa vasten. ”Minun pitäisi kadota, niin Will voisi ottaa uuden vaimon ja saada lapsia. Hän ei enää edes koske minuun. Will vihaa minua varmasti.”
”Ei hän sinua vihaa. Hänkin on varmasti vain surullinen. Kaikki järjestyy vielä”, Ann yritti tyynnytellä Liziä, mutta oli melko varma, ettei hänen sanoistaan ollut juuri apua.
”Nouse nyt! Pitää syödä ja lähteä katsomaan Will-sedän miekkoja!” Tom hihkui. Poika oli jopa saanut kiskottua vaatteet päälleen ja näytti kaikin puolin lähtövalmiilta.
Huokaisten Jane nousi sängystä ja ryhtyi vaihtamaan vaatteitaan. Tom hyppi tasajalkaa hänen vieressään eikä olisi ilmeisesti millään malttanut odottaa, että nainen suoriutuisi tuosta tehtävästään.
”Oletko varma, että edes isäsi on herännyt vielä?” Jane tuhahti pojalle väsyneesti.
”En tiedä, mutta voin mennä katsomaan!” Tom hihkaisi ja juoksi ulos huoneesta jättäen oven auki. Jane huokaisi uudestaan ja napitti paitansa varsin nopeasti suunnaten sitten askeleensa alakertaan.
Hetken päästä nuori nainen oli löytänyt tiensä ruokasaliin, jossa kaikki muut jo Tomia lukuun ottamatta istuivatkin.
”Huomenta, neiti Sparrow, haluaisitteko aamiaista?” hovimestari tiedusteli vetäessään Janelle tuolin. Yhä puoliunisena Jane istui tuoliin ja nyökkäsi.
”Missä Tom on?” Jack tiedusteli sisareltaan suu täynnä tuoretta sämpylää.
”Meni etsimään sinua”, Jane vastasi haukotellen. ”Se poika ei pysy housuissaan kun tietää, että jotain jännittävää on tulossa.”
”Tullut isäänsä”, Ann mutisi hiljaa.
”No, sinä vaikeutat kummasti sitä housuissa pysymistä”, Jack vastasi naurahtaen juuri, kun Tom ryntäsi huoneeseen. Ann läpsäisi miestään leikkisästi käsivarteen mutta punastui silti kevyesti.
Tom tunki pöytään istumaan napaten saman tien itselleen sämpylän. Hetken päästä hovimestari palasi huoneeseen tuoden Janelle teekupin, johon hän kaatoi lämmintä juomaa. Hän toi naiselle myös lautasen ja ruokailuvälineet kääntyen sitten Tomin puoleen.
”Haluaisiko nuoriherra Sparrow kenties teetä?” mies kysyi pojalta.
”Se on laivapoika Spallow”, Tom korjasi, eikä kenelläkään ollut epäilystäkään siitä, mistä poika oli tuon tavan oppinut. ”Ja tee on pahaa.”
Hovimestari tyytyi nyökkäämään ja poistui hakemaan pojalle pelkästään lautasen ja ruokailuvälineet, joita tämä tuskin olisi tarvinnut. Tom keskittyi tyytyväisenä mutustelemaan sämpyläänsä kunnes loi katseen isäänsä.
”Isi?” hän sanoi.
”Niin?”
”Miellyttikö äiti sua viime yönä?” Tom kysyi täysin vakavin ilmein. Jack sen sijaan oli tukehtua teehensä. Tom ei voinut muuta kuin kummastella, miksi aikuiset suhtautuivat tähän aiheeseen niin omituisesti.
”Tom, se on aikuisten asia, eikä sinun tarvitse vielä tietää siitä”, Ann vastasi Jackin puolesta posket yhä punoittaen. Olisiko aika kertoa pojalle kukista ja mehiläisistä?
”Jane keltoi jo siitä eilen”, Tom valaisi välittömästi äitiään ja virnisti leveästi.
”Vai niin”, Annin ääni muuttui astetta hyytävämmäksi, eikä hänen katseensa ollut yhtään ääntä lämpimämpi, kun hän vilkaisi kälyään. ”Jospa kuitenkin puhuisimme tästä aiheesta joskus toiste. Se ei ole sopiva ruokapöytään.”
Tom tiesi äitinsä äänestä, että nyt oli aika pitää suunsa kiinni. Kun hän hiljeni, aikuiset alkoivat keskustella välittömästi muista asioista. Poika ahmi muutaman sämpylän pohtien edelleen, miksi aikuisten kuullen ei saanut puhua joistain asioista. Useimmiten sellaisten kohdalla hänelle sanottiin, etteivät ne kuuluneet hänen ikäiselleen tai että hän kyllä ymmärtäisi, kun kasvaisi isommaksi. Se oli typerää. Ei hän halunnut tietää asioita sitten, kun oli iso. Hän halusi tietää ne nyt!
Pikkupojan kiukkuiset pohdinnat kuitenkin keskeytyivät kun hänen isänsä ilmoitti, että oli aika lähteä Will-sedän pajalle. Tom ampaisi pöydästä ylös kuin nuoli ja alkoi jälleen pomppia tasajalkaa.
”Mennään jo! Mennään jo!” hän hihkui ja tarttui Willia kädestä. Will naurahti ja nostikin saman tien pojan hartioilleen.
”No, mennäänpä sitten, vaikka tulet kyllä pettymään. Ei siellä ole kuin muutama miekka ja vanha aasi”, hän kertoi hymyillen.
”Mikä on aasi?” Tom halusi tietää vielä ennen kuin hän ja Will katosivat ulos ovesta Janen ja Jackin seuratessa.
”Nähdään myöhemmin, rakas!” Jack huudahti Annille vielä oven suusta mennessään.
”Haluaisitko mennä puutarhaan kävelemään?” Elizabeth tiedusteli Annilta muiden poistuttua paikalta.
”No, mikäs siinä”, Ann vastasi hymyillen. Ehkäpä olisi korkea aika yrittää ystävystyä Lizin kanssa. Tätä nykyä he jopa tulivat toimeen, mutta ei heitä voinut kutsua edes kavereiksi.
Naiset nousivat pöydän äärestä ja suuntasivat askeleensa puutarhaan. Annin täytyi myöntää, että Liz oli todella panostanut sen hoitoon. Punahiuksinen nuori nainen ei tunnistanut puoliakaan siellä kasvavista kukista - tosin hän ei ollut koskaan ollutkaan kovin hyvä sillä alalla - mutta kauniita ne olivat joka tapauksessa. Joistain pensaista lähti melko raskas tuoksu, ja ne Ann kiersi mieluummin hieman kauempaa.
”Puutarhanhoito taitaa olla sinun alaasi”, Ann sanoi ystävällisesti.
”No, ei minulla ole ollut oikein muutakaan tekemistä viime aikoina. Kukat ovat minun lapsiani”, Liz vastasi hymyillen hieman surumielisesti.
Ann vilkaisi Liziä syrjäsilmällä tietämättä, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Kysymykset polttelivat hänen huulillaan, mutta niitä ei välttämättä ollut sopivaa esittää. Elizabeth ratkaisi kuitenkin ongelman hänen puolestaan.
”Sinulle ja Jackille ei ilmeisesti ole vielä siunaantunut toista lasta?” hän kysyi vilkuillen samalla varovaisesti toisen naisen vatsaa.
”Ei ole”, Ann vastasi. ”Tosin yhdessäkin on jo tarpeeksi työtä minulle.”
”Niin… Tuota, tiedän, ettei tämä ole sopivaa, mutta en tiedä, keneltä muulta voisin kysyä. Onko siihen joku syy?”
”Tomin syntymän jälkeen minulle kerrottiin, etten voisi koskaan saada toista lasta, koska synnytys vahingoitti minua jollain tavalla”, Ann sanoi avoimesti. Ihme kyllä asia ei oikeastaan vaivannut häntä. Itse asiassa sen jälkeen, kun hän oli toipunut alkujärkytyksestä, se oli tuntunut vain helpotukselta. Ainakaan hänen ei tarvitsisi murehtia, mistä olisi keksinyt kondomin ennen oikeaa aikaa.
Liz katseli Annia mietteliäänä. Siihen, ettei tämä saanut enää lapsia, oli selvä syy. Sen sijaan hänen lapsettomuuteensa ei ollut.
”Luuletko, että minulla voisi olla sama… vaikken olekaan saanut yhtään lasta?” hän uteli varovaisesti. Hän oli jo vuosia aiemmin huomannut, että Ann tiesi yllättävän paljon yllättävistä asioista, vaikka olikin nainen ja merirosvo.
”No, en oikein tiedä”, Ann vastasi epävarmasti. Hän vajosi ajatuksiinsa yrittäen muistella biologiantunteja kaukana tulevaisuudessa sekä kaikkea sitä tietoa, mitä hän oli aikoinaan netistä ahminut. ”Voi olla, että sinulla on jokin… hmmm… fyysinen juttu, jonka takia et voi saada lapsia. Toisaalta vika voi olla Willissäkin, tai teissä molemmissa”, hän sanoi lopulta. Tieto ei näyttänyt tuovan helpotusta Elizabethille.
”Miten sen voisi saada selville? Voiko sille tehdä jotain?”
Ann oli avata suunsa ja kertoa Lizille kokeista, jotka voitaisiin tehdä sairaalassa, sekä adoptiosta ja keinohedelmöityksestä. Ajoissa hän kuitenkin tajusi, ettei voinut sanoa mitään sellaista. Hän oli saapunut Karibialle jo useita vuosia sitten, mutta näköjään edelleen hän välillä unohti, ettei ollut enää 2000-luvulla.
”Luulen, että siihen on vain yksi keino, mutta se olisi sopimatonta”, hän totesi. ”Tiedät varmaankin, mitä tarkoitan?”
”En…” Liz vastasi ensin, mutta kalpeni sitten. ”En koskaan voisi tehdä niin! Se rikkoisi Jumalan käskyjä!”
”Sitten ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa yrittämistä… Ellette voi ottaa jonkun toisen lasta hoidettavaksenne. Täällä ei taida olla orpokotia?”
”Ei ole. Lähin on varmaankin jossain päin Eurooppaa”, Liz arveli surullisesti. Naisen silmissä oli kyyneleitä vaikka Ann ei ollut koskaan aiemmin nähnyt tämän itkevän. Hän oli oppinut tuntemaan tämän naisen aina iloisena, kohteliaana ja ystävällisenä, joskin toisinaan hieman teennäisenä. Ehkä se kaikki olikin ollut vain Lizin tapa peittää lapsettomuuden aiheuttamaa murhetta.
Ann kietoi kätensä epävarmana Elizabethin ympärille ja keinutti tätä hiljaa. ”Kunpa voisinkin tehdä jotain, mutta en tiedä, miten voisin auttaa”, hän sanoi hyvin hiljaa.
”Kukaan ei voi…” Liz nyyhkäisi Annin olkaa vasten. ”Minun pitäisi kadota, niin Will voisi ottaa uuden vaimon ja saada lapsia. Hän ei enää edes koske minuun. Will vihaa minua varmasti.”
”Ei hän sinua vihaa. Hänkin on varmasti vain surullinen. Kaikki järjestyy vielä”, Ann yritti tyynnytellä Liziä, mutta oli melko varma, ettei hänen sanoistaan ollut juuri apua.
~o~
Syrjäkaduilla oli onneksi hiljaista, vaikka ei ollutkaan enää ihan varhainen aamu. Will kantoi Tomia hartioillaan, ettei poika olisi rynnännyt kadun kulmista mahdollisesti suoraan Norringtonin partion syliin. Hänet oli myös komennettu olemaan hiljaa, sillä melu olisi saattanut kiinnittää joukkioon liikaa huomiota. Onneksi poika olikin niin jännittynyt, ettei saanut sanaa suustaan vaikka olisi halunnutkin.
Will kulki joukon edellä varmistaen kadunkulmissa, ettei partioita näkynyt. Jack ja Jane puolestaan kulkivat rinnakkain; Jack asteli rennosti ja välinpitämättömästi, Jane puolestaan kirosi mielessään pukunsa helmoja ja yritti kaikin voimin olla kompastelematta niihin.
Pikainen aamukävely päättyi turvallisesti Willin pajalle, missä Will laski Tomin lattialle. Tom silmäili uteliaana ympärilleen. Paja oli hämärä jännittävällä tavalla, auringonvaloa näytti pääsevän sisään vain hyvin vähän. Se oli täynnä mielenkiintoisia työkaluja, joita pikkupoika olisi hyvin mielellään kokeillut. Työkalujen lisäksi pajassa oli tietenkin miekkoja ja paljon puhuttu aasi, joka lopulta vangitsi pojan huomion.
Tom hiipi hiljaa aasin luo aikuisten keskustellessa omia asioitaan. Kerran hän vilkaisi heitä, mutta he olivat niin keskittyneitä keskusteluunsa, etteivät huomanneet, minne hän suuntasi. Poika keskitti katseensa aasiin ja asteli varpaillaan lähemmäs sitä.
Aasi näytti siltä kuin se olisi syönyt jotain hyvällä ruokahalulla. Pajassa ei kuitenkaan näkynyt mitään, mitä Tom olisi voinut kuvitellakaan ruuaksi. Samassa aasi kuitenkin kumartui ja poimi lattialta suuhunsa muutaman heinän alkaen sitten mutustella niitä. Tom tuijotti eläintä kummissaan. Miksi ihmeessä se söi heinää? Eihän heinä ollut mitään ruokaa. Ja miksi sen nimi oli aasi? Tomista se näytti vain pieneltä hevoselta, sellaiselta, jolla hän olisi pystynyt ratsastamaan.
”Isi, syökö hevoset heinää?” Tom kysyi ja käännähti katsomaan isäänsä.
Jack kääntyi katsomaan poikaansa virnistäen tälle iloisesti. ”Syövät, mutta ne tykkäävät myös omenoista”, hän vastasi.
”Tulevat sinuun tai sinä niihin”, Will mutisi saaden Janen naurahtamaan hyväntuulisesti.
Joku ei kuitenkaan tullut puheista hyväntuuliseksi. Aasi nosti päätään ja päästi pelästyneen hirnahduksen siinä samassa, kun näki Jackin. Se alkoi välittömästi kiertää ympyrää, jottei olisi jälleen saanut tuntea tulisen kuumaa rautaa takamuksessaan. Myös Tom pelästyi elikon liikkeitä ja säntäsi välittömästi Willin luokse.
”Miksi se noin tekee?” poika halusi tietää.
”En ymmärrä”, Will mutisi. ”Se tekee noin aina, kun Jack ilmestyy paikalle.”
Kaikkien kolmen katseet kiinnittyivät Jackiin, joka tuijotteli aasia mietteliäänä ennen kuin kohautti olkapäitään virnistäen leveästi. Will puolestaan puisteli päätään ja päätti, ettei edes halunnut tietää, mikä yhteys Jackilla ja aasilla oli.
Tom sen sijaan ei tyytynyt siihen, ettei saanut selitystä aasin käytökseen. Hän tivasi isältään yhä uudestaan, miksi aasi pelkäsi tätä. Lopulta Will kuitenkin sai pojan mielenkiinnon kääntymään muualle alkamalla esitellä tekemiään miekkoja.
Pikkupoika katseli silmät suurina toinen toistaan upeampia miekkoja, joista monet olivat lähes hänen pituisiaan.
”Monilla melilosvoilla on hukali, mutta mä haluan sapelin”, poika ilmoitti tietäväisesti. ”Isi keltoi, että idässä on maa, jossa on alibaboja, joilla on sellaiset aseet.” Will kohotti kysyvästi kulmakarvojaan ja vilkaisi toveriaan.
”Arabeja”, Jack selosti.
”En ole kuullutkaan”, Will totesi lisäten sitten Tomille, ”mutta ei hätää, sapelit sen sijaan tunnen oikein hyvin. Olet kuitenkin vähän turhan pieni kantamaan sellaista.”
”Mutta mä haluan!”
”Saat sellaisen, kun olet kymmenen vuotta vanhempi”, Will lupasi Jackin nyökätessä tyytyväisenä. ”Nyt voisin kuitenkin valmistaa sinulle sopivan kokoisen pienen miehen miekan. Teen siitä sellaisen, ettei kenelläkään ole samanlaista. Sitten voit olla siitä yhtä ylpeä kuin sapelistakin.”
Tom ilmoitti miettivänsä asiaa ja vajosi sitten ajatuksiinsa sivellen leukaansa kuin siinä olisi ollut partakin. Mistä lie poika oli tuollaisenkin tavan oppinut? Lopulta poika vilkaisi isäänsä, joka virnisti tälle, ja tätiinsä, joka puolestaan oli keskittynyt tutkimaan miekkoja.
”Jane?” Tom kysyi. Nuori nainen kohotti katseensa ja hymyili herttaisesti.
”Niin, Tom?”
”Mitä mieltä sä olet? Onko pienen miehen miekka hyvä?”
”Se on varmasti aivan loistava. Pieni mies tarvitsee pienen miekan, ihan niin kuin iso mies tarvitsee ison miekan.”
”Isona mä en tarvitse miekkaa vaan sapelin.”
”No, sapelin sitten, mutta nyt miekka on hyvä”, Jane sanoi hymyillen. Tom nyökkäsi naiselle tyytyväisesti. Jane tiesi usein oikeat vastaukset. Iloisena pikkupoika kääntyi Willin puoleen.
”Otan sen pienen miehen miekan”, hän ilmoitti puhuen mahdollisimman aikuisella ja hienostelevalla äänellä.
Will virnisti huvittuneesti ja lupasi alkaa saman tien valmistaa pojalle miekkaa. Tom halusi seurata vierestä, kun taas Jack ja Jane ryhtyivät tutkiskelemaan jo valmiita miekkoja.
”Sinäkin saattaisit tarvita uuden miekan”, Jack totesi siskolleen.
”Vanhakin kelpaa oikein hyvin. Olen kiintynyt siihen”, tämä vastasi.
”Kun saavumme Singaporeen, on tärkeää, että sinulla on hyvät aseet, sillä aion nimittää sinut Tomin vartijaksi. Vaikka saatkin jonkun miehistöstä avuksi, jos haluat, sinun aseidesi pitää olla kunnossa”, Jack huomautti.
”Tomin vartijaksi?” Jane kysyi. ”Mitä sinä oikein suunnittelet, jos et itse pysty lastasi vahtimaan?”
”Aika näyttää”, Jack virnuili, eikä suostunut kertomaan enempää suunnitelmistaan. Hän oli saanut ajatuksen matkustaa uudestaan Singaporeen jo ajat sitten, mutta vasta nyt Tom alkoi olla sen verran iso, että tämän uskaltaisi jättää vaikka pariksi päiväksikin Janen hoiviin. Maihin hän ei ottaisi poikaa missään nimessä, eikä Ann puolestaan voisi jäädä laivalla tätä vahtimaan. Onneksi hänellä oli kuitenkin sisko, joka viihtyi pojannulikan kanssa paremmin kuin hyvin.
Toisella puolella pajaa Willillä oli hieman vaikeuksia keskittyä työntekoon, sillä Tom tunki liian lähelle ja esitti kysymyksiä jatkuvalla syötöllä.
”Miksi sä teet miekkoja?” poika halusi tietää.
”Se on minun työtäni. Olen oppinut vain sen työn.”
”Keneltä?”
”Port Royalin entiseltä sepältä.”
”Missä hän nyt on?”
”Hän kuoli.”
”Ai… miksi?”
”No, hän vain oli niin vanha…” Will mutisi. Todellisuudessa seppä oli juonut itsensä hengiltä, mutta Willistä sitä ei ollut sopivaa sanoa pikkupojalle.
”Miksi sä et ole melilosvo niin kuin isi?” Tom tiedusteli seuraavaksi.
”Olen minä tavallaan. Isäni oli merirosvo ja hän purjehti sinun isäsi kanssa”, Will kertoi.
”Kuka?”
”Saappaanraksi.”
”Isi on keltonut paljon talinoita hänestä. Isi sanoi, että hän oli palas melilosvo, jonka isi on tuntenut koskaan. Mä haluan olla isona niin kuin Saappaanlaksi… ja niin kuin isi”, Tom selitti innoissaan. Will nyökkäili pojan jutustelulle, mutta oli jo alkanut pohtia, minkälaisia tarinoita Jack oli mahtanut Tomille hänen isästään kertoa.
Willin ajatukset kuitenkin keskeytyivät kun ovelta kuului koputus ja huuto, joka ilmoitti, että kuvernöörillä oli asiaa miehelle. Will vilkaisi nopeasti kolmeen muuhun paikalla olijaan. Jack ryntäsi takaovelle hiiren hiljaa ja kääntyi vielä katsomaan muita.
”Tom, pidä suusi kiinni tai saat illalla selkääsi! Jane, ota Tom syliisi ja ole kuin kuuluisit tänne!” Sitten mies oli jo kadonnut ovesta ulos ja sulkenut sen perässään.
Jane tempaisi nopeasti Tomin vierelleen ja piti tämän kädestä kiinni. ”Tee niin kuin isäsi käski!” hän sihahti pojalle vielä, ennen kuin Will marssi avaamaan oven.
Norrington asteli muutaman miehensä kanssa pajaan sisälle ja hymyili Willille hämäävän ystävällisesti.
”Herra Turner, kuinka teidän päivänne on alkanut?” hän tiedusteli iloisesti.
”Oikein hyvin. Elizabethin serkku tuli hiljattain luoksemme vierailulle ja päätin esitellä miekanvalmistuksen hienouksia hänelle ja hänen pojalleen”, Will hymähti ja viittasi keskellä pajaa seisovaan parivaljakkoon.
Norringtonin katse kääntyi naiseen ja pieneen poikaan. Hän hymyili leveästi ja marssi sitten reippaasti näiden luokse ojentaen kätensä Janelle. Hieman tottumaton nainen punastui kevyesti tämän kumartuessa suutelemaan Janen kättä.
”Olette yhtä kaunis kuin serkkunne, neiti…?”
”Rouva Janet-Marie Lumber”, Will esitteli nopeasti, ettei Jane vahingossa sanoisi omaa nimeään.
”Hauska tutustua, rouva. Teillä on myös erittäin komea poika”, Norrington kehaisi. ”Saanko tiedustella nimeäsi, nuorimies?”
Tom vilkaisi Janeen epävarmana. Hän tiesi, että hänen olisi parempi pitää suunsa kiinni, jos hän ei halunnut selkäsaunaa illalla, mutta toisaalta äiti oli aina sanonut, että oli epäkohteliasta olla vastaamatta.
”Tom…” poika mutisi hiljaa ja tuijotti lattiaa.
”Thomas”, Jane korjasi ja hymyili sitten Norringtonille. ”Poika on ollut kovin ujo isänsä kuoleman jälkeen. Mutta ei puhuta ikävistä asioista. Saisinko tietää, kenen kanssa minulla on kunnia keskustella?”
Kuvernööri näytti selvästi ilahtuvan saadessaan kuulla, että Jane oli leski, mutta hän ei kuitenkaan maininnut asiasta mitään. Sen sijaan hän esitteli itsensä kohteliaaseen äänensävyyn.
”Olen Port Royalin kuvernööri James Norrington.”
”On ilo ja kunnia tutustua teihin, herra kuvernööri”, Jane sanoi toivoen, ettei hänen ilmeensä ollut yhtä epätoivoinen kuin hänen olonsa.
”Ilo on täysin minun puolellani ja sanokaa toki vain James”, Norrington sanoi hymyillen maireasti.
”James”, Jane toisti.
Will oli seurannut tilannetta sivusta huolestuneena. Miten olikin sattunut, että Norrington oli juuri tänään päättänyt pistäytyä vierailemassa pajalla? Toivottavasti tämä ei ainakaan ollut havainnut Black Pearlin ilmestymistä lähistölle. Jos näin oli, olisi parasta saada Jane ja Tom mahdollisimman nopeasti ulos pajasta.
”Neiti Lumber”, Will keskeytti ja kiitti onneaan, että Jane tunnisti uuden nimensä, ”vaimoni varmasti jo kaipaa teitä, ja nuorenmiehenkin on kai päästävä päiväunilleen?”
”Olette varmasti oikeassa, herra Turner”, Jane vastasi helpottuneena. ”Meidän lienee parasta lähteä takaisin.”
”Mutta herra Turner, ettehän te voi päästää kaunista naista kulkemaan yksin!” Norrington huudahti kääntyen katsomaan miehiään. ”Saattakaa rouva Lumber Turnerien kartanolle ja palatkaa sitten takaisin. Katsokaa, että hän ja nuoriherra Thomas pääsevät turvallisesti perille.”
Kaartilaiset nyökkäsivät. Toinen miehistä avasi oven, josta Jane ja Tom astelivat ulos vilkaistuaan vielä kerran Williin. Will nyökkäsi kaksikolle ja ilmoitti näille tulevansa itse illalliseen mennessä takaisin. Sitten Jane ja Tom katosivat kadulle kaartilaisten kanssa.
”Teidän vaimollanne on todellakin erittäin kaunis serkku, herra Turner”, Norrington sanoi. Will nyökkäsi hieman vaivautuneena. Hän ei pitänyt yhtään miehen sävystä tämän puhuessa Janesta.
”Onko hän ollut kauankin leskenä?”
”Puolisen vuotta vasta”, Will vastasi jäykästi.
”Sitten hän varmaankin tarvitsisi uuden miehen huolehtimaan hänestä ja pojasta. Eihän hän voi ikuisesti teidän kanssanne asua”, Norrington pohdiskeli.
”Uskoisin, että rouva Lumber päättää asiasta itse”, Will sanoi tuntien kasvavaa halua pamauttaa toista miestä nyrkillä.
”Niin, aivan. Ehkäpä kutsutte minut illalliselle tänään luoksenne, jotta voin ottaa hänen toiveistaan selvää?”
Will puristi kätensä nyrkkiin selkänsä takana ja avasi ne sitten jälleen. Tilanne alkoi muodostua huolestuttavaksi. Jane ehkä selvisi lyhyestä esittelystä, mutta illallisella viimeistään selviäisi, ettei tämä todellakaan ollut mikään hienostunut nainen.
”Tottakai, herra kuvernööri”, mies mutisi huultensa välistä. ”Uskoisin, että voitte tulla kahdeksan aikoihin illalla.”
”Sepä hienoa. Mutta minulla oli oikeaakin asiaa. Aion piakkoin ylentää Murtoggin, joten teidän pitäisi valmistaa hänelle uusi miekka.”
Huokaisten mielessään Will nyökkäsi ja kysyi, millaista miekkaa Norrington oli ajatellut. Will kuunteli miehen selitystä vain puolella korvalla, sillä hänen ajatuksensa pyörivät jo tulevassa illassa. Häntä ei houkutellut ajatus siitä, että kaikki hänen ystävänsä roikkuisivat pian hirressä.
Will kulki joukon edellä varmistaen kadunkulmissa, ettei partioita näkynyt. Jack ja Jane puolestaan kulkivat rinnakkain; Jack asteli rennosti ja välinpitämättömästi, Jane puolestaan kirosi mielessään pukunsa helmoja ja yritti kaikin voimin olla kompastelematta niihin.
Pikainen aamukävely päättyi turvallisesti Willin pajalle, missä Will laski Tomin lattialle. Tom silmäili uteliaana ympärilleen. Paja oli hämärä jännittävällä tavalla, auringonvaloa näytti pääsevän sisään vain hyvin vähän. Se oli täynnä mielenkiintoisia työkaluja, joita pikkupoika olisi hyvin mielellään kokeillut. Työkalujen lisäksi pajassa oli tietenkin miekkoja ja paljon puhuttu aasi, joka lopulta vangitsi pojan huomion.
Tom hiipi hiljaa aasin luo aikuisten keskustellessa omia asioitaan. Kerran hän vilkaisi heitä, mutta he olivat niin keskittyneitä keskusteluunsa, etteivät huomanneet, minne hän suuntasi. Poika keskitti katseensa aasiin ja asteli varpaillaan lähemmäs sitä.
Aasi näytti siltä kuin se olisi syönyt jotain hyvällä ruokahalulla. Pajassa ei kuitenkaan näkynyt mitään, mitä Tom olisi voinut kuvitellakaan ruuaksi. Samassa aasi kuitenkin kumartui ja poimi lattialta suuhunsa muutaman heinän alkaen sitten mutustella niitä. Tom tuijotti eläintä kummissaan. Miksi ihmeessä se söi heinää? Eihän heinä ollut mitään ruokaa. Ja miksi sen nimi oli aasi? Tomista se näytti vain pieneltä hevoselta, sellaiselta, jolla hän olisi pystynyt ratsastamaan.
”Isi, syökö hevoset heinää?” Tom kysyi ja käännähti katsomaan isäänsä.
Jack kääntyi katsomaan poikaansa virnistäen tälle iloisesti. ”Syövät, mutta ne tykkäävät myös omenoista”, hän vastasi.
”Tulevat sinuun tai sinä niihin”, Will mutisi saaden Janen naurahtamaan hyväntuulisesti.
Joku ei kuitenkaan tullut puheista hyväntuuliseksi. Aasi nosti päätään ja päästi pelästyneen hirnahduksen siinä samassa, kun näki Jackin. Se alkoi välittömästi kiertää ympyrää, jottei olisi jälleen saanut tuntea tulisen kuumaa rautaa takamuksessaan. Myös Tom pelästyi elikon liikkeitä ja säntäsi välittömästi Willin luokse.
”Miksi se noin tekee?” poika halusi tietää.
”En ymmärrä”, Will mutisi. ”Se tekee noin aina, kun Jack ilmestyy paikalle.”
Kaikkien kolmen katseet kiinnittyivät Jackiin, joka tuijotteli aasia mietteliäänä ennen kuin kohautti olkapäitään virnistäen leveästi. Will puolestaan puisteli päätään ja päätti, ettei edes halunnut tietää, mikä yhteys Jackilla ja aasilla oli.
Tom sen sijaan ei tyytynyt siihen, ettei saanut selitystä aasin käytökseen. Hän tivasi isältään yhä uudestaan, miksi aasi pelkäsi tätä. Lopulta Will kuitenkin sai pojan mielenkiinnon kääntymään muualle alkamalla esitellä tekemiään miekkoja.
Pikkupoika katseli silmät suurina toinen toistaan upeampia miekkoja, joista monet olivat lähes hänen pituisiaan.
”Monilla melilosvoilla on hukali, mutta mä haluan sapelin”, poika ilmoitti tietäväisesti. ”Isi keltoi, että idässä on maa, jossa on alibaboja, joilla on sellaiset aseet.” Will kohotti kysyvästi kulmakarvojaan ja vilkaisi toveriaan.
”Arabeja”, Jack selosti.
”En ole kuullutkaan”, Will totesi lisäten sitten Tomille, ”mutta ei hätää, sapelit sen sijaan tunnen oikein hyvin. Olet kuitenkin vähän turhan pieni kantamaan sellaista.”
”Mutta mä haluan!”
”Saat sellaisen, kun olet kymmenen vuotta vanhempi”, Will lupasi Jackin nyökätessä tyytyväisenä. ”Nyt voisin kuitenkin valmistaa sinulle sopivan kokoisen pienen miehen miekan. Teen siitä sellaisen, ettei kenelläkään ole samanlaista. Sitten voit olla siitä yhtä ylpeä kuin sapelistakin.”
Tom ilmoitti miettivänsä asiaa ja vajosi sitten ajatuksiinsa sivellen leukaansa kuin siinä olisi ollut partakin. Mistä lie poika oli tuollaisenkin tavan oppinut? Lopulta poika vilkaisi isäänsä, joka virnisti tälle, ja tätiinsä, joka puolestaan oli keskittynyt tutkimaan miekkoja.
”Jane?” Tom kysyi. Nuori nainen kohotti katseensa ja hymyili herttaisesti.
”Niin, Tom?”
”Mitä mieltä sä olet? Onko pienen miehen miekka hyvä?”
”Se on varmasti aivan loistava. Pieni mies tarvitsee pienen miekan, ihan niin kuin iso mies tarvitsee ison miekan.”
”Isona mä en tarvitse miekkaa vaan sapelin.”
”No, sapelin sitten, mutta nyt miekka on hyvä”, Jane sanoi hymyillen. Tom nyökkäsi naiselle tyytyväisesti. Jane tiesi usein oikeat vastaukset. Iloisena pikkupoika kääntyi Willin puoleen.
”Otan sen pienen miehen miekan”, hän ilmoitti puhuen mahdollisimman aikuisella ja hienostelevalla äänellä.
Will virnisti huvittuneesti ja lupasi alkaa saman tien valmistaa pojalle miekkaa. Tom halusi seurata vierestä, kun taas Jack ja Jane ryhtyivät tutkiskelemaan jo valmiita miekkoja.
”Sinäkin saattaisit tarvita uuden miekan”, Jack totesi siskolleen.
”Vanhakin kelpaa oikein hyvin. Olen kiintynyt siihen”, tämä vastasi.
”Kun saavumme Singaporeen, on tärkeää, että sinulla on hyvät aseet, sillä aion nimittää sinut Tomin vartijaksi. Vaikka saatkin jonkun miehistöstä avuksi, jos haluat, sinun aseidesi pitää olla kunnossa”, Jack huomautti.
”Tomin vartijaksi?” Jane kysyi. ”Mitä sinä oikein suunnittelet, jos et itse pysty lastasi vahtimaan?”
”Aika näyttää”, Jack virnuili, eikä suostunut kertomaan enempää suunnitelmistaan. Hän oli saanut ajatuksen matkustaa uudestaan Singaporeen jo ajat sitten, mutta vasta nyt Tom alkoi olla sen verran iso, että tämän uskaltaisi jättää vaikka pariksi päiväksikin Janen hoiviin. Maihin hän ei ottaisi poikaa missään nimessä, eikä Ann puolestaan voisi jäädä laivalla tätä vahtimaan. Onneksi hänellä oli kuitenkin sisko, joka viihtyi pojannulikan kanssa paremmin kuin hyvin.
Toisella puolella pajaa Willillä oli hieman vaikeuksia keskittyä työntekoon, sillä Tom tunki liian lähelle ja esitti kysymyksiä jatkuvalla syötöllä.
”Miksi sä teet miekkoja?” poika halusi tietää.
”Se on minun työtäni. Olen oppinut vain sen työn.”
”Keneltä?”
”Port Royalin entiseltä sepältä.”
”Missä hän nyt on?”
”Hän kuoli.”
”Ai… miksi?”
”No, hän vain oli niin vanha…” Will mutisi. Todellisuudessa seppä oli juonut itsensä hengiltä, mutta Willistä sitä ei ollut sopivaa sanoa pikkupojalle.
”Miksi sä et ole melilosvo niin kuin isi?” Tom tiedusteli seuraavaksi.
”Olen minä tavallaan. Isäni oli merirosvo ja hän purjehti sinun isäsi kanssa”, Will kertoi.
”Kuka?”
”Saappaanraksi.”
”Isi on keltonut paljon talinoita hänestä. Isi sanoi, että hän oli palas melilosvo, jonka isi on tuntenut koskaan. Mä haluan olla isona niin kuin Saappaanlaksi… ja niin kuin isi”, Tom selitti innoissaan. Will nyökkäili pojan jutustelulle, mutta oli jo alkanut pohtia, minkälaisia tarinoita Jack oli mahtanut Tomille hänen isästään kertoa.
Willin ajatukset kuitenkin keskeytyivät kun ovelta kuului koputus ja huuto, joka ilmoitti, että kuvernöörillä oli asiaa miehelle. Will vilkaisi nopeasti kolmeen muuhun paikalla olijaan. Jack ryntäsi takaovelle hiiren hiljaa ja kääntyi vielä katsomaan muita.
”Tom, pidä suusi kiinni tai saat illalla selkääsi! Jane, ota Tom syliisi ja ole kuin kuuluisit tänne!” Sitten mies oli jo kadonnut ovesta ulos ja sulkenut sen perässään.
Jane tempaisi nopeasti Tomin vierelleen ja piti tämän kädestä kiinni. ”Tee niin kuin isäsi käski!” hän sihahti pojalle vielä, ennen kuin Will marssi avaamaan oven.
Norrington asteli muutaman miehensä kanssa pajaan sisälle ja hymyili Willille hämäävän ystävällisesti.
”Herra Turner, kuinka teidän päivänne on alkanut?” hän tiedusteli iloisesti.
”Oikein hyvin. Elizabethin serkku tuli hiljattain luoksemme vierailulle ja päätin esitellä miekanvalmistuksen hienouksia hänelle ja hänen pojalleen”, Will hymähti ja viittasi keskellä pajaa seisovaan parivaljakkoon.
Norringtonin katse kääntyi naiseen ja pieneen poikaan. Hän hymyili leveästi ja marssi sitten reippaasti näiden luokse ojentaen kätensä Janelle. Hieman tottumaton nainen punastui kevyesti tämän kumartuessa suutelemaan Janen kättä.
”Olette yhtä kaunis kuin serkkunne, neiti…?”
”Rouva Janet-Marie Lumber”, Will esitteli nopeasti, ettei Jane vahingossa sanoisi omaa nimeään.
”Hauska tutustua, rouva. Teillä on myös erittäin komea poika”, Norrington kehaisi. ”Saanko tiedustella nimeäsi, nuorimies?”
Tom vilkaisi Janeen epävarmana. Hän tiesi, että hänen olisi parempi pitää suunsa kiinni, jos hän ei halunnut selkäsaunaa illalla, mutta toisaalta äiti oli aina sanonut, että oli epäkohteliasta olla vastaamatta.
”Tom…” poika mutisi hiljaa ja tuijotti lattiaa.
”Thomas”, Jane korjasi ja hymyili sitten Norringtonille. ”Poika on ollut kovin ujo isänsä kuoleman jälkeen. Mutta ei puhuta ikävistä asioista. Saisinko tietää, kenen kanssa minulla on kunnia keskustella?”
Kuvernööri näytti selvästi ilahtuvan saadessaan kuulla, että Jane oli leski, mutta hän ei kuitenkaan maininnut asiasta mitään. Sen sijaan hän esitteli itsensä kohteliaaseen äänensävyyn.
”Olen Port Royalin kuvernööri James Norrington.”
”On ilo ja kunnia tutustua teihin, herra kuvernööri”, Jane sanoi toivoen, ettei hänen ilmeensä ollut yhtä epätoivoinen kuin hänen olonsa.
”Ilo on täysin minun puolellani ja sanokaa toki vain James”, Norrington sanoi hymyillen maireasti.
”James”, Jane toisti.
Will oli seurannut tilannetta sivusta huolestuneena. Miten olikin sattunut, että Norrington oli juuri tänään päättänyt pistäytyä vierailemassa pajalla? Toivottavasti tämä ei ainakaan ollut havainnut Black Pearlin ilmestymistä lähistölle. Jos näin oli, olisi parasta saada Jane ja Tom mahdollisimman nopeasti ulos pajasta.
”Neiti Lumber”, Will keskeytti ja kiitti onneaan, että Jane tunnisti uuden nimensä, ”vaimoni varmasti jo kaipaa teitä, ja nuorenmiehenkin on kai päästävä päiväunilleen?”
”Olette varmasti oikeassa, herra Turner”, Jane vastasi helpottuneena. ”Meidän lienee parasta lähteä takaisin.”
”Mutta herra Turner, ettehän te voi päästää kaunista naista kulkemaan yksin!” Norrington huudahti kääntyen katsomaan miehiään. ”Saattakaa rouva Lumber Turnerien kartanolle ja palatkaa sitten takaisin. Katsokaa, että hän ja nuoriherra Thomas pääsevät turvallisesti perille.”
Kaartilaiset nyökkäsivät. Toinen miehistä avasi oven, josta Jane ja Tom astelivat ulos vilkaistuaan vielä kerran Williin. Will nyökkäsi kaksikolle ja ilmoitti näille tulevansa itse illalliseen mennessä takaisin. Sitten Jane ja Tom katosivat kadulle kaartilaisten kanssa.
”Teidän vaimollanne on todellakin erittäin kaunis serkku, herra Turner”, Norrington sanoi. Will nyökkäsi hieman vaivautuneena. Hän ei pitänyt yhtään miehen sävystä tämän puhuessa Janesta.
”Onko hän ollut kauankin leskenä?”
”Puolisen vuotta vasta”, Will vastasi jäykästi.
”Sitten hän varmaankin tarvitsisi uuden miehen huolehtimaan hänestä ja pojasta. Eihän hän voi ikuisesti teidän kanssanne asua”, Norrington pohdiskeli.
”Uskoisin, että rouva Lumber päättää asiasta itse”, Will sanoi tuntien kasvavaa halua pamauttaa toista miestä nyrkillä.
”Niin, aivan. Ehkäpä kutsutte minut illalliselle tänään luoksenne, jotta voin ottaa hänen toiveistaan selvää?”
Will puristi kätensä nyrkkiin selkänsä takana ja avasi ne sitten jälleen. Tilanne alkoi muodostua huolestuttavaksi. Jane ehkä selvisi lyhyestä esittelystä, mutta illallisella viimeistään selviäisi, ettei tämä todellakaan ollut mikään hienostunut nainen.
”Tottakai, herra kuvernööri”, mies mutisi huultensa välistä. ”Uskoisin, että voitte tulla kahdeksan aikoihin illalla.”
”Sepä hienoa. Mutta minulla oli oikeaakin asiaa. Aion piakkoin ylentää Murtoggin, joten teidän pitäisi valmistaa hänelle uusi miekka.”
Huokaisten mielessään Will nyökkäsi ja kysyi, millaista miekkaa Norrington oli ajatellut. Will kuunteli miehen selitystä vain puolella korvalla, sillä hänen ajatuksensa pyörivät jo tulevassa illassa. Häntä ei houkutellut ajatus siitä, että kaikki hänen ystävänsä roikkuisivat pian hirressä.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!