Ficcikirjasto

Ann ja Elizabeth kokivat yllätyksen Jackin yhtäkkiä keskeyttäessä heidän keskustelutuokionsa puutarhassa. Elizabeth kääntyi hetkeksi poispäin ja pyyhkäisi nopeasti silmiään, sillä hän ei todellakaan halunnut Jackin tietävän mitään hänen ja Willin aviollisista ongelmista. Ann sen sijaan tuijotti Jackia avoimen närkästyneenä.
”Mitä sinä täällä teet? Ja mihin ihmeeseen jätit Tomin?” nainen tivasi välittömästi miehen ilmestyttyä puutarhaan.

Jack kertoi nopeasti, mitä oli tapahtunut, mutta selitykset eivät saaneet Annia ainakaan rauhoittumaan.
”Jätit hänet Norringtonin käsiin Janen kanssa? Miksi helvetissä et ottanut heitä mukaasi? Tajuatko ollenkaan, ettei kumpikaan heistä osaa käyttäytyä niin kuin pitäisi? Kohta sekä siskosi että poikasi roikkuvat hirressä!” Ann raivosi Jackille jättäen tämän katuvan ilmeen täysin huomiotta.
”He olisivat hidastaneet pikaista pakoa”, Jack yritti selittää.
Joten pidit kiinni säännöstöstä ja jätit heidät?” Ann kivahti.
”Tarkoitan vain, että olisimme kaikki jääneet kiinni ja minut olisi tunnistettu. Sen jälkeen he, sen enempää kuin sinäkään, eivät olisi olleet turvassa.”
”No, eivät he ole turvassa nytkään! Taivaan tähden, Tom on vasta viisi ja jos hän…” Ann ei saanut raivoltaan ja huoleltaan edes sanottua lausettaan loppuun asti.
”Ei hänelle käy mitään. Usko minua, Will kyllä huolehtii heistä”, Jack rauhoitteli naista ja veti tämän lähelleen. Ann nojasi hetken miehen olkapäähän, mutta vetäytyi sitten kauemmas.
”Minä menen hakemaan heidät pois sieltä”, hän sanoi ja aikoi suunnata saman tien Willin pajalle.

Elizabeth ryntäsi Annin edelle ja Jack puolestaan tarttui naista käsivarresta pysäyttäen tämän.
”Norrington tuntee sinutkin. Et todellakaan voi mennä sinne”, Liz sanoi välittämättä Annin raivostuneesta ilmeestä.
”Liz on oikeassa”, Jack huomautti.
”Will pitää heistä hyvää huolta. Hän pelasti joskus Jackinkin pinteestä. Kohta he ovat kaikki täällä, eikä ole mitään aihetta huoleen”, Elizabeth jatkoi vielä Annille.

Huoli ei kadonnut punahiuksisen naisen kasvoilta minnekään, mutta ainakaan hän ei enää yrittänyt karata pelastamaan poikaansa. Sen sijaan hän istahti voipuneena puutarhatuoliin ja mietti kauhuissaan, mitä Norrington saattaisi tehdä Tomille, jos saisi tietää, kenen lapsi poika oli. Ei kai viisivuotiasta voisi hirttää? Annettaisiinko Tom sijaisperheeseen vai mitä hänelle oikein tapahtuisi?

~o~

Jane puristi Tomin pientä kättä nyrkissään kulkiessaan kahden kaartilaisen välissä. Vaaralliset tilanteet eivät olleet nuorelle naiselle uusia, mutta veljenpoikaansa hän ei olisi halunnut niihin sotkea. Tom oli Jackin lisäksi tärkein ihminen Janen maailmassa, eikä hän halunnut, että pojalle ikinä tapahtuisi mitään pahaa. Onneksi ipana oli sen verran jännittynyt, että älysi pitää suunsa kiinni. Ilmeisesti Jackin opit punatakeista olivat menneet perille.

Kaartilaiset vilkuilivat kiinnostuneina Janea. Tässä oli jotain, mikä ei täsmännyt yhteen hienon puvun ja huolellisesti harjattujen hiuksien kanssa. Vaikutti siltä, että naisessa oli jotain villiä ja vapaata, joka kuitenkin oli nyt ahdettu liian pieneen häkkiin.

”Otan osaa miehenne kuoleman johdosta, rouva Lumber”, vanhempi kaartilaisista sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen Janelle. Nainen soi miehelle pienen hymyn toivoen vaikuttavansa mahdollisimman aidolta.
”Kiitos. Hän poistui keskuudestamme aivan liian aikaisin”, Jane sanoi ja käänsi sitten katseensa katukivetykseen, jotta olisi vaikuttanut murheelliselta.
”On teidän onnenne, että olette yhä noin nuori ja kaunis. Löydätte varmasti pian uuden miehen”, mies jatkoi.

Jane häkeltyi täysin kaartilaisen sanoista, eikä tiennyt, miten reagoida niihin. Hän unohti keskittyä kävelemiseen ja oli kompastua helmoihinsa. Nuorempi kaartilaisista kuitenkin sai hänet kiinni juuri ennen kuin hän ehti mätkähtää nenälleen kadulle.
”Varovasti, rouva”, nuorempi mies sanoi ja auttoi Janen takaisin jaloilleen.
”Kiitos.”
”Olen pahoillani. Tarkoitukseni ei ollut loukata teitä puhumalla uudesta miehestä”, vanhempi kaartilainen totesi.

Se olikin sitten varmasti ainoa kerta, kun Jane oli iloinen hankalasta asustaan, sillä juuri kompastuminen oli pelastanut hänet vaikealta tilanteelta. Nyt hän saattoi helposti esittää, että se oli johtunut hämmennyksestä.
”Ei se mitään. En vain vielä ole tottunut ajatukseen siitä, että minun pitäisi mennä uudestaan naimisiin”, Jane mutisi miehelle, joka nyökkäsi hänelle ymmärtäväisesti, vaikka tämän kasvoilla näkyi hitusen ahnas ilme.

Matka Turnereiden kartanolle tuntui kestävän ikuisuuden, mutta lopulta joukko kipusi mäen päälle ja pääsi kolkuttamaan oveen. Kun palvelija tuli avaamaan, Jane hyvästeli miehet erittäin nopeasti ja kiskoi Tomin kanssaan sisälle, vaikka tiesikin saattavansa vaikuttaa jokseenkin epäkohteliaalta.

Palvelija hankkiutui kaartilaisista pikaisesti eroon, sillä hän oli jo tottunut siihen, ettei isäntäväki suuremmin heitä rakastanut. Sitten nainen kertoi, että Janea ja Tomia varmasti kaivattiin puutarhassa, jonne muut olivat kokoontuneet.

~o~

Jos Janen ja Tomin paluu toikin Annille ja Jackille hetkellisen helpotuksen, Willin ilmestymisellä puolilta päivin oli täysin päinvastainen vaikutus. Kukaan paikalla olijoista ei riemastunut, kun mies kertoi, että kuvernööri oli aiemmin kutsunut itsensä illalliselle.

”Meidän on parasta häipyä hieman suunniteltua aiemmin”, Jack totesi.
”Mutta isi, mä en ole saanut sitä miekkaa vielä!” Tom vastusti välittömästi.
”Kyllä se jotenkin järjestyy”, Ann sanoi pojalle. ”Mitä jos menisit leikkimään puutarhaan nyt, kun sinulla on vielä tilaisuus? Kohta pääset taas tutkimaan pelkkää laivaa”, hän ehdotti sitten. Tom näytti hieman nyrpeältä, mutta lähti kuitenkin, koska äidin äänestä hän kuuli, ettei nyt kannattanut kiukutella.

Kun Tom oli poissa paikalta, aikuiset saattoivat keskustella tilanteesta hieman vapaammin.
”Te ette valitettavasti voi lähteä vielä”, Will huomautti. ”Norringtonilla oli vain yksi syy kutsua itsensä tänne. Hän haluaa nimittäin tutustua Janeen paremmin.” Willin ilme oli kireä, vaikka hän puhuikin rauhallisesti. Uutinen ei liiemmin ilahduttanut myöskään Jackia, mutta Jane taisi hermostua siitä kaikista eniten.
”Etkö voi sanoa vain, että minä ehdin lähteä takaisin kotiin?”
”Norrington tajuaisi valheen heti. Hän tietää melko tarkasti, milloin täältä lähtee laivoja tai tänne saapuu niitä”, Liz pisti väliin. ”Ehkä minun pitäisi ilmoittaa palvelijoille ylimääräisestä illallisvieraasta.”

Will nyökkäsi vaimolleen, joka myös poistui paikalta. Muuta neljä jäivät pohtimaan tilannetta. Jane olisi halunnut palata Pearlille, mutta kukaan ei keksinyt vedenpitävää selitystä kuvernöörille, joten päädyttiin siihen lopputulokseen, että naisen olisi jäätävä paikalle. Ann puolestaan vastusti kiivaasti ajatusta, että myös Tom jäisi Janen kanssa taloon. Hän ei todellakaan halunnut vaarantaa poikaa enää yhtään enempää. Lopulta Will keksi, että hän voisi väittää Norringtonille pojan olevan vierailulla erään palvelijan kotona saadakseen välillä ikäistään seuraa naisen lapsista, etteikä häiritsisi tärkeää illallista. Koska kukaan ei keksinyt parempaakaan ajatusta, ehdotukseen suostuttiin yksimielisesti.

”Me siis palaamme laivaan”, Jack totesi tarkoittaen itseään, Annia ja Tomia. ”Jane voi tulla sitten perässä myöhemmin illalla, kun olette päässeet siitä pahuksen punatakkisesta rakista eroon.”
”Tuon itse Janen sinne. Yksinäinen nainen kulkemassa myöhään voi nimittäin herättää epäilyksiä”, Will sanoi nauttien jostain syystä jo valmiiksi ajatuksesta, että saisi viettää hetken kahdestaan Jackin siskon kanssa.
”Pärjään kyllä ihan hyvin itseksenikin, kiitos vain”, Jane huomautti silmät salamoiden. Periaatteesta hän ei voinut suoraan suostua siihen, että joku mies saattaisi hänet laivalle. Hän oli tähänkin asti selvinnyt omin päin, eikä tilanne ollut nytkään muuttunut mihinkään suuntaan.
”Parempi, ettet ota nyt turhia riskejä, tyttönen”, Jack totesi siskolleen, vaikka tiesikin ärsyttävänsä tätä suunnattomasti.
”Äh, pää kiinni. Tiedät itsekin, että pärjään hyvin omillani”, Jane ärähti veljelleen.
”Se on kapteenin käsky”, Jack sanoi virnistäen, eikä Janella ollut asiaan enää nokan koputtamista, vaikka hän olisi mieluusti sanonutkin ja paljon.

Kun suunnitelma oli valmis, oli enää vain yksi aukko täytettävänä. Se vain sattui olemaan melkoisen suuri, sillä Janelle ei koskaan oltu opetettu niin sanottuja hienoja tapoja. Totta kai nainen tiesi suurin piirtein, miten käyttäydyttiin, mutta teitittely, ruokailuvälineiden käyttö ja muu vastaava oli hänellä todella työn takana. Kaikki pelkäsivät, että Norrington hyvästä suunnitelmasta huolimatta tajuaisi jonkin olevan pielessä, jos Jane ei käyttäytyisikään kuin mallikelpoinen ja sovinnainen leski.

Tästä syystä Liz pani Janen muutaman tunnin mittaiseen käytöskouluun. Ensimmäiseksi hän kävi läpi illallisen vaiheet ja ruokalajit sekä sen, missä järjestyksessä monia haarukoita, veitsiä ja lusikoita tulisi käyttää. Hän kertoi myös, että ruokaliinaa oli tarkoitus pitää sylissä, eikä tunkea paidan kauluksesta roikkumaan. Meni pitkän aikaa ennen kuin Jane uskoi hallitsevansa hienostoruokailun salat, ja sinä aikana hän ehti myös kiroilla moneen otteeseen. Niin sanotut paremmat ihmiset olivat hänen mielestään täysin idiootteja kummallisine tapoineen.

Kiroilu olikin eräs seikka, johon Elizabeth myös puuttui ankaralla kädellä. Hän luetteli pitkän liudan sanoja, joita Jane ei saisi missään nimessä käyttää.
”Etkä sitten puhu muutenkaan merimieskieltä tai Norrington alkaa ihmettelemään, mistä olet oppinut sitä. Et tiedä juuri mitään laivoista tai muistakaan miesten asioista, eivätkä ne sinua pahemmin kiinnostakaan. Suurimmat mielenkiinnon kohteesi ovat kauniit vaatteet sekä tietysti pieni poikasi”, Liz valisti vastahakoista Janea.
”Etkö voi sanoa sille peruukkia käyttävälle pellelle, että kuolin yllättäen kouristuksiin?” nuorempi nainen tuhahti ärtyneenä.

Liz huokaisi hiljaa mielessään ja joutui muistuttamaan itseään, että Jack oli hänen ystävänsä, ja sen takia hänen täytyi pitää myös Janesta. Toisaalta kiusankappale ei kyllä tehnyt asiaa yhtään helpommaksi.
”Ei tämä minustakaan ole mukavaa, mutta voisit tulla edes puoliväliin vastaan. Voit unohtaa kaiken heti huomenna, mutta jos nyt haluat säilyttää pääsi, niin opettelet, miten tulee käyttäytyä”, Liz sanoi yrittäen pitää äänensä vakaana, vaikka hän tunsi olonsa suunnattoman ärtyneeksi. Ann olisi voinut tulla auttamaan hommassa, olihan Jane sentään melkein naisen käly.

~o~

Ilta alkoi jo hämärtyä, kun Ann ja Jack tekivät lähtöä Tomin kanssa. Will ja Liz hokivat moneen otteeseen olevansa pahoillaan, ettei vierailu ollut kestänyt yhtään pidempään, ja toivoivat pariskunnan palaavan paikalle taas pian. Tom mökötti aulan nurkassa, koska ei olisi todellakaan halunnut lähteä ennen miekkansa valmistumista. Oli väärin, että isä oli ensin luvannut miekan, eikä hän sitten saanutkaan sitä.
”Pelkeleen punatakit, isona mä kostan niille”, poika mutisi itsekseen nurkassa ja suunnitteli jo kovasti, mitä tekisi aikuisena typerän Norringtonin kiusaksi. Tomista tulisi Karibian kuuluisin ja pelätyin merirosvo, jopa isäänsä kuuluisampi. Häntä vastaan ei uskaltaisi käydä yksikään punatakki, ja hän keräisi mahtavan aarteen. Niin hän tekisi. Ajatuksen myötä pojan kiukku laimeni hiukan, vaikka menetetty miekka yhä vaivasikin hänen mieltään.

Lopulta Jack nappasi nurkassa nököttävän pojan kainaloonsa ja perhe pujahti iltahämärään, ennen kuin vielä vahingossa olisi törmännyt Norringtoniin. Tom rimpuili ja potki aikansa, mutta kapusi sitten viimein parempaan asentoon isänsä syliin ja katseli mielenkiinnolla ympärilleen. Loppujen lopuksi oli ollut kivaa käydä välillä maissa. Merelläkin oli mukavaa, mutta joskus tuntui, että laiva oli liian pieni. Tom halusi nähdä enemmän maailmaa ja uusia paikkoja. Miten hänestä muuten voisi koskaan tulla suurta merirosvoa?

Matka laivalle sujui yllättävän hyvin. Pariskunta ja pikkupoika eivät nähneet ketään matkallaan, ja heidän veneensäkin oli edelleen paikoillaan. Vasta soutaessaan venettä Pearlille Jack tajusi, ettei Jane mitenkään pääsisi takaisin laivaan, koska he olivat juuri vieneet veneen rannalta. He olivat täysin unohtaneet tämän seikan, eivätkä siis olleet sopineet mistään merkistäkään, jonka perusteella Jane olisi voitu noutaa takaisin. Hetken asiaa mietittyään Jack päätti laittaa Gibbsin odottamaan Janea saapuvaksi, sillä kaikista hänen miehistään tämä tunsi varmasti Port Royalin alueen parhaiten.

Laivalle päästyään Jack kantoi jo puolittain torkkuvan Tomin hyttiin nukkumaan. Poika käpertyi tyytyväisenä koijuunsa, eikä tuntunut enää välittävän mitään ympäristöstään. Hymyillen Jack laski pienen, pitkulaisen paketin lattialle Tomin koijun alapuolelle, silitti nopeasti pojan hiuksia ja livahti sitten takaisin kannelle jakamaan miehilleen käskyjä pian tapahtuvaa lähtöä varten.

~o~

Jane mittaili hermostuneessa Turnereiden olohuoneen lattiaa. Elizabeth oli lainannut hänelle limenvihreän puvun sekä siihen sopivat kengät. Vanhempi nainen oli myös laittanut Janen hiukset ja ehostanut tämän kasvoja, minkä johdosta Jane ei ollut tunnistaa omaa peilikuvaansa tällä hetkellä.

”Sinuna hidastaisin hieman”, sohvalla istuva Liz kommentoi hitusen huvittuneena. ”Korsetti puristaa yllättävän paljon, joten en suosittele, että hengästytät itseäsi.”
”Se onkin varmaan maailman typerin keksintö”, Jane mutisi. ”Olen laiha jo valmiiksi. Miksi minut pitää kursia vielä pienempään kokoon?”
”Ei korsetti taida olla syy hermostumiseesi”, Liz huomautti.

Jane pysähtyi ja vilkaisi vanhempaa naista. Annin puheista ja Lizin aiemmasta käytöksestä hän oli saanut mielikuvan, että Liz oli varsinainen nirppanokka, joka ei ymmärtänyt mistään mitään… Nyt nainen kuitenkin vaikutti ystävälliseltä ja mukavalta. Ei kai Liz vain säälinyt Janea?
”En kaipaa kenenkään sääliä”, Jane sanoi haastavasti ja katsoi, miten Elizabeth reagoisi.
”Enkä minä sääli sinua. Tiedän vain kokemuksesta, millainen James on”, toinen nainen vastasi ystävällisesti.
”James?” Jane toisti kummastuneena. Eikö Liz ollutkin aiemmin puhunut koko ajan kuvernööri Norringtonista?
”No, olen tuntenut hänet jo vuosia”, Liz kuittasi vaivautumatta selittämään asiaa sen tarkemmin, eikä hän olisi kyllä ehtinytkään, sillä Will saapui olohuoneeseen yhtä hermostuneen oloisena kuin Jane.

Elizabeth hymyili miehelleen, joka istui hänen viereensä. Jane vilkaisi pariskuntaa ennen kuin käveli ikkunan ääreen odottamaan kuvernööriä saapuvaksi. Willissä ja Lizissä oli jotain omituista, mutta Jane ei ollut aivan varma, mitä se oli. Ainakaan he eivät vaikuttaneet niin läheisiltä kuin Ann ja Jack, mutta eivät kai kaikki parit olleetkaan läheisiä. Olihan Janen omakin isä lähtenyt kiertelemään maailmanmeriä jättäen Janen äidin yksin huolehtimaan kodista ja lapsesta. Jane oli aina ollut katkera isälleen siitä, että Jack pääsi Black Pearlille mukaan ja hän ei. Jackia hän ei kuitenkaan siitä syyttänyt, sillä tämä oli paras isoveli, jonka saattoi saada.

Will vilkaisi nopeasti ikkunan ääressä seisovaa naista ja kääntyi sitten puhumaan vaimolleen hiljaisella äänellä.
”Haluaisin kovasti lähteä Jackin mukaan pienelle purjehdusmatkalle”, hän sanoi.
”Tiedät varsin hyvin, ettei siitä tule mikään pieni matka”, Liz tuhahti.
”No, ei ehkä ihan pieni, mutta se voisi tehdä hyvää meille”, Will puolusteli. Hän katsoi vaimoaan hieman surullinen ilme kasvoillaan. Elizabeth käänsi katseensa pois, eikä sanonut mitään. Hän tiesi itsekin, ettei heillä mennyt ollenkaan hyvin, muttei hän silti halunnut Willin lähtevän pois. Mitä hänelle jäisi? Hän olisi suuressa talossa yksin palvelijoiden kanssa. Jos heillä vain olisi ollut lapsia, hän ei olisi tuntenut oloaan niin yksinäiseksi… mutta sitten Willkään ei olisi varmasti lähdössä. Oli niin väärin, ettei Luoja ollut voinut suoda heille edes yhtä lasta.

Syvä hiljaisuus huoneessa katkesi, kun hovimestari ilmestyi ovelle toinen mies perässään.
”Kuvernööri James Norrington on saapunut”, hovimestari ilmoitti ja astui syrjään päästäen Norringtonin astelemaan huoneeseen.

Jane kääntyi huoneeseen päin yrittäen näyttää mahdollisimman normaalilta, mutta hän tunsi kuitenkin epänormaalin pelon puristavan vatsaansa. Oli hullua, ettei hän pelännyt esimerkiksi Tortugan katutappeluita pätkän vertaa, mutta yksi illallinen teki hänestä hermoraunion.

Myös Liz ja Will nousivat seisomaan Norringtonin kävellessä hymyilevänä heitä kohti.
”Mukava tavata pitkästä aikaa, rouva Turner”, Norrington sanoi ja kumartui suutelemaan naisen ojennettua kättä.
”Mukava nähdä teitäkin, kuvernööri. Ja sanokaa toki vain Elizabeth”, Liz vastasi hymyillen hieman vaivautuneesti. Hän pakotti ajatuksensa pois Willin mahdollisesta lähdöstä ja päätti keskittyä nyt ainoastaan illalliseen.

Jane siirtyi kolmikon luokse olettaen, että hänenkin kuuluisi olla paikalla tervehtimässä kuvernööriä. Norrington kääntyikin välittömästi hänen puoleensa ja suuteli hänenkin kättään tervehdittyään Williä pikaisesti.
”Olettepa te kaunis tänä iltana, rouva Lumber”, Norrington sanoi, ”mutta minne olette jättäneet poikanne?”
”Thomas on viettämässä aikaa erään palvelijan kotona”, Will huomautti välittömästi. ”Ajattelimme, että hänelle tekisi hyvää saada ikäistään seuraa, joten annoimme hänen mennä palvelijan kotiin leikkimään tämän lasten kanssa.”
”Se tekee pojalle varmasti hyvää… ja ovathan illalliset kovin tylsiä niin nuorten mielestä”, Norrington sanoi ystävällisesti. Oikeastaan hänestä oli hyvä, että Thomas oli poissa jaloista. Nyt hän saattoi huoletta keskittyä tämän äitiin.

Joukko vaihtoi hetken aikaa jokseenkin latteita kohteliaisuuksia, mikä Janesta tuntui varsin typerältä. Hän ei ymmärtänyt tällaista tyhjän puhumista. Toki laivallakin miehistö jutteli turhanpäiväisiä, muttei kuitenkaan samaan tyyliin kuin nämä ihmiset. Säästä ja enteistä puhuminen tai tulevan suunnittelu ei ollut läheskään niin turhaa kuin typerät huomautukset puvuista ja illan kauneudesta. Kai nyt jokainen näki itsekin, että naiset olivat pukeutuneet kauniista ja ilta oli sateeton?

Lopulta hovimestari tuli ilmoittamaan illallisen olevan katettu. Norrington tarjosi Janelle käsivarttaan, johon nainen tarttui hyvin epävarmasti. Ilmeisesti mies ei kuitenkaan huomannut mitään, sillä hän lähti itsevarmoin ottein ohjaamaan Janea ruokasaliin Willin ja Elizabethin perässä.

Norrington auttoi Janen istumaan, mistä nainen oli oikeastaan aika kiitollinen. Hienossa puvussa liikkuminen oli erittäin vaikeaa, mutta Janen mielestä leveiden helmojen kanssa istuutuminen oli suoranaista akrobatiaa. Onneksi hänen ei tarvitsisi enää tämän illan jälkeen pukeutua näin. Hän alkoi todella arvostaa mukavia miesten vaatteitaan.

Illallinen jatkui turhan jutustelun merkeissä, mutta Jane oli kovin hiljainen, sillä hän joutui keskittymään siihen, mitä haarukkaa piti käyttää milloinkin ja miten tuli syödä, jottei näyttäisi huonokäytöksiseltä. Hän tyytyi vastaamaan vain hänelle suoraan esitettyihin kysymyksiin ja toivoi, ettei vaikuttaisi liian epäkohteliaalta. Tosin eikö ollutkin vain hyvä, jos ”sureva leski” oli hiljainen?

Jälkiruuan aikaan Norrington kääntyi Janen puoleen ja soi tälle hurmaavimman hymynsä.
”Aiotteko asua Port Royalissa vielä kauankin, rouva Lumber?” mies tiedusteli.
”En tiedä vielä. Voi olla, että palaamme Thomasin kanssa jo seuraavalla laivalla”, Jane sanoi ja tunsi samassa potkun nilkassaan. Hän vilkaisi Liziä, joka puisteli päätään mahdollisimman huomaamattomasti. ”Mutta voi myös olla, että jäämme tänne vielä toviksi. Turnerit ovat pitäneet meistä niin hyvää huolta, että olisi sääli palata yksinäiseen kotiimme”, Jane lisäsi pikaisesti yrittäen kuulostaa mahdollisimman aidolta.
”Soisin kovin mielelläni, että jäisitte tänne. Port Royal on täynnä herrasmiehiä, joten saattaisitte jopa löytää uuden aviomiehen piakkoin. Thomasille olisi varmasti hyvä saada miehenmalli mahdollisimman pian”, Norrington huomautti edelleen hymyillen. Janen teki mieli kysyä, aikoiko mies kenties itse tarjoutua tuoksi aviomieheksi ja miehenmalliksi, mutta jätti sen sitten sanomatta, koska se olisi saattanut kuulostaa liian suoralta puheelta naisen suusta.
”Niin. En ole vielä tavannut täällä juurikaan ketään, mutta asia varmasti järjestyy myöhemmin”, Jane totesi sovinnaisesti.
”Pidän myöhemmin tällä viikolla illalliskutsut, joihin saapuu koko kaupungin kerma. Ilahtuisin suuresti, jos näkisin myös teidät siellä”, Norrington kertoi ja vilkaisi sitten myös Turnereita. ”Olisi suuri kunnia, jos tekin tulisitte paikalle”, hän lisäsi.
”Se olisi varmasti erittäin mukavaa”, Jane sanoi, vaikka ajatus oli hänen mielestään kaikkea muuta kuin mukava.
”Hienoa, sittenhän se on sovittu. Lähetän vaunut hakemaan teitä ja Turnereita kolmen päivän päästä kuuden aikaan illalla”, Norrington sanoi riemastuneena. Hänellä oli vihdoin mahdollisuus saada hyvä vaimo, eikä häntä haitannut, vaikka tällä olikin jo poika. Sitten hänen ei ainakaan tarvitsisi pelätä, ettei saisi perillistä koskaan. Hän alkoi olla jo vanhempi mies, eikä hänellä ollut loputtomasti aikaa siittää lapsia. Tyttölapsi olisi merkinnyt katastrofia, mutta jos poika olisi jo valmiina, ei olisi syytä huoleen, vaikka kaikki loput olisivat tyttöjä.

Suunnitelma tuntui lähes täydelliseltä. Enää Norringtonin täytyisi vain vakuuttaa Will siitä, että hän olisi todellakin sopiva puoliso Janet-Marielle.

~o~