Ficcikirjasto

Beta: Emmi

Ikäraja: K-15

Kuvaus: Rude on tarkkailemassa Aerithia Midgarin slummien Vitossektorilla, kun saa uuden tehtävän Seiskasektorilla. Hän siirtyy seuraamaan Avalanchen liikehdintää 7th Heaven -baarin edustalla, ja kohtaa lopulta näyn, joka ei jätä häntä rauhaan.

Kirjoittajan huomioita: Final Fantasy VII Remake sai minut miettimään Ruden ihastusta Tifaa kohtaan paljon syvemmin kuin alkuperäinen Final Fantasy VII. Kun Ruden ”käsi lipsahtaa” helikopterissa niin, ettei Reno onnistu ampumaan Tifaa, minä jäin pohtimaan, ettei kyse voinut olla vain siitä, että Rude näki Tifan ensimmäistä kertaa ja tunsi välitöntä halua suojella häntä. Jotain oli täytynyt tapahtua aiemmin. Tuosta ajatuksesta tämä tarina sai alkunsa.

Myös Aerith löysi tiensä tähän tarinaan, sillä pidän hänestä koko ajan enemmän. Hänessä on jotain, mikä saa minut parittamaan häntä vähän joka suuntaan, joten… No, lue tarina niin tiedät.

Tämä tarina on osa samaa kokonaisuutta kuin Yuffentine-ficci Projekti S. R. ja RudTi-ficci Viettelys.

Kukkien tuoksu oli suorastaan huumaava, vaikka Rude pysytteli matkan päässä Vitossektorin laidassa kohoavasta talosta. Aerith kulki pitkin puutarhaansa ja poimi koriinsa kukkasia lauleskellen samalla kappaletta, jota Rude ei tunnistanut. Ääni helisi korvista sisään, ja nosti ihokarvat pystyyn.

”Aiotko vain seisoskella varjoissa, Rude?” Aerith kysyi ja kääntyi. Huulille kohosi hymy, joka sai Ruden solmion aina kiristämään tavallista enemmän. Hymy, joka kertoi, ettei Aerith ollut unohtanut.

Aerith korjasi korinsa asentoa ja asteli puutarhasta kohti Rudea, joka painoi aurinkolaseja paremmin nenälleen. Hän oli melko varma, että Aerithilla oli kuudes aisti, jolla tämä vaistosi, kun Turkit olivat lähistöllä. Nytkin vihreät silmät vain säihkyivät iloisesti kuin nainen olisi suorastaan osannut odottaa Rudea.

Aerithin täytyi tietää, ettei tarkkailu jatkuisi ikuisesti. Vielä koittaisi päivä, jona Rude ei tyytyisi seisomaan varjoissa. Jos yhtiössä kiertävät huhupuheet pitivät paikkansa, se päivä ei välttämättä ollut edes kovin kaukana. Rude yritti pitää etäisyyttä mielen perukoilla sormiaan ojenteleviin ajatuksiin, epäilyksiin suorastaan. Joskus ei vain ollut varaa kyseenalaistaa.

”Sinun ei pitäisi olla täällä”, Aerith sanoi ja tökkäisi etusormellaan Ruden rintaan. Hänestä leijaili voimakas liljojen tuoksu, joka toi Ruden mieleen Mideelin keväisen sään, kun kaikki kasvit puhkesivat kukkaan yhtä aikaa. Ilma oli täynnä surinaa, tuoksut tunkivat nenään raskaina ja tekivät nukkumisestakin mahdotonta.

Rude hymähti Aerithin sanoille. Hän oli juuri siellä, mihin hänet oli sinä päivänä määrätty. Tuo oli vain Aerithin tapa tervehtiä.

”Tällä päivällä on sinulle muuta annettavaa”, Aerith jatkoi, eikä Rude tiennyt, mitä siihen olisi pitänyt sanoa. Sitä tapahtui usein, erityisesti Aerithin seurassa.

Aerith nojautui eteenpäin ja tökkäisi Rudea rintaan uudestaan. Ruden katse valahti mekon avonaiseen kaula-aukkoon, mutta hän veti henkeä ja sulki silmänsä. Kukkien tuoksu kietoutui hänen ympärilleen samalla tavalla kuin silloin kerran. Sen ainoan, jonka hän oli hairahtunut mukaan Aerithin leikkiin. Helkkari, jos Tseng ja Reno saisivat tietää… Mutta eivät he saisi. Aerith ei ollut juoruilevaa tyyppiä, ja Rudella itsellään oli aikomus viedä salaisuutensa hautaan.

Juuri silloin Ruden tasku värähti, ja Aerith suoristautui jääden taputtamaan poskeaan etusormellaan. Tuttu fanfaari tunkeutui ilmoille ennen kuin Rude ehti kaivaa kännykän taskustaan. Ruudulla välkkyi Renon kuva.

”Jou, oletko vielä Vitossektorilla?”

Rude vastasi myöntävästi eikä irrottanut katsettaan Aerithista, joka keikkui kantapäidensä varassa ja hymyili jopa kummallisemmin kuin yleensä. Oliko hetki tullut? Pitikö nainen napata mukaan?

”Uusi homma. Avalanche on liikehtinyt”, Reno sanoi.

Tuttu muljahdus pyörähti Ruden rinnassa, mutta hän piti kasvonsa ilmeettöminä.

”Voitko painua Seiskasektorille? Tseng käski sinun pitää silmällä 7th Heaven -baaria. Hän oli saanut tiedon, että siellä saattaa kokoontua Avalanchen uusi jaosto, mahdollinen johtaja on Barret Wallace -niminen hyypiö.”

Reno sylkäisi viimeiset sanat suustaan.

”Selvä”, Rude vastasi. ”Onko kohteesta enempää tietoa?”

”Ei juuri. Tarkkaile baaria ja koeta listata epäilyttävät henkilöt. Saatko kuvia?”

”Minulla on kiikari ja kamera helikopterissa.”

Puhelimeen laskeutui hiljaisuus, jonka aikana Aerith pyörähti pari kertaa ympäri kantapäidensä varassa, tutkaili kukkakorinsa sisältöä ja korjaili otsatukkaansa. Ruden teki mieli nykäistä solmiotaan, mutta hän pakotti kätensä pysymään kurissa.

”Tiedän, ettei tämä tehtävä ole välttämättä sinulle mieleen, mutten pääse nyt itse”, Reno sanoi äänessään niin aitoa pahoittelua, että Ruden rinnassa kävi uusi puserrus.

Kumpikaan ei lausunut ääneen ajatuksiaan. Ei tarvinnut. Kyllä he molemmat tiesivät, miksi Rude oli pyrkinyt pysymään syrjässä Avalanche-tehtävistä ja keskittynyt enemmän Aerithin tarkkailuun.

”Hoidan sen kyllä”, Rude vastasi ja työnsi kännykän takaisin taskuunsa. Hän vilkaisi viimeisen kerran Aerithia. Hymy keinui naisen liikkeiden tahdissa. Tuo piinaava hymy.

Rude ei voinut mitään sille, että piti Aerithista. Ei sillä tavoin kuin oli pitänyt Chelseasta. Flirttailevasta käytöksestään huolimatta Aerith oli kummallisella tavalla puhtoinen. Tapahtuneesta huolimatta. Siitä kiusallisesta välikohtauksesta. Niin, Aerithissa oli jotain sellaista, mikä vielä puraisisi Rudea nilkasta. Nainen herätti suojelunhalun, mikä ei ollut hyvä asia, kun työskenteli Shinralle. Kannatti haluta suojata vain oma takalisto. Oma ja työparin.

”Sanoinhan, että tällä päivällä on sinulle jotain muuta annettavaa”, Aerith sanoi ”Vietä mukava ilta.”

Rude ei vastannut vaan vetäytyi aukiolle, jolle hän oli laskeutunut helikopterista. Hetkeä myöhemmin lavat pyörittivät ilmaa jälleen niin, että pikkukivet kimpoilivat pitkin kovaksi tamppautunutta hiekkakenttää. Hän ehti istua kyydissä vain hetken, ja pääsi laskeutumaan katolle Seiskasektorin puolella.

Rude laskeutui tikkaita katolta ja maleksi kadulle. Katseet kääntyivät hänen suuntansa, ja ohikulkijat kiersivät hänet matkan päästä samalla tavalla kuin Vitossektorilla. Oli edes turha yrittää sulautua slummin asukkaiden joukkoon. Renon mainitsema baari erottui katukuvasta, ja Rude jäi matkan päähän tarkkailemaan. Hän etsi varjoisan paikan, josta käsin ei kiinnittänyt niin paljon huomiota ja nosti kiikarit silmilleen.

Puhelimeen oli lyhyen lentomatkan aikana tullut liuta kuvia henkilöistä, joiden epäiltiin kuuluvan Avalancheen. Rude oli selannut ne pikaisesti läpi, ja vain yksi oli kiinnittänyt pidemmäksi toviksi hänen huomionsa. Suttuinen kuva nuoresta naisesta, joka oli pukeutunut hapsuliiviin ja lyhyeen hameeseen. Kuvassa hän oli seisonut vuoristoisessa maisemassa kahden Soldierin seurassa. Naisen tarkkoja piirteitä oli ollut mahdotonta erottaa.

Päivä mateli kohti iltaa. Baarin edessä pyöri väkeä, ja iltaa kohti sitä alkoi valua sisään. Ilma viileni, taivas tummui Midgarin reunamilla ja ylätason pohjaan kiinnitetyt valot syttyivät. Rude vilkaisi kelloaan, tästä tulisi selvästi pitkä vuoro. Hän oli pitänyt pari taukoa, ja saattoi vain toivoa, ettei ollut menettänyt mitään oleellista sillä välin.

7th Heavenin ovi kävi jälleen, ja tällä kertaa tumman tukan heilahdus vangitsi Ruden huomion. Hän nosti aurinkolasit poikkeuksellisesti pois silmiltään ja kohotti kiikarinsa. Pitkät tummat hiukset loivat kontrastin hyvin vaalealle iholle, mutta kurvit olivat todellinen katseenkahlitsija. Naisen jokaisesta liikkeestä näki, että hän treenasi, luultavasti yhtä rankasti kuin Rude itse. Valkoinen vatsan paljastava toppi ja musta minihame antoivat loistavan tilaisuuden tarkkailla kiinteitä vyötärön seudun lihaksia.

Aiempi valokuva palautui Ruden mieleen, ja hän vaihtoi kiikarit kameraan, jolla zoomasi kohti naista. Ensimmäistä kertaa elämässään Rude tunsi itsensä tirkistelijäksi, kun painoi kameran liipaisinta. Sydän jyskytti rintaa vasten ja hengitys kiihtyi pari pykälää. Piti muistaa, että nainen oli todennäköisesti sekaantunut Avalancheen, mutta katsetta ei voinut silti irrottaa. Ei saanut irrottaa. Tätä vartenhan Rude oli tullut tänne.

Nainen jatkoi matkaansa, ja katosi rakennusten taakse. Ruden oli pakko siirtää kamera syrjään ja edetä seinänvierustoja pitkin. Hän pysytteli varjoissa, ettei olisi herättänyt huomiota. Katse liimautui askelten tahdissa keimailevaan lantioon, kun nainen suunnisti kohti kaksikerroksista asuinrakennusta. Hän kapusi portaat ylös ja työnsi avaimen kulmahuoneen oveen.

Rude kiirehti kohti vastapäistä rakennusta, etsi palotikkaat ja kiipesi katolle välittämättä ohikulkijoilta saamistaan mulkaisuista. Katolta oli suora näkymä asuinrakennuksen päätyasunnon ainoaan ikkunaan, ja valot räpsähtivät päälle samalla hetkellä, kun Rude kohotti kameran jälleen, zoomasi ja tarkensi. Vaikka ilma oli viileämpää kuin päivällä, hikinoro valui kaulaa pitkin, kunnes imeytyi paidankaulukseen.

Nainen kumartui juuri riisumaan kenkiä jaloistaan. Kuuma aalto pyyhkäisi Ruden ylitse. Hän ei ottanut kuvaa muttei kyennyt kääntämään katsetta toisaalle. Kun nainen suoristautui, hän käveli ikkunan ääreen ja jäi tuijottamaan iltamaisemaa. Rude zoomasi vielä hieman, vaikkei kuva tarkentunut täysin. Silti kasvonpiirteet erotti, ja ne paloivat hänen verkkokalvoilleen. Hän yritti työntää kaikki häiritsevät ajatukset syrjään, keskittyä tehtävään, mutta kasvoja oli pakko tuijottaa. Hänen sisällään liikahti jotain sellaista, joka ei ollut vavahtanut edes silloin, kun hairahdus Aerithin kanssa oli sattunut. Tätä tunnetta hän ei ollut sallinut enää itselleen, eikä aikoisi sallia nytkään. Hän oli vain töissä. Tekisi määrätyn tehtävän. Ei muuta. Ei koskaan enää muuta.

Rude räpsäisi kuvan. Toisen ja kolmannen. Nainen kohotti kätensä, tarttui verhoihin ja veti ne kiinni eikä erottunut enää kuin silhuettina. Liikkeistä pystyi päättelemään, mitä verhon toisella puolella tapahtui, ja Ruden keho ilmoitti mielipiteensä poltteena, jonka hän yritti työntää mahdollisimman kauaksi mielensä perukoille. Hän laski kameran ja nousi. Tänään ei selviäisi enempää, joten hän voisi yhtä hyvin palata toimistolle ja ladata kuvat tietokoneelle, ennen kuin painuisi kotiin ja korkkaisi tumman oluen.

Rude kuitenkin löysi itsensä nuokkumasta kahvikupin kanssa tietokoneen äärestä vielä puoli neljän aikaan. Punertavan ruskeat silmät ja poskille valuvat tummat hiukset eivät jättäneet rauhaan.

Aiempi suttuinen kuva paljastui otetuksi Nibelheimissa vuosia sitten. Kuvan keskellä seisova nainen oli sittemmin saanut iskun Sephirothin miekasta, ja hänen oli huhuttu kuolleen.

Tifa Lockhart. Niin luki tiedoissa. Yksi monista, jotka kuolivat Nibelheimissa. Jotenkin hän oli palannut elävien kirjoihin ja ilmestynyt Midgariin Avalanchen piilopaikkaan. Rude vertasi vanhaa kuvaa uusiin ja oli yhä varmempi havainnostaan. Juuri Tifa Lockhart oli tuijottanut kaihoisasti ulos pienen kerrostaloasunnon ikkunasta. Jokin naisen katseessa sai Ruden sisimmässä aikaiseksi läikähdyksen, jonka hän torjui. Tämä oli työtä. Pelkkä työtehtävä eikä mitään muuta.