Kivien legenda: Luku 14

Luku 14

Gran Kiltias Anastasis


Lumisade alkoi huomaamatta. Se oli kevyttä, mutta ilmassa oli selvä pakkasen tuntu. Maa kohosi nyt jyrkemmin ja vuoren rinteet nousivat Paraminan aukon molemmin puolin. Aurinko oli aikaa sitten lakannut paistamasta ja taivas oli peittynyt raskaisiin pilviin. Fran ei ollut koskaan ollut näin kylmässä ilmassa. Häntä hytisytti, vaikka joukko oli pysynyt liikkeessä jo pidemmän aikaa. Viera ei edes halunnut ajatella yöpymistä vuorten kupeessa lumisessa maastossa. Heräisikö kukaan aamulla? Jäätyisivätkö he kuoliaiksi? Miten kukaan pystyi asumaan tällaisessa ilmanalassa?

Juuri sillä hetkellä tuntui käsittämättömältä ajatukselta, että Ivalicen pohjoisosissa asui vieroja. Tietenkin he asuivat siellä vain siksi, että ihmiset olivat tuhonneet metsiä, mutta silti oli mahdotonta ymmärtää, miten kukaan pystyi asumaan kylmässä pohjolassa. Ei kylmiä maisemia ollut tarkoitettu asutettaviksi. Eihän täällä missään näkynyt edes mitään sopivaa ravintoa. Fran oli todella kiitollinen ruokavarastoista, jotka oli kerätty ennen vuorille nousemista. Jonkin eläimen vuorilta olisi saattanut vielä löytääkin ja tappaa, mutta kasveja oli mahdotonta kaivaa esiin lumesta, joka tuskin koskaan suli rinteiltä. Oli vaikea uskoa, että Golmoren viidakkoon oli muutaman päivän matka.

”Katsokaa!” Penelo henkäisi. Viera vilkaisi ensin tyttöä ja käänsi sitten katseensa tämän osoittamaan suuntaan. Vain vähän heidän edellään tarpoi pariskunta repaleisissa vaatteissa ja paljain jaloin. Mies kantoi sylissään huopaan käärittyä myttyä, kenties lasta.

”Keisarikunta marssii pitkin kaupunkien katuja samaan aikaan, kun pakolaiset vaeltavat paljasjaloin lumessa”, Balthier sanoi vihaisesti. Miehen äänestä kuvastui selvästi katkeruutta ja halveksuntaa, eikä Fran ihmetellyt. Hänen sydäntään kylmäsi, kun hän näki viattoman pariskunnan täällä lumen keskellä liian vähäisessä varustuksessa. Oli väärin, että sivulliset joutuivat kärsimään siitä, että herrat halusivat sotia.

”Ja siksi minä äänestän rauhaa estääkseni lyhyen sodan ja helpottaakseni heidän kärsimyksiään”, Larsa vastasi miehen sanoihin kiivaasti. ”Isäni tulee valitsemaan rauhan.”
”Niinkö hän tekee?” Balthier halveksui. ”Kuulostat kovin varmalta. Et voi koskaan olla varma toisesta, et edes omasta isästäsi.”

Balthier kiirehti askeliaan ohittaen kaikki muut ja suuntasi lumessa vaeltavan pariskunnan perään. Fran rypisti kulmiaan. Hän oli ollut pitkään omissa ajatuksissaan. Sen takia häneltä oli kai jäänyt huomaamatta, että Balthierin mieliala oli hiljalleen alkanut muuttua. Larsan seura teki Balthierin selvästikin ärtyisäksi, mutta muistutti myös liikaa menneistä. Larsa oli jatkuva muistutus elämästä, jonka Balthier oli jättänyt taakseen.

”Älä käsitä häntä väärin”, Vaan kuului lohduttavan Larsaa, joka näytti tyrmätyltä.
”Balthier on varmaan hermostunut säästä, niin kuin me kaikki”, Penelokin huomautti.

Fran tiesi, ettei kyse ollut säästä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä oli Balthierin asia kertoa tai jättää kertomatta. Se päätös ei kuulunut kenellekään muulle. Viera vain pelkäsi, mihin heidän kulkemansa tie vielä veisi heidät. Oli hyvin mahdollista, että jokainen vuorollaan joutuisi kohtaamaan menneisyytensä aaveet. Hän itse ei ollut säästynyt siltä, joten tuskin säästyisivät muutkaan.

”Meidän täytyy auttaa heitä”, Ashe puuttui puheeseen. ”Oli varmasti johdatusta, että saimme niin hyvän saaliin. Nämä ihmiset tarvitsevat ruokaa ja eläinten nahkoja lämmikkeeksi. Vaatteita meillä ei ole antaa.”
”Olet oikeassa”, Fran vastasi. ”Lopulta mikään ei taida olla sattuman varassa.”
”Toivon vain, ettei kohtaloamme ole päätetty etukäteen, sillä silloin kaikki tämä on hyödytöntä.”
”Ei. Silloin teemme sen, mikä on tarkoitettu tehtäväksi. Teemme sen ylpeinä tietäen, ettemme voisi tehdä muuta.”
”Miten voit suhtautua noin rauhallisesti ajatukseen, että joku on päättänyt kaiken etukäteen? Onnistumisesi.. tai epäonnistumisesi?” Ashe hämmästyi.
”Voin kapinoida ajatusta vastaan, mutta lopulta vain uuvutan itseni taistelemalla väistämättömän kanssa. On siis viisaampaa ottaa vastaan se, mikä on annettu”, Fran totesi.

Toisaalta vierasta hänen omat sanansa kuulostivat tekopyhiltä. Eikö juuri hän ollut taistellut kohtaloaan vastaan viisikymmentä vuotta sitten? Eikö juuri hän ollut kapinoinut ja jättänyt kylänsä? Oli vaikea sanoa, oliko se ollut aitoa kapinaa vai jonkin korkeamman tahon järjestämä asia. Fran ei tiennyt, oliko hän pyrkinyt kohti tätä päivää tarkoituksellisesti tietämättä sitä itse. Hän uskoi vahvasti siihen, että korkeammat voimat saattoivat ohjailla kuolevaisten kohtaloita, joten ehkä kaikki tapahtunut oli tarkoitettu tapahtuvaksi. Mennyt oli valmistanut häntä tulevaa varten. Tuntui hullulta ajatella niin, mutta hetkittäin siinä oli järkeä.

”Mutta emmekö me tee juuri niin? Mehän taistelemme väistämätöntä vastaan! Sota on jo ovella, mutta me emme salli sitä. Aiomme estää sodan ja saada Dalmascan takaisin. Voisimme alistua kohtaloomme ja antaa Archadian hallita, mutta me emme tee niin. Ei kohtaloon alistuminen ole mikään ratkaisu!” Ashe kiivastui.
”Asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Kapinointi yhtä vastaan voi olla johdatusta toiseen suuntaan. Kenties on tarkoitettu, että kapinoimme Archadian valtaa vastaan. Ehkäpä se on kohtalomme, ei alistuminen keisarikunnan valtaan.”
”Eihän tuollaista voi tietää varmasti!”
”Ei voikaan. En sano tietäväni mitään. Tieto on jotain paljon korkeampaa kuin kumpikaan meistä. Me voimme vain arvailla ja yrittää elää elämämme mahdollisimman hyvin.”

Seurasi hetken hiljaisuus, kun naiset silmäilivät toisiaan. Fran näki selvästi, että hänen sanansa olivat saaneet Ashen ajattelemaan. Prinsessa oli viisaampi ihminen kuin alkuun oli näyttänyt. Hän kuitenkin halusi toimia suoraviivaisesti pohtimatta asioita syvälliseltä kannalta. Ei sillä, jos Balthier olisi kuullut keskustelun, mies olisi sanonut, että oli turhaa pohtia kohtalon merkitystä. Olivat asiat miten hyvänsä, joukko joutuisi kohtaamaan tulevaisuuden päivä kerrallaan, eikä kukaan voinut tietää, mitä seuraava päivä toisi tullessaan. Fran melkein kuuli miehen äänen mielessään. Balthier ei uskonut kohtaloon, eikä halunnut ajatella mitään siihen viittaavaankaan.

”Jos emme todella voi tietää mitään varmasti, mitä järkeä tässä keskustelussa sitten on?”
”Asioiden ajatteleminen useammalta kannalta ei ole koskaan pahasta.”

Kuinka paljon Ashe muistuttikaan Balthieria ajattelutavaltaan, ainakin hetkittäin. Prinsessa kuitenkin uskoi omiin jumaliinsa, ihmisten jumaliin, mikä erotti hänet ilmapiraatista hyvin selkeästi. Hetkittäin tuntui, että Balthier uskoi ainoastaan itseensä.

”Sanoisin, että meillä on nyt konkreettisempiakin asioita pohdittavana.”

Fran nyökkäsi. Vihdoin joukko sai uudestaan jalat alleen ja lähti kohti pariskuntaa ja Balthieria. Ilmapiraatti oli jo irrottanut pienemmän eläimen nahan pakkauksestaan ja kietonut sen naisen ympärillä. Nyt hän kaivoi toista nahkaa tavaroidensa alta.
”Eteläisestä Bancourista? Sehän on ties miten kaukana. Kuinka oikein pääsitte tänne? Viidakko on suljettu ihmisiltä”, Balthier kuului kummastelevan, kun muut saapuivat paikalle.
”Pakenimme Hennen kaivoksiin ja olimme vähällä päästä hengestämme!” mies kertoi ja keinutti lasta sylissään. ”Paitsi, että siellä oli lohikäärme, törmäsimme myös johonkin henkiolentoon, joka oli tappaa minut.”
”Hän hourailee. Minä ja Grean, poikamme siis, emme nähneet mitään muuta olentoa kuin sen lohikäärmeen. Poam vain jähmettyi syvemmällä kaivoksissa yhtäkkiä. Hän meni kai jonkinlaiseen shokkiin ja minulta meni pitkään, että sain herätettyä hänet siitä. Hän romahti maahan ja höpisi jotain valtavasta olennosta, joka leijaili ilmassa ja uhkasi häntä. Siellä ei vain ollut mitään.”
”Sanoinhan, että se oli jokin henki! Se puhui minulle suoraan pääni sisään ja totesi minun lopulta olevan arvoton”, Poam huomautti vaimolleen. Nainen kohautti olkapäitään muille kuin ilmoittaakseen miehen olevan toivoton tapaus.

”Mutta pääsitte siis kaivoksista tänne?” Ashe kysäisi kuin vaihtaakseen puheenaihetta.
”Kyllä.. tai no, kaivosten perällä on aukko Keijukaismetsään. Se on kirottu paikka. Usvaa on paljon ja se sekoittaa pääsi. Et osaa edes lukea karttaasi, kun olet hetken harhaillut siellä. Ihmeen kaupalla löysimme kuitenkin tiemme vuoristoon ja nyt olemme menossa hakemaan turvapaikkaa Bur-Omisacesta”, Poam selosti. Balthier kertoi lyhyesti, että Poam ja hänen vaimonsa olivat archadialaisten hyökkäyksen uhreja. He elivät pienessä kylässä eteläisessä Bancourissa ja olivat hyvin vähän tekemisissä muiden kuin omien kyläläistensä kanssa. Muutama kauppias oli kyllä kertonut huhuja sodasta, mutta koko ajatus oli kuulostanut kaukaiselta.. aina siihen asti, kunnes sotilaat olivat ilmestyneet paikalle ja teurastaneet suurimman osan kylän asukkaista.

”Mekin olemme menossa Bur-Omisaceen. Tulkaa mukaamme”, Penelo ehdotti heti tarinan päätteeksi. Hän silmäili miehen sylissä olevaa pientä nyyttiä erittäin kiinnostuneena kuin olisi halunnut ottaa lapsen hoiviinsa. Tytön katse sai Franin hymyilemään pienesti. Penelolla oli selvästi tarve huolehtia muista.
”Emme halua olla teille rasitteeksi”, pariskunnan nainen huomautti. Hänestä näki, että hän sanoi niin vain tavan vuoksi. Hänen ilmeensä sen sijaan kertoi, että apu oli enemmän kuin tarpeen.
”Ei siitä ole vaivaa. Katson velvollisuudeksi auttaa jokaista, joka on kokenut tämän kohtalon Archadian takia”, Larsa puuttui puheeseen. ”Sitä paitsi meillä on paljon ruokaa. Te olette varmasti nälkäisiä. On minulle kunnia asia saada auttaa teitä. Olkaa niin ystävällisiä ja suokaa se minulle.”
”En tiedä, kuka olet nuorimies, mutta sydämesi on puhdasta mithriliä. Kunpa ne kaikki vallanhimoiset keisarilliset Archadiassa olisivat kaltaisiasi”, Poam totesi.
”Voimme vain toivoa, että he vielä jonain päivänä ovat”, Balthier hymähti.

Kolmella hengellä kasvanut joukko lähti jatkamaan matkaa. Kaikkien onneksi lumisade hiipui hiljalleen sen sijaan, että olisi kasvanut lumimyrskyksi. Huhujen mukaan Fafnir-lohikäärme lähti liikkeelle nimenomaan myrskysäällä, eikä kukaan ollut erityisen halukas törmäämään siihen. Yhteenotto Tiamatin kanssa olisi siinä vaiheessa tuntunut varsin pieneltä koettelemukselta. Fafnir oli suurempi, äkäisempi ja päässyt ihmislihan makuun. Peto oli merkki, jonka moni metsästäjä olisi halunnut saada omiin nimiinsä. Valitettavasti vain yrittäjät eivät yleensä palanneet takaisin tai jos palasivatkin, ei heistä ollut enää minkään työn tekijäksi.

”Onko kaikki hyvin?” Fran kysyi Balthierilta, kun he olivat vaeltaneet jo pitkän aikaa. Muut olivat sillä hetkellä kuuloetäisyyden ulkopuolella hieman alempana vuoristopolulla, joka erottui lumisessa maastossa epäilyttävän selvästi. Kuinka monet jalat sitä olivat oikein viime aikoina talloneet? Ilmeisesti eteläisestä Bancourista tai jostain muualta oli tullut paljon pakolaisia. Sikäli kun viera tiesi, Bur-Omisacen varsinaiset asukkaat eivät juuri liikkuneet vuorensa huipulta muualle tai jos liikkuivatkin, he käyttivät teleporttikristallia siihen tarkoitukseen.
”Tietenkin”, mies tuhahti. ”Miksei olisi? Päivä on yli puolessa ja olemme vuorien keskellä vaarassa jäädä koska tahansa lumivyöryn alle samalla, kun matkaamme kenties tiemme päähän.”

Fran kohotti kulmiaan ja oli hetken hiljaa. Ei ollut Balthierin tapaista ryhtyä sarkastiseksi yhden pienen kysymyksen takia. Mies taisi olla stressaantuneempi kuin viera oli tajunnutkaan.
”Bur-Omisace on turvapaikka. Siellä kukaan ei tapa ketään, joten emme ole kulkemassa tiemme päähän.”
”Emme voi tietää, mitä on tapahtunut sillä välin, kun olemme matkanneet pitkin maita ja mantuja. Minne asti Archadia on levittänyt lonkeronsa? He voivat lentää minne tahansa, joten voi olla, ettei perillä ole mitään.”
”Leviathan pystyi lentämään jagdin yli, mutta se ei tarkoita, että kaikki heidän ilmalaivansa pystyisivät. Sitä paitsi, onko meillä vaihtoehtoja? Emme voi kääntyä nyt takaisin”, Fran huomautti.
”Se minua vaivaakin.”
”Ettemme voi kääntyä takaisin?”
”Ei vaan se, ettei meillä ole vaihtoehtoja. Jostain typerästä syystä vastuu Dalmascan pelastamisesta on annettu meille. Ja ellen ole pahasti väärässä, voimme joutua pelastamaan jotain paljon suurempaakin kuin yhden kuningaskunnan.”
”Puhutko sinä kohtalosta?”
”No, sinä ehkä käyttäisit sitä sanaa. Minä sanon sitä päätösvallan riistoksi.”

Franista alkoi huolestuttavasti tuntua, että yhä useampi heidän joukostaan oli vaipumassa synkkyyteen. Vain Vaan ja Penelo jaksoivat olla positiivisia, mutta hekin riitelivät keskenään. Larsa oli kohtelias kaikille ja uskoi voimakkaasti isänsä muuttavan kaiken. Silti poika ei tuntunut paljastavan todellisia tunteitaan. Apea mieliala oli vallalla. Tosin se ei ollut mikään ihme. Kylmyys ja pilvien tummentama taivas eivät olleet omiaan piristämään ketään.

Aluksi Fran oli ihaillut valkoista puuterilunta. Se oli ollut kaunista ja kiehtovaa kaikessa kylmyydessään. Auringonpaisteessa se olisi varmasti säihkynyt jalokivien lailla. Valitettavasti tällä kauneudella oli kolea varjopuolensa. Lumessa tarpominen oli paljon raskaampaa kuin ruohikossa, eikä vilunväreitäkään voinut lopulta estää millään. Lisäksi missään ei näkynyt puuta nuotiota varten. Tällaiset paikat eivät vain olleet tarkoitettu eläville olennoille. Lumessa tuntui vaanivan itse kuolema.

Viera toivoi, ettei joukon tarvitsisi enää kauan vaeltaa synkillä vuorilla. Ehkä Bur-Omisace olisi käännekohta. Kenties he löytäisivät ratkaisun pulmaansa. Jospa tämä Larsan mainitsema vihollinen ja liittolainen odotti vain, että pääsisi esittelemään avaimen, jolla kaikki lukot aukaistaisiin. Sellainen ajatus kuulosti liian hyvältä ollakseen totta, mutta toivominen ei ollut pahasta. Toivo antoi voimia jatkamiseen, silloin kun niitä ei muuten riittänyt.

”Fran?” Balthier keskeytti vieran ajatukset.
”Mitä niin?”
”Olen ehkä ollut väärässä joissakin asioissa. Ja huomautan, että ehkä, on myös mahdollista, että olen ollut oikeassa ja sinä väärässä.”
”Mistä sinä oikein puhut?” Fran kysyi hämmästyneenä. Ei kai mies aikonut jälleen ottaa Mjrniä puheeksi? Fran oli käsitellyt asiaa päivätolkulla omassa mielessään ja tiesi tehneensä yhtä lailla väärin kuin oikeinkin. Kaikki riippui siitä, kenen kannalta tilannetta katsottiin. Yhteinen hyvä kuitenkin meni toisinaan yksilön edelle, vaikka Fran ei yleisesti sitä ajatusta suosinutkaan.
”Koko jumaluushuttu, jota kaikki jauhavat..” Balthier kuitenkin sanoi vieran helpotukseksi. ”Minusta se on aina kuulostanut naurettavalta. Olen sanonut, että jos jumalia onkin, he ovat joko vetäytyneet maailmasta tai leikittelevät huvikseen ihmisten kohtaloilla.. No, alan taipua sille kannalle, että he tekevät jälkimmäistä.”
”Mistä sinä olet niin päätellyt?”
”Kuinka todennäköistä on, että juuri minä päädyin auttamaan Ashea?”
”Yhtä todennäköistä kuin se, että kuka tahansa muu olisi päätynyt siihen rooliin.”
”Ei se ole. Minä olen sukua miehelle, joka on kaiken tämän takana. Juuri minun osumiseni Ashen kohdalla oli äärimmäisen epätodennäköistä. Ja entä Belias? Ei ole järkeä, että peto antautui juuri minun hallintaani.”
”Sinä menit alas ensimmäisenä.”
”Niin, mutta miksi? Olisithan sinä voinut kävellä sinne ensin tai Vaan. Tai kenties Ashe, joka voimaa todella tarvitsee. Ja kaikesta huolimatta se olin juuri minä. Minä, joka olen sukua kaiken aloittaneelle miehelle. Minulle ojennetaan voima, jolla voin kenties kukistaa hänet. Minulle, ei Ashelle. Missään tässä ei ole järkeä ellei joku ole järjestellyt asioita. Näin suoraviivaisia juttuja ei vain tapahdu sattumalta.”
”Kuinka kauan sinä olet pohtinut tätä?”
”Tarpeeksi kauan, jotta olen tajunnut, etten voi tehdä mitään muuta kuin sen, mitä on pakko.”
”Ja mitä on pakko?”
”Jotenkin hilata tämä joukko kohti lopullista taistelua vapaudesta. On kukistettava Cid ja Vayne, sillä muuten Dalmasca päätyy taistelukentäksi Archadian ja Rozarrian sodassa. Ja sen jälkeen Ashella on hallittavanaan ainoastaan kasa tomua.”

Balthier oli oikeassa siinä, ettei tapahtuneissa asioissa ollut sinällään järkeä. Tosin elämässä harvoin oli. Se oli vain sarja tapahtumia, jotka olivat löyhästi kytkeytyneet toisiinsa. Selitys olisi kelvannut, elleivät viimeaikaiset yhteensattumat olisi olleet liian suuria. Balthier oli oikeassa. Tietyllä tavalla kaikki tapahtunut kulki loogisessa ketjussa. Liian loogisessa ollakseen tavallista elämää. Kyllä, Fran uskoi vahvasti, että taustalla oli suurempia voimia. Hän ei vain ollut koskaan uskonut Balthierin taipuvan sille kannalle.

Oli kuitenkin epäselvää, mitä nämä korkeammat voimat halusivat. Sotaako? Vai sitä, että sota estettäisiin? Fran oli usein kuullut papittarilta, ettei Metsän tahtoa voinut yksittäinen viera ymmärtää, ei edes ylipapitar pystynyt ymmärtämään Häntä täysin. Varmasti muidenkin jumaluuksien kohdalla oli samoin. Kuolevaisille ei ollut suotu ymmärrystä jumalten aikeista. He saattoivat ainoastaan yrittää elää parhaansa mukaan vallitsevissa oloissa.

~o~

Pilvet jäivät alapuolelle, kun matkalaiset kipusivat yhä ylemmäs. He saavuttivat Bur-Omisacen pyhän vuoren ja sen huipulle rakennetun kaupungin. Pilviverho peitti alapuolisen vuoriston näkyvistä auringon paistaessa kaupungin yllä. Siellä täällä leijui ilmassa kallion palasia, vaikka lentäviä mantereita ei enää ollutkaan kuin yksi. Oli kuin kaikkien muiden muistot olisivat kokoontuneet pyhän vuoren ympärille kertomaan menneisyydestä, jolloin mantereita oli ollut useita pitkin taivasta.

Poam vaimoineen ja lapsineen kiirehti muiden pakolaisten joukkoon. Kaupungin laitamille oli pystytetty telttoja, sillä vähäisissä rakennuksissa ei ollut tilaa kaikille. Luultavasti koskaan Bur-Omisace ei ollut kohdannut näin suurta pakolaisjoukkoa. Savuttavia nuotioita oli kaikkialla, sillä yksi ei olisi millään riittänyt luomaan lämpöä kaikille, eikä sen ääressä monet perheet olisi millään mahtuneet valmistamaan ruokaa itselleen.

Matka kaupungin halki kohti korkeammalla seisovaa temppeliä oli raskas. Monet pakolaisista olivat vammautuneet sodassa pysyvästi ja vielä suurempi joukko kärsi paleltumista, joita he olivat saaneet vaeltaessaan vuoristopolkua pitkin kaupunkiin. Pakolaiset olivat synkkää joukkoa. Heidän kasvonsa kuvastivat surua ja tuskaa, vaikka he olivat saaneet vihdoin paikan, jossa ei ollut pelättävää. Kukaan ei uskaltaisi uhmata Bur-Omisacen asemaa jokaisen turvapaikkana.

Temppeli oli suuri ja korea jylhällä tavalla. Se oli rakennettu aikojen alussa, kun Kiltian valo oli alkanut kukoistaa Ivalicen ainoa oikeana kirkkona. Se näytti kohoavan korkeuksiin ja suuret pariovetkin olivat niin jykevät, ettei kukaan olisi pystynyt avaamaan niitä ihmisvoimin. Sen takia niissä olikin myös pienemmät ovet, joista kulkijat saattoivat käydä sisään.

Myös sisällä temppelissä katto kohosi korkeuksiin. Se oli täynnä kohokuvioita ja maalauksia. Temppelin ovelta kulki kapea käytävä perälle ja sen molemmin puolin oli rakennettu suuret vesialtaat. Perällä tila laajeni ja aivan takimmaisena seisoi valtava patsas. Sitä kiersi aitaus, joka esti kulkijoita pääsemään kosketusetäisyydelle.

Kesti hetken aikaa, ennen kuin tulijat huomasivat patsaan edessä seisovan miehen. Hän seisoi hiljaa ja hengitti varsin pinnallisesti. Hänen kasvonsa olivat ikivanhat ja uurteiset, hiuksensa täysin valkoiset. Omituista oli, että hänen kulmakarvoistaan jatkui valkoista karvoitusta koko otsan ylitse aina hiusrajaan asti ja että hänen korvansa olivat terävät ja sahalaitaiset korvalehdet näyttivät siltä kuin niitä olisi leikelty. Korvissaan miehellä roikkui suuret pyöreät korut. Hän seisoi vaiti, silmät suljettuina, eikä näyttänyt millään tavalla noteeraavan tulijoita.

Ashe ja Larsa astuivat miehen eteen muiden jäädessä taaemmas. Kukaan ei sanonut mitään prinsessan ja keisarinpojan tarkastellessa vanhusta. Ilmassa leijui kunnioituksen ilmapiiri. Paikka tuntui todellakin pyhältä. Sellaiselta, jossa tavallisen kuolevaisen ei ollut sopivaa avata suutaan, vaan painaa päänsä ja pysytellä hiljaa korkeampien voimien edessä.

”Nukkuuko hän?” Vaan kuiskasi turhankin kovaa Penelolle. Tyttö sähähti hänelle yhtä aikaa Ashen kanssa merkiksi olla hiljaa.

En, lapseni.

”Vou!” Vaan huudahti hämmästyneenä ja astui askeleen taaksepäin. Patsaan edessä seisovan miehen silmät olivat yhä suljettuina, eivätkä hänen huulensa olleet liikahtaneetkaan. Silti hän kuului puhuvan. Myös muut tarkkailivat vanhusta hämmentyneinä, joten Vaan ei ollut ainoa, joka oli kuullut tämän äänen.

Minä en nuku. Minä uneksin. Todellisuus ja illuusio ovat yhdistelmä, kaksi osaa kokonaisuudesta. Vain unien peili heijastaa sen, mikä on totta, vanhuksen ääni sanoi yhtä aikaa kaikille, vaikka hän ei edelleenkään näyttänyt tiedostavan ympäristöään.

Ashe astui hieman lähemmäs miestä. Hänen kasvoillaan oli varovainen ilme kuin hän ei olisi tiennyt, miten tätä vanhusta tulisi lähestyä.
”Anastasis, teidän Armonne, minä olen Ashelia…” nainen aloitti.

Älä turhaan käytä sanojasi. Ashelia, Raminasin tytär, minä olen uneksinut unesi. Kuka paremmin sopisi kantamaan Dalmascan suvun kohtaloa kuin hän, joka omistaa Aamunkoiton sirun? Sinun unelmasi kuningaskunnan palauttamisesta on minun tiedossani, Anastasis keskeytti prinsessan.

”Gran Kiltias, antakaa meille sitten siunauksenne”, Larsa puolestaan pyysi. ”Sallikaa lady Ashen nousta valtaistuimelleen…”

”Minä en oleta, että tämä on jotain, jota te harkitsisitte uudelleen”, temppelin ovelta kajahti rozarrialaisaksentilla puhuva miehen ääni. Kaikki kääntyivät katsomaan tulijaa ja antoivat tälle tietä, jotta tämä pääsi kulkemaan Ashen, Larsan ja Gran Kiltias Anastasisin luokse.

Miehen iho oli oliivinruskea, kuten useimpien rozarrialaisten. Hänen hiuksensa olivat mustat, hitusen kiharat ja ulottuivat olkapäille. Hänen musta puseronsa ei ollut napitettu ylös asti, vaan paljasti osan karvaisesta rinnasta ja valkoiset housut olivat niin tiukat, etteivät ne jättäneet juuri mitään arvailun varaan. Erikoista miehessä olivat mustat lasit, joilla on hän oli peittänyt silmänsä.

Miehen perässä kulki koruttomasti pukeutunut sievä nainen. Hän pysytteli koko ajan askeleen verran miehen jäljessä, eikä katsonut suoraan keneenkään.

”Pikkuinen keisarin kruunua odottava poikaseni, te kutsuitte ja minä olen saapunut”, mies sanoi karhealla aksentillaan. Larsa hymyili vaisusti ja ojensi kätensä miehelle, joka ei kuitenkaan tarttunut siihen vaan taputti poikaa päälaelle. Ele sai Larsan näyttämään ärtyneeltä ja hän tönäisi miehen käden syrjään. Muille tuli vaikutelma siitä, että nämä kaksi olivat aiemminkin olleet tekemisissä keskenään. Oli kuitenkin hyvin harvinaista, että archadialainen olisi väleissä rozarrialaisen kanssa.

Larsa kääntyi Ashen puoleen ja viittoi sitten miestä kohti. ”Tässä on mies, jonka halusin teidän tapaavan. Uskokaa tai älkää, mutta hän on jalon Margracen huoneen jäsen, kuuluu Rozarrian hallitsijasukuun.” Pojan ääni paljasti, että hänestä varsinkin väitettä oli kovin vaikea uskoa. Kenties Larsan hillityn kuoren alla oli hippunen tavallista archadialaista miestä, joka ärsyyntyi pelkästään rozarrialaisen aksentin kuulemisesta.

”En olisi ensimmäisenä veikannut sitä tuosta keikarista”, Balthier kuiskasi Vaanille tarkoituksella sen verran kovaa, että muutkin erottivat hänen sanansa. Kukaan ei kuitenkaan vaivautunut vastaamaan ilmapiraatille.

Rozarrialainen asteli Ashen eteen ja kumarsi pienesti. ”Hah, olen vain yksi kovin, kovin monista. Vaikka yrittää saatoin, en voinut pysäyttää tätä sotaa yksin.. siksi saavuin etsimään Larsan apua.”

Mies kohottautui ja otti tummat lasit silmiltään. Hän ojensi ne taaksepäin naiselle, joka pujotti ne pukunsa kaula-aukkoon roikkumaan. Sen jälkeen nainen jäi jälleen hiljaisena seisomaan paikalleen askeleen päähän miehestä.

”Al-Cid Margrace, palveluksenne. Ajatella, että seison lady Ashen edessä. Tämä on todellinen kunnia.”

Al-Cid polvistui prinsessan eteen ja tarttui tämän käteen. Hän katseli naista hetken, ennen kuin painoi kevyen suudelman tämän kädelle. Penelo henkäisi syvään ja vei omat kätensä suunsa eteen, kun taas Balthier käänsi katseensa toiseen suuntaan mutisten samalla jotain lirkuttelijoista. Kukaan muu ei tuntunut huomaavan tilanteessa mitään erikoista.

”Näen, että tämä on sittenkin totta”, Al-Cid totesi romanttiseen sävyyn ja kohotti katseensa kohti Ashen kasvoja. ”Huumaava on Dalmascan aavikon kukkanen.”
”Erhh”, Larsa huokaisi turhautuneena ja naputti jalallaan lattiaa. Ashekin näytti siltä, ettei tiennyt, miten kohteliaisuuteen olisi pitänyt suhtautua. Hän oli kyllä ikänsä saanut kuulla kohteliaisuuksia aatelisilta miehiltä, mutta kukaan ei ollut käyttäytynyt häntä kohtaan samoin kuin Al-Cid nyt. Kenties paras vaihtoehto kuitenkin oli suhtautua mieheen kuin tällainen ylitsepursuava kohteliaisuus olisi ollut jokapäiväistä.

Archadiassa Larsa, Rozarriassa Al-Cid. He eivät uneksi sodasta, Gran Kiltiaksen ääni kajahti yhtäkkiä kaikkien mielissä. Jospa keisarikunta liittyisi keisarikuntaan, avaisivat he tien kohti uutta Ivalicea meidän aikanamme.

”Hah, Gran Kiltias”, Al-Cid naurahti. ”Te puhuttu paljon unista, mutta todellisessa maailmassa sodan uhka on yllämme.”
”Gran Kiltias, minulle kerrottiin, että voisin tänne tulemalla estää sodan”, Ashe puuttui puheeseen. Hän kääntyi pois Al-Cidin luota ja katsoi taas liikkumatonta vanhusta. ”Toivoin isäni kruunua ja julistusta Dalmascan palauttamisesta ennalleen.. mutta tarjota keisarikunnalle rauhaa ja taivutella vastarinta laskemaan aseensa? En ole tullut tänne asti, jotta minua pyydetään harkitsemaan sellaista!”
”Sana vain sinulta ja vastarinta pysähtyisi kylmästi”, Al-Cid huomautti prinsessalle. ”Ja Rozarrian tekosyy liittyä sotaan leviäisi jokaiseen neljään ilmansuuntaan. Sitä me olemme toivoneet. Mutta kappas, olosuhteet muuttuvat. Täydet kaksi vuotta on kulunut siitä, kun teidän kuolemastanne ilmoitettiin. Jos kävisi ilmi, että olette yhä elossa, pelkään, että se voisi jopa pahentaa nykyistä tilannetta.”
”Koska olen voimaton auttamaan”, Ashe sanoi murtuneella äänellä.
”Äh, eijei, itse asiassa kaikella on vain hyvin vähän tekemistä teidän kanssanne”, Al-Cid kuitenkin kiisti naisen väitteen.
”Ja mitä sitten?” Larsa kysyi. ”Jos lady Ashe ojentaa kätensä ystävyydelle.. kenties minä pystyn silloin taivuttelemaan keisarin. Hänen Erinomaisuutensa ratkaisee asiat rauhanomaisesti –”
”Keisari Gramista ei ole enää”, Al-Cid keskeytti. ”Hänet surmattiin.”
”Mitä?” Larsa huudahti. ”Isä!”

Temppeliin laskeutui järkyttynyt hiljaisuus, kun Al-Cidin sanat uppoutuivat jokaisen tajuntaan. Keisari Gramis oli kuollut. Käytännössä se tarkoitti, että Vayne nousisi pian valtaan, ellei ollut noussut jo. Balthier tiesi sen tarkoittavan sitä, että Cid hallitsisi valtaistuimen takaa.

Toisaalta keisarin kuolema merkitsi sitä, ettei Archadian kanssa voitaisi neuvotella minkäänlaista rauhaa. Tietyllä tavalla vuorelle raahautuminen oli ollut täysin hukkaan heitetty reissu, vaikka se oli tarjonnut paljon tietoa. Kaikki unelmat rauhasta voisi haudata yhdessä surmatun keisarin kanssa.

”Larsa..” Penelo sanoi varovaisesti, mutta silti ääni kuulosti liian kovalta suuressa, kaikuvassa tilassa. Tyttö ei välittänyt muista, vaan käveli nuoren keisarin pojan luokse. Hän kietoi kätensä lohduttavasti tämän hartioiden ympärille. ”Tule, mennään ulos.”

Larsa ei vastannut mitään, mutta antoi Penelon johdattaa hänet pois temppelistä muiden katsoessa heidän menoaan. Vaikkei tilanne alun perinkään ollut tuntunut parhaalta mahdolliselta, nyt näytti siltä, että synkkyys valtasi jokaisen mielen.

Temppelin ovi painui kiinni Penelon ja Larsan perässä. Aurinko oli kulkenut lakipisteensä ylitse ja hiipi nyt hitaasti kohti läntistä taivasta. Sillä hetkellä Penelosta tuntui, ettei sillä ollut oikeutta paistaa. Nyt olisi kuulunut sataa vettä. Auringonvalo teki kaikesta liian kaunista.

Parivaljakko vaelsi hitaasti temppelin portaikkoa pitkin alaspäin ja lähti sitten kulkemaan kaupungissa, kunnes saapui näköalatasanteelle. He istahtivat vaitonaisina kiviselle penkille.
”En voi uskoa Al-Cidin sanoja todeksi”, Larsa kuiskasi tuijoteltuaan vuoria pitkän aikaa.
”Olen pahoillani, mutten usko, että hänellä oli syytä valehdella”, Penelo vastasi. ”Hän taitaa haluta rauhaa yhtä paljon kuin mekin.”
”Mutta mistä hän tietää? Hän on voinut kuulla valheita!”

Penelo kohautti olkapäitään surkeana. Hän katseli Larsaa miettien, miten olisi voinut auttaa tätä. Ei ollut niin kovin montaa vuotta siitä, kun hän oli menettänyt vanhempansa. Ensin isän, sitten äidin. Silti hänellä ei ollut tarjota lohduttavia sanoja. Pikemminkin hän tiesi, ettei lohtua ollut. Suru täytyisi vain elää läpi.

Kuinka kauan siihen menisi? Penelo tunsi yhä pistävää surua ajatellessaan vanhempiaan. Monesti oli hetkiä, jolloin hän kaipasi erityisesti äitiään. Hänellä ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut esittää kysymyksiä tietyistä asioista. Hänen oli vain löydettävä vastaukset yksin. Joskus tuntui, että vastuuta oli liikaa.

Larsasta täytyi tuntua vielä kamalammalta. Penelo tiesi, että pojan äiti oli kuollut synnytykseen tai pian sen jälkeen. Larsalla itselläänkään ei ollut varmaa tietoa asiasta. Hän oli myös menettänyt kaksi vanhempaa veljeään ollessaan hyvin nuori. Huhut kertoivat, että kolmas vanhemmista veljeksistä, Vayne, oli surmannut heidät taatakseen keisarin kruunun itselleen. Vaikka Larsa näki Vaynen viisaana ja hyvänä miehenä, Penelo oli täysin valmis uskomaan siihen, että tämä oli murhaaja.

Ja jos Vayne oli tappanut omat veljensä kruunun vuoksi, mikä olisi estänyt häntä tappamasta keisariakin? Eikö se ollut täysin looginen jatkumo? Peneloa kylmäsi. Hän ei uskaltanut mainita ajatuksistaan Larsalle, sillä maininta olisi vain pahentanut pojan oloa. Toisaalta tytöstä tuntui, että Larsalla oli oikeus tietää. Saattoihan Vayne olla vaaraksi hänellekin.

Ei, Larsa oli perimysjärjestyksessä seuraava siihen saakka, että Vayne saisi pojan. Larsasta ei siis olisi Vaynelle vaaraa, kunhan mies itse pysyisi elossa. Oli täysin turhaa esittää Larsalle epäilyksiä, joille Penelolla ei ollut edes todisteita. Tytön täytyi nyt vain olla pojan tukena, sillä Larsalla ei ollut enää ketään.

Kuinka onnetonta joukkoa me olemmekaan, Penelo huokaisi mielessään. Juurettomia, kaiken menettäneitä.. Ei, meillä on toisemme, meillä on ystävyyttä, joka on vahvempaa kuin mikään muu. Emme ole onnettomia, vain menneisyytemme on. Valitettavasti Larsan kohdalla onnettomuus ei ollut vain menneisyyttä, se oli nykyhetkeä. Kunpa Penelo olisi pystynyt pyyhkimään pojan surun pois.

”Isä on.. oli aina niin hyvä ihminen. Senaatti vastusti häntä monissa päätöksissä, mutta isä on aina pyrkinyt kohti hyvää. Hän haluaa.. halusi aina kansansa parasta”, Larsa selosti itkuisella äänellä. ”Ja hän kohteli meitäkin aina niin hyvin. Hänellä oli aina aikaa meille, me juttelimme isän kanssa paljon. Hän.. hän oli hyvin viisas.”
”Olen pahoillani”, Penelo mutisi.
”Isä oli sairas. Edes parhaat lääkärit eivät tienneet, mikä häntä vaivasi. Hän ei vain enää oikein jaksanut. Hänen piti portaissakin pysähtyä monta kertaa vetämään henkeä.. ja sitten häntä alkoi yskittää. Välillä, jos hän rasitti itseään liikaa, hänen hengityksensä saattoi rohista ja hän alkoi yskiä verta…” Larsa jatkoi. Penelo antoi pojan puhua, sillä hän uskoi sen olevan Larsan tapa helpottaa omaa oloaan. ”Niin, että kyllä minä tiesin, ettei isä enää eläisi pitkään. Olin kuitenkin varma, että hän näkisi rauhan. Ja nyt.. joku on surmannut hänet. En haluaisi sanoa tätä, mutta pelkään, että kyseessä on juoni. Joku haluaa sotaa ja hän on valmis mihin tahansa sen takia.”
”Voi olla, että olet oikeassa”, Penelo totesi uskalmatta edelleenkään paljastaa omia epäilyksiään.
”Minusta tuntuu, että minun täytyy palata Archadiaan mahdollisimman pian. Vayne pahastuisi, jos jäisin pois hautajaisista.. ja me tarvitsemme nyt toisiamme. Tämä on varmasti järkytys hänellekin. Lisäksi kaikki vastuu on siirtynyt hänen harteilleen. Se voi olla liian raskas kantaa.”
”Eikö olisi parempi, jos jäisit meidän seuraamme?” Penelo ehdotti nopeasti.

Larsa kohotti katseensa tyttöön. Penelo näki hänen silmissään kyyneliä ja nielaisi. Oli vaikea olla itse itkemättä nähdessään toisen surun.
”Penelo, sinä olet hyvä ystävä, mutta tässä sinä et voi auttaa minua. Olen pahoillani, että vaivaan sinua.. älä sano mitään, näen että sinullakin on nyt vaikeaa. En koskaan haluaisi tuottaa sinulle surua”, Larsa selitti. Hän puhui niin nopeasti, että unohti miltei hengittää. Lopulta hänen oli pakko vetää syvään henkeä ja jatkaa vasta sitten puhumista. ”Minun on mentävä takaisin Archadiaan, mutta sinä olet aina mielessäni. Olet paras ystävä, joka minulla on koskaan ollut.”
”Ei sinun tarvitse olla noin vahva, Larsa”, Penelo kuiskasi. ”Sinun ei tule kantaa huolta minusta.. tai Vaynesta, vaan keskittyä itseesi.”

Välillä oli vaikea muistaa, että Larsa oli vasta lapsi. Poika osasi kaikki etiketin hienoudet ja muistutti lisäksi aikuista niin puheiltaan kuin käytöstavoiltaankin. Silti hän oli vasta 12-vuotias. Penelo ei ollut aikuinen hänkään, mutta häneen verrattuna Larsa oli kuitenkin jopa viisi vuotta nuorempi. Pojan ei olisi pitänyt joutua miettimään sotaa tai joutua vielä hautaamaan vanhempiaan. Se vain oli väärin.

Larsa pyyhkäisi kämmenselällään silmiään ja koetti hymyillä vaisusti. ”Perheemme miehet ovat aina olleet vahvoja. He ovat olleet voiman ja menestyksen symboleita Archadian kansalle. En saa tuottaa häpeää perheelleni.”
”Mutta.. tuohan on typerää!” Penelo huudahti ja katui saman tien reaktiotaan. ”Anteeksi, en tarkoita loukata, mutta ei vahvuus ole sitä, että kieltää tunteensa. Kyllä sinä saat itkeä.”
”Penelo..” Larsa mutisi ja käänsi katseensa toisaalle.

Tyttö vaikeni. Hänestä tuntui, että hän oli sanonut liikaa, mutta samalla hän tiesi, ettei hän olisi voinut sanoa vähempää. Joskus oli vain pakko avata suunsa, vaikka sanottava saattaisi tehdä tilanteesta kiusallisen.

Penelo laski oikean kätensä Larsan olkapäälle. Hän ei voisi auttaa poikaa muuten kuin olemalla tämän puolella.
”Sinä itse tiedät, mitä sinun on tehtävä. Päätitpä mitä tahansa, minä olen sinun tukenasi. Vaikken voi matkustaa kanssasi, ajattelen sinua aina.”
”Kiitos, Penelo. Juuri tuon takia sinä olet paras ystävä, joka minulla on koskaan ollut”, Larsa vastasi tuijottaen yhä vuorten huippuja, joita pilvet hipoivat.

~o~

”Tämä muuttaa tilannetta”, Ashe totesi vaisusti, kun temppelin ovet olivat sulkeutuneet Penelon ja Larsan jäljessä. ”Mistä saitte tiedon? Ja kuinka paljon tiedätte asiasta?” nainen osoitti sanansa Al-Cidille melkein syyttävään sävyyn.
”Lady, minä en ole syyllinen tapahtumiin. Älkää toki tappako viestintuojaa”, mies puolustautui oitis ja kohotti kätensä ylös. ”Rozarrialla on keinonsa hankkia tietoa, teidän pitäisi olla selvillä siitä. Yhtälailla on Dalmasca ottanut naapureistaan selvää, ainakin kukoistuksensa aikana. Varmasti myös Archadialla on omat vakoojansa Rozarriassa. Se ei ole mikään uutinen. Vakoilu on valtioiden elinehto, ilman sitä voi tuho tulla hyvin nopeasti.”
”Hyvä on, myönnän sen olevan mahdollista”, Ashe vastasi. Hän ei ollut koskaan kuullut, että Dalmascalla olisi ollut vakoojia, mutta toisaalta hän ei ollut muutenkaan sekaantunut politiikkaan ennen vastarintaan liittymistään. Saattoi hyvinkin olla niin, ettei vakoojista ollut vain kukaan maininnut hänelle. ”Onko keisarin kuolemasta kauan?” nainen vaihtoi puheenaihetta. Oli kiusallista olla tietämätön oman valtionsa asioista ja toisaalta nyt oli tärkeämpiäkin seikkoja selvitettävänä kuin menneet valtioiden väliset vakoiluoperaatiot.

”En tiedä tapahtumien tarkkaa ajankohtaa, mutta sain tiedon juuri, ennen kuin lähdin tänne. Surmaajasta ei ole virallista tietoa, mutta kaikkihan tietävät, kenen keisarillisen perheen jäsenen kädet ovat veren tahrimat”, Al-Cid kertoi tyynesti.
”Vayne”, Balthier totesi taaempaa. ”Hän on saattanut suunnitella tätä pitkään. Hänen vanhemmat veljensä kuolivat salaperäisesti jo vuosia sitten. Heidän äitinsä menehtyi pian Larsan syntymän jälkeen. Luonnollisesti nyt oli keisari Gramisin aika siirtyä ajasta ikuisuuteen, sillä muuten hän olisi vaarantanut Vaynen suunnitelmat. Larsa saa elää vain, koska hän ei ole uhka Vaynelle.”

Kuninkaalliset käänsivät katseensa Balthieriin. Al-Cid kurtisti kulmiaan kuin olisi vasta nyt huomannut miehen ensimmäisen kerran. Hän astui askeleen eteenpäin ja katseli ilmapiraattia pitkään. Kumpikaan mies ei näyttänyt erityisen ilahtuneelta katsellessaan toista.
”Saanko tiedustella, mitä tahoa te edustatte, herra?”
”Mieluummin ette”, Balthier vastasi kylmästi. Miehet tuijottivat toisiaan silmiin ja näyttivät käyvän muille näkymätöntä sotaa. Kumpikaan ei halunnut luovuttaa ensin.
”Balthier on eräs pienen joukkomme jäsenistä. Hän on osoittautunut hyödylliseksi mieheksi monien taitojensa ja tietojensa ansiosta”, Basch kommentoi väliin.
”Balthier”, Al-Cid maisteli nimeä mietteliäänä. ”Eikös kyseinen nimi kuulukin eräälle kymmeniä vuosia sitten kuolleelle kuuluisalle ilmapiraatille?”
”Tunnette historian, sen verran voin myöntää”, Balthier totesi.
”Voinko olettaa sen toistavan itseään?”
”Vain, jos historian toistuminen osoittautuu tarpeelliseksi.”

Kummankin miehen kasvoilla oli tyyni ilme, mutta silti ilma tuntui väreilevän heidän välillään. Kukaan ei tiennyt, mistä he tarkalleen ottaen puhuivat juuri sillä hetkellä, mutta näytti siltä kuin heidän keskinäinen kamppailunsa olisi parempi lopettaa lyhyeen tai keskustelu ajautuisi täysin ohitse aiheen. Miehillä saattoi olla jotain keskinäistä kismaa, mutta heidän olisi työnnettävä se syrjään ja käsiteltävä sitten, kun siihen todella olisi aikaa.

”Ehkäpä meidän olisi nyt syytä keskittyä oleelliseen”, Basch huomautti. Al-Cid irrotti vihdoin katseensa Balthierista ja kumarsi pienesti kapteenille. Ilmapiraatti tuhahti hiljaa toiselle miehelle, muttei sanonut mitään.
”Olette oikeassa, kapteeni Basch fon Ronsenburg.”
”Te tunnette minut?”
”Kukapa ei tuntisi, teidän maineenne kuninkaansurmaajana on kiirinyt kauas edellenne”, Al-Cid naurahti. ”Mutta olkaa huoleti. Tiedän paremmin, enkä syytä teitä teoista, joita ette ole tehneet.”
”Ja minä kiitän teitä siitä”, Basch vastasi. Hän hymyili rozarrialaiselle ystävällisesti. ”Minusta meidän pitäisi kuitenkin nyt miettiä, miten nämä uutiset vaikuttavat tulevaan. Miten aiomme edetä tästä?”

Al-Cid nyökkäsi miehelle ja vajosi hetkeksi hiljaisuuteen. Tovin päästä hän kohotti katseensa ja silmäili paikalla olevaa joukkoa. Balthierille hän ei kuitenkaan suonut katsettakaan, mikä näytti ärsyttävän ilmapiraattia suunnattomasti.
”Oletetaan, että lähestytte keisarikuntaa tarjoten rauhanomaista ratkaisua”, mies osoitti sanansa Ashelle. Prinsessa vaihtoi painoa jalalta toiselle ja silmäili miestä levottoman oloisena. Hän kuitenkin pysytteli vaiti ja keskittyi kuuntelemaan, mitä toisella oli sanottavanaan. ”Edesmennyt keisari Gramis olisi kuullut teitä, se on varmaa. Mutta me olemme nyt tekemisissä Vayne Solidorin kanssa. Jos teette paluun prinsessana, hän väittää teitä oitis teeskentelijäksi vain usuttaakseen vastarinnan taisteluun. Vayne haluaa tätä sotaa, se on varmaa. Ja kuten huonon onnemme perusteella olisi voinut ennustaa, se mies on sotilaallinen nero.”

Unet ovat kertoneet minulle tämän: tuomalla itsenne julkisuuteen vaarannatte meidät kaikki. Näen sodan ja Vaynen nimen kirjoitettuna isolla historian sivuille, Gran Kiltias Anastasis huomautti, ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään. Ashe nyökkäsi vanhukselle, vaikka ei ollutkaan varma, näkikö tämä elettä.

”Archadian viirit liehuvat korkealla. He valmistautuvat sotaan”, Al-Cid jatkoi. Mies ojensi kätensä, eikä mennyt kuin hetki, kun hänen takanaan seisova nainen oli ojentanut hänellä käärön. Al-Cid rullasi sen auki nauttien selvästi uteliaista katseista, jotka kohdistuivat häneen. ”Viimeisimpien raporttiemme mukaan..” hän aloitti mahtipontisesti ja ryhtyi sitten lukemaan tekstiä kääröstä. ”Läntinen armada valmistautuu sotaan Vaynen komennossa. Uudesti muodostetuttu kahdestoista laivasto on jo valmiina. Ja kyllä vain! Myös keisarillinen ensimmäinen laivasto on valmis. Se on lähdössä heti, kun Odin on palautunut huollosta. Ja tässä on vielä lisää: toinen Kerwonin siirtojoukoista on kutsuttu korvaamaan kahdeksas laivasto, joten riveissä ei ole aukkoja. Suurimmat joukot, mitä on koskaan nähty!”

”Ja nethisiitti on Graalin malja”, Ashe huokaisi synkeänä. Hän ei ollut halunnut tarjota rauhaa keisarikunnalle, mutta hän ymmärsi nyt, ettei vastarinnalla ollut mahdollisuuksia tuollaista armeijaa vastaan. Silti rauhakaan ei ollut mahdollinen vaihtoehto. Tekivätpä he mitä tahansa näytti siltä, että Vayne saisi sotansa. Jos vastarinta ei hyökkäisi Archadian kimppuun, keisarikunta lentäisi Rozarriaan ja julistaisi sodan sitä vastaan. Jos taas vastarinta hyökkäisi, yhtyisi Rozarria taistoon heikomman puolesta. Miten tahansa taistelut päättyisivät, Dalmasca olisi häviäjä.

Al-Cid nyökkäsi vahvistaakseen naisen sanat. Jos matkalla Bur-Omisaceen oli kulkijoilla ollut toivoa vielä mielissään, nyt se tuntui haihtuvan ilmaan. He olivat samanlaisia kuin muutkin paikkaan saapuneet. Voimattomia pakolaisia. Ashe ei kuitenkaan halunnut asian olevan niin.

”Gran Kiltias, teidän Armonne”, nainen lausui ja kääntyi jälleen vanhuksen puoleen, vaikka tuntui typerältä puhua miehelle, joka seisoi silmät suljettuina. ”Puhuin teille kruununperimysjärjestyksestäni. Meidän on syytä antaa sen aiheen odottaa. Ei minun kannata ryhtyä kuningattareksi nyt, voimaton kun olen, enkä voi mitään suojella. Kun minulla on suurempi voima takaamassa valta-asemani, kenties sitten.”
”Nethisiitistäkö te unelmoitte?” Al-Cid kysyi prinsessalta. Miehen katse oli utelias. Hän selvästikin tiesi, miten suuri voima noilla pienillä kivenmurikoilla oli. Ei sillä, jos mies kerran oli Rozarrian valtiassukua, hänen oli täytynyt kuulla Raithwallista ja nethisiiteistä.
”Vaadin jotain paljon voimakkaampaa”, Ashe vastasi.

Kaikkien hämmästykseksi Gran Kiltias Anastasis avasi silmänsä ja katsoi suoraan Asheen.
”Voimalla voimaa vastaan. Nuo ovat todellisia ihmislapsen sanoja”, mies totesi prinsessalle ääneen. Vaikka vanhuksen äänensävy oli varsin neutraali, jokin hänen sanoissaan särähti kaikkien korviin. Kuulosti melkein siltä, ettei Anastasis hyväksynyt ihmisten mallia hoitaa asioita. Tietysti sellainen asenne oli kirkonmiehelle varsin suotava.

”Minä periydyn suoraan itse dynastiakuninkaasta”, Ashe vastasi, eikä suostunut vapisemaan tämän miehistä viisaimman edessä.
”Juuri niin”, Anastasis sanoi prinsessan yllätykseksi. Nainen oli odottanut moitteita vallanhalustaan. Kenties tämä mies ei ollutkaan yhtä tuomitseva kuin papit Dalmascassa. Oli selvää, ettei vanhus hyväksynyt Ashen valintaa, mutta ei kuitenkaan yrittänyt estää naista tekemästä oman päänsä mukaan. ”Sitten sinulla on vain yksi mahdollisuus. Etsi toista voimaa, jonka Raithwall jätti.”
”Onko sellainen olemassa?” Ashe kysyi aidon kiinnostuneena ja hämmästyneenä. Hän oli todellakin luullut, että kaikki toivo oli menetetty.
”Matkaa Paraminan aukon poikki aina Miriamin äänettömään pyhättöön. Siellä lepää lahja, jonka Raithwall uskoi sen aikaisen Gran Kiltiaksen haltuun. Etsi se. Kuninkaiden miekka.. se leikkaa nethisiitin palasiksi”, Anastasis kertoi prinsessalle.

Ashe nyökkäsi ja kääntyi pois miehen luota. Hän oli kuullut pyhätöstä ja tiesi suurin piirtein, missä sen pitäisi olla. Larsan kartan avulla hän löytäisi paikan varmasti. Hänen täytyisi vain ensin etsiä poika ja Penelo. Oli väärin vaivata Larsaa nyt tällaisilla asioilla, mutta valitettavasti Ashella ei ollut vaihtoehtoja. Samalla hän voisi esittää suruvalittelunsa. Hän ei ollut koskaan tuntenut keisari Gramista henkilökohtaisesti, mutta uskoi aidosti, että miehen kuolema oli suuri menetys myös Dalmascalle.

Prinsessan toverit jäivät hetkeksi paikoilleen, mutta kun he tajusivat, että Ashe oli todellakin lähdössä temppelistä, he suuntasivat askeleensa hänen peräänsä. Kopina kaikui suuren tilan seinistä, vaikka jokainen yritti kulkea mahdollisimman hiljaa, jotta ei olisi häirinnyt pyhän paikan rauhaa.

”Miksi hän uskoi välineen nethisiitin, hän suuruutensa lähteen, tuhoamiseen toiselle, sitä minä en tiedä”, Anastasis jatkoi. Miehen ääni oli nyt mietteliäs kuin hän olisi pohtinut ongelmaa hyvin kauan. Ashen täytyi myöntää, että asia vaivasi häntäkin. Hän ei ollut edes koskaan kuullut tästä Miriamista muuta kuin maininnan pyhätöstä, vaikka hän oli luullut kuulleensa kaiken sukunsa historiasta. Kuningas Raithwallilla oli loppujen lopuksi ollut enemmän salaisuuksia kuin hänen jälkeläisensä olivat osanneet arvatakaan.

Naisen mielessä käväisi, että kenties Raithwall oli pelännyt nethisiitin voimaa. Oli mahdollista, ettei mies ollut luottanut itseensä tarpeeksi. Hän oli voinut epäillä, ettei kykenisi itse tuhoamaan voimansa lähdettä, joten hän oli antanut siihen tarvittavan välineen, jollekulle johon hän todella luotti. Vaan kuka oli tämä Miriam? Ashe kaiveli muistiaan. Varmasti hän oli kuullut tästä joskus. Miriamin yhteyttä Raithwalliin ei mainittu missään, mutta jotain merkittävää hän oli taatusti tehnyt, koska hänelle oli pystytty oma pyhättönsä.

”Herää Ashelia B’Nargin Dalmasca ja tartu miekkaasi tai unesi jää vain uneksi”, Gran Kiltias Anastasis huudahti ja sai Ashen vilkaisemaan taakseen. Mies sulki silmänsä ja jäi jälleen seisomaan vaitonaisena paikoilleen. Mahtoiko hän liikkua siitä koskaan mihinkään?

Prinsessa irrotti katseensa miehestä ja ojensi kätensä. Hän työnsi temppelin oven auki, mutta ei ehtinyt astua ulos auringonpaisteeseen, kun Anastasisin viimeiset sanat tavoittivat hänen mielensä.

Myös minun uneni haihtuvat päivänvaloon.

Ei kommentteja

Kiitos palautteestasi!