Luku 15
Miriamin äänetön pyhättö
”Aurinko laskee pian”, Fran totesi, kun joukko asteli alas suuria portaita. Muut kohottivat katseensa taivaalle, jolla tulipallo oli hivuttautunut jo reilusti lännen puolelle. Ilta ei laskeutuisi aivan heti, mutta iltapäivä oli joka tapauksessa pitkällä.
”On ehkä parempi odottaa aamuun. Olemme viettäneet riittävän monta yötä noilla vuorilla”, Balthierkin huomautti. Fran kannatti ehdotusta äänettömästi. Vaikka vuoren huipulla oli kylmä, siellä ei kuitenkaan ollut lunta niin paljon kuin vuorilla. Pilvet jäivät kaupungin alapuolelle, joten temppelin ympäristössä ei pahemmin pyryttänyt. Se sopi Franille paremmin kuin hyvin.
Ashe nyökkäsi Balthierin ehdotukselle ja ilmoitti tarvitsevansa Larsan kartan. Niine hyvineen hän lähti etsimään poikaa ja Basch kiirehti hänen peräänsä. Vaan epäröi hyvän tovin, mutta juoksi lopulta kaksi muuta kiinni toivoen kaiketi löytävänsä Penelon sieltä, missä Larsakin oli.
”Vaikuttaa siltä, että piraateille jää teltan pystytysoperaatio”, Balthier hymähti.
”Voit olla oikeassa. Jos täällä onkin majatalo, se on varmasti täynnä”, Fran totesi miehelle ja lähti suuntaamaan sinne, minne pakolaiset olivat pystyttäneet omat telttansa. Kaupungissa oli niin paljon väkeä, että heillä olisi tuuria, jos he löytäisivät kahdelle teltalle sopivan rakosen kaikkien muiden joukosta.
”Ja jos siellä olikin tilaa, se lipevä hinttari on taatusti vienyt viimeisen huoneen…”
”Balthier!”
”Mitä? Älä väitä, ettei hän ollut lipevä.”
Fran tuhahti. Kyllä hän oli huomannut, ettei Balthier ollut pitänyt Al-Cidistä alkuunkaan, mutta oli aika paksua ilmapiraatilta syytellä ketään muuta lipeväksi. Balthierille naisille lirkuttelu oli toinen luonto, joten kyllä hänen olisi pitänyt toinen samanlainen tapaus tunnistaa. Tai kenties vika oli juurikin siinä. Pelkäsikö Balthier apajiensa puolesta? Eikö miehen mielestä kukaan toinen saanut yrittää tehdä naisiin vaikutusta? Jostain sellaisesta täytyi olla kyse, sillä Balthier ei käyttäytynyt Baschia tai Vaania kohtaan samalla tavoin kuin Al-Cidin.
”Annan sinulle neuvon”, Balthier jatkoi omituiseen sävyyn pariskunnan kulkiessa kohti telttapaikkoja, ”älä koskaan luota rozarrialaiseen. He ovat kaikki samanlaisia. Viettelevät naisia tuosta noin vaan ja jättävät sitten. Lipeviä, lirkuttelijoita, karvakäsiä, hinttareita…”
”Tuota.. sanoisin, että tuo viimeinen termi ei oikein käy yksiin muiden kanssa”, Fran huomautti. Häntä pyrki väkisinkin naurattamaan. Oliko Al-Cid uhka Balthierille vain siksi, että mies tuli Rozarriasta vai oliko taustalla jotain muutakin?
”En tarkoita sitä sanan varsinaisessa merkityksessä”, Balthier ärähti. ”He vain ovat sellaisia keikareita: turhamaisia ja itserakkaita.”
”Hmmm, ei sinun suvullasi satu olemaan juuria Rozarriassa?”
Nyt oli Balthierin vuoro tuhahtaa. Fran puri huultaan ja jatkoi nopeasti matkaa. Hyvä on, hän käsitti varsin hyvin, että Balthierin asenne oli rasistinen eikä missään nimessä hyväksyttävä, mutta jotain huvittavaa siinä silti oli. Tuntui siltä kuin piraatti olisi pelännyt rozarrialaisten miesten ryntäävän muualle Ivaliceen ja vievän kaikki naiset yliammutun hurmaavalla käytöksellään. Ei sillä, Al-Cid kieltämättä osasi valita sanansa ja käyttäytyä kuin herrasmies, eikä hän ollut hullumman näköinenkään. Ehkä hieman liian karvainen Franin makuun, mutta muuten oikein kiehtova. Sitä ei kenties kuitenkaan kannattaisi mainita Balthierille.
”Suoraan sanottuna, en minäkään luottaisi häneen ensimmäisenä”, viera myönsi, kun kaksikko oli aloittanut telttojen pystytyksen. ”Tarkoitan, että jos hän olisi puhunut minulle samoin kuin Ashelle, hän olisi saanut välittömästi niskavillani pystyyn. Uskon kuitenkin, että hän on politiikasta ja sodasta hyvin perillä ja voimme luottaa häneltä saatuihin tietoihin.”
”Mitäköhän kautta hän on nekin mahtanut hankkia..?” Balthier jupisi itsekseen ja kirosi telttakangasta, joka ei tuntunut millään asettuvan muotoonsa.
”En väitä tuntevani vieläkään ihmisten kuvioita kovin tarkasti, mutta selonteko vakoilusta oli minusta uskottava”, Fran vastasi miehelle. Vierat eivät vakoilleet toisia vierakyliä, sillä ei ollut pelkoa, että joku olisi yrittänyt hyökätä, mutta ihmisten kohdalla asia oli varmasti toinen. Olihan ihmisten historia täynnä verta ja sotia.
”Olisi kieltämättä aivan rozarrialaisten tapaista ujuttaa itsensä Archadian senaatin kokoukseen…” Balthier huomautti.
”Kuulostaa siltä, että asia vaivaa sinua.”
”Tietenkin se vaivaa, jos vihollinen itse kertoo vakoilleensa sinua.”
”En muista sinun koskaan olleen erityisen kiinnostunut Archadian hallinnosta.. ja toisekseen ilman Al-Cidin tietoja olisimme saattaneet marssia suoraan Vaynen eteen keisari Gramisin sijaan. Meidät olisi teloitettu.”
Balthier ei vastannut, vaan keskittyi teltan pystyttämiseen. Fran jatkoi yhtä hiljaisena naisten teltan parissa. Al-Cid saattoi olla pistämätön naistenmies, mutta hän oli kuitenkin tarjonnut tärkeitä tietoja. Ei ollut mitään syytä tuomita miestä yhden ominaisuuden perusteella. Sitä paitsi rozarrialaiset olivat liittymässä sotaan vastarinnan puolelle, mikä käytännössä tarkoitti, että he halusivat puolustaa Dalmascan itsenäistymistä – elleivät sitten aikoneet valloittaa pientä valtiota itselleen. Niin archadialainen kuin Balthier olikin, hän oli itse suostunut auttamaan Ashea Dalmascan pelastamisessa. Olisi pitänyt olla selvää, että kaikki apu oli tervetullutta. Silti vaikutti siltä, että Balthier halusi kääntää selkänsä Al-Cidin avuntarjoukselle sekä miehen tarjoamille arvokkaille tiedoille.
Ilmapiraattikaksikko ehti kaikessa hiljaisuudessa sytyttää nuotion ja ryhtyä aterian valmistukseen, ennen kuin muut löysivät tiensä heidän luokseen. Aurinko katosi vuorten taakse, mutta valaisi kuitenkin taivasta sen verran, ettei pimeä ollut ehtinyt laskeutua.
”Mihin Larsa jäi?” Fran kysyi Penelolta, jonka kasvoilla oli väsynyt ja surullinen ilme.
”Hän meni temppeliin rukoilemaan ja sanoi palaavansa Archadiaan mahdollisimman pian”, tyttö vastasi.
”Toivottavasti hän ei lavertele Vaynelle”, Balthier huomautti väliin. ”Älkää käsittäkö väärin”, hän lisäsi hyvin nopeasti huomattuaan, että muut mulkoilivat häntä paheksuvasti, ”on todella suuri menetys, että keisari Gramisin piti kuolla, eikä se ole helppoa Larsalle. Hän kuitenkin luottaa isoveljeensä liikaa ja saattaa paljastaa jotain, mikä vaarantaa meidän asemamme. Jos aiomme viedä tämän taistelun loppuun saakka, meidän on oltava varovaisia.”
”Larsa ei puhu mitään”, Penelo sanoi. ”Hän uskoo, että pohjimmiltaan Vayne haluaa vain hyvää, mutta tietää myös, että tämä on armoton vihollisiaan kohtaan. Ja Vayne laskee meidät vihollisiksi. Larsa sanoi.. hän sanoi, ettei halua minulle mitään pahaa, joten hän ei kerro Vaynelle mitään meistä.”
”Hän myös lahjoitti karttansa minulle”, Ashe kertoi, ”joten uskon, että voimme todellakin luottaa häneen.”
Franin hämmennellessä lihamuhennosta muut istuivat nuotion äärelle. Ashe veti esiin kasan pergamentteja, joille oli piirretty karttoja. Larsalla oli ollut melkoinen kokoelma mukanaan, vaikka muille hän oli näyttänyt ainoastaan Paraminan aukon karttaa.
”Ei vain Paraminan aukon kartta, vaan monia muita”, prinsessa kuiskasi. ”Katsokaa, tarkka kartta Rabanastresta ja sen alakaupungista, Läntinen aavikko, Itäinen aavikko, jopa Yensan hiekkameret! Ja tässä on Nalbinan linnoitus, Barheim, Morsphoranin joutomaa, Salikametsä… Täytyy myöntää, että Larsalla oli hyvin kattava kokoelma karttoja.”
”Archadialaiset ovat piirtäneet tarkkoja karttoja maailmasta jo kauan. Aluksi vain omasta lähiympäristöstään, mutta kun ensimmäiset ilmalaivat nousivat korkeuksiin, alettiin karttakokoelmaa täydentää”, Balthier kertoi. ”Minua kuitenkin huolestuttaa, että heillä on tarkkoja karttoja myös jagdeista. Se tarkoittaa, että he ovat joko kolunneet alueet läpi jalan..”
”..tai lentäneet niiden ylitse”, Basch täydensi piraatin lausetta. ”Meidän on ilmeisesti suhtauduttava vakavammin jagdien ylitse lentävien ilmalaivojen uhkaan.”
”Sitä suuremmalla syyllä meidän tulee kiirehtiä ja hakea Raithwallin toinen aarre”, Ashe sanoi kiihkeästi.
”Kun olet saanut sen, mitä aiot tehdä?” Balthier kysyi.
”En tiedä vielä, mutta uskon, että minulla on sinulle vastaus, kun olemme palanneet Miriamin pyhätöstä.”
”Kuka se Miriam-heppu edes on?” Vaan pisti väliin.
Syntyi hetken hiljaisuus. Fran puisteli päätään, sillä hän ei tiennyt kyseisestä henkilöstä mitään. Hän ei muistanut koskaan kuullensa kenestäkään Miriamista, mikä oli outoa, koska Paraminan aukko ei ollut hirvittävän kaukana Golmoresta. Tiesihän hän Gran Kiltiastakin, joten kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt kuulla myös tästä Miriamista.
Tosin Balthier näytti yhtä tietämättömältä kuin hänkin. Baschin kasvoilla sen sijaan oli mietteliäs ilme kuin mies olisi tavoitellut jotain kaukaista muistoa, jonka reunoilta tuntui olevan mahdoton saada kiinni. Vaan mitä ilmeisimmin ei tiennyt mitään, ja Penelokin näytti ainoastaan uteliaalta.
”Muinainen pyhättö jagd Ramoodan perukoilla”, Ashe sanoi hitaasti ja tuijotti nuotion liekkejä. Hän selvästikin haki tietoa muististaan. ”Kuten Raithwallin hauta, tämäkin rakennettiin Galtean Liittokunnan aikaan, alun perin muinaisen miekkojen ja sotataidon jumalan kunniaksi. Sanotaan, että kauan sitten elänyt Gran Kiltias valitsi tämän paikan dynastiakuninkaan aarteiden säilytyspaikaksi. On kuitenkin epäselvää, miksi juuri äänetön pyhättö eikä Gran Kiltiaksen oma temppeli.”
”Viisaiden oppi, luku 78”, Basch totesi ja nyökkäsi. Ilmeisesti mies oli haeskellut samaa lainausta aivojensa sopukoista. Mikä oli tämä Viisaiden oppi, sitä Fran ei tiennyt. Se kuulosti kuitenkin sellaiselta asialta, josta hän halusi saada enemmän tietoa.
”Kappas, olinkin varma, että Miriamissa oli jotain etäisesti tuttua. En kuitenkaan koskaan ole jaksanut kiinnostua Kiltian valoon liittyvistä yksityiskohdista niin paljon, että ne olisivat todella jääneet mieleen”, Balthier naurahti.
”Viisaiden oppi ei ole kaikkien luettavissa”, Ashe huomautti ja kurtisti kulmiaan. ”Se ei ole sellainen kirja, joka voi päätyä kenen tahansa käsiin vaan jota säilytetään kirjastossakin lukkojen takana.”
”Koskapa lukot ovat ilmapiraattia estäneet”, Balthier kuittasi asian ja kohautti olkapäitään. ”Tiedätkö jotain muuta tästä Miriamista? Asetettiinko hänenkin pyhättönsä täyteen seiniä, jotka haluavat murskata sisään menijät?”
Ashe pudisti päätään. ”Tiedän vain, että hän on muinainen jumala, joka on lähestulkoon unohdettu nykyään. En itsekään aluksi muistanut häntä, mutta Larsa muisti paremmin. Kenties siksi, että hänen koulutuksensa on vielä kesken, eikä oppi ole päässyt unohduksiin. Miriamia kaiketi rukoiltiin ennen sotaan lähtöä voiton toivossa.”
”Onko hän samankaltainen kuin Faram, jota te nykyisin rukoilette?” Fran kysyi uteliaana. Ashelta oli selvästikin tarjolla parempaa ja neutraalimpaa tietoa ihmisten uskonnosta kuin Balthierilta.
”Ei suinkaan”, Ashe hymähti ja soi vieralle hieman alentuvan hymyn. ”Faram on kaiken Isä, kaikkien yläpuolella. Hänessä heijastuvat kaikki jumaluudet, ja Miriam on vain yksi sellainen. Ei kukaan enää rukoilisi Miriamia, sillä on mahdollista kääntyä suoraan Faramin puoleen.”
Fran nyökkäsi. Hän ei oikein ymmärtänyt ihmisten jumaluuksia. Heitä oli monia, mutta loppujen lopuksi yksi oli kuitenkin nostettu ylitse muiden. Jäljelle jääneisiin suhtauduttiin jokseenkin vähättelevästi. Sellainen tuntui kummalliselta. Jos jumaluuksia oli useita, kai heidän kaikkien tulisi olla tasa-arvoisia keskenään. Vieroilla oli tässä suhteessa huomattavasti helpompaa, sillä heillä oli aina ollutkin vain yksi, jota kunnioittaa ja rukoilla.
Viera nosti padan tulelta. Muiden ryhtyessä syömään hän alkoi valmistaa omaa ateriaansa. Keskustelu polveili tulevassa matkassa vuorien halki sekä temppelissä ja mahdollisissa vaaroissa, joita sen sisäpuolelta löytyisi. Fran ei ollut innoissaan ajatuksesta, että hänen täytyisi taas lähteä vaeltamaan lumisille vuorille, mutta hän ei valittanut ääneen. Hän oli itse päättänyt lähteä tälle matkalle, joten hän kulkisi muiden mukana loppuun saakka.
”On ehkä parempi odottaa aamuun. Olemme viettäneet riittävän monta yötä noilla vuorilla”, Balthierkin huomautti. Fran kannatti ehdotusta äänettömästi. Vaikka vuoren huipulla oli kylmä, siellä ei kuitenkaan ollut lunta niin paljon kuin vuorilla. Pilvet jäivät kaupungin alapuolelle, joten temppelin ympäristössä ei pahemmin pyryttänyt. Se sopi Franille paremmin kuin hyvin.
Ashe nyökkäsi Balthierin ehdotukselle ja ilmoitti tarvitsevansa Larsan kartan. Niine hyvineen hän lähti etsimään poikaa ja Basch kiirehti hänen peräänsä. Vaan epäröi hyvän tovin, mutta juoksi lopulta kaksi muuta kiinni toivoen kaiketi löytävänsä Penelon sieltä, missä Larsakin oli.
”Vaikuttaa siltä, että piraateille jää teltan pystytysoperaatio”, Balthier hymähti.
”Voit olla oikeassa. Jos täällä onkin majatalo, se on varmasti täynnä”, Fran totesi miehelle ja lähti suuntaamaan sinne, minne pakolaiset olivat pystyttäneet omat telttansa. Kaupungissa oli niin paljon väkeä, että heillä olisi tuuria, jos he löytäisivät kahdelle teltalle sopivan rakosen kaikkien muiden joukosta.
”Ja jos siellä olikin tilaa, se lipevä hinttari on taatusti vienyt viimeisen huoneen…”
”Balthier!”
”Mitä? Älä väitä, ettei hän ollut lipevä.”
Fran tuhahti. Kyllä hän oli huomannut, ettei Balthier ollut pitänyt Al-Cidistä alkuunkaan, mutta oli aika paksua ilmapiraatilta syytellä ketään muuta lipeväksi. Balthierille naisille lirkuttelu oli toinen luonto, joten kyllä hänen olisi pitänyt toinen samanlainen tapaus tunnistaa. Tai kenties vika oli juurikin siinä. Pelkäsikö Balthier apajiensa puolesta? Eikö miehen mielestä kukaan toinen saanut yrittää tehdä naisiin vaikutusta? Jostain sellaisesta täytyi olla kyse, sillä Balthier ei käyttäytynyt Baschia tai Vaania kohtaan samalla tavoin kuin Al-Cidin.
”Annan sinulle neuvon”, Balthier jatkoi omituiseen sävyyn pariskunnan kulkiessa kohti telttapaikkoja, ”älä koskaan luota rozarrialaiseen. He ovat kaikki samanlaisia. Viettelevät naisia tuosta noin vaan ja jättävät sitten. Lipeviä, lirkuttelijoita, karvakäsiä, hinttareita…”
”Tuota.. sanoisin, että tuo viimeinen termi ei oikein käy yksiin muiden kanssa”, Fran huomautti. Häntä pyrki väkisinkin naurattamaan. Oliko Al-Cid uhka Balthierille vain siksi, että mies tuli Rozarriasta vai oliko taustalla jotain muutakin?
”En tarkoita sitä sanan varsinaisessa merkityksessä”, Balthier ärähti. ”He vain ovat sellaisia keikareita: turhamaisia ja itserakkaita.”
”Hmmm, ei sinun suvullasi satu olemaan juuria Rozarriassa?”
Nyt oli Balthierin vuoro tuhahtaa. Fran puri huultaan ja jatkoi nopeasti matkaa. Hyvä on, hän käsitti varsin hyvin, että Balthierin asenne oli rasistinen eikä missään nimessä hyväksyttävä, mutta jotain huvittavaa siinä silti oli. Tuntui siltä kuin piraatti olisi pelännyt rozarrialaisten miesten ryntäävän muualle Ivaliceen ja vievän kaikki naiset yliammutun hurmaavalla käytöksellään. Ei sillä, Al-Cid kieltämättä osasi valita sanansa ja käyttäytyä kuin herrasmies, eikä hän ollut hullumman näköinenkään. Ehkä hieman liian karvainen Franin makuun, mutta muuten oikein kiehtova. Sitä ei kenties kuitenkaan kannattaisi mainita Balthierille.
”Suoraan sanottuna, en minäkään luottaisi häneen ensimmäisenä”, viera myönsi, kun kaksikko oli aloittanut telttojen pystytyksen. ”Tarkoitan, että jos hän olisi puhunut minulle samoin kuin Ashelle, hän olisi saanut välittömästi niskavillani pystyyn. Uskon kuitenkin, että hän on politiikasta ja sodasta hyvin perillä ja voimme luottaa häneltä saatuihin tietoihin.”
”Mitäköhän kautta hän on nekin mahtanut hankkia..?” Balthier jupisi itsekseen ja kirosi telttakangasta, joka ei tuntunut millään asettuvan muotoonsa.
”En väitä tuntevani vieläkään ihmisten kuvioita kovin tarkasti, mutta selonteko vakoilusta oli minusta uskottava”, Fran vastasi miehelle. Vierat eivät vakoilleet toisia vierakyliä, sillä ei ollut pelkoa, että joku olisi yrittänyt hyökätä, mutta ihmisten kohdalla asia oli varmasti toinen. Olihan ihmisten historia täynnä verta ja sotia.
”Olisi kieltämättä aivan rozarrialaisten tapaista ujuttaa itsensä Archadian senaatin kokoukseen…” Balthier huomautti.
”Kuulostaa siltä, että asia vaivaa sinua.”
”Tietenkin se vaivaa, jos vihollinen itse kertoo vakoilleensa sinua.”
”En muista sinun koskaan olleen erityisen kiinnostunut Archadian hallinnosta.. ja toisekseen ilman Al-Cidin tietoja olisimme saattaneet marssia suoraan Vaynen eteen keisari Gramisin sijaan. Meidät olisi teloitettu.”
Balthier ei vastannut, vaan keskittyi teltan pystyttämiseen. Fran jatkoi yhtä hiljaisena naisten teltan parissa. Al-Cid saattoi olla pistämätön naistenmies, mutta hän oli kuitenkin tarjonnut tärkeitä tietoja. Ei ollut mitään syytä tuomita miestä yhden ominaisuuden perusteella. Sitä paitsi rozarrialaiset olivat liittymässä sotaan vastarinnan puolelle, mikä käytännössä tarkoitti, että he halusivat puolustaa Dalmascan itsenäistymistä – elleivät sitten aikoneet valloittaa pientä valtiota itselleen. Niin archadialainen kuin Balthier olikin, hän oli itse suostunut auttamaan Ashea Dalmascan pelastamisessa. Olisi pitänyt olla selvää, että kaikki apu oli tervetullutta. Silti vaikutti siltä, että Balthier halusi kääntää selkänsä Al-Cidin avuntarjoukselle sekä miehen tarjoamille arvokkaille tiedoille.
Ilmapiraattikaksikko ehti kaikessa hiljaisuudessa sytyttää nuotion ja ryhtyä aterian valmistukseen, ennen kuin muut löysivät tiensä heidän luokseen. Aurinko katosi vuorten taakse, mutta valaisi kuitenkin taivasta sen verran, ettei pimeä ollut ehtinyt laskeutua.
”Mihin Larsa jäi?” Fran kysyi Penelolta, jonka kasvoilla oli väsynyt ja surullinen ilme.
”Hän meni temppeliin rukoilemaan ja sanoi palaavansa Archadiaan mahdollisimman pian”, tyttö vastasi.
”Toivottavasti hän ei lavertele Vaynelle”, Balthier huomautti väliin. ”Älkää käsittäkö väärin”, hän lisäsi hyvin nopeasti huomattuaan, että muut mulkoilivat häntä paheksuvasti, ”on todella suuri menetys, että keisari Gramisin piti kuolla, eikä se ole helppoa Larsalle. Hän kuitenkin luottaa isoveljeensä liikaa ja saattaa paljastaa jotain, mikä vaarantaa meidän asemamme. Jos aiomme viedä tämän taistelun loppuun saakka, meidän on oltava varovaisia.”
”Larsa ei puhu mitään”, Penelo sanoi. ”Hän uskoo, että pohjimmiltaan Vayne haluaa vain hyvää, mutta tietää myös, että tämä on armoton vihollisiaan kohtaan. Ja Vayne laskee meidät vihollisiksi. Larsa sanoi.. hän sanoi, ettei halua minulle mitään pahaa, joten hän ei kerro Vaynelle mitään meistä.”
”Hän myös lahjoitti karttansa minulle”, Ashe kertoi, ”joten uskon, että voimme todellakin luottaa häneen.”
Franin hämmennellessä lihamuhennosta muut istuivat nuotion äärelle. Ashe veti esiin kasan pergamentteja, joille oli piirretty karttoja. Larsalla oli ollut melkoinen kokoelma mukanaan, vaikka muille hän oli näyttänyt ainoastaan Paraminan aukon karttaa.
”Ei vain Paraminan aukon kartta, vaan monia muita”, prinsessa kuiskasi. ”Katsokaa, tarkka kartta Rabanastresta ja sen alakaupungista, Läntinen aavikko, Itäinen aavikko, jopa Yensan hiekkameret! Ja tässä on Nalbinan linnoitus, Barheim, Morsphoranin joutomaa, Salikametsä… Täytyy myöntää, että Larsalla oli hyvin kattava kokoelma karttoja.”
”Archadialaiset ovat piirtäneet tarkkoja karttoja maailmasta jo kauan. Aluksi vain omasta lähiympäristöstään, mutta kun ensimmäiset ilmalaivat nousivat korkeuksiin, alettiin karttakokoelmaa täydentää”, Balthier kertoi. ”Minua kuitenkin huolestuttaa, että heillä on tarkkoja karttoja myös jagdeista. Se tarkoittaa, että he ovat joko kolunneet alueet läpi jalan..”
”..tai lentäneet niiden ylitse”, Basch täydensi piraatin lausetta. ”Meidän on ilmeisesti suhtauduttava vakavammin jagdien ylitse lentävien ilmalaivojen uhkaan.”
”Sitä suuremmalla syyllä meidän tulee kiirehtiä ja hakea Raithwallin toinen aarre”, Ashe sanoi kiihkeästi.
”Kun olet saanut sen, mitä aiot tehdä?” Balthier kysyi.
”En tiedä vielä, mutta uskon, että minulla on sinulle vastaus, kun olemme palanneet Miriamin pyhätöstä.”
”Kuka se Miriam-heppu edes on?” Vaan pisti väliin.
Syntyi hetken hiljaisuus. Fran puisteli päätään, sillä hän ei tiennyt kyseisestä henkilöstä mitään. Hän ei muistanut koskaan kuullensa kenestäkään Miriamista, mikä oli outoa, koska Paraminan aukko ei ollut hirvittävän kaukana Golmoresta. Tiesihän hän Gran Kiltiastakin, joten kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt kuulla myös tästä Miriamista.
Tosin Balthier näytti yhtä tietämättömältä kuin hänkin. Baschin kasvoilla sen sijaan oli mietteliäs ilme kuin mies olisi tavoitellut jotain kaukaista muistoa, jonka reunoilta tuntui olevan mahdoton saada kiinni. Vaan mitä ilmeisimmin ei tiennyt mitään, ja Penelokin näytti ainoastaan uteliaalta.
”Muinainen pyhättö jagd Ramoodan perukoilla”, Ashe sanoi hitaasti ja tuijotti nuotion liekkejä. Hän selvästikin haki tietoa muististaan. ”Kuten Raithwallin hauta, tämäkin rakennettiin Galtean Liittokunnan aikaan, alun perin muinaisen miekkojen ja sotataidon jumalan kunniaksi. Sanotaan, että kauan sitten elänyt Gran Kiltias valitsi tämän paikan dynastiakuninkaan aarteiden säilytyspaikaksi. On kuitenkin epäselvää, miksi juuri äänetön pyhättö eikä Gran Kiltiaksen oma temppeli.”
”Viisaiden oppi, luku 78”, Basch totesi ja nyökkäsi. Ilmeisesti mies oli haeskellut samaa lainausta aivojensa sopukoista. Mikä oli tämä Viisaiden oppi, sitä Fran ei tiennyt. Se kuulosti kuitenkin sellaiselta asialta, josta hän halusi saada enemmän tietoa.
”Kappas, olinkin varma, että Miriamissa oli jotain etäisesti tuttua. En kuitenkaan koskaan ole jaksanut kiinnostua Kiltian valoon liittyvistä yksityiskohdista niin paljon, että ne olisivat todella jääneet mieleen”, Balthier naurahti.
”Viisaiden oppi ei ole kaikkien luettavissa”, Ashe huomautti ja kurtisti kulmiaan. ”Se ei ole sellainen kirja, joka voi päätyä kenen tahansa käsiin vaan jota säilytetään kirjastossakin lukkojen takana.”
”Koskapa lukot ovat ilmapiraattia estäneet”, Balthier kuittasi asian ja kohautti olkapäitään. ”Tiedätkö jotain muuta tästä Miriamista? Asetettiinko hänenkin pyhättönsä täyteen seiniä, jotka haluavat murskata sisään menijät?”
Ashe pudisti päätään. ”Tiedän vain, että hän on muinainen jumala, joka on lähestulkoon unohdettu nykyään. En itsekään aluksi muistanut häntä, mutta Larsa muisti paremmin. Kenties siksi, että hänen koulutuksensa on vielä kesken, eikä oppi ole päässyt unohduksiin. Miriamia kaiketi rukoiltiin ennen sotaan lähtöä voiton toivossa.”
”Onko hän samankaltainen kuin Faram, jota te nykyisin rukoilette?” Fran kysyi uteliaana. Ashelta oli selvästikin tarjolla parempaa ja neutraalimpaa tietoa ihmisten uskonnosta kuin Balthierilta.
”Ei suinkaan”, Ashe hymähti ja soi vieralle hieman alentuvan hymyn. ”Faram on kaiken Isä, kaikkien yläpuolella. Hänessä heijastuvat kaikki jumaluudet, ja Miriam on vain yksi sellainen. Ei kukaan enää rukoilisi Miriamia, sillä on mahdollista kääntyä suoraan Faramin puoleen.”
Fran nyökkäsi. Hän ei oikein ymmärtänyt ihmisten jumaluuksia. Heitä oli monia, mutta loppujen lopuksi yksi oli kuitenkin nostettu ylitse muiden. Jäljelle jääneisiin suhtauduttiin jokseenkin vähättelevästi. Sellainen tuntui kummalliselta. Jos jumaluuksia oli useita, kai heidän kaikkien tulisi olla tasa-arvoisia keskenään. Vieroilla oli tässä suhteessa huomattavasti helpompaa, sillä heillä oli aina ollutkin vain yksi, jota kunnioittaa ja rukoilla.
Viera nosti padan tulelta. Muiden ryhtyessä syömään hän alkoi valmistaa omaa ateriaansa. Keskustelu polveili tulevassa matkassa vuorien halki sekä temppelissä ja mahdollisissa vaaroissa, joita sen sisäpuolelta löytyisi. Fran ei ollut innoissaan ajatuksesta, että hänen täytyisi taas lähteä vaeltamaan lumisille vuorille, mutta hän ei valittanut ääneen. Hän oli itse päättänyt lähteä tälle matkalle, joten hän kulkisi muiden mukana loppuun saakka.
~o~
Miriamin äänetön pyhättö seisoi valtavana rakennuksena vuorten rinteiden ympäröimänä. Ilman karttaa paikkaa ei olisi välttämättä koskaan löytänyt, sillä sen edustalle pääsi vain kapeaa solaa pitkin. Ilmasta käsin sen saattoi nähdä helposti, mutta jalan matkustava olisi voinut kulkea solan ohitse tietämättä koskaan ohittaneensa yhtä Galtean Liittokunnan taidonnäytteistä.
Pyhätölle vei kivetetty polku, jota reunustivat pylväät. Ilma oli kirpeää pakkasesta, eikä mistään kuulunut ääntäkään. Vuorilla puhaltanut tuuli oli kadonnut ja ainoat ääni oli matkalaisten kenkien kopina, kun he kulkivat kohti jättimäisen pyhätön portaikkoa. Pyhättö todellakin oli nimensä mukaan äänetön paikka. Sen äänettömyys ei kuitenkaan ollut rauhoittavaa, vaan pikemminkin ahdistavaa. Fran ei pitänyt tästä paikasta. Miksi ihmiset oikein pystyttivät näitä kahlitsevia kivirakennuksia jumalilleen?
Portaiden yläpäässä oli porttikristalli, joka piristi hieman vieran mielialaa. Heidän ei tarvitsisi tarpoa enää pois pyhätöltä, vaan he voisivat käyttää teleporttikiviä siirtymiseen. Sekään matkustustapa ei ollut erityisen mukava, mutta voitti kuitenkin parin päivän vaeltamisen lumisilla vuorilla.
Pyhätön edessä seisoi kaksi miestä keihäät käsissään. He olivat vakavia ja tuijottivat suoraan eteensä kuin eivät olisi nähneet tulijoita lainkaan. Ashe puhutteli toista miehistä kokeeksi ja ihme kyllä tämä vastasi ystävällisesti.
”Oletteko te pyhätön vartijoita?”
”Kyllä, tulemme pyhältä vuorelta tänne. Kaksitoista tuntia tulee kunkin parin vartioida ovea, jotta siitä ei käy kukaan, jolla ei ole lupaa.”
”Oletteko itse koskaan käyneet sisällä?”
”En, sillä minä en kanna merkkiä. Vain ne, joilla on merkki, voivat käydä sisään ja tulla elävinä ulos.”
Ashe nyökkäsi. Hän otti pussukan vyöltään ja avasi sen. Aamunkoiton siru lojui sen pohjalla kuin olisi ollut vain tavallinen kivi. Se sai kuitenkin vartijan nyökkäämään.
”Olen kuullut, että merkin haltija palaa tänne jonain päivänä ja ottaa perintönsä. En koskaan uneksinut, että se tapahtuisi minun elinaikanani, joten tämä on suurempi kunnia kuin osaatte kuvitella. Te ja seurueenne saatte astua sisään”, vartija vastasi toisen nyökytellessä.
Prinsessa solmi pussukan uudestaan vyölleen ja veti syvään henkeä, ennen kuin työnsi pyhätön ovet auki. Muut kiirehtivät hänen perässään sisälle. Hyvin pian heidän takaansa kuului lonksahdus, kun ovet sulkeutuivat. Vartijat eivät aikoneet selvästikään auttaa heitä millään tavalla. Mitä tahansa pyhätössä olikin, joukko saisi kohdata sen yksinään.
Pyhätön aula näytti siltä kuin se olisi ollut koko rakennuksen kokoinen. Fran ei uskonut, että rakennelma loppui siihen, joten sen täytyi jatkua maan alle. Hänen mielensä valtasi sama epämiellyttävä tunne, joka oli vaivannut häntä jo Hennen kaivoksissa. Vierojen ei todellakaan kuulunut liikkua paikoissa, jossa pään yläpuolella oli massoittain maata.
Aulan molemmilta puolilta lähtivät käytävät, jotka viettivät alaspäin ja päättyivät oviin. Kumpikin ovi oli kuitenkin tiukasti lukossa, eikä kukaan tuntenut halua murtaa niitä. Reitti pyhätön sisempiin osiin oli siis muualla.
Keskellä aulaa näkyi valtavan patsaan pää. Se esitti todennäköisesti Miriamia. Kun joukko käveli lähemmäs patsasta, he huomasivat, että se jatkui aulan alapuolelle. Kiviset kaiteet kiersivät aukkoa, jossa patsas seisoi ja hämärässä saattoi erottaa huoneita ja käytäviä, joita sen ympärillä oli. Patsas piteli valtavaa miekkaa, jonka terä osoitti suoraan alaspäin. Se oli vaikuttava näky. Pyhätön ja patsaan rakentamiseen oli täytynyt kulua vuosikymmeniä aikaa.
Patsaan takaa löytyi samanlainen pieni pylväs kristalleineen, jollaisen joukko oli nähnyt Raithwallin haudassa. Totuttuun tapaan he asettuivat sen ympärille ja Ashe kosketti kristallia. Ilma värähti, mutta mitään muuta ei tapahtunut. He eivät päässeet siirtymään minnekään.
Pienen pohdintatuokion jälkeen joukko hajaantui ympäri aulaa etsimään ratkaisua yllättävään ongelmaan. Lopulta Penelo löysi patsaan edustalta kaiteesta tiilen, joka oli hieman koholla muista. Hän painoi sen alas ja seuraavassa hetkessä ilmaa leikkasi tytön kirkaisu.
Fran käännähti ympäri ja ryntäsi Penelon suuntaan. Vaan ohitti hänet matkalla. Viera näki pojan vetävän miekan käteensä ja seurasi esimerkkiä. Hän otti jousipyssynsä ja viritti nuolen valmiiksi, ennen kuin syöksyi patsaan ohitse Penelon luokse. Tyttö huitoi parasta aikaa kolmea zombia kimpustaan. Mistä ihmeestä ne olivat yhtäkkiä ilmestyneet?
”Vaan, yritä leikata pää irti niiltä!” Balthier kuului huutavan toiselta puolelta patsasta. ”Ja Penelo, kyykisty, etten osu sinuun!”
Fran jännitti jousensa ja tähtäsi yhtä zombia suoraan päähän. Nuoli räsähti olennon ohimon kohdalle ja jäi siihen, mutta elävä kuollut ei kaatunut. Sen sijaan se kääntyi kuin olisi hakenut häiriötekijää katseellaan. Mutta eiväthän zombit voineet nähdä ketään? Eiväthän?
Viera perääntyi pari askelta ja viritti uuden nuolen jouseensa. Hän kuuli Balthierin aseen äänen, kun mies ampui yhtä zombeista, muttei nähnyt Vaanin miekan heiluttelua, kun poika huitaisi toiselta zombilta pään harteilta. Fran keskittyi ja tähtäsi uudestaan. Tällä kertaa nuoli lävisti zombin otsan. Olento pysähtyi ja päästi ulisevan äänen ennen kuin vajosi lattialle.
”Mistä nuo pirulaiset oikein tulivat?” Balthier ärähti kauempana. Fran heilautti jousipyssyn selkäänsä ja lähti Penelon luokse. Vieran sydän hakkasi yhä säikähdyksestä, jonka oli aiheuttanut tytön kirkaisu ja epäkuolleiden yhtäkkinen ilmestyminen. Pyhättö tai ei, tämä paikka ei missään nimessä ollut mukava ja rauhoittava. Fran oli pitänyt Gran Kiltiaksen temppelistä huomattavasti enemmän.
Myös Ashe ja Basch tulivat muiden luokse. Penelo selitti ääni väristen, että hän oli painanut kaiteessa olevaa tiiltä. Nyt se oli jälleen palautunut alkuperäiseen asentoonsa kuin tyttö ei olisi edes koskenut siihen. Ashe työnsi Penelon syrjään ja kumartui katsomaan erikoista, kohollaan olevaa kivenpalaa.
”Tässä sanotaan, että vain ne, joilla on merkki, voivat kulkea. Muita kohtaa karvas kuolema”, prinsessa kertoi. ”Ehkä on parempi, että minä avaan kaikki ovet. En halua kenenkään kuolemaa vastuulleni.”
”Tai sitten minä otan kiven ja avaan ovet. Emme voi riskeerata sinua”, Basch huomautti. Ashe suoristautui ja katsoi miestä.
”Ei. Tämä on minun tehtäväni ja riskeeraan itseni vapaaehtoisesti suuremman hyvä vuoksi. En voi pysytellä taustalla, kun muut taistelevat puolestani”, prinsessa sanoi kovalla äänellä. Hän ei selvästikään aikonut luovuttaa.
Ashe kehotti muita kokoontumaan ympärilleen ja asetti sitten kätensä tiilen päälle. Fran näki naisen nielaisevan, ennen kuin tämä painoi tiilen samalle tasolle muiden kanssa. Viera jännitti kehonsa ja valmistautui vetämään jousipyssynsä esiin, mutta samassa hän tunsi jalkojensa irtautuvan lattiasta ja kaiken katoavan ympäriltään. Hetken päästä hän seisoi hämärässä käytävässä yhdessä muiden kanssa.
”Tämän pyhätön rakentamisessa on käytetty voimakasta magiaa”, Fran totesi muille, jotka tyytyivät nyökyttelemään. Jokainen näytti siltä, että oli hieman pyörryksissä.
”Missä me olemme?” Penelo kuiskasi. Tyttö tärisi ja oli varmasti edelleen peloissaan. Franin epämiellyttävä olotila kasvoi entisestään, mutta siitä huolimatta hän kietoi kätensä rauhoittavasti Penelon hartioiden ympärille.
”Minä en tiedä. Larsalla ei ollut karttaa pyhätöstä”, Ashe vastasi.
”En usko, että kukaan on käynyt täällä sitten Gran Kiltiaksen”, Balthier totesi. ”Ja tarkoitan nyt sitä heppua, joka johti kirkkoa Raithwallin aikaan.”
”Mennään. En usko, että olemme vaarassa, ellette te muut koske oviin”, Ashe sanoi ja lähti suuntaamaan ripein askelin käytävää eteenpäin.
”Ei tarvitse pelätä, että minä koskisin”, Penelo mutisi.
Ashe kulki muiden edellä pitkin hämäriä käytäviä. Portaikkoja tuli vastaan koko ajan, mutta lopulta kulku päätyi huoneeseen, jossa näkyivät vain valtavat jalat ja niiden välissä seisova miekan terä. Joukko oli saapunut Miriamin patsaan jalkojen juureen.
”Umpikuja?” Balthier hämmästeli.
”En usko”, Ashe vastasi ja soi miehelle pienen hymyn. Hän painoi kätensä valtavan kivisen miekan terää vasten. Jostain kantautui ääni, joka kuulosti siltä, että ovi olisi avautunut. ”Luulen, että meidän on palattava takaisin.”
Kukaan ei vastustanut. Sen sijaan he lähtivät kulkemaan takaisinpäin. Basch kuitenkin pysäytti joukon hyvin pian ja osoitti pieneen huoneeseen, joka oli sivussa reitiltä. Siellä oli toinen kristallipylväs.
”Ehkä meidän kannattaisi kokeilla tuota.”
Hyvin pian kaikki olivat kerääntyneet pylvään ympärille. Fran oli melko varma, ettei se toimisi, sillä edellinenkään ei ollut toiminut. Hänen hämmästyksensä olikin suuri, kun pylväs siirsi heidät takaisin aulaan toimimattoman pylvään luokse.
”Ehkä se on yksisuuntainen reitti”, Ashe totesi ja kohautti olkapäitään. ”Käydään nyt kokeilemassa niitä ovia, jotka olivat lukossa.”
Fran olisi mieluusti kävellyt vain ulos pyhätön ovesta, mutta hän ei sanonut mitään. Hän tiesi, että heidän olisi etsittävä miekka, jotta Ashe voisi voittaa sodan. Tietysti oli vielä täysin epäselvää, miten prinsessa aikoi päästä niin lähelle Archadian nethisiittejä, että pystyisi tuhoamaan ne, mutta ehkä sekin ongelma ratkeaisi aikanaan.
Vasemman puoleinen ovi oli avautunut. Fran ei täysin ymmärtänyt, miten pyhätön magia oikein toimi, mutta selvästikin se oli sidoksissa Aamunkoiton siruun. Lukot piti kaiketi avata oikeassa järjestyksessä, jos halusi päästä eteenpäin sokkeloisessa paikassa.
Jälleen edessä oli loputtomiin portaita ja käytäviä. Osa vei umpikujiin ja pakotti joukon kääntymään ympäri. Viimein he kuitenkin saapuivat neliönmalliseen huoneeseen, jonka keskellä oli patsas. Se oli täydellinen kopio aulan Miriam-patsaasta, mutta huomattavasti pienempi. Omituista oli, että se tuijotti huoneen peräseinää. Kenties se katsoi uutta tiiltä, joka teleporttaisi joukon muualle.
Tiiltä ei kuitenkaan löytynyt patsaan edestä, eikä muualtakaan huoneesta, vaikka pieni joukko tutki jokaisen seinän huolellisesti. Huoneen tarkoitus oli jokin muu tai sitten se oli vain yksi monista umpikujista.
”Hei, täällä lukee jotain!” Vaan huudahti yhtäkkiä. ”’Tie avautuu, kun katsomme toisiamme.’ Mitä se tarkoittaa?”
Poika seisoi patsaan edessä ja tuijotti sen jalustaan kiinnitettyä laattaa. Muut kokoontuivat hänen ympärilleen. Vaan nousi ja katsoi muita vastausta hakien.
”Luulen, että sitä voi kääntää”, Fran totesi.
”’Kun katsomme toisiamme’”, Ashe mutisi. ”Ehkä patsaan tulee katsoa siihen suuntaan, missä aulan patsas on.”
”Eli minne?” Balthier kysyi.
Syntyi hiljaisuus, sillä kenelläkään ei ollut tarkkaa käsitystä suunnista. He olivat kulkeneet käytäviä ristiin rastiin pitämättä tarkkaa lukua jokaisesta käännöksestä. Tuntui mahdottomalta sanoa, missä päin iso patsas oli ja minne se katsoi.
”Jos vain käännetään ja katsotaan, tapahtuuko mitään”, Vaan ehdotti. Kukaan ei keksinyt mitään parempaakaan ideaa, joten miehet asettuivat kaikki samalle puolelle patsasta ja ryhtyivät kääntämään sitä. Ensin se ei suostunut liikkumaan ollenkaan, mutta muutaman yrityksen jälkeen se nytkähti ja päästi kirskuvan äänen. Vaivalloisesti mieskolmikko sai käännettyä sen siten, että se tuijotti nyt vasemman puoleista seinää. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
”Yritetään vielä”, Basch huokaisin ja ryhtyi työntämään. Balthier ja Vaan tulivat saman tien hänen avukseen. Hyvin hitaasti he saivat käännettyä patsaan katsomaan ovelle, josta joukko oli huoneeseen tullut. Jostain kuului karhea ääni, kun kivi hankautui kiveä vasten.
”Jotain muutakin taisi siirtyä”, Ashe totesi tyytyväisesti. Huoneen seinään oli avautunut aukko, josta lähtivät portaat alaspäin.
Kun matkalaiset lähtivät kulkemaan portaita alas, Fran lyöttäytyi Balthierin seuraan.
”Tämä paikka karmii minua”, viera kertoi.
”En minäkään pidä tästä. Ensinnäkin tällaiset rakennelmat ovat suuruudenhulluja ja toiseksi ne ovat niin täynnä ansoja ja magiaa, että kuolema tuntuu hiipivän kantapäillä koko ajan”, ilmapiraatti myönsi. ”Sen miekan on syytä olla upein, jonka olen koskaan nähnyt.”
Fran nyökkäsi. Hän todella toivoi miekan olevan vaivan arvoinen. Oli eri asia kulkea pitkin maita ja mantuja joutuen toisinaan taisteluun keisarikunnan sotilaita vastaan kuin tunkeutua muinaiselle jumalalle rakennettuun pyhättöön. Sellainen teko saattaisi herättää vihaa korkeammissa voimissa, vaikka Ashella kuinka olisi Aamunkoiton siru mukanaan. Jotkut paikat oli vain viisainta jättää rauhaan. Fran ei pelännyt keisarikuntaa, hän pelkäsi kivimassaa päänsä päällä ja sitä, että joku romahduttaisi sen hänen niskaansa.
Kukaan ei yllättänyt käytävien ja portaiden muodostamista sokkeloista. Fran yritti rakentaa jonkinlaista mielikuvaa pyhätöstä, mutta se oli kovin vaikeaa. Hänellä oli hämärä käsitys reiteistä, joita pitkin he olivat kulkeneet, mutta varmaksi hän ei osannut sanoa mitään. Hän tiesi, ettei välttämättä löytäisi tietä ulos kovinkaan helposti.
Tuskastuttavan pitkän kävelyn päätteeksi suuresta huoneesta löytyi uusi patsas. Sen jalustassa luki sama teksti kuin aiemmassakin. Miehet huokaisivat yhteen ääneen. Edessä oli lisää urakointia. Valitettavasti taaskaan kukaan ei osannut sanoa, mihin suuntaan patsasta oikeastaan pitäisi kääntää.
Raskas äheltäminen päättyi jälleen kirskuvaan ääneen. Mitään muutosta suuressa portaikkojen täyttämässä huoneessa ei tapahtunut, mutta joukko päätteli äänen perusteella, että patsas oli käännetty oikeaan suuntaan. Heidän vain täytyisi löytää tiensä seuraavaan paikkaan, mikä se sitten olikin.
Pyhätöstä löytyikin vielä kolmas patsas. Se oli myös pienessä huoneessa ja tuijotti kivisilmillään peräseinää. Turhia pohdintoja ei tällä kertaa edes yritetty tehdä, vaan miehet aloittivat suoraan kääntämisoperaation. Tosin kukaan heistä ei näyttänyt kovin innostuneelta. Sitä mukaa, kun patsas kääntyi, Franin levoton olo kasvoi. Kyllä häntä oli ahdistanut kaivoksissakin, mutta nyt inhottava olo oli erilainen. Se tuntui vain paisuvan sitä mukaa, mitä pidemmälle he pyhätössä pääsivät. Kenties paikassa piileksi jotain muutakin kuin Raithwallin miekka.
Miehet saivat patsaan käännettyä huoneen ovea kohti. Tovin oli hiljaista, mutta sitten kirskuva ääni kaikui pitkin seiniä. Koko pyhättö tärisi hetken aikaa niin kovaa, että kaikki joutuivat ottamaan tukea seinistä. Yksi huoneessa olevista ruukuista kaatui maahan ja särkyi.
Kun tärinä ja meteli lakkasivat, Balthier käveli ruukun sirpaleiden luokse ja nosti niiden joukosta pergamenttikäärön. Hän rullasi sen auki ja ärähti: ”Kartta? Nyt he antavat meille kartan, kun olemme ensin juosseet itsemme eksyksiin pitkin pyhättöä!”
”Täällä on myös kristallipylväs”, Ashe huomautti ja osoitti avautunutta seinää. Balthier tuhahti ja ruttasi pergamenttikäärön käteensä.
Joukko kerääntyi pylvään ympärille ja pian he olivat jälleen siirtyneet aulaan. He kiersivät suuren patsaan toiselle puolelle. Jokaisen katse hakeutui purppuraan valoon, joka loisti nyt patsaan silmistä. Sen kädet olivat kohonneet ja pitelivät miekkaa selvästi korkeammalla kuin aiemmin.
”Kartta”, Fran kuiskasi Balthierille. Mies ojensi sen vieralle kyselemättä, mistä naiselle tuli tunne, että kaikki tapahtui jälleen pelottavasti jonkin suuremman suunnitelman mukaan.
Fran levitti kartan lattialle ja jäi tarkastelemaan sitä muiden tullessa hänen ympärilleen. Viera seuraili pitkällä kynnellään käytäviä, jotka muodostivat nyt selkeän kokonaisuuden. Aiemmin niitä oli ollut vaikea hahmottaa, mutta kartan avulla tilanne oli aivan toinen.
”Suuren miekan takana on kaksi huonetta ja niiden välillä pitkä portaikko”, viera totesi. Hän rullasi kartan ja ojensi sen takaisin Balthierille. Muut seurasivat häntä tiilen luokse, mutta sitä viera ei hipaissutkaan. Hän odotti, kunnes Ashe oli painanut sen alas.
Tällä kertaa Fran kulki joukon johdossa. Hän ei itsekään tiennyt, miksi oli asettunut siihen asemaan, sillä hän oli todennäköisesti se, joka olisi kaikista eniten halunnut marssia ulos kivisestä rakennuksesta. Silti hän johdatti toiset Miriamin patsaan jalkojen juureen. Miekan terä oli kohonnut lattiasta ja paljasti pimeän käytävän.
Fran veti syvään henkeä ja astui käytävään. Hän tunsi sydämensä hakkaavan rintaansa vasten hieman liian kovaa ja puristi kätensä nyrkkiin rauhoittaakseen itseään. Täällä oli selvästi Usvaa, mutta se ei ollut vaarallista. Hänellä ei ollut mitään hätää. Pian he olisivat hakeneet miekan ja poistuneet koko pyhätöstä. Hänen täytyisi vain kestää hetki epämiellyttävää tunnetta.
Käytävä päättyi suureen pyöreään huoneeseen. Fran seisahtui sen ovelle ja jäi tuijottamaan huoneen keskellä olevaa hahmoa. Se leijui ilmassa, vaikka sillä oli kalan pyrstö. Sen valtava kypärä peitti sen silmät, mutta silti vieralla oli vahva tunne, että se näki hänet. Olento lähti lipumaan huoneen poikki häntä kohti.
Fran tuijotti olentoa sanattomana. Hetken hän ajatteli, että kyseessä oli Miriam, joka oli raivostunut pyhättönsä häirinnästä, mutta Miriam oli mies. Tämä olento oli selvästi naispuolinen, sen näki lantion kaaresta sekä rinnoista, joita pyrstöstä jatkuvat punaiset suomut hädin tuskin peittivät.
Nainen? En minä edusta heikompaa sukupuolta, tämä on vain kuori, olennon halveksuva ääni kajahti Franin pään sisällä.
”Pahoittelen. Annoin silmieni pettää minut”, Fran vastasi kunnioittavasti toisen halveksuntaan. Hän ymmärsi nyt, mistä oli kyse. Valitettavasti hänestä myös tuntui vahvasti, että riippui hänestä, kantaisiko Ashe miekkansa ulos pyhätöstä vai ei. Ashen olisi pitänyt astella tähän huoneeseen ensimmäisenä, ei Franin. Asioita ei kuitenkaan enää voinut muuttaa. Fran tiesi, ettei pääsisi huoneesta ulos vähään aikaan, eikä hän pystyisi kutsumaan Ashea sinne.
Et tunnistanut mennyttä Demesneä, jään jumalatarta? olento pilkkasi. Fran hämmentyi. Ensin olento väitti, ettei ollut nainen ja sitten puhui kuitenkin jumalattaresta. Vai tarkoittiko olento ’kuorta’?
”En tunne ihmisten jumaluuksia kovinkaan hyvin”, Fran kuiskasi, koska ei osannut sanoa muutakaan.
Hmmm, niin et ole mitätön ihminen, vaan viera. Liikut kuitenkin ihmisten seurassa. Eivätkö he ole kertoneet jumalistaan sinulle?
”Ovat, mutta Demesneä he eivät ole maininneet.”
Ovatko he siis unohtaneet, kuinka voitin hänet, otin hänen hahmonsa ja haastoin muut jumalat? Nyt olento kuulosti enemmän raivostuneelta kuin halveksuvalta. Ehkä sen äänessä oli jopa hitunen pettymystä. Täytyi olla melkoinen kolaus ylpeydelle joutua unohduksiin sen jälkeen, kun oli onnistunut peittomaan jumalattaren.
”Ainakaan tarinaa ei ole kerrottu minulle”, Fran totesi. Hän vapisi tämän olennon edessä, sillä hän oli jo nähnyt Beliaksen voimat. Balthier oli myös kertonut, että Belias oli Espereistä ensimmäinen ja heikoin, joten Franin täytyi nyt seisoa jonkun mahtavamman edessä. ”Mutta olen kuullut jotain siihen viittaavaa”, viera jatkoi nopeasti. Kenties hän voittaisi aikaa, jos pysyisi äänessä. ”Turhamaisesta ylistyksestä he nousivat karjuen haastavansa Jumalat. Mutta voittaneet he eivät. Heidän tuomionsa oli kulkea Usvassa aikojen loppuun saakka. Nu Moun legenda.”
Turhamaisesta? olento toisti. Jumalat kuvittelevat hallitsevansa kaikkea, voivansa ohjailla muiden elämiä. Me vain otimme oikeuden omiin käsiimme ja kävimme taistoon, johon muut eivät uskaltaneet ryhtyä! Ja siitä meidät tuomittiin, yrityksestä ohjata kohtaloa!
”Kenties kohtaloa ei ole tarkoitettu kuolevaisten ja puolijumalten ohjattavaksi?” Fran ehdotti. ”Espereistä tuli vain kuolevaisten palvelijoita seurauksena jumalia vastaan nousemisesta.”
Minä en palvele ketään, joka on arvoton. En ole mikään orja. En alistu kohtaloon, jonka jumalat omahyväisyydessään minun osakseni asettivat. Olen sellaisen yläpuolella.
”Ja siksi olet yhä täällä. Vangittuna tähän pyhättöön, ikuisesti, ellet löydä itsellesi isäntää tai emäntää. Et koskaan voi vaikuttaa mihinkään, jos jäät tänne. Sinut on erotettu maailmasta, jossa halusit elää vapaana”, Fran sanoi tärisevällä, mutta yllättävän vahvalla äänellä. ”Tiesitkö, että jopa Belias, joka on sinua heikompi, on jättänyt Raithwallin haudan ja yksinäisyyden?”
Belias onkin aina ollut heikko.
”Kenties, mutta typerys se ei ole. On typeryyttä jättää tilaisuus käyttämättä ja jäädä vangiksi, kun voisi päästä poiskin. Ja typeryys on suurinta heikkoutta, mitä voi olla”, Fran tuumasi. Häntä pelotti niin, että hän tunsi jalkojensakin tärisevän. Oli ollut typeryyttä astella tähän huoneeseen ensimmäisenä. Hänen olisi pitänyt uskoa oman mielensä varoituksia, eikä esittää urheampaa kuin hän todellisuudessa oli.
Sinä olet vain mitätön kuolevainen. Mitä sinä tiedät mistään? Minä olen elänyt sinua ennen ja elän jälkeesi.
”Mitä elämää se on, jos kyyhötät tässä huoneessa? Yhtä hyvin voisit olla kuollut”, Fran tuhahti uhkarohkeasti. Esper pystyi taatusti huitaisemaan hänet kumoon yhdellä iskulla, kenties jopa tappamaan.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Olento leijui edestakaisin. Se näytti miettivän vieran sanoja, mikä oli Franille helpotus. Ehkä se ei tappaisi häntä, vaan päästäisi menemään. Toisaalta nyt, kun se oli vanginnut itselleen keskusteluseuraa, se saattaisi pakottaa Franin jäämään huoneeseen, kunnes viera lopulta kuolisi vanhuuteen.. tai ehkäpä nälkä ja jano tappaisivat hänet kuitenkin ennemmin. Kovin hyvältä vaihtoehdolta sekään ei kuulostanut. Franin olisi keksittävä jotain, jotta hän pääsisi huoneesta ulos elävänä. Kunpa hän vain olisi saanut jalkansa liikkeelle. Ne tuntuivat kuitenkin pysyvän paikoillaan kuin liimattuina, vaikka tärisivätkin toisiaan vasten.
Sinä olet hävytön ja suorasanainen pieni kuolevainen, Fran Myjernan tytär, mutta puhut totuuden sanoja, olento vastasi mietteliäästi pitkän ajan kuluttua. Fran hätkähti kuullessaan äitinsä nimen ensi kertaa vuosikymmeniin. Espereillä täytyi olla jonkinlainen kyky nähdä kuolevaisten mieliin, sillä Fran ei ollut koskaan maininnut äitinsä nimeä tämän kuoleman jälkeen.
”Totuus on terävin miekka ja vahvin ase, jota kukaan voi kantaa”, viera totesi vanhan sananlaskun mukaan.
Minä olen siis sinun miekkasi, koska tiedän totuuden tästä maailmasta, ja ole sinä minun kantajani, sillä totuutta sinä tahdot palvella, olento lausui juhlallisesti. Se lipui ilman halki kohti Frania nopeammin kuin viera ehti edes tajuta.
Jotain kylmää tuntui imeytyvän Franin ihosta läpi. Hän haukkoi henkeään ja painoi kädet rintaansa vasten pudotessaan polvilleen. Etäisesti hän tajusi voittaneensa Esperin, ennen kuin huone pimeni hänen silmissään.
Mateus, korruptoitunut, on valinnut ensimmäisen emäntänsä.
Pyhätölle vei kivetetty polku, jota reunustivat pylväät. Ilma oli kirpeää pakkasesta, eikä mistään kuulunut ääntäkään. Vuorilla puhaltanut tuuli oli kadonnut ja ainoat ääni oli matkalaisten kenkien kopina, kun he kulkivat kohti jättimäisen pyhätön portaikkoa. Pyhättö todellakin oli nimensä mukaan äänetön paikka. Sen äänettömyys ei kuitenkaan ollut rauhoittavaa, vaan pikemminkin ahdistavaa. Fran ei pitänyt tästä paikasta. Miksi ihmiset oikein pystyttivät näitä kahlitsevia kivirakennuksia jumalilleen?
Portaiden yläpäässä oli porttikristalli, joka piristi hieman vieran mielialaa. Heidän ei tarvitsisi tarpoa enää pois pyhätöltä, vaan he voisivat käyttää teleporttikiviä siirtymiseen. Sekään matkustustapa ei ollut erityisen mukava, mutta voitti kuitenkin parin päivän vaeltamisen lumisilla vuorilla.
Pyhätön edessä seisoi kaksi miestä keihäät käsissään. He olivat vakavia ja tuijottivat suoraan eteensä kuin eivät olisi nähneet tulijoita lainkaan. Ashe puhutteli toista miehistä kokeeksi ja ihme kyllä tämä vastasi ystävällisesti.
”Oletteko te pyhätön vartijoita?”
”Kyllä, tulemme pyhältä vuorelta tänne. Kaksitoista tuntia tulee kunkin parin vartioida ovea, jotta siitä ei käy kukaan, jolla ei ole lupaa.”
”Oletteko itse koskaan käyneet sisällä?”
”En, sillä minä en kanna merkkiä. Vain ne, joilla on merkki, voivat käydä sisään ja tulla elävinä ulos.”
Ashe nyökkäsi. Hän otti pussukan vyöltään ja avasi sen. Aamunkoiton siru lojui sen pohjalla kuin olisi ollut vain tavallinen kivi. Se sai kuitenkin vartijan nyökkäämään.
”Olen kuullut, että merkin haltija palaa tänne jonain päivänä ja ottaa perintönsä. En koskaan uneksinut, että se tapahtuisi minun elinaikanani, joten tämä on suurempi kunnia kuin osaatte kuvitella. Te ja seurueenne saatte astua sisään”, vartija vastasi toisen nyökytellessä.
Prinsessa solmi pussukan uudestaan vyölleen ja veti syvään henkeä, ennen kuin työnsi pyhätön ovet auki. Muut kiirehtivät hänen perässään sisälle. Hyvin pian heidän takaansa kuului lonksahdus, kun ovet sulkeutuivat. Vartijat eivät aikoneet selvästikään auttaa heitä millään tavalla. Mitä tahansa pyhätössä olikin, joukko saisi kohdata sen yksinään.
Pyhätön aula näytti siltä kuin se olisi ollut koko rakennuksen kokoinen. Fran ei uskonut, että rakennelma loppui siihen, joten sen täytyi jatkua maan alle. Hänen mielensä valtasi sama epämiellyttävä tunne, joka oli vaivannut häntä jo Hennen kaivoksissa. Vierojen ei todellakaan kuulunut liikkua paikoissa, jossa pään yläpuolella oli massoittain maata.
Aulan molemmilta puolilta lähtivät käytävät, jotka viettivät alaspäin ja päättyivät oviin. Kumpikin ovi oli kuitenkin tiukasti lukossa, eikä kukaan tuntenut halua murtaa niitä. Reitti pyhätön sisempiin osiin oli siis muualla.
Keskellä aulaa näkyi valtavan patsaan pää. Se esitti todennäköisesti Miriamia. Kun joukko käveli lähemmäs patsasta, he huomasivat, että se jatkui aulan alapuolelle. Kiviset kaiteet kiersivät aukkoa, jossa patsas seisoi ja hämärässä saattoi erottaa huoneita ja käytäviä, joita sen ympärillä oli. Patsas piteli valtavaa miekkaa, jonka terä osoitti suoraan alaspäin. Se oli vaikuttava näky. Pyhätön ja patsaan rakentamiseen oli täytynyt kulua vuosikymmeniä aikaa.
Patsaan takaa löytyi samanlainen pieni pylväs kristalleineen, jollaisen joukko oli nähnyt Raithwallin haudassa. Totuttuun tapaan he asettuivat sen ympärille ja Ashe kosketti kristallia. Ilma värähti, mutta mitään muuta ei tapahtunut. He eivät päässeet siirtymään minnekään.
Pienen pohdintatuokion jälkeen joukko hajaantui ympäri aulaa etsimään ratkaisua yllättävään ongelmaan. Lopulta Penelo löysi patsaan edustalta kaiteesta tiilen, joka oli hieman koholla muista. Hän painoi sen alas ja seuraavassa hetkessä ilmaa leikkasi tytön kirkaisu.
Fran käännähti ympäri ja ryntäsi Penelon suuntaan. Vaan ohitti hänet matkalla. Viera näki pojan vetävän miekan käteensä ja seurasi esimerkkiä. Hän otti jousipyssynsä ja viritti nuolen valmiiksi, ennen kuin syöksyi patsaan ohitse Penelon luokse. Tyttö huitoi parasta aikaa kolmea zombia kimpustaan. Mistä ihmeestä ne olivat yhtäkkiä ilmestyneet?
”Vaan, yritä leikata pää irti niiltä!” Balthier kuului huutavan toiselta puolelta patsasta. ”Ja Penelo, kyykisty, etten osu sinuun!”
Fran jännitti jousensa ja tähtäsi yhtä zombia suoraan päähän. Nuoli räsähti olennon ohimon kohdalle ja jäi siihen, mutta elävä kuollut ei kaatunut. Sen sijaan se kääntyi kuin olisi hakenut häiriötekijää katseellaan. Mutta eiväthän zombit voineet nähdä ketään? Eiväthän?
Viera perääntyi pari askelta ja viritti uuden nuolen jouseensa. Hän kuuli Balthierin aseen äänen, kun mies ampui yhtä zombeista, muttei nähnyt Vaanin miekan heiluttelua, kun poika huitaisi toiselta zombilta pään harteilta. Fran keskittyi ja tähtäsi uudestaan. Tällä kertaa nuoli lävisti zombin otsan. Olento pysähtyi ja päästi ulisevan äänen ennen kuin vajosi lattialle.
”Mistä nuo pirulaiset oikein tulivat?” Balthier ärähti kauempana. Fran heilautti jousipyssyn selkäänsä ja lähti Penelon luokse. Vieran sydän hakkasi yhä säikähdyksestä, jonka oli aiheuttanut tytön kirkaisu ja epäkuolleiden yhtäkkinen ilmestyminen. Pyhättö tai ei, tämä paikka ei missään nimessä ollut mukava ja rauhoittava. Fran oli pitänyt Gran Kiltiaksen temppelistä huomattavasti enemmän.
Myös Ashe ja Basch tulivat muiden luokse. Penelo selitti ääni väristen, että hän oli painanut kaiteessa olevaa tiiltä. Nyt se oli jälleen palautunut alkuperäiseen asentoonsa kuin tyttö ei olisi edes koskenut siihen. Ashe työnsi Penelon syrjään ja kumartui katsomaan erikoista, kohollaan olevaa kivenpalaa.
”Tässä sanotaan, että vain ne, joilla on merkki, voivat kulkea. Muita kohtaa karvas kuolema”, prinsessa kertoi. ”Ehkä on parempi, että minä avaan kaikki ovet. En halua kenenkään kuolemaa vastuulleni.”
”Tai sitten minä otan kiven ja avaan ovet. Emme voi riskeerata sinua”, Basch huomautti. Ashe suoristautui ja katsoi miestä.
”Ei. Tämä on minun tehtäväni ja riskeeraan itseni vapaaehtoisesti suuremman hyvä vuoksi. En voi pysytellä taustalla, kun muut taistelevat puolestani”, prinsessa sanoi kovalla äänellä. Hän ei selvästikään aikonut luovuttaa.
Ashe kehotti muita kokoontumaan ympärilleen ja asetti sitten kätensä tiilen päälle. Fran näki naisen nielaisevan, ennen kuin tämä painoi tiilen samalle tasolle muiden kanssa. Viera jännitti kehonsa ja valmistautui vetämään jousipyssynsä esiin, mutta samassa hän tunsi jalkojensa irtautuvan lattiasta ja kaiken katoavan ympäriltään. Hetken päästä hän seisoi hämärässä käytävässä yhdessä muiden kanssa.
”Tämän pyhätön rakentamisessa on käytetty voimakasta magiaa”, Fran totesi muille, jotka tyytyivät nyökyttelemään. Jokainen näytti siltä, että oli hieman pyörryksissä.
”Missä me olemme?” Penelo kuiskasi. Tyttö tärisi ja oli varmasti edelleen peloissaan. Franin epämiellyttävä olotila kasvoi entisestään, mutta siitä huolimatta hän kietoi kätensä rauhoittavasti Penelon hartioiden ympärille.
”Minä en tiedä. Larsalla ei ollut karttaa pyhätöstä”, Ashe vastasi.
”En usko, että kukaan on käynyt täällä sitten Gran Kiltiaksen”, Balthier totesi. ”Ja tarkoitan nyt sitä heppua, joka johti kirkkoa Raithwallin aikaan.”
”Mennään. En usko, että olemme vaarassa, ellette te muut koske oviin”, Ashe sanoi ja lähti suuntaamaan ripein askelin käytävää eteenpäin.
”Ei tarvitse pelätä, että minä koskisin”, Penelo mutisi.
Ashe kulki muiden edellä pitkin hämäriä käytäviä. Portaikkoja tuli vastaan koko ajan, mutta lopulta kulku päätyi huoneeseen, jossa näkyivät vain valtavat jalat ja niiden välissä seisova miekan terä. Joukko oli saapunut Miriamin patsaan jalkojen juureen.
”Umpikuja?” Balthier hämmästeli.
”En usko”, Ashe vastasi ja soi miehelle pienen hymyn. Hän painoi kätensä valtavan kivisen miekan terää vasten. Jostain kantautui ääni, joka kuulosti siltä, että ovi olisi avautunut. ”Luulen, että meidän on palattava takaisin.”
Kukaan ei vastustanut. Sen sijaan he lähtivät kulkemaan takaisinpäin. Basch kuitenkin pysäytti joukon hyvin pian ja osoitti pieneen huoneeseen, joka oli sivussa reitiltä. Siellä oli toinen kristallipylväs.
”Ehkä meidän kannattaisi kokeilla tuota.”
Hyvin pian kaikki olivat kerääntyneet pylvään ympärille. Fran oli melko varma, ettei se toimisi, sillä edellinenkään ei ollut toiminut. Hänen hämmästyksensä olikin suuri, kun pylväs siirsi heidät takaisin aulaan toimimattoman pylvään luokse.
”Ehkä se on yksisuuntainen reitti”, Ashe totesi ja kohautti olkapäitään. ”Käydään nyt kokeilemassa niitä ovia, jotka olivat lukossa.”
Fran olisi mieluusti kävellyt vain ulos pyhätön ovesta, mutta hän ei sanonut mitään. Hän tiesi, että heidän olisi etsittävä miekka, jotta Ashe voisi voittaa sodan. Tietysti oli vielä täysin epäselvää, miten prinsessa aikoi päästä niin lähelle Archadian nethisiittejä, että pystyisi tuhoamaan ne, mutta ehkä sekin ongelma ratkeaisi aikanaan.
Vasemman puoleinen ovi oli avautunut. Fran ei täysin ymmärtänyt, miten pyhätön magia oikein toimi, mutta selvästikin se oli sidoksissa Aamunkoiton siruun. Lukot piti kaiketi avata oikeassa järjestyksessä, jos halusi päästä eteenpäin sokkeloisessa paikassa.
Jälleen edessä oli loputtomiin portaita ja käytäviä. Osa vei umpikujiin ja pakotti joukon kääntymään ympäri. Viimein he kuitenkin saapuivat neliönmalliseen huoneeseen, jonka keskellä oli patsas. Se oli täydellinen kopio aulan Miriam-patsaasta, mutta huomattavasti pienempi. Omituista oli, että se tuijotti huoneen peräseinää. Kenties se katsoi uutta tiiltä, joka teleporttaisi joukon muualle.
Tiiltä ei kuitenkaan löytynyt patsaan edestä, eikä muualtakaan huoneesta, vaikka pieni joukko tutki jokaisen seinän huolellisesti. Huoneen tarkoitus oli jokin muu tai sitten se oli vain yksi monista umpikujista.
”Hei, täällä lukee jotain!” Vaan huudahti yhtäkkiä. ”’Tie avautuu, kun katsomme toisiamme.’ Mitä se tarkoittaa?”
Poika seisoi patsaan edessä ja tuijotti sen jalustaan kiinnitettyä laattaa. Muut kokoontuivat hänen ympärilleen. Vaan nousi ja katsoi muita vastausta hakien.
”Luulen, että sitä voi kääntää”, Fran totesi.
”’Kun katsomme toisiamme’”, Ashe mutisi. ”Ehkä patsaan tulee katsoa siihen suuntaan, missä aulan patsas on.”
”Eli minne?” Balthier kysyi.
Syntyi hiljaisuus, sillä kenelläkään ei ollut tarkkaa käsitystä suunnista. He olivat kulkeneet käytäviä ristiin rastiin pitämättä tarkkaa lukua jokaisesta käännöksestä. Tuntui mahdottomalta sanoa, missä päin iso patsas oli ja minne se katsoi.
”Jos vain käännetään ja katsotaan, tapahtuuko mitään”, Vaan ehdotti. Kukaan ei keksinyt mitään parempaakaan ideaa, joten miehet asettuivat kaikki samalle puolelle patsasta ja ryhtyivät kääntämään sitä. Ensin se ei suostunut liikkumaan ollenkaan, mutta muutaman yrityksen jälkeen se nytkähti ja päästi kirskuvan äänen. Vaivalloisesti mieskolmikko sai käännettyä sen siten, että se tuijotti nyt vasemman puoleista seinää. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
”Yritetään vielä”, Basch huokaisin ja ryhtyi työntämään. Balthier ja Vaan tulivat saman tien hänen avukseen. Hyvin hitaasti he saivat käännettyä patsaan katsomaan ovelle, josta joukko oli huoneeseen tullut. Jostain kuului karhea ääni, kun kivi hankautui kiveä vasten.
”Jotain muutakin taisi siirtyä”, Ashe totesi tyytyväisesti. Huoneen seinään oli avautunut aukko, josta lähtivät portaat alaspäin.
Kun matkalaiset lähtivät kulkemaan portaita alas, Fran lyöttäytyi Balthierin seuraan.
”Tämä paikka karmii minua”, viera kertoi.
”En minäkään pidä tästä. Ensinnäkin tällaiset rakennelmat ovat suuruudenhulluja ja toiseksi ne ovat niin täynnä ansoja ja magiaa, että kuolema tuntuu hiipivän kantapäillä koko ajan”, ilmapiraatti myönsi. ”Sen miekan on syytä olla upein, jonka olen koskaan nähnyt.”
Fran nyökkäsi. Hän todella toivoi miekan olevan vaivan arvoinen. Oli eri asia kulkea pitkin maita ja mantuja joutuen toisinaan taisteluun keisarikunnan sotilaita vastaan kuin tunkeutua muinaiselle jumalalle rakennettuun pyhättöön. Sellainen teko saattaisi herättää vihaa korkeammissa voimissa, vaikka Ashella kuinka olisi Aamunkoiton siru mukanaan. Jotkut paikat oli vain viisainta jättää rauhaan. Fran ei pelännyt keisarikuntaa, hän pelkäsi kivimassaa päänsä päällä ja sitä, että joku romahduttaisi sen hänen niskaansa.
Kukaan ei yllättänyt käytävien ja portaiden muodostamista sokkeloista. Fran yritti rakentaa jonkinlaista mielikuvaa pyhätöstä, mutta se oli kovin vaikeaa. Hänellä oli hämärä käsitys reiteistä, joita pitkin he olivat kulkeneet, mutta varmaksi hän ei osannut sanoa mitään. Hän tiesi, ettei välttämättä löytäisi tietä ulos kovinkaan helposti.
Tuskastuttavan pitkän kävelyn päätteeksi suuresta huoneesta löytyi uusi patsas. Sen jalustassa luki sama teksti kuin aiemmassakin. Miehet huokaisivat yhteen ääneen. Edessä oli lisää urakointia. Valitettavasti taaskaan kukaan ei osannut sanoa, mihin suuntaan patsasta oikeastaan pitäisi kääntää.
Raskas äheltäminen päättyi jälleen kirskuvaan ääneen. Mitään muutosta suuressa portaikkojen täyttämässä huoneessa ei tapahtunut, mutta joukko päätteli äänen perusteella, että patsas oli käännetty oikeaan suuntaan. Heidän vain täytyisi löytää tiensä seuraavaan paikkaan, mikä se sitten olikin.
Pyhätöstä löytyikin vielä kolmas patsas. Se oli myös pienessä huoneessa ja tuijotti kivisilmillään peräseinää. Turhia pohdintoja ei tällä kertaa edes yritetty tehdä, vaan miehet aloittivat suoraan kääntämisoperaation. Tosin kukaan heistä ei näyttänyt kovin innostuneelta. Sitä mukaa, kun patsas kääntyi, Franin levoton olo kasvoi. Kyllä häntä oli ahdistanut kaivoksissakin, mutta nyt inhottava olo oli erilainen. Se tuntui vain paisuvan sitä mukaa, mitä pidemmälle he pyhätössä pääsivät. Kenties paikassa piileksi jotain muutakin kuin Raithwallin miekka.
Miehet saivat patsaan käännettyä huoneen ovea kohti. Tovin oli hiljaista, mutta sitten kirskuva ääni kaikui pitkin seiniä. Koko pyhättö tärisi hetken aikaa niin kovaa, että kaikki joutuivat ottamaan tukea seinistä. Yksi huoneessa olevista ruukuista kaatui maahan ja särkyi.
Kun tärinä ja meteli lakkasivat, Balthier käveli ruukun sirpaleiden luokse ja nosti niiden joukosta pergamenttikäärön. Hän rullasi sen auki ja ärähti: ”Kartta? Nyt he antavat meille kartan, kun olemme ensin juosseet itsemme eksyksiin pitkin pyhättöä!”
”Täällä on myös kristallipylväs”, Ashe huomautti ja osoitti avautunutta seinää. Balthier tuhahti ja ruttasi pergamenttikäärön käteensä.
Joukko kerääntyi pylvään ympärille ja pian he olivat jälleen siirtyneet aulaan. He kiersivät suuren patsaan toiselle puolelle. Jokaisen katse hakeutui purppuraan valoon, joka loisti nyt patsaan silmistä. Sen kädet olivat kohonneet ja pitelivät miekkaa selvästi korkeammalla kuin aiemmin.
”Kartta”, Fran kuiskasi Balthierille. Mies ojensi sen vieralle kyselemättä, mistä naiselle tuli tunne, että kaikki tapahtui jälleen pelottavasti jonkin suuremman suunnitelman mukaan.
Fran levitti kartan lattialle ja jäi tarkastelemaan sitä muiden tullessa hänen ympärilleen. Viera seuraili pitkällä kynnellään käytäviä, jotka muodostivat nyt selkeän kokonaisuuden. Aiemmin niitä oli ollut vaikea hahmottaa, mutta kartan avulla tilanne oli aivan toinen.
”Suuren miekan takana on kaksi huonetta ja niiden välillä pitkä portaikko”, viera totesi. Hän rullasi kartan ja ojensi sen takaisin Balthierille. Muut seurasivat häntä tiilen luokse, mutta sitä viera ei hipaissutkaan. Hän odotti, kunnes Ashe oli painanut sen alas.
Tällä kertaa Fran kulki joukon johdossa. Hän ei itsekään tiennyt, miksi oli asettunut siihen asemaan, sillä hän oli todennäköisesti se, joka olisi kaikista eniten halunnut marssia ulos kivisestä rakennuksesta. Silti hän johdatti toiset Miriamin patsaan jalkojen juureen. Miekan terä oli kohonnut lattiasta ja paljasti pimeän käytävän.
Fran veti syvään henkeä ja astui käytävään. Hän tunsi sydämensä hakkaavan rintaansa vasten hieman liian kovaa ja puristi kätensä nyrkkiin rauhoittaakseen itseään. Täällä oli selvästi Usvaa, mutta se ei ollut vaarallista. Hänellä ei ollut mitään hätää. Pian he olisivat hakeneet miekan ja poistuneet koko pyhätöstä. Hänen täytyisi vain kestää hetki epämiellyttävää tunnetta.
Käytävä päättyi suureen pyöreään huoneeseen. Fran seisahtui sen ovelle ja jäi tuijottamaan huoneen keskellä olevaa hahmoa. Se leijui ilmassa, vaikka sillä oli kalan pyrstö. Sen valtava kypärä peitti sen silmät, mutta silti vieralla oli vahva tunne, että se näki hänet. Olento lähti lipumaan huoneen poikki häntä kohti.
Fran tuijotti olentoa sanattomana. Hetken hän ajatteli, että kyseessä oli Miriam, joka oli raivostunut pyhättönsä häirinnästä, mutta Miriam oli mies. Tämä olento oli selvästi naispuolinen, sen näki lantion kaaresta sekä rinnoista, joita pyrstöstä jatkuvat punaiset suomut hädin tuskin peittivät.
Nainen? En minä edusta heikompaa sukupuolta, tämä on vain kuori, olennon halveksuva ääni kajahti Franin pään sisällä.
”Pahoittelen. Annoin silmieni pettää minut”, Fran vastasi kunnioittavasti toisen halveksuntaan. Hän ymmärsi nyt, mistä oli kyse. Valitettavasti hänestä myös tuntui vahvasti, että riippui hänestä, kantaisiko Ashe miekkansa ulos pyhätöstä vai ei. Ashen olisi pitänyt astella tähän huoneeseen ensimmäisenä, ei Franin. Asioita ei kuitenkaan enää voinut muuttaa. Fran tiesi, ettei pääsisi huoneesta ulos vähään aikaan, eikä hän pystyisi kutsumaan Ashea sinne.
Et tunnistanut mennyttä Demesneä, jään jumalatarta? olento pilkkasi. Fran hämmentyi. Ensin olento väitti, ettei ollut nainen ja sitten puhui kuitenkin jumalattaresta. Vai tarkoittiko olento ’kuorta’?
”En tunne ihmisten jumaluuksia kovinkaan hyvin”, Fran kuiskasi, koska ei osannut sanoa muutakaan.
Hmmm, niin et ole mitätön ihminen, vaan viera. Liikut kuitenkin ihmisten seurassa. Eivätkö he ole kertoneet jumalistaan sinulle?
”Ovat, mutta Demesneä he eivät ole maininneet.”
Ovatko he siis unohtaneet, kuinka voitin hänet, otin hänen hahmonsa ja haastoin muut jumalat? Nyt olento kuulosti enemmän raivostuneelta kuin halveksuvalta. Ehkä sen äänessä oli jopa hitunen pettymystä. Täytyi olla melkoinen kolaus ylpeydelle joutua unohduksiin sen jälkeen, kun oli onnistunut peittomaan jumalattaren.
”Ainakaan tarinaa ei ole kerrottu minulle”, Fran totesi. Hän vapisi tämän olennon edessä, sillä hän oli jo nähnyt Beliaksen voimat. Balthier oli myös kertonut, että Belias oli Espereistä ensimmäinen ja heikoin, joten Franin täytyi nyt seisoa jonkun mahtavamman edessä. ”Mutta olen kuullut jotain siihen viittaavaa”, viera jatkoi nopeasti. Kenties hän voittaisi aikaa, jos pysyisi äänessä. ”Turhamaisesta ylistyksestä he nousivat karjuen haastavansa Jumalat. Mutta voittaneet he eivät. Heidän tuomionsa oli kulkea Usvassa aikojen loppuun saakka. Nu Moun legenda.”
Turhamaisesta? olento toisti. Jumalat kuvittelevat hallitsevansa kaikkea, voivansa ohjailla muiden elämiä. Me vain otimme oikeuden omiin käsiimme ja kävimme taistoon, johon muut eivät uskaltaneet ryhtyä! Ja siitä meidät tuomittiin, yrityksestä ohjata kohtaloa!
”Kenties kohtaloa ei ole tarkoitettu kuolevaisten ja puolijumalten ohjattavaksi?” Fran ehdotti. ”Espereistä tuli vain kuolevaisten palvelijoita seurauksena jumalia vastaan nousemisesta.”
Minä en palvele ketään, joka on arvoton. En ole mikään orja. En alistu kohtaloon, jonka jumalat omahyväisyydessään minun osakseni asettivat. Olen sellaisen yläpuolella.
”Ja siksi olet yhä täällä. Vangittuna tähän pyhättöön, ikuisesti, ellet löydä itsellesi isäntää tai emäntää. Et koskaan voi vaikuttaa mihinkään, jos jäät tänne. Sinut on erotettu maailmasta, jossa halusit elää vapaana”, Fran sanoi tärisevällä, mutta yllättävän vahvalla äänellä. ”Tiesitkö, että jopa Belias, joka on sinua heikompi, on jättänyt Raithwallin haudan ja yksinäisyyden?”
Belias onkin aina ollut heikko.
”Kenties, mutta typerys se ei ole. On typeryyttä jättää tilaisuus käyttämättä ja jäädä vangiksi, kun voisi päästä poiskin. Ja typeryys on suurinta heikkoutta, mitä voi olla”, Fran tuumasi. Häntä pelotti niin, että hän tunsi jalkojensakin tärisevän. Oli ollut typeryyttä astella tähän huoneeseen ensimmäisenä. Hänen olisi pitänyt uskoa oman mielensä varoituksia, eikä esittää urheampaa kuin hän todellisuudessa oli.
Sinä olet vain mitätön kuolevainen. Mitä sinä tiedät mistään? Minä olen elänyt sinua ennen ja elän jälkeesi.
”Mitä elämää se on, jos kyyhötät tässä huoneessa? Yhtä hyvin voisit olla kuollut”, Fran tuhahti uhkarohkeasti. Esper pystyi taatusti huitaisemaan hänet kumoon yhdellä iskulla, kenties jopa tappamaan.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Olento leijui edestakaisin. Se näytti miettivän vieran sanoja, mikä oli Franille helpotus. Ehkä se ei tappaisi häntä, vaan päästäisi menemään. Toisaalta nyt, kun se oli vanginnut itselleen keskusteluseuraa, se saattaisi pakottaa Franin jäämään huoneeseen, kunnes viera lopulta kuolisi vanhuuteen.. tai ehkäpä nälkä ja jano tappaisivat hänet kuitenkin ennemmin. Kovin hyvältä vaihtoehdolta sekään ei kuulostanut. Franin olisi keksittävä jotain, jotta hän pääsisi huoneesta ulos elävänä. Kunpa hän vain olisi saanut jalkansa liikkeelle. Ne tuntuivat kuitenkin pysyvän paikoillaan kuin liimattuina, vaikka tärisivätkin toisiaan vasten.
Sinä olet hävytön ja suorasanainen pieni kuolevainen, Fran Myjernan tytär, mutta puhut totuuden sanoja, olento vastasi mietteliäästi pitkän ajan kuluttua. Fran hätkähti kuullessaan äitinsä nimen ensi kertaa vuosikymmeniin. Espereillä täytyi olla jonkinlainen kyky nähdä kuolevaisten mieliin, sillä Fran ei ollut koskaan maininnut äitinsä nimeä tämän kuoleman jälkeen.
”Totuus on terävin miekka ja vahvin ase, jota kukaan voi kantaa”, viera totesi vanhan sananlaskun mukaan.
Minä olen siis sinun miekkasi, koska tiedän totuuden tästä maailmasta, ja ole sinä minun kantajani, sillä totuutta sinä tahdot palvella, olento lausui juhlallisesti. Se lipui ilman halki kohti Frania nopeammin kuin viera ehti edes tajuta.
Jotain kylmää tuntui imeytyvän Franin ihosta läpi. Hän haukkoi henkeään ja painoi kädet rintaansa vasten pudotessaan polvilleen. Etäisesti hän tajusi voittaneensa Esperin, ennen kuin huone pimeni hänen silmissään.
Mateus, korruptoitunut, on valinnut ensimmäisen emäntänsä.
~o~
Ashe oli jo tovin tuijottanut yhdessä muiden kanssa Franin selkää. Viera seisoi vähän matkan päässä käytävästä ja tuijotti tyhjyyteen. Tasaisin väliajoin viera oli sanonut kummallisia asioita, puhunut muun muassa Beliaksesta. Oli selvää, että huoneessa tapahtui jotain, mitä kukaan muu kuin Fran ei voinut nähdä. Ashe olisi halunnut rynnätä sisälle huoneesta, mutta jostain syystä hän ei saanut itseään liikkeelle.
”Totuus on terävin miekka ja vahvin ase, jota kukaan voi kantaa”, Fran sanoi. Ashe tunnisti sananlaskun, joskin hän oli kuullut sen hieman eri muodossa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt pohtia asiaa sen enempää, sillä Fran putosi polvilleen ja vajosi lopulta tajuttomana lattialle.
Prinsessa tajusi Balthierin ja Penelon syöksyneen hänen ohitseen huoneeseen. Hän katseli, kun ilmapiraatti nosti vieran pään syliinsä ja yritti puhua naiselle. Penelo valeli vettä Franin kasvoille.
Ashe puri huultaan. Hän muisti, mitä oli tapahtunut Raithwallin haudassa. Esper oli antautunut Balthierin ohjattavaksi, koska tämä oli kävellyt ensimmäisenä sen luokse. Nyt näytti siltä, että sama oli tapahtunut täällä.
Oli epäreilua, että Fran oli sattunut marssimaan käytävään ensimmäisenä. Ashe tarvitsi aseita Archadiaa vastaan, mutta ne ojennettiin muille. Hänen olisi kuulunut astua huoneeseen ensimmäisenä ja ottaa Esper haltuunsa. Nyt se oli kuitenkin mitä luultavimmin Franilla, eikä hän voinut tehdä mitään. Oliko viera tiennyt Esperistä ja mennyt tarkoituksella ensimmäisenä? Fran ei vaikuttanut henkilöltä, joka tarkoituksellisesti tuotti toiselle mielipahaa, mutta Ashe pystyi melkoisella varmuudella sanomaan, ettei viera pitänyt hänestä. Ei prinsessakaan suorastaan rakastanut vieraa. Franilla oli kuitenkin sellaista tietoa, jota ihmisiltä ei ollut, ja hän oli muutenkin hyödyllinen jäsen heidän pieneen joukkoonsa. Lisäksi vieralla tuntui olevan vilpitön halu auttaa muita. Ashella ei ollut mitään syytä kieltää Frania osallistumasta, korkeintaan hänen henkilökohtaiset tuntemuksensa toista naista kohtaan, mutta ne eivät olleet riittäviä perusteita.
Miekkaan Ashe ei kuitenkaan antaisi kenenkään muun tarttua. Sen hän ottaisi kantaakseen ja tuhoaisi jokaisen nethisiitin maailmasta. Vasta sitten taistelu vapaudesta voitaisiin käydä aidosti tasavertaisina. Ja sen taistelun Ashe aikoi voittaa tavalla tai toisella. Muutaman vuoden päästä Dalmasca kukoistaisi vapaana valtiona. Ashe pystyisi siihen ilman paria Esperiä, jotka olisivat oikeasti kuuluneet hänelle. Ehkä hän saattoi suoda ilmapiraateille muutaman lahjuksen, jotta nämä pysyivät hänen riveissään.
Fran kuului huokaisevan. Ashe astui vihdoin huoneeseen ja pakotti ilmeensä tyyneksi. Ei hyödyttänyt valittaa kenellekään kurjasta kohtalosta, sillä siten hän saisi vain toisten vihat päälleen. Ja hän tarvitsisi taisteluun jokaista paikallaolijoista.
”Oletko kunnossa?” Ashe kysyi Franilta pakottautuen kuulostamaan ystävälliseltä. Viera nyökkäsi ja kohottautui istumaan. Hän näytti kalpealta, mutta muuten hyvinvoivalta. Ashe muisti, että Balthier oli toipunut Esperin kanssa käymästään ottelusta varsin pian, joten ehkäpä Fran olisi myös kohta entisellään. ”Pystytkö kävelemään? Voisimme hakea miekan ja häipyä täältä mahdollisimman pian.”
Balthier auttoi vieran jaloilleen. Nainen horjahti, mutta pysyi pystyssä ilmapiraatin tukemana.
”Pystyn kyllä. Minäkin haluan päästä täältä ulos niin pian kuin suinkin”, Fran vastasi. Muut loivat huolestuneita silmäyksiä vieraan, mutta kukaan ei kuitenkaan väittänyt vastaan.
Ashe suuntasi ensimmäisenä portaikkoon, joka lähti pyöreän huoneen toiselta puolelta. Hän kulki pitkät portaat aina ylös asti. Aamunkoiton siru pussukassa tuntui värisevän prinsessan reittä vasten, vaikkei elottoman kiven olisi pitänyt pystyä liikkumaan. Silti juuri silloin se tuntui hyvin elävältä.
Portaiden päässä oli tyhjä tasanne. Seinälle oli kiinnitetty valtava miekka. Se oli erikoisin teräase, jonka Ashe oli koskaan nähnyt ja hän oli sentään pidellyt käsissään monenlaisia miekkoja. Kahva oli koristeellinen, eikä muuten eronnut tavallisista miekoista ollenkaan, mutta terässä oli ainoastaan reunat kuin se olisi ollut pelkkä malli tai muotti miekalle.
Kun Ashe laski jalkansa tasanteelle, miekka lähti laskeutumaan ilman halki. Se oli vaikuttava näky, sillä miekalla oli pituutta niin paljon, että se olisi varmasti kärjellään seisoessaan ulottunut Ashea vähintään rintojen alapuolelle.
Ashe katseli jännittyneenä miekan laskeutumista. Aamunkoiton siru värisi yhä kovempaa, mutta nainen keskittyi vain miekkaan. Kivellä ei ollut nyt väliä. Ashe ojensi kätensä ja haroi sormillaan ilmaa, kunnes tavoitti jättimäisen miekan kahvan. Samalla hetkellä miekkaa kannatteleva lumous murtui ja sen paino jäi kokonaan Ashen oikean käden varaan.
Nainen huudahti ällistyneenä, kun hetki sitten kevyeltä tuntunut miekka tärähti hänen otteessaan terä edellä lattiaan. Hän ei vain kerta kaikkiaan jaksanut kannatella sitä yhdellä kädellä. Mistä se oli valmistettu? Sen terään oli käytetty kovin vähän metallia, mutta siitä huolimatta se painoi suunnattomasti.
”Sinun kannattaisi testata sitä Aamunkoiton siruun”, Vaan huomautti. Ashe käänsi katseensa miekasta poikaan. Aamunkoiton siruun, miksi? ”Sitten nähdään, tuhoaako se nethisiitin vai ei”, Vaan lisäsi.
”Mitä?” Ashe kysyi. Hän tunsi yhä kiven värinän reittään vasten. Tuhota Aamunkoiton siru? Siinähän piili mieletön voima. Kenties sitä voisi hyödyntää jonain päivänä. Jos Aamunkoiton siru jäisi hänelle ja muut nethisiitit tuhottaisiin, hänestä tulisi yksinvaltias. Hän voisi nousta samanlaiseen valtaan kuin Raithwall aikoinaan. Se oli hänen synnyinoikeutensa. Hän oli dynastiakuninkaan sukua. Nyt oli dynastiakuningattaren aika nousta!
Ashe vetäisi henkeä ja puisteli päätään. Mitä hän oikein ajatteli? Hän halusi vain palauttaa rauhan Dalmascaan, ei valloittaa koko maailmaa. Mistä tuollaiset mielettömät ajatukset olivat yhtäkkiä tulleet hänen mieleensä?
”Minusta klopin ajatus on varteenotettava”, Balthier kommentoi. Miehen ääni pakotti Ashen ajattelemaan asiaa selkeästi. Mistä hän muka tiesi, että miekka oli oikea ja todella toimisi? Sitä oli pakko testata, eikä heillä ollut muuta nethisiittiä kuin Aamunkoiton siru.
”Eihän meillä edes ole mitään käyttöä Aamunkoiton sirulle”, ilmapiraatti jatkoi. Ashe nyökkäsi hitaasti. Niin, kestäisi ikuisuus, ennen kuin kivi keräisi sisälleen tarpeeksi Usvaa toimiakseen. Sitä paitsi sen voima oli liian suuri, liian vaarallinen. Sitä ei pitäisi ojentaa yhdellekään ihmiselle, ei edes Ashelle itselleen. Kivi oli parempi tuhota.
Prinsessa kaivoi kiven pussukastaan. Hän piteli sitä hetken kämmenellään ja katseli sitä huolellisesti. Hänestä tuntui kuin se olisi huutanut, vaikkei mitään ääntä kuulunut. Hän ei halunnut tuhota sitä, vaikka hän tiesikin sen olevan oikein. Miksi tuntui niin väärältä, kohtuuttomalta lyödä sitä miekalla?
Työntäen epämiellyttävät ajatukset syrjään Ashe asetti kiven lattialle. Hän tarttui painavan miekan kahvaan molemmin käsin ja jännitti lihaksensa koitokseen. Samassa hän huomasi, että kivestä vuoti jotain ylös ja kohosi ilmaan höyryn lailla. Se oli jo ehtinyt varastoida itseensä Usvaa. Aikoiko se räjäyttää pyhätön?
”Kivi vuotaa Usvaa”, Ashe kuiskasi toisille ääni väristen. Häntä kylmäsi.
”Se on herätetty. Se pelkää miekkaa”, Fran totesi. Ashe pisti etäisesti merkille, että viera puhui vahvemmalla äänellä kuin aiemmin. Ilmeisesti esperin aiheuttama shokki oli menossa ohitse.
Mutta Fran oli oikeassa. Ashe tiesi sen nyt. Väreily, jota hän oli jo hetken aikaa tuntenut, oli kiven pelkoa. Sen täytyi tarkoittaa, että miekka oli aito ja toimisi. Ehkäpä siis kiveä ei tarvitsisikaan tuhota.
Ashen vielä pohtiessa, mitä hänen oikeastaan pitäisi tehdä, Usvasta kohosi Raslerin hahmo. Nuorimies pudisti päätään surullinen ilme kasvoillaan. Ashe puri huultaan.
Sinä et ole todellinen. Sinä olet kuollut, palaa sinne, minne nyt kuulut, prinsessa pakottautui ajattelemaan. Hänen oli tehtävä niin kuin oli oikein. Suurin ponnistuksin hän kohotti miekan päänsä yläpuolelle Raslerin hahmon kadotessa ja iski sillä nethisiittiä. Miekka tärähti hänen käsissään osuessaan kiveen. Raslerin hahmo ilmestyi kiven yläpuolelle uudestaan ja nyökkäsi tällä kertaa hymyillen samalla pienesti. Ashe tunsi olonsa hämmentyneeksi. Mitä miehen haamu oikein halusi?
”Kivi on hiljaa”, Franin ääni havahdutti Ashen. Rasler katosi ja prinsessa käänsi katseensa kiveen. Se oli nyt sinertävänharmaa eikä enää väreillyt. Sen henki oli poissa, mikäli sillä oli sellainen joskus ollut. Kivi oli kuollut. Ashe oli ollut varma, että kiven tuhoaminen olisi tuntunut hänestä pahalta, mutta nyt hän tunsi ainoastaan helpotusta. Silti ajatus Raslerista vaivasi häntä yhä.
”Tämä on oikea miekka. Nethisiitin tuhoaja”, Ashe totesi. Hän olisi halunnut kohottaa miekan voitonmerkiksi, mutta se painoi liikaa. Ja sitä hänen tulisi kantaa mukanaan. Basch saisi auttaa sen kiinnittämisessä hänen selkäänsä.
”Löytäköön se kohteensa”, Balthier lausui yllättävän juhlallisesti tuijottaessaan miekkaa. Ashe ei voinut olla pohtimatta, mitä miehen mielessä sillä hetkellä liikkui. Tämä vaikutti melkein voitonriemuiselta kuin miekka olisi ollut vastaus kaikkeen.
Olihan se tietysti tavallaan. Ashelle se toisi voiton Archadiasta, sillä sen avulla hän voisi tuhota kivet, jotka takasivat keisarikunnan aseman. Miekalla ei ollut Balthierin kanssa mitään tekemistä, mutta silti mies tuntui olevan hyvin tyytyväinen nyt, kun se oli saatu.
Ashen mielessä käväisi, että mies halusi miekan itselleen. Ehkä Balthier halusi kuitenkin käyttää sitä johonkin. Oli valitettavaa, mutta Ashe ei aikonut ojentaa miekkaakin ilmapiraatille. Vain hän itse käyttäisi sitä, tuhoaisi nethisiitit. Mikäli Balthier sodan jälkeen tulisi pyytämään miekkaa, hän voisi harkita sen lainaamista tai lähtisi kenties käyttämään sitä itse miehen puolesta. Muuten se pysyisi ikuisesti Rabanastren kuninkaallisessa linnassa merkkinä Dalmascan vapaudesta.
”Basch, autatko tämän minun selkääni, ennen kuin lähdemme?” Ashe pyysi pakottautuen ajattelemaan sillä hetkellä tähdellisempiä asioita.
”Lady, minä voin kantaa sen.”
Ashe siirsi painoaan jalalta toiselle ja katseli Baschia arvioivasti. Hän oli ollut niin väärässä miehen suhteen. Basch oli täydellinen herrasmies ja lisäksi luottamuksen arvoinen. Kenties nyt oli oikea hetki todistaa se miehelle.
”Hyvä on, mutta minä haluan itse tuhota nethisiitit.”
”Totta kai”, Basch vastasi ja otti miekan Ashen kädestä. Miehen sormet hipaisivat Ashen sormia ja saivat naisen hymyilemään. Olipa hän onnekas, kun hänellä oli Baschin kaltainen ystävä. Mieheen saattoi turvata kaikkina hetkinä, kuten ennenkin. Basch oli oikeastaan Ashen ainoa sidos menneisyyteen.
Joukko teki lähtöä porrastasanteelta. Ashe tuijotti kaikkia hetken ja pysäytti lopulta Vaanin, kun muut olivat kuulomatkan päässä. Hän ei voinut mitään sille, että Raslerin haamu ei jättänyt häntä rauhaan.
”Vaan, kerro minulle.. Näitkö sinä hänet taas?” prinsessa kysyi hiljaa.
”En nähnyt”, Vaan vastasi häkeltyneenä. ”En mitään.. en edes veljeäni.. en yhtään mitään.”
Ashe tunsi pettymyksen mielessään. Se, että Vaan oli aiemmin nähnyt jotain, oli todistanut hänelle, ettei hän kuvitellut, ettei hän ollut tulossa hulluksi. Nyt hän oli kuitenkin ollut ainoa, joka oli nähnyt Raslerin. Oliko mies todella ollut paikalla vai oliko kyse pelkästään Ashen kuvitelmasta?
Prinsessan mielessä käväisi, että kyseessä saattoi myös olla nethisiitin aiheuttama harha. Rasler oli ilmestynyt ensimmäisen kerran Raithwallin haudassa, ja juuri sieltä Ashe oli hakenut Aamunkoiton sirun. Hänen hukattuaan sirun Raslerin haamu oli palauttanut sen hänelle. Sen jälkeen hän oli kantanut sitä koko ajan mukanaan. Nyt haamu oli kadonnut kiven tuhoutumisen jälkeen.
Niin, ehkä kyseessä oli pelkkä harha, joka oli nyt tiessään. Tietyllä tavalla ajatus tuntui musertavalta, mutta toisaalta Ashen oli jo aika päästää irti Raslerista. Elämä oli tainnut varata hänen osakseen jonkun toisen.
”Totuus on terävin miekka ja vahvin ase, jota kukaan voi kantaa”, Fran sanoi. Ashe tunnisti sananlaskun, joskin hän oli kuullut sen hieman eri muodossa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt pohtia asiaa sen enempää, sillä Fran putosi polvilleen ja vajosi lopulta tajuttomana lattialle.
Prinsessa tajusi Balthierin ja Penelon syöksyneen hänen ohitseen huoneeseen. Hän katseli, kun ilmapiraatti nosti vieran pään syliinsä ja yritti puhua naiselle. Penelo valeli vettä Franin kasvoille.
Ashe puri huultaan. Hän muisti, mitä oli tapahtunut Raithwallin haudassa. Esper oli antautunut Balthierin ohjattavaksi, koska tämä oli kävellyt ensimmäisenä sen luokse. Nyt näytti siltä, että sama oli tapahtunut täällä.
Oli epäreilua, että Fran oli sattunut marssimaan käytävään ensimmäisenä. Ashe tarvitsi aseita Archadiaa vastaan, mutta ne ojennettiin muille. Hänen olisi kuulunut astua huoneeseen ensimmäisenä ja ottaa Esper haltuunsa. Nyt se oli kuitenkin mitä luultavimmin Franilla, eikä hän voinut tehdä mitään. Oliko viera tiennyt Esperistä ja mennyt tarkoituksella ensimmäisenä? Fran ei vaikuttanut henkilöltä, joka tarkoituksellisesti tuotti toiselle mielipahaa, mutta Ashe pystyi melkoisella varmuudella sanomaan, ettei viera pitänyt hänestä. Ei prinsessakaan suorastaan rakastanut vieraa. Franilla oli kuitenkin sellaista tietoa, jota ihmisiltä ei ollut, ja hän oli muutenkin hyödyllinen jäsen heidän pieneen joukkoonsa. Lisäksi vieralla tuntui olevan vilpitön halu auttaa muita. Ashella ei ollut mitään syytä kieltää Frania osallistumasta, korkeintaan hänen henkilökohtaiset tuntemuksensa toista naista kohtaan, mutta ne eivät olleet riittäviä perusteita.
Miekkaan Ashe ei kuitenkaan antaisi kenenkään muun tarttua. Sen hän ottaisi kantaakseen ja tuhoaisi jokaisen nethisiitin maailmasta. Vasta sitten taistelu vapaudesta voitaisiin käydä aidosti tasavertaisina. Ja sen taistelun Ashe aikoi voittaa tavalla tai toisella. Muutaman vuoden päästä Dalmasca kukoistaisi vapaana valtiona. Ashe pystyisi siihen ilman paria Esperiä, jotka olisivat oikeasti kuuluneet hänelle. Ehkä hän saattoi suoda ilmapiraateille muutaman lahjuksen, jotta nämä pysyivät hänen riveissään.
Fran kuului huokaisevan. Ashe astui vihdoin huoneeseen ja pakotti ilmeensä tyyneksi. Ei hyödyttänyt valittaa kenellekään kurjasta kohtalosta, sillä siten hän saisi vain toisten vihat päälleen. Ja hän tarvitsisi taisteluun jokaista paikallaolijoista.
”Oletko kunnossa?” Ashe kysyi Franilta pakottautuen kuulostamaan ystävälliseltä. Viera nyökkäsi ja kohottautui istumaan. Hän näytti kalpealta, mutta muuten hyvinvoivalta. Ashe muisti, että Balthier oli toipunut Esperin kanssa käymästään ottelusta varsin pian, joten ehkäpä Fran olisi myös kohta entisellään. ”Pystytkö kävelemään? Voisimme hakea miekan ja häipyä täältä mahdollisimman pian.”
Balthier auttoi vieran jaloilleen. Nainen horjahti, mutta pysyi pystyssä ilmapiraatin tukemana.
”Pystyn kyllä. Minäkin haluan päästä täältä ulos niin pian kuin suinkin”, Fran vastasi. Muut loivat huolestuneita silmäyksiä vieraan, mutta kukaan ei kuitenkaan väittänyt vastaan.
Ashe suuntasi ensimmäisenä portaikkoon, joka lähti pyöreän huoneen toiselta puolelta. Hän kulki pitkät portaat aina ylös asti. Aamunkoiton siru pussukassa tuntui värisevän prinsessan reittä vasten, vaikkei elottoman kiven olisi pitänyt pystyä liikkumaan. Silti juuri silloin se tuntui hyvin elävältä.
Portaiden päässä oli tyhjä tasanne. Seinälle oli kiinnitetty valtava miekka. Se oli erikoisin teräase, jonka Ashe oli koskaan nähnyt ja hän oli sentään pidellyt käsissään monenlaisia miekkoja. Kahva oli koristeellinen, eikä muuten eronnut tavallisista miekoista ollenkaan, mutta terässä oli ainoastaan reunat kuin se olisi ollut pelkkä malli tai muotti miekalle.
Kun Ashe laski jalkansa tasanteelle, miekka lähti laskeutumaan ilman halki. Se oli vaikuttava näky, sillä miekalla oli pituutta niin paljon, että se olisi varmasti kärjellään seisoessaan ulottunut Ashea vähintään rintojen alapuolelle.
Ashe katseli jännittyneenä miekan laskeutumista. Aamunkoiton siru värisi yhä kovempaa, mutta nainen keskittyi vain miekkaan. Kivellä ei ollut nyt väliä. Ashe ojensi kätensä ja haroi sormillaan ilmaa, kunnes tavoitti jättimäisen miekan kahvan. Samalla hetkellä miekkaa kannatteleva lumous murtui ja sen paino jäi kokonaan Ashen oikean käden varaan.
Nainen huudahti ällistyneenä, kun hetki sitten kevyeltä tuntunut miekka tärähti hänen otteessaan terä edellä lattiaan. Hän ei vain kerta kaikkiaan jaksanut kannatella sitä yhdellä kädellä. Mistä se oli valmistettu? Sen terään oli käytetty kovin vähän metallia, mutta siitä huolimatta se painoi suunnattomasti.
”Sinun kannattaisi testata sitä Aamunkoiton siruun”, Vaan huomautti. Ashe käänsi katseensa miekasta poikaan. Aamunkoiton siruun, miksi? ”Sitten nähdään, tuhoaako se nethisiitin vai ei”, Vaan lisäsi.
”Mitä?” Ashe kysyi. Hän tunsi yhä kiven värinän reittään vasten. Tuhota Aamunkoiton siru? Siinähän piili mieletön voima. Kenties sitä voisi hyödyntää jonain päivänä. Jos Aamunkoiton siru jäisi hänelle ja muut nethisiitit tuhottaisiin, hänestä tulisi yksinvaltias. Hän voisi nousta samanlaiseen valtaan kuin Raithwall aikoinaan. Se oli hänen synnyinoikeutensa. Hän oli dynastiakuninkaan sukua. Nyt oli dynastiakuningattaren aika nousta!
Ashe vetäisi henkeä ja puisteli päätään. Mitä hän oikein ajatteli? Hän halusi vain palauttaa rauhan Dalmascaan, ei valloittaa koko maailmaa. Mistä tuollaiset mielettömät ajatukset olivat yhtäkkiä tulleet hänen mieleensä?
”Minusta klopin ajatus on varteenotettava”, Balthier kommentoi. Miehen ääni pakotti Ashen ajattelemaan asiaa selkeästi. Mistä hän muka tiesi, että miekka oli oikea ja todella toimisi? Sitä oli pakko testata, eikä heillä ollut muuta nethisiittiä kuin Aamunkoiton siru.
”Eihän meillä edes ole mitään käyttöä Aamunkoiton sirulle”, ilmapiraatti jatkoi. Ashe nyökkäsi hitaasti. Niin, kestäisi ikuisuus, ennen kuin kivi keräisi sisälleen tarpeeksi Usvaa toimiakseen. Sitä paitsi sen voima oli liian suuri, liian vaarallinen. Sitä ei pitäisi ojentaa yhdellekään ihmiselle, ei edes Ashelle itselleen. Kivi oli parempi tuhota.
Prinsessa kaivoi kiven pussukastaan. Hän piteli sitä hetken kämmenellään ja katseli sitä huolellisesti. Hänestä tuntui kuin se olisi huutanut, vaikkei mitään ääntä kuulunut. Hän ei halunnut tuhota sitä, vaikka hän tiesikin sen olevan oikein. Miksi tuntui niin väärältä, kohtuuttomalta lyödä sitä miekalla?
Työntäen epämiellyttävät ajatukset syrjään Ashe asetti kiven lattialle. Hän tarttui painavan miekan kahvaan molemmin käsin ja jännitti lihaksensa koitokseen. Samassa hän huomasi, että kivestä vuoti jotain ylös ja kohosi ilmaan höyryn lailla. Se oli jo ehtinyt varastoida itseensä Usvaa. Aikoiko se räjäyttää pyhätön?
”Kivi vuotaa Usvaa”, Ashe kuiskasi toisille ääni väristen. Häntä kylmäsi.
”Se on herätetty. Se pelkää miekkaa”, Fran totesi. Ashe pisti etäisesti merkille, että viera puhui vahvemmalla äänellä kuin aiemmin. Ilmeisesti esperin aiheuttama shokki oli menossa ohitse.
Mutta Fran oli oikeassa. Ashe tiesi sen nyt. Väreily, jota hän oli jo hetken aikaa tuntenut, oli kiven pelkoa. Sen täytyi tarkoittaa, että miekka oli aito ja toimisi. Ehkäpä siis kiveä ei tarvitsisikaan tuhota.
Ashen vielä pohtiessa, mitä hänen oikeastaan pitäisi tehdä, Usvasta kohosi Raslerin hahmo. Nuorimies pudisti päätään surullinen ilme kasvoillaan. Ashe puri huultaan.
Sinä et ole todellinen. Sinä olet kuollut, palaa sinne, minne nyt kuulut, prinsessa pakottautui ajattelemaan. Hänen oli tehtävä niin kuin oli oikein. Suurin ponnistuksin hän kohotti miekan päänsä yläpuolelle Raslerin hahmon kadotessa ja iski sillä nethisiittiä. Miekka tärähti hänen käsissään osuessaan kiveen. Raslerin hahmo ilmestyi kiven yläpuolelle uudestaan ja nyökkäsi tällä kertaa hymyillen samalla pienesti. Ashe tunsi olonsa hämmentyneeksi. Mitä miehen haamu oikein halusi?
”Kivi on hiljaa”, Franin ääni havahdutti Ashen. Rasler katosi ja prinsessa käänsi katseensa kiveen. Se oli nyt sinertävänharmaa eikä enää väreillyt. Sen henki oli poissa, mikäli sillä oli sellainen joskus ollut. Kivi oli kuollut. Ashe oli ollut varma, että kiven tuhoaminen olisi tuntunut hänestä pahalta, mutta nyt hän tunsi ainoastaan helpotusta. Silti ajatus Raslerista vaivasi häntä yhä.
”Tämä on oikea miekka. Nethisiitin tuhoaja”, Ashe totesi. Hän olisi halunnut kohottaa miekan voitonmerkiksi, mutta se painoi liikaa. Ja sitä hänen tulisi kantaa mukanaan. Basch saisi auttaa sen kiinnittämisessä hänen selkäänsä.
”Löytäköön se kohteensa”, Balthier lausui yllättävän juhlallisesti tuijottaessaan miekkaa. Ashe ei voinut olla pohtimatta, mitä miehen mielessä sillä hetkellä liikkui. Tämä vaikutti melkein voitonriemuiselta kuin miekka olisi ollut vastaus kaikkeen.
Olihan se tietysti tavallaan. Ashelle se toisi voiton Archadiasta, sillä sen avulla hän voisi tuhota kivet, jotka takasivat keisarikunnan aseman. Miekalla ei ollut Balthierin kanssa mitään tekemistä, mutta silti mies tuntui olevan hyvin tyytyväinen nyt, kun se oli saatu.
Ashen mielessä käväisi, että mies halusi miekan itselleen. Ehkä Balthier halusi kuitenkin käyttää sitä johonkin. Oli valitettavaa, mutta Ashe ei aikonut ojentaa miekkaakin ilmapiraatille. Vain hän itse käyttäisi sitä, tuhoaisi nethisiitit. Mikäli Balthier sodan jälkeen tulisi pyytämään miekkaa, hän voisi harkita sen lainaamista tai lähtisi kenties käyttämään sitä itse miehen puolesta. Muuten se pysyisi ikuisesti Rabanastren kuninkaallisessa linnassa merkkinä Dalmascan vapaudesta.
”Basch, autatko tämän minun selkääni, ennen kuin lähdemme?” Ashe pyysi pakottautuen ajattelemaan sillä hetkellä tähdellisempiä asioita.
”Lady, minä voin kantaa sen.”
Ashe siirsi painoaan jalalta toiselle ja katseli Baschia arvioivasti. Hän oli ollut niin väärässä miehen suhteen. Basch oli täydellinen herrasmies ja lisäksi luottamuksen arvoinen. Kenties nyt oli oikea hetki todistaa se miehelle.
”Hyvä on, mutta minä haluan itse tuhota nethisiitit.”
”Totta kai”, Basch vastasi ja otti miekan Ashen kädestä. Miehen sormet hipaisivat Ashen sormia ja saivat naisen hymyilemään. Olipa hän onnekas, kun hänellä oli Baschin kaltainen ystävä. Mieheen saattoi turvata kaikkina hetkinä, kuten ennenkin. Basch oli oikeastaan Ashen ainoa sidos menneisyyteen.
Joukko teki lähtöä porrastasanteelta. Ashe tuijotti kaikkia hetken ja pysäytti lopulta Vaanin, kun muut olivat kuulomatkan päässä. Hän ei voinut mitään sille, että Raslerin haamu ei jättänyt häntä rauhaan.
”Vaan, kerro minulle.. Näitkö sinä hänet taas?” prinsessa kysyi hiljaa.
”En nähnyt”, Vaan vastasi häkeltyneenä. ”En mitään.. en edes veljeäni.. en yhtään mitään.”
Ashe tunsi pettymyksen mielessään. Se, että Vaan oli aiemmin nähnyt jotain, oli todistanut hänelle, ettei hän kuvitellut, ettei hän ollut tulossa hulluksi. Nyt hän oli kuitenkin ollut ainoa, joka oli nähnyt Raslerin. Oliko mies todella ollut paikalla vai oliko kyse pelkästään Ashen kuvitelmasta?
Prinsessan mielessä käväisi, että kyseessä saattoi myös olla nethisiitin aiheuttama harha. Rasler oli ilmestynyt ensimmäisen kerran Raithwallin haudassa, ja juuri sieltä Ashe oli hakenut Aamunkoiton sirun. Hänen hukattuaan sirun Raslerin haamu oli palauttanut sen hänelle. Sen jälkeen hän oli kantanut sitä koko ajan mukanaan. Nyt haamu oli kadonnut kiven tuhoutumisen jälkeen.
Niin, ehkä kyseessä oli pelkkä harha, joka oli nyt tiessään. Tietyllä tavalla ajatus tuntui musertavalta, mutta toisaalta Ashen oli jo aika päästää irti Raslerista. Elämä oli tainnut varata hänen osakseen jonkun toisen.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!