Karibian kuumat tuulet: Luku 43

Luku 43

Kukkia, mehiläisiä ja haikaloja


10.6.1670

En olisi uskonut Port Royalin vierailun päättyvän tällä tavoin. Kaikki olisikin varmasti mennyt suunnitelmien mukaan, ellei Norrington olisi ilmestynyt Willin pajalle. Jane ei ollut mitenkään mielissään miehen huomiosta, hän jaksaa valittaa asiasta vieläkin.

Will ja Jane ilmestyivät kumpikin Pearlille toissapäivän iltana. En voi vieläkään uskoa, että Will lähti noin vain Lizin luota. En ole koskaan erityisesti pitänyt Elizabethista, mutta silti tapahtunutta on vaikea uskoa. Janella saattaa tosin olla näppinsä pelissä, mikä ei kyllä nosta hänenkään pisteitään minun silmissäni. En ole koskaan nähnyt Janen vilkuilevan ketään miestä tavalla, jolla hän nykyisin vilkuilee Williä. Voisiko olla hän olla vihdoinkin kiinnostunut jostakusta? Ja miksi sitten piti valita kohteeksi juuri naimisissa oleva mies?

No, niin tai näin, nyt suuntaamme kohti Tortugaa sekä Will että Jane mukanamme. Halutessaan Will voi sieltä hypätä toisen laivan kyytiin ja palata Port Royaliin… ellei hän sitten tosiaan halua lähteä meidän kanssamme Singaporeen…

”Äiti?” Tomin ääni keskeytti Annin kirjoitusprosessin. Ann laski kynänsä ja vilkaisi hyttiin ilmestynyttä poikaa, jonka kasvoilla oli erittäin utelias ilme.
”No, mitä?” Ann kysyi hymyillen ja nosti Tomin syliinsä.

Tom oli hetken hiljaa ja vain tuijotti äitiään. Hän näytti miettivän jotain erittäin tärkeää. Olikohan poika tehnyt taas jotain luvatonta?
”Mistä mä olen tullut?” Tom kysyi viimein.

Ann meni täysin sanattomaksi. Hän oli kyllä tiennyt, että Tom tulisi joskus esittämään tuon kysymyksen, mutta hän ei ollut uskonut, että se tapahtuisi näin pian. Toisaalta olihan Tom jo viisivuotias.
”Minun masustani”, Ann vastasi. Tom tuijotti äitiään kuin tärähtänyttä.
”En mä mahtuisi sinne! Ei sun mahaan mene koskaan edes paljon luokaa”, poika vastusteli.
”Mutta sinä olitkin silloin ihan pikkuinen.”
”Miten pieni?” Tom halusi tietää.

Ann näytti käsillään, minkä kokoinen Tom suunnilleen oli ollut syntyessään. Poika näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta nyökkäsi sitten.
”Miten mä sinne sun mahaan jouduin?” hän kysyi sitten. Ann rykäisi. Miten tämä asia nyt sitten selitettäisiin lapselle?

Pohdittuaan jonkin aikaa Ann päätti kokeilla perinteistä tarinaa, jonka hän oli itsekin joskus lapsena kuullut.
”Ehkä minun pitäisi kertoa sinulle kukista ja mehiläisistä”, Ann sanoi.
”Miten ne tähän liittyvät?”
”No, katsos… Mehiläinen lentää kukan sisään ja tuo samalla kukalle pölyä. Se pöly saa kukkaan kasvamaan siemeniä, joista sitten kasvaa uusia kukkia. Ihmiset toimivat ihan samalla tavalla. Isät ovat mehiläisiä ja äidit kukkia.”

Tom vajosi mietteisiinsä ja yritti sisäistää juuri saamaansa tietoa. Isä oli siis mehiläinen, joka lensi äidin sisälle ja vei sinne pölyä?
”Äiti, ei isi mahdu sun sisälle!” poika protestoi jonkin ajan kuluttua. ”Eikä isistä lähde pölyä, ellei hän ole tosi likainen. Ja silloin sä sanot aina isille, että isin pitää käydä pesulla.”

Ann naurahti hyväntahtoisesti, vaikka hän ei ollut koskaan kuvitellutkaan, että lapsen syntymisen selittäminen olisi voinut olla näin vaikeaa. Oli tietenkin parempi, että hän yrittäisi selittää asian, kuin että joku muu laivalla tekisi sen. Ei olisi hyvä, jos viisivuotias saisi joltain pahatapaiselta piraatilta vääristyneen kuvan seksistä.

”Ehkä minä yritän selittää sen sinulle toisella tapaa… Isällä on sisällään pienen pieniä siemeniä, ja äidillä taas pieniä munia. Isä sitten tavallaan istuttaa ne siemenet äidin sisälle, ja joskus yksi niistä löytää äidin munan. Ja sitten siitä siemenestä ja munasta tulee lapsi. Se kasvaa äidin sisällä, kunnes on valmis tulemaan ulos.”
”Miten isi istuttaa ne siemenet?” Tom halusi tietää, kun oli taas pohtinut asiaa jonkin aikaa.
”No tuota… silloin, kun kaksi aikuista tykkää toisistaan oikein paljon…” Ann aloitti.
”Tykkäätkö sä isistä oikein paljon?” Tom pisti heti väliin.
”Kyllä. Ja silloin ne aikuiset näyttävät toisilleen sen, että tykkäävät.”
”Ai niinku sä pussailet isiä?”
”Niin, mutta on myös muita tapoja.”
”Mitä?” Tom kysyi. Hänestä äiti vaikutti nyt jotenkin oudolta, vähän samanlaiselta kuin Jane silloin, kun he olivat puhuneet miellyttämisestä. Sekään asia ei ollut selvinnyt Tomille vielä täysin, joten hänen täytyisi ehkä kysyä siitäkin joskus lisää.
”No, aina silloin tällöin ne aikuiset, jotka tykkäävät toisistaan, menevät yhdessä nukkumaan. Silloin he hellivät toisiaan ja lopulta isi istuttaa siemenet äitiin”, Ann yritti selittää.
”Niin mutta miten ja millä? Mistä ne siemenet tulee?” Tom tivasi. Äidistä ei tänään ottanut mitään tolkkua.
”Ne tulevat isän pippelistä”, Ann kertoi viimein, eikä asian sanominen lopulta ollutkaan kovin vaikeaa.

Tom näytti jokseenkin järkyttyneeltä. ”Miten ne sitten menevät äidin sisään? Pitääkö sun syödä ne?” Ann ei voinut mitään sille, että punastui hieman. Poika oli ehkä hieman liian välkky… Mutta toisaalta lapsen suusta kysymys oli täysin viaton.
”Ei. Isi työntää pippelinsä äidin pimppaan ja istuttaa siemenet sinne”, Ann vastasi lopulta.
”Yök! Tosi ällöä! Mä en ainakaan tee koskaan niin!” Tom huudahti.
”Etköhän sinäkin joskus vielä muuta mieltäsi”, Ann sanoi ja naurahti hitusen vaivautuneesti. Olikohan hän nyt hoitanut tilanteen parhaalla mahdollisella tavalla? Hänelle oli joskus kerrottu kotona tarina kukista ja mehiläisistä, mutta äiti ei koskaan ollut selvittänyt asiaa tarkemmin. Loput tietonsa hän oli saanut jostain muualta.

Tom oli hypännyt pois äitinsä sylistä ja suuntasi jo hytin ovelle. Aikuiset olivat ihan omituisia. Miten kukaan pystyi tekemään jotain noin inhottavaa? Pussailukin oli aika yök, mutta tuo oli vielä pahempaa. Eräs tyttö oli kerran Tortugassa pussannut Tomia, mutta Tom oli silloin juossut karkuun ja pessyt naamansa ihan vapaaehtoisesti. Hän oli päättänyt, ettei enää ikinä antaisi tyttöjen pussailla itseään - paitsi ehkä äidin - ja nyt hän oli varma, ettei tekisi näiden kanssa mitään muutakaan.

~o~

… Tom kävi tässä äsken, ja siitä tulikin mieleeni, että minun ei ehkä pitäisi käyttää niin paljon aikaa Janen ja Willin touhujen pohtimiseen. Aikuisiahan he kumpikin ovat, kuten on Lizkin. Kaipa he osaavat itse selvittää tilanteensa.

Sen sijaan minun pitäisi varmaankin puhua Jackin kanssa vakavasti siitä, mitä kaikkea Tomille pitäisi pikku hiljaa alkaa kertoa. Ei ole hyvä, jos me selitämme asiat eri tavalla, poikaparka menee vain sekaisin. Ja Jack on kuitenkin joidenkin asenteidensa suhteen niin vanhanaikainen… Tosin ei kai häntä voi siitä syyttää. Kaikki muutkin tässä ajassa ovat, vaikka piraatit sentään ovat vähän vapaamielisempiä.

Jane saa ottaa Tomin tänä iltana hyttiinsä nukkumaan, jotta voin keskustella Jackin kanssa. Ehkä Tom ei enää sitten onnistu yllättämään minua kysymyksillään yhtä pahasti kuin äsken.

~o~

Elizabeth makasi yksin sängyssään. Kello oli jo melko paljon, mutta hän ei ollut jaksanut nousta ylös. Viime päivien tapahtumat pyörivät yhä kiivaina hänen mielessään. Ilta Norringtonin seurassa ei ollut sujunut suunnitelmien mukaan, koska mies oli alkanut lähennellä Janea.

Elizabeth muisti yhä anteeksipyytävän katseen, jonka Will oli häneen luonut ilmoittaessaan, että lähtisi Janen mukana Black Pearlille. Will kuulemma tarvitsi etäisyyttä ja omaa aikaa, eikä Elizabeth voinut sen takia lähteä mukaan. Mutta jos Willin puheet olisivat olleet totta, eikö hän olisi voinut vain viettää enemmän aikaa pajallaan? Ehkäpä Will oli vain halunnut eroon Lizistä.

Vaikka Willin lähtö olikin tuntunut pahalta, Elizabeth oli toisaalta tuntenut olonsa helpottuneeksi. Nyt hänen ei tarvitsisi koko ajan vastailla uteliaiden kyselyihin siitä, koska heille olisi tulossa jälkikasvua. Kukaan ei olettaisikaan hänen tulevan raskaaksi sillä aikaa, kun Will oli matkoilla. Hän saisi olla jonkin aikaa aivan rauhassa.

Janen ja Willin kadottua yön pimeyteen Elizabeth oli nostanut vajaan konjakkipullon huulilleen, vaikka hän ei yleensä alkoholia juonutkaan. Nyt hänestä oli kuitenkin tuntunut siltä, että hänen täytyi saada kaikki asiat huuhdottua edes hetkeksi pois mielestään.

Elizabeth oli juonut pullosta isoja kulauksia ja tuntenut juoman humalluttavan vaikutuksen jo hyvin pian, mikä ei ollut ihme, sillä hänen elimistönsä ei ollut tottunut alkoholiin. Yhtäkkiä hänelle oli tullut jopa hieman villi ja riehakas olo… ja samassa ulko-ovelta oli kuulunut koputus.

Ennen kuin yksikään palvelijoista oli ehtinyt ovelle, Elizabeth oli jo rynnännyt sinne itse, pidellen yhä konjakkipulloa kädessään. Oven takana oli seisonut Norrington.
”Ja-james, sinäpä et pitkään ollut poissa”, Elizabeth oli huomauttanut.
”Ajattelin, että minua saatettaisiin tarvita täällä…” Norrington oli vastastannut, ”Elizabeth”, hän oli lisännyt sitten varovasti.

Elizabeth oli naurahtanut ja päästänyt miehen sisälle. ”No, ainakin minä voisin tarvita seuraa”, hän oli sanonut. Hän oli johdattanut miehen olohuoneeseen ja pyytänyt tätä istumaan vierelleen sohvalle.
”Missä Will ja rouva Lumber ovat?” Norrington oli tiedustellut.
”Karkasivat yhdessä”, Elizabeth oli vastannut ja nostanut jälleen pullon huulilleen. Konjakki maistui pahalle, mutta se turrutti ihanasti kaikki vähäisetkin järkevät ajatukset.

Nyt tuntui uskomattomalta, että Elizabeth oli tosiaan uskoutunut Norringtonille. Ei hän ollut kertonut, kuka Janet-Marie todellisuudessa oli, mutta se oli melkein totta, että Will oli häipynyt yhdessä tämän kanssa. Norrington oli ollut syvästi järkyttynyt hänen puolestaan ja tarjoutunut jopa lähettämään miehensä takaa-ajoon. Siihen Elizabeth ei kuitenkaan ollut suostunut. Ei hän olisi voinut ottaa riskiä siitä, että Norringtonin miehet olisivat napanneet koko Black Pearlin miehistön. Jack, Will ja kaikki muut olisivat päätyneet hirteen.

Lopulta Elizabeth oli vain pyytänyt, että Norrington pitäisi hänelle seuraa, koska ei ollut halunnut olla yksin. Yhdessä he olivat juoneet lisää konjakkia, ja yksi asia oli johtanut toiseen…

James oli ollut täysin erilainen kuin Will. Ei sillä, etteikö Elizabeth olisi nauttinut Willin kanssa. Hän vain oli kuvitellut, että kaikki miehet olisivat samanlaisia. James oli kuitenkin ollut paljon kiihkeämpi, ja mies oli saanut Elizabethinkin syttymään aivan toisella lailla. Lizin mielessä kävi, että Jackin kanssa rakastelu olisi voinut olla melko samantapaista… sillä Jamesin ja Jackin suudelmissa oli jotain samaa. Liz ei tosin tiennyt, miten Jack suuteli kunnolla, olihan hän vain kerran itse suudellut miestä, eikä tämä ollut ollut tapahtuneessa täysillä mukana.

Joskus Elizabeth oli pohtinut, millaista hänen elämänsä olisi ilman Williä. Jos hän olisikin yksin törmännyt Jackiin… seilaisiko hän nyt Pearlin kannella maailman meriä ja olisiko Tom hänen poikansa? Sitä oli kuitenkin turha miettiä, sillä Ann oli jostain kumman syystä napannut Jackin itselleen, vaikka Liz oli ollut varma, ettei mies koskaan löytäisi rinnalleen ketään.

Ja entä jos hän olisi alunperinkin nainut Jamesin? Silloinkin hänen elämänsä olisi hyvin toisenlaista. Hän olisi nyt kuvernöörin vaimo, eikä olisi ehkä koskaan joutunut tekemisiin merirosvojen kanssa.

James, Elizabeth ajatteli pehmeästi maatessaan peiton alla yksin. Edellisenä aamuna hän oli herännyt siihen, että mies oli hiipinyt hiljaa pois makuuhuoneesta ennen auringonnousua, mutta tänään hän sai herätä yksin. Ehkä olisi jo korkea aika nousta. Hänhän voisi selvittää, pitäisikö James tosiaan ne illalliskutsut, joista oli aiemmin maininnut. Joka tapauksessa hänen täytyi saada puhua Jamesin kanssa, kaikki ei voinut vain jäädä tähän.

~o~

Jane puhdisti painavaa tykkiä kuluneella rätillä. Siitä asti, kun hän oli palannut Pearlille, hän oli työskennellyt niin kovasti kuin oli mahdollista, vaikkei tykkien olisi sentään tarvinnut kiiltää. Hän kuitenkin halusi työn voimin pitää ajatuksensa kurissa, sillä hän oli huomannut, että vapaahetkinä ne karkasivat Willin luokse ja usein hän niiden tavoin huomasikin hakeutuneensa miehen seuraan. Sellainen käytös ei ollut hänelle normaalia, ja se vaivasi suunnattomasti häntä itseään. Mitä hänelle oikein oli tapahtumassa?

Kun nuori nainen vilkaisikin Williä, hän tunsi pienen kipristyksen vatsansa pohjassa. Taivas tiesi, että hän oli jo 24-vuotias, eikä ollut koskaan ajatellut mitään sopimatonta kenestäkään miehestä - hän oli jopa halveksinut muita naisia, koska nämä eivät osanneet elää ilman miehiä - mutta nyt nuo ajatukset piinasivat häntä koko ajan, vaikka hän teki kaikkensa estääkseen niitä tulemasta. Hän oli jopa nähnyt unia Willistä, eikä se voinut olla normaalia. Hän oli varmasti sairastumassa jollakin tavalla.

Jane kirosi mielessään. Kunpa hän vain olisi voinut puhua jonkun kanssa. Pakkohan jonkun oli tietää, mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä. Miten päästiin vatsan kipristelystä ja sopimattomista ajatuksista eroon? Valitettavasti laivalla vain ei ollut ketään sopivaa keskustelukumppania. Miehille oli turha puhua, he eivät kuitenkaan ymmärtäisi. Sitä paitsi Jane ei olisi niin hullu, että paljastaisi yhdellekään miehelle olevansa heikko jostain kohtaa. Miehet vain käyttäisivät tietoa hyväkseen ja satuttaisivat häntä.

Annkaan ei ollut sopiva puhekumppani. Mikäli Jane ei ollut täysin väärässä, Ann oli ollut täysin rakastunut hänen isoveljeensä jo monen vuoden ajan, halusi Jane sitä tai ei. Ann kuului heikkoihin naisiin, jotka eivät osanneet elää elämäänsä ilman miesten tukea. Tämä oli Janesta kummallista, sillä hän oli varma, että Annissakin olisi ollut potentiaalia itsenäiseen elämään - kuten hänessä itsessään - mutta silti nainen roikkui Jackissa kuin avuton pikkuprinsessa. Typerää.

Toisaalta Jane pelkäsi, että hänelle kävisi pian samoin. Willistä oli selvästi tulossa hänelle heikko kohta. Hänen täytyi jotenkin päästä sopimattomista ja typeristä ajatuksistaan eroon. Ehkä Anamaria voisi auttaa häntä. Jane ei muistanut, että Anamarialla olisi koskaan ollut yhtään miestä niin kauan kuin he olivat tunteneet. Kyllä, Jane menisi tapaamaan naista heti, kun he saapuisivat Tortugaan. Hän voisi ottaa Tomin mukaan tekosyyksi, sillä Anamaria piti kovasti pikkupojasta.

~o~

Jack oli juuri käynyt tarkastamassa rommivaraston ja saapui rakkaan laivansa kannelle. Hän huomasi poikansa istuvan mietteliäänä reelingillä ja suuntasi hieman hoippuvat askeleensa tämän luokse. Tom vilkaisi isäänsä ja virnisti leveästi.
”Sä olet taas käynyt talkistamassa varastot. Äiti on kohta vihainen”, poika totesi.
”Ei kerrota siitä hänelle”, Jack sanoi vastaten poikansa virnistykseen. Tom iski silmää salaisuuden merkiksi. Hän ei ymmärtänyt, miksi äiti suuttui, jos isä tarkisti varastot liian usein. Aikuiset olivat tosiaan kummallisia. Ja siitä hänen mieleensä muistui toinen kummallinen asia.

”Isi, tiedätkö sä mistä lapset tulee?” Tom kysyi uteliaana. Hän oli aivan varma, että jos isi saisi tietää totuuden, tämäkin olisi sitä mieltä, että se olisi yököttävää. Eihän kukaan mies tai poika voinut tykätä sellaisesta. Pippeli oli pissaamista varten!

Jack tarkasteli poikaansa pää vinossa. Mikäs kysymys tuo nyt oli? ”Totta kai minä tiedän”, hän naurahti.
”Onko äiti keltonut sen sullekin?” Tom kysyi.
”Ei, mutta tiedän sen muutenkin. On asioita, jotka kaikki tietävät aikuisina”, Jack vastasi.
”Mutta se on niin inhottavaa! Musta pikkuveli olisi kiva, mutta se siementen laitto on yök”, Tom sanoi vakavana.

Nyt Jackilla ei ollut enää aavistustakaan, mistä poika puhui. Ilmeisesti Ann oli selittänyt tälle jotain omituista. Joskus Ann puhui ihan kummallisista asioista, joista Jackilla ei ollut mitään käsitystä. Hän oli kuitenkin aina ajatellut, että Ann oli ehkä lyönyt päänsä samalla, kun oli menettänyt muistinsa ja siksi tällä oli kummallisia ajatuksia. Esimerkiksi kerran humalassa ollessaan Ann oli alkanut selittää, kuinka kovasti kaipasi jotain puhe-elintä. Eihän sellaista ollut olemassakaan.

”Isi”, Tom keskeytti Jackin pohdinnat. ”Tuleeko lapset oikeasti siemenistä ja munista?”
”Mistä sinä olet sellaista keksinyt?” Jack kysäisi, vaikka aavisti jo totuuden.
”Äiti sanoi niin, kun mä kysyin siltä, mistä mä olen tullut”, Tom kertoi.
”No, äitisi oli väärässä. Lapset eivät kasva siemenistä niin kuin kasvit. Haikara tuo lapset sellaisille isille ja äideille, jotka laittavat sille pullopostia”, Jack selitti huolellisesti.
”Laitoitteko te äitin kanssa joskus haikalalle pullopostin?”

Jack nyökkäsi pojalleen ja pörrötti tämän hiuksia. ”Kyllä. Kirjoitimme siihen, että haluamme pojan, joka näyttää kovasti isältään. Mutta emme kyllä laittaneet mitään, että hänen pitäisi olla liian utelias.”
”En mä ole utelias. Mä olen vain laivapoika Tom Spallow”, Tom vastasi. ”Ja joskus musta tulee kapteeni.”

Jack nauroi. Totisesti poika oli tullut isäänsä. Hän oli kovin ylpeä Tomista. Ehkä tämä oli joskus hieman liian utelias, mutta poika oli yhä fiksu kuin hän itsekin. Tosin toisaalta poika oli myös välillä yhtä itsepäinen ja räiskähtelevä kuin äitinsä. Vaan minkäs sille voi, että lapset tahtoivat periä hyvät ominaisuudet isiltään ja huonot äideiltään. Ja pojan äidistä puheen ollen, Jackista tuntui, että hänen täytyisi puhua Annin kanssa. Eihän Tomille voinut syöttää kaiken maailman puppua siemenistä, eikä pojan toisaalta vielä tarvinnut tietää, miten lapset oikeasti tulivat. Haikara-tarina toimisi varmasti muutaman vuoden ajan.

Ei kommentteja

Kiitos palautteestasi!