Luku 44
Yö laivaa keinuttaa
Karibianmeren taivas oli tummunut jo jonkin aikaa sitten. Black Pearlin yleensä niin vilkas kansi oli hiljennyt yön ajaksi, vain ruorissa ja mastossa oli yksi mies huolehtimassa siitä, ettei laiva karahtaisi karille.
Ann istui sängynlaidalla ja katseli miestään, joka tutkaili pöydän ääressä karttaa suurella mielenkiinnolla.
”Meidän pitäisi puhua Tomin kasvatuksesta”, nainen huomautti lopulta saaden Jackin nostamaan katseen kartasta.
”Mitä puhumista siinä on?” Jack kysyi ja muisti samassa, mitä oli aiemmin päivällä miettinyt. ”Paitsi tietysti se, että sinä olet puhunut pojalle jotain siementen istuttamisesta naiseen.”
”No, sehän on totta. Tom saa tietää asiasta ennemmin tai myöhemmin, ja minusta on parempi, että hän kuulee elämän tosiasiat meiltä, eikä joltakulta toiselta”, Ann puolustautui.
Jack nousi pöydän äärestä ja käveli sitten naisen luokse. Hän istuutui tämän viereen sängylle ja nappasi tämän kainaloonsa.
”Nyt ei ole vielä aika. Haikara-tarina kelpaa hyvin”, Jack totesi. Ann tuhahti hiljaa, mutta ei väittänyt vastaankaan. ”Sitä en kuitenkaan tajua, miksi sinun pitää koko ajan jauhaa lasten kasvattamisesta. Lapset kasvavat aivan hyvin muun elämän ohessa.”
”Ei nyt ihan noinkaan”, Ann väitti vastaan. ”Kasvattaminen on vanhempien tärkein tehtävä. Se millainen lapsuus on ollut, vaikuttaa koko loppuelämään. On todella tärkeää, että annamme Tomille hyvät eväät elämään ja ohjaamme häntä eteenpäin rakkaudella ja tuella…”
Merirosvokapteeni tuijotti naistaan silmät selällään. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan tuollaisista asioista. Lastenkasvatuksesta hän tiesi sen verran, että hän oli itse saanut selkäänsä, jos ei ollut totellut. Mistään rakkaudesta ja tuesta ei puhunut kukaan. Toki hän rakasti poikaansa, mutta kuri oli kuitenkin tärkeintä. Tosin tytön kohdalla se olisi ollut vielä tärkeämpää, koska poikien sentään piti saada olla poikia.
”Välillä minä tosiaan ihmettelen sinun puheitasi, rakas”, Jack totesi hetken kuluttua.
”Miten niin?” Ann kysyi. Omasta mielestään hän puhui täysin itsestään selvästä asiasta.
”Sinulla on ajatuksia, jotka eivät vain ole normaaleja. Kukaan muu tässä maailmassa ei ajattele niin. Lapset saavat selkäänsä, jos eivät tottele. Ei rakkauden tunnustaminen heistä parempia ihmisiä tee. Ja kukaan ei myöskään kaipaa puhe-elimiä tai miniaaltouuneja. Sellaisia ei vain ole olemassa”, Jack pohdiskeli. ”Minusta on mukavaa, että olet erilainen kuin muut naiset, mutta välillä sinä…” mies ei osannut päättää lausettaan.
”… vaikutan hullulta”, Ann sanoi Jackin puolesta.
Samassa nainen hymyili ja naurahti heti perään. Hän oli monesti lukenut siitä, kuinka paljon ikäero saattoi vaikuttaa elämänkatsomukseen ihmissuhteissa. Kukaan ei kuitenkaan koskaan ollut puhunut siitä, miten vaikuttaisi se, kun kahden ihmisen ajatusmaailmaa erottaa 400 vuotta. Ei ihme, että hänellä ja Jackilla oli niin eri arvomaailmat ja käsitykset monienkin asioiden suhteen.
Ann istui sängynlaidalla ja katseli miestään, joka tutkaili pöydän ääressä karttaa suurella mielenkiinnolla.
”Meidän pitäisi puhua Tomin kasvatuksesta”, nainen huomautti lopulta saaden Jackin nostamaan katseen kartasta.
”Mitä puhumista siinä on?” Jack kysyi ja muisti samassa, mitä oli aiemmin päivällä miettinyt. ”Paitsi tietysti se, että sinä olet puhunut pojalle jotain siementen istuttamisesta naiseen.”
”No, sehän on totta. Tom saa tietää asiasta ennemmin tai myöhemmin, ja minusta on parempi, että hän kuulee elämän tosiasiat meiltä, eikä joltakulta toiselta”, Ann puolustautui.
Jack nousi pöydän äärestä ja käveli sitten naisen luokse. Hän istuutui tämän viereen sängylle ja nappasi tämän kainaloonsa.
”Nyt ei ole vielä aika. Haikara-tarina kelpaa hyvin”, Jack totesi. Ann tuhahti hiljaa, mutta ei väittänyt vastaankaan. ”Sitä en kuitenkaan tajua, miksi sinun pitää koko ajan jauhaa lasten kasvattamisesta. Lapset kasvavat aivan hyvin muun elämän ohessa.”
”Ei nyt ihan noinkaan”, Ann väitti vastaan. ”Kasvattaminen on vanhempien tärkein tehtävä. Se millainen lapsuus on ollut, vaikuttaa koko loppuelämään. On todella tärkeää, että annamme Tomille hyvät eväät elämään ja ohjaamme häntä eteenpäin rakkaudella ja tuella…”
Merirosvokapteeni tuijotti naistaan silmät selällään. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan tuollaisista asioista. Lastenkasvatuksesta hän tiesi sen verran, että hän oli itse saanut selkäänsä, jos ei ollut totellut. Mistään rakkaudesta ja tuesta ei puhunut kukaan. Toki hän rakasti poikaansa, mutta kuri oli kuitenkin tärkeintä. Tosin tytön kohdalla se olisi ollut vielä tärkeämpää, koska poikien sentään piti saada olla poikia.
”Välillä minä tosiaan ihmettelen sinun puheitasi, rakas”, Jack totesi hetken kuluttua.
”Miten niin?” Ann kysyi. Omasta mielestään hän puhui täysin itsestään selvästä asiasta.
”Sinulla on ajatuksia, jotka eivät vain ole normaaleja. Kukaan muu tässä maailmassa ei ajattele niin. Lapset saavat selkäänsä, jos eivät tottele. Ei rakkauden tunnustaminen heistä parempia ihmisiä tee. Ja kukaan ei myöskään kaipaa puhe-elimiä tai miniaaltouuneja. Sellaisia ei vain ole olemassa”, Jack pohdiskeli. ”Minusta on mukavaa, että olet erilainen kuin muut naiset, mutta välillä sinä…” mies ei osannut päättää lausettaan.
”… vaikutan hullulta”, Ann sanoi Jackin puolesta.
Samassa nainen hymyili ja naurahti heti perään. Hän oli monesti lukenut siitä, kuinka paljon ikäero saattoi vaikuttaa elämänkatsomukseen ihmissuhteissa. Kukaan ei kuitenkaan koskaan ollut puhunut siitä, miten vaikuttaisi se, kun kahden ihmisen ajatusmaailmaa erottaa 400 vuotta. Ei ihme, että hänellä ja Jackilla oli niin eri arvomaailmat ja käsitykset monienkin asioiden suhteen.
~o~
Jane tuijotti koijussaan nukkuvaa Tomia. Hän ei ollut olettanut, että Ann lykkäisi pojan hänen luokseen täksi yöksi nukkumaan, mutta toisaalta asia ei haitannut naista ollenkaan. Hänellä oli ollut mukava ilta, kun hän oli kertoillut Tomille hurjia tarinoita entisaikojen merirosvoista.
Nyt piskuisessa hytissä oli kuitenkin hiljaista ja yksinäistä. Jane huokaisi hiljaa. Hänen oli pakko päästä ulos. Nainen veti ylleen kauhtuneen, ruskean takkinsa ja hiipi sitten hiiren hiljaa hytistä pois. Hän sulki oven varoen, ettei se kolahtaisi, sillä hän ei halunnut herättää Tomia. Poika tarvitsisi yöunensa.
Kirkkaat tähdet täplittivät taivasta, kun Jane pääsi kannelle. Hän heilautti kättään Gibbsille, joka oli ruorissa rakkaan taskumattinsa kanssa, ja käveli sitten laivan keulaan. Jane istahti reelingille ja jäi katselemaan merelle. Hän oli pikkutytöstä asti rakastanut merta ja kadehtinut aina Jackia, joka oli saanut purjehtia heidän isänsä kanssa. Janen oli täytynyt jäädä kotiin huolehtimaan äidistään, mutta kun hänen äitinsä oli kuollut, nainen oli päättänyt, ettei jäisi enää hetkeksikään kotikyläänsä. Hän oli naamioitunut pojaksi ja pestautunut eräälle laivalle. Lopulta seikkailu oli päätynyt Tortugaan, missä hän oli vihdoin törmännyt rakkaaseen isoveljeensä.
Jane hymyili itsekseen. Jackiin törmääminen oli ollut melkoinen onni, koska nyt hänellä oli vakituinen pesti Black Pearlilla. Jos Tomia ja Annia ei olisi ollut, hän olisi saattanut jopa joskus periä laivan. Tosin hänestä oli ihan oikeutettua, että Tom saisi sen aikanaan.
Suolainen tuuli pyyhkäisi Janen kasvoja. Nuorinainen hymähti itsekseen. Tässä hän istui ja pohti menneisyyttään ja veljensä poikaa, vaikka syy hänen unettomuuteensa oli aivan toinen. Onneksi he saapuisivat pian Tortugaan, ja Jane pääsisi hetkeksi pois laivalta. Ehkä keskustelu Anamarian kanssa ja vaeltelu Tortugan kaduilla palauttaisi hänen ajatusmaailmansa ennalleen.
”Täällä on näköjään muitakin unettomia”, ääni hymähti Janen selän takaa. Jane nosti jalkansa takaisin reelingin kannen puolelle ja hypähti alas. Will seisoi vain reilun metrin päässä hänestä. Tämäkin vielä, joskus laiva tuntui aivan liian pieneltä.
”Kertoilin koko illan satuja Tomille, joten ajattelin, että pieni ulkoilu ennen nukkumista tekisi hyvää”, Jane sanoi niin nopeasti, että sanoista oli vaikea saada selvää.
”Se poika on aika vekkuli”, Will totesi ja tuli nojailemaan reelinkiin. ”Muistuttaa kovasti isäänsä.”
”Yhmm”, Jane hymähti tietämättä, miten päin hänen olisi pitänyt olla.
”Olisi mukavaa, jos minullakin olisi poika”, Will jatkoi.
”Mikset sitten ole hankkinut?” Jane töksäytti välittömästi. Will vilkaisi naista surullisesti.
”Ja sinä olet yhtä suora kuin veljesi. Olen kyllä yrittänyt, mutta Jumala ei silti ole suonut meille lasta”, mies vastasi.
Jane hiljeni nolona, mikä oli hänelle hyvinkin uutta. Yleensä hän ei paljon välittänyt siitä, että joku saattoi mahdollisesti loukkaantua hänen sanoistaan, mutta ajatus Willin loukkaamisesta tuntui epämääräisellä tavalla pahalta.
”Millaista on olla aina merillä?” Will kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hieman arasti Jane nojasi alaselkänsä reelinkiä vasten, ennen kuin vastasi.
”Rakastan sitä. Merellä olen vapaa, enkä sidottu perheeseen, kuten muut naiset”, hän sanoi.
”Jackilla ja Annilla on lapsi, mutta hekin elävät merillä”, Will huomautti.
”Mutta minä voin elää vapaammin. Voin elää samoin kuin miehet, eikä minua voi komentaa kukaan muu kuin kapteenini. Saan tuijotella tähtiä öisin, eikä minun tarvitse miettiä illalliskutsujen typeriä käytöstapoja. Saan kulkea ympäri maailmaa ilman, että kukaan tulee sanomaan, että naisen paikka on kotona. Saan vaikka jäädä asumaan autiolle saarelle, jos haluan. Olen vapaa päättämään omasta elämästäni ilman rajoitteita. Siltä merillä oleminen tuntuu”, Jane selosti hämmästyen itsekin, miten helposti oli kertonut ajatuksiaan puolitutulle miehelle.
”Se kuulostaa kyllä hienolle”, Will myönsi.
”Sinäkin voit helposti kokea sen nyt, kun jätit turhuudet taaksesi”, Jane sanoi.
Will huokaisi raskaasti. ”Niin, mutta kaipaan kyllä aina Port Royaliinkin. Se on kuitenkin kotini.”
”Meri voisi olla kotisi. Tai tämä laiva”, Jane huomautti. ”Koti on siellä, missä sydän on.”
”Niin, sehän se vasta onkin ongelmallista…” Will mutisi ja katsoi Janea suoraan silmiin.
Janen vatsanpohjalla jokin muljahti ilkeästi… tai mukavasti, miten nyt halusi asian ajatella. Nainen yritti hymyillä hieman vaivautuneena, eikä tiennyt, mitä olisi sanonut. Miksi hänelle tuli tyhmä olo, kun Will katsoi häntä? Miksi hän tunsi mieletöntä halua edes halata miestä? Se oli typerää ja vaarallista. Jos Janen äiti ei koskaan olisi väittänyt rakastuneensa Janen isään, hän olisi ehkä voinut elää vapaana tai mennä naimisiin kunnollisen miehen kanssa. Sen sijaan nainen oli rakastunut, saanut Janen ja joutunut elämään kylän laitamilla ennustajaeukkona, jonka luona merirosvotkin vierailivat aika ajoin. Mitä elämää se nyt muka oli? Jane oli kyllä rakastanut äitiään, mutta hän oli vahvasti sitä mieltä, että tämä oli toiminut typerästi.
Minä en tee samaa virhettä, Jane ajatteli ja käänsi katseensa sivuun. ”Jos sinulla on jokin ongelma, sinun pitää ratkaista se itse”, hän sanoi Willille mahdollisimman kylmästi.
”Ei sitä varmaan kukaan muu voikaan ratkaista”, Will totesi ja naurahti surullisesti. Hän siirtyi hieman lähemmäs Janea saaden naisen hätkähtämään.
Jane käänsi hitusen pelokkaan katseensa mieheen. Hän toivoi yhtä aikaa, että Will katoaisi paikalta ja että mies koskettaisi häntä. Janen vatsa tuntui menevän solmuun, eikä hän voinut enää edes hengittää normaalisti. Ehkä rakkaus… tai himo… teki ihmiset niin hulluiksi, että heidän oli pakko heittäytyä toistensa syliin ja hommata itsensä vaikeuksiin. Ehkä siitä hulluudesta ei päässyt eroon, ennen kuin sitä oli kokeillut… Pelkkä ajatuskin pelotti Janea enemmän kuin mikään muu.
Nyt piskuisessa hytissä oli kuitenkin hiljaista ja yksinäistä. Jane huokaisi hiljaa. Hänen oli pakko päästä ulos. Nainen veti ylleen kauhtuneen, ruskean takkinsa ja hiipi sitten hiiren hiljaa hytistä pois. Hän sulki oven varoen, ettei se kolahtaisi, sillä hän ei halunnut herättää Tomia. Poika tarvitsisi yöunensa.
Kirkkaat tähdet täplittivät taivasta, kun Jane pääsi kannelle. Hän heilautti kättään Gibbsille, joka oli ruorissa rakkaan taskumattinsa kanssa, ja käveli sitten laivan keulaan. Jane istahti reelingille ja jäi katselemaan merelle. Hän oli pikkutytöstä asti rakastanut merta ja kadehtinut aina Jackia, joka oli saanut purjehtia heidän isänsä kanssa. Janen oli täytynyt jäädä kotiin huolehtimaan äidistään, mutta kun hänen äitinsä oli kuollut, nainen oli päättänyt, ettei jäisi enää hetkeksikään kotikyläänsä. Hän oli naamioitunut pojaksi ja pestautunut eräälle laivalle. Lopulta seikkailu oli päätynyt Tortugaan, missä hän oli vihdoin törmännyt rakkaaseen isoveljeensä.
Jane hymyili itsekseen. Jackiin törmääminen oli ollut melkoinen onni, koska nyt hänellä oli vakituinen pesti Black Pearlilla. Jos Tomia ja Annia ei olisi ollut, hän olisi saattanut jopa joskus periä laivan. Tosin hänestä oli ihan oikeutettua, että Tom saisi sen aikanaan.
Suolainen tuuli pyyhkäisi Janen kasvoja. Nuorinainen hymähti itsekseen. Tässä hän istui ja pohti menneisyyttään ja veljensä poikaa, vaikka syy hänen unettomuuteensa oli aivan toinen. Onneksi he saapuisivat pian Tortugaan, ja Jane pääsisi hetkeksi pois laivalta. Ehkä keskustelu Anamarian kanssa ja vaeltelu Tortugan kaduilla palauttaisi hänen ajatusmaailmansa ennalleen.
”Täällä on näköjään muitakin unettomia”, ääni hymähti Janen selän takaa. Jane nosti jalkansa takaisin reelingin kannen puolelle ja hypähti alas. Will seisoi vain reilun metrin päässä hänestä. Tämäkin vielä, joskus laiva tuntui aivan liian pieneltä.
”Kertoilin koko illan satuja Tomille, joten ajattelin, että pieni ulkoilu ennen nukkumista tekisi hyvää”, Jane sanoi niin nopeasti, että sanoista oli vaikea saada selvää.
”Se poika on aika vekkuli”, Will totesi ja tuli nojailemaan reelinkiin. ”Muistuttaa kovasti isäänsä.”
”Yhmm”, Jane hymähti tietämättä, miten päin hänen olisi pitänyt olla.
”Olisi mukavaa, jos minullakin olisi poika”, Will jatkoi.
”Mikset sitten ole hankkinut?” Jane töksäytti välittömästi. Will vilkaisi naista surullisesti.
”Ja sinä olet yhtä suora kuin veljesi. Olen kyllä yrittänyt, mutta Jumala ei silti ole suonut meille lasta”, mies vastasi.
Jane hiljeni nolona, mikä oli hänelle hyvinkin uutta. Yleensä hän ei paljon välittänyt siitä, että joku saattoi mahdollisesti loukkaantua hänen sanoistaan, mutta ajatus Willin loukkaamisesta tuntui epämääräisellä tavalla pahalta.
”Millaista on olla aina merillä?” Will kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hieman arasti Jane nojasi alaselkänsä reelinkiä vasten, ennen kuin vastasi.
”Rakastan sitä. Merellä olen vapaa, enkä sidottu perheeseen, kuten muut naiset”, hän sanoi.
”Jackilla ja Annilla on lapsi, mutta hekin elävät merillä”, Will huomautti.
”Mutta minä voin elää vapaammin. Voin elää samoin kuin miehet, eikä minua voi komentaa kukaan muu kuin kapteenini. Saan tuijotella tähtiä öisin, eikä minun tarvitse miettiä illalliskutsujen typeriä käytöstapoja. Saan kulkea ympäri maailmaa ilman, että kukaan tulee sanomaan, että naisen paikka on kotona. Saan vaikka jäädä asumaan autiolle saarelle, jos haluan. Olen vapaa päättämään omasta elämästäni ilman rajoitteita. Siltä merillä oleminen tuntuu”, Jane selosti hämmästyen itsekin, miten helposti oli kertonut ajatuksiaan puolitutulle miehelle.
”Se kuulostaa kyllä hienolle”, Will myönsi.
”Sinäkin voit helposti kokea sen nyt, kun jätit turhuudet taaksesi”, Jane sanoi.
Will huokaisi raskaasti. ”Niin, mutta kaipaan kyllä aina Port Royaliinkin. Se on kuitenkin kotini.”
”Meri voisi olla kotisi. Tai tämä laiva”, Jane huomautti. ”Koti on siellä, missä sydän on.”
”Niin, sehän se vasta onkin ongelmallista…” Will mutisi ja katsoi Janea suoraan silmiin.
Janen vatsanpohjalla jokin muljahti ilkeästi… tai mukavasti, miten nyt halusi asian ajatella. Nainen yritti hymyillä hieman vaivautuneena, eikä tiennyt, mitä olisi sanonut. Miksi hänelle tuli tyhmä olo, kun Will katsoi häntä? Miksi hän tunsi mieletöntä halua edes halata miestä? Se oli typerää ja vaarallista. Jos Janen äiti ei koskaan olisi väittänyt rakastuneensa Janen isään, hän olisi ehkä voinut elää vapaana tai mennä naimisiin kunnollisen miehen kanssa. Sen sijaan nainen oli rakastunut, saanut Janen ja joutunut elämään kylän laitamilla ennustajaeukkona, jonka luona merirosvotkin vierailivat aika ajoin. Mitä elämää se nyt muka oli? Jane oli kyllä rakastanut äitiään, mutta hän oli vahvasti sitä mieltä, että tämä oli toiminut typerästi.
Minä en tee samaa virhettä, Jane ajatteli ja käänsi katseensa sivuun. ”Jos sinulla on jokin ongelma, sinun pitää ratkaista se itse”, hän sanoi Willille mahdollisimman kylmästi.
”Ei sitä varmaan kukaan muu voikaan ratkaista”, Will totesi ja naurahti surullisesti. Hän siirtyi hieman lähemmäs Janea saaden naisen hätkähtämään.
Jane käänsi hitusen pelokkaan katseensa mieheen. Hän toivoi yhtä aikaa, että Will katoaisi paikalta ja että mies koskettaisi häntä. Janen vatsa tuntui menevän solmuun, eikä hän voinut enää edes hengittää normaalisti. Ehkä rakkaus… tai himo… teki ihmiset niin hulluiksi, että heidän oli pakko heittäytyä toistensa syliin ja hommata itsensä vaikeuksiin. Ehkä siitä hulluudesta ei päässyt eroon, ennen kuin sitä oli kokeillut… Pelkkä ajatuskin pelotti Janea enemmän kuin mikään muu.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!