Ficcikirjasto

Mitoki raahasi jalkojaan, joita särki sietämättömästi. Hän ei ollut tottunut tällaiseen. Hänen suurimmat seikkailunsa olivat tapahtuneet sohvannurkassa kyhnöttäen hyvän kirjan tai elokuvan parissa. Nyt hän alkoi arvostaa muun muassa fantasiakirjojen sankarien loputtomia vaelluksia maagisten esineiden perässä. Ei ollut mikään pikku juttu kävellä päivätolkulla paikasta toiseen. Se oikeasti tuntui jossain!

Pysähdykset olivat olleet lyhyitä, paitsi silloin, kun oli nukuttu. Pahinta oli, että Mitoki ei ollut päässyt edes pissalle rauhassa. Eivät miehet nyt suoranaisesti katsoneet, mutta olivat tehneet selväksi, ettei turhan kauas kannattanut mennä. Hän oli vanki, vaikka kahleita ei näkynyt missään.

Tulimaan loputtomalta tuntunut metsä oli jäänyt taakse ja vaihtunut jokien halkomaan maisemaan. Mitoki tiesi oppimansa perusteella päätyneensä toiseen maahan. Uutinen ei ollut riemastuttava. Päinvastoin, Jokimaassa ei pidetty konohalaisista sitten yhtään. Mitoki ei enää muistanut, mistä huonot välit johtuivat, mutta joka tapauksessa Tulimaa ei ollut täällä suosiossa.

Toisaalta Jokimaassa ei ollut ninjoja, joten luultavasti tulimaalaisten olisi joka tapauksessa ollut helppo tunkeutua paikalle. Silti ketään ei ollut näkynyt päiviin. Kukaan ei ollut seurannut heitä, vaikka Kisame oli niin sitkeästi väittänyt vielä pari päivää sitten. Itachi oli tainnut olla hain kanssa samaa mieltä, mutta Mitoki ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään. Hetken hän oli toivonut pelastusoperaatiota, mutta se toivo oli kuollut, kun kukaan ei ilmestynyt puiden lomasta ja teilannut kahta rikollista maahan.

Nyt edessä häämötti kylä. Mitoki ei jaksanut tarkastella sitä kunnolla, vaikka hän kieltämättä oli utelias. Millaisia ihmisiä täällä asui? Auttaisivatko he häntä, jos hän pyytäisi kauniisti?

”Turha katsella sinne noin uneksivasti”, Kisame huomautti ja tökkäisi tyttöä selkään. ”Töppöstä toisen eteen nyt, haluan päästä majataloon tänään, en ensi viikolla.”
”Pää kiinni…” Mitoki sihahti huuliensa välistä hyvin hiljaa.
”Mitä sinä sanoit?” hai ärähti.
”En mitään”, tyttö ilmoitti nopeasti. Hän ei halunnut ärsyttää Kisamea liikaa. Hai oli inhottava, mutta myös vaarallinen.
”Keskity sitten kulkemaan nopeammin.”

Tyttö tuhahti. Hän kulki niin nopeasti kuin pystyi. Toinen tennari oli alkanut hangata kantapäästä eikä tunne ollut missään määrin mukava. Lisäksi hänen lihaksensa valittivat jokaisella askeleella. Pakeneminen alkoi näyttää yhä vaikeammalta, sillä hänen kehonsa esitti vastaväitteitä jokaiselle mahdolliselle liikkeelle. Hän ei ikinä pääsisi karkuun, ellei ensin saisi levätä kunnolla.

”Jäämmekö tänne pitkäksi aikaa?” tyttö tiedusteli. Hän yritti pitää äänensä mahdollisimman neutraalina. Onneksi hän oli oppinut hallitsemaan tunteensa melkoisen hyvin vietettyään vuosia Chiakin seurassa. Punapäältä oli sentään vaikea salata tuntemuksia, niinpä kukaan tavallinen tyyppi – jos Akatsukit saattoi luokitella tavallisiksi – ei tuottanut siinä mielessä hänelle vaikeuksia.
”Mitä sinä sillä tiedolla teet?” hai urahti. Miksi sen miehen piti aina pyrkiä vastaamaan ensin? Itachi puhui harvoin, mutta oli sentään aina kohtelias ja hyvätapainen. Haista ei totisesti voinut sanoa samaa.
”No, kunhan kysyin”, Mitoki jupisi vastauksensa. ”Kai kysyä saa.”
”Sinulla ei ole oikeuksia”, Kisame ilmoitti.
”Vietämme täällä niin kauan aikaa kuin on tarpeellista, Mitoki-chan. Kaikki riippuu siitä, kuinka pian toverimme yrittävät siepata ystäväsi ja epäonnistuvat”, Itachi puuttui yllättäen puheeseen. Mies ei ollut sanonut moneen tuntiin mitään.
”Ja mitä sitten tapahtuu?” Mitoki uteli. Hän vilkaisi nuorempaa miestä. Tämän ilme oli samanlainen kuin aina. Olikohan tällä edes muita ilmeitä?
”Sitten käytämme sinua syöttinä. Palasteltuna sellaisena, jos et älyä olla hiljaa”, Kisame tuhahti.
”En kysynyt sinulta!” Mitoki ärähti, vaikka hän pelkäsi, että hai saattoi olla tosissaan.
”Kisame-san on oikeassa. Käytämme sinua syöttinä tavalla tai toisella”, Itachi vahvisti. Mies ei sanonut, oliko tämäkin palastelemisen kannalla, eikä Mitoki uskaltanut kysyä.

Sen sijaan tyttö keskitti katseensa tennariensa kärkiin. Yksi askel, toinen, kolmas. Jotenkin hän saisi raahustettua majataloon asti. Siellä hän pulahtaisi kuumaan kylpyyn ja sen jälkeen lakanoiden väliin. Hän saisi nukkua ensi kertaa päiviin kunnolla.

Kuinkahan kauan menisi, että muut Akatsukit yrittäisivät siepata Chiakin? Vai tappaisivatko nämä tytön vain suoraan? Mitoki puri huultaan. Hän olisi halunnut varoittaa punapäätä. Tämä ei missään nimessä saanut lähteä Konohasta etsimään häntä tai muutenkaan tehdä mitään typerää. Mutta sanaa oli mahdoton saada perille. Ainoa toivo oli, että joku tajuaisi, mitä Mitokille oli tapahtunut ja osaisi laskea asiat oikealla tavalla yhteen. Se taisi vain olla hyvin epätodennäköistä.

Kun kolmikko vihdoin saapui kylään, Mitoki totesi sen näyttävän hyvin samanlaiselta kuin Konoha. Vanhahtava, muttei kuitenkaan liikaa. Tyttö mateli miesten perässä majataloon. Hän halusi pysähtyä, mutta pelkäsi, ettei pääsisi enää liikkeelle, jos jäisi edes hetkeksi paikoilleen.

Tiskin takana seisova nuori nainen ei näyttänyt pelästyvän Akatsukeja. Se yllätti Mitokin, sillä hän oli olettanut, että kaikki tiesivät rikollisjärjestön ja osasivat varoa sitä. Nainen kuitenkin hymyili kummallekin miehelle ystävällisesti ja tiedusteli, ottaisivatko nämä samat huoneet kuin ennenkin. Kuin ennenkin? Miehet siis käyttivät kyseistä majataloa usein! Hyysättiinkö tässä maassa rikollisia? Vai eikö nainen vain tiennyt, että nuo kaksi olivat varmasti rikkoneet jokaista olemassa olevaa lakia.

”Otan tällä kertaa sellaisen huoneen, jossa on kaksi sänkyä”, Itachi ilmoitti naisen hämmästykseksi.
”Mitäh?” Mitoki älähti. ”Minä en tasan nuku enää yhtään yötä miehen kanssa! Haluan oman huoneen!”
”Se ei valitettavasti tule kysymykseen”, mustahiuksinen mies totesi ja loi tyttöön kylmän silmäyksen. Mitoki värähti. Katse muistutti häntä siitä pelosta, joka oli noussut esiin, kun hän oli kohdannut miehen ensimmäistä kertaa.
”Mutta…” tyttö mutisi pelosta huolimatta.
”Voit toki yöpyä minunkin huoneessani”, Kisame ilmoitti ja virnisti terävillä hampaillaan. ”Otan saman huoneen kuin aina ennenkin”, hai lisäsi. Mitoki oli täysin varma, että siinä huoneessa oli vain yksi sänky.
”Ei kiitos”, tyttö sihahti hampaidensa välistä. Hänestä alkoi tuntua, että hänen jalkansa pettäisivät hetkenä minä hyvänsä. Hänen olonsa oli toivottoman voimaton.
”Onko minussa muka jotain vikaa?” hai kummasteli. ”Mitä sellaista Itachi-sanissa on, mitä minussa ei ole?”
”Hän ei ole verenhimoinen hullu murhaaja!” Mitoki kivahti.
”Vähänpä sinä tiedät”, kalamies tuhahti saaden tytön nielaisemaan kuuluvasti.

Sasukekin oli sanonut Itachia murhaajaksi. Mies siis todella oli sellainen? Kenet tämä oli oikein tappanut? Mitoki päätti, ettei kysyisi sitä. Oli parempi, ettei hän tiennyt. Oli jo tarpeeksi pelottavaa olla tietoinen siitä, että mies kykenisi surmaamaan tuosta noin vain. Mitokin tappaminen ei olisi tälle mikään juttu.

”No niin, mennäänpä sitten”, Itachi totesi saatuaan avaimen. Vain yhden. Ei omaa avainta Mitokille. Tosin ei tyttö ollut sitä varsinaisesti edes odottanut. Häntä ei ollut vahingoitettu, hän oli saanut ruokaa ja juomaa, mutta mitään vapauksia hänellä ei ollut. Olisi ollut naurettavaa, jos hänelle olisi annettu oma avain. Luultavasti hän ei saisi edes poistua huoneesta.

Mutta jos Itachi poistuisi, Mitoki aikoi käyttää tilanteen hyväkseen. Tosin ensin hänen oli saatava itsensä kuntoon.

Mitoki laahusti Itachin perässä majatalon yläkertaan ja aina huoneeseen asti. Hän pani merkille, että huone oli hyvin viihtyisä ja kaunis. Sänkyjen päätyihin oli kaiverrettu kiehtovia kuvioita ja muutenkin kaikki näytti mukavalta. Mitoki olisi varmasti viihtynyt paikassa, jos tilanne olisi ollut toinen. Huoneessa oli suorastaan romanttista vanhanajan tuntua.

Romantiikka? Mistä sekin nyt oli tullut mieleen? Sitä ei ainakaan ollut kuin kirjoissa ja elokuvissa. Todelliset miehet eivät hallinneet sitä lainkaan. Näitä kiinnosti vain naisen jalkoväli, eikä sinne pääsemisen yrityksissä ollut minkäänlaista romantiikkaa. Yritykset olivat lähinnä jotain säälittävän ja naurettavan väliltä. Niin läpinäkyviä ja niin ärsyttäviä. Olisivat sitten edes sanoneet suoraan, mitä halusivat. Sekin olisi ollut parempi kuin jatkuva kiertely ja kaartelu, kun kumpikin osapuoli tiesi, mistä oli kyse. Kummallista leikkiä sukupuolten välillä.

Aito romantiikka oli kuollut vuosisatoja sitten, jos sitä oli koskaan ollut olemassakaan.

”Mitä pidät?” Itachi tiedusteli suljettuaan huoneen oven. Mitoki pani merkille, että mies loksautti sen samalla lukkoon.
”Yhmm”, tyttö tuhahti vaivautumatta vastaamaan kunnolla. Hän ei ollut nyt keskustelutuulella. Ja jos olikin, häntä kiinnostivat lopulta aivan muut aiheet kuin huoneen sisustus.
”Minä pidän tästä majatalosta. Huoneet ovat viihtyisiä, palvelu hyvää ja ruokakin on erinomaista”, Itachi jatkoi silti keskustelusävyyn. Mitoki kohotti miehelle kulmiaan. Yrittikö tämä oikeasti olla sivistynyt ja tavallinen? Ilmoitettuaan, ettei tytöllä ollut oikeutta omaan huoneeseen, yksityisyyteen? Kaikki miehet olivat totisesti samanlaisia!

Mitoki käveli toisen sängyn luokse ja jysäytti reppunsa sen päälle. Hän purki kaikki päivävaatteensa peitolle. Ne olisi syytä pestä. Valitettavasti vain hänen päällään oleva vaatekertakin kaipasi kovasti pesua. Matkalla ei ollut juuri mahdollisuuksia pyykkäämiseen, eikä ulkona nukkuminen tehnyt pidemmän päälle hyvää ulkonäölle. Oli ihme, miten mustahiuksinen mies ja tämän haitoveri pysyivät aina yhtä siisteinä. Näillä oli varmasti jotain salaisia kykyjä, jotka olivat jääneet pimentoon Mitokilta.

Tyttö kaivoi esille vielä pyyhkeen ja pesutarvikkeet, mutta istahtikin sitten ne sylissä sängylle. Itachi oli ripustanut kaapunsa naulakkoon. Mies näköjään käytti sen alla kokomustia vaatteita, jos valkoisia säärystimiä ei laskettu. Paidan kaula-aukon alapuolella oli lisäksi verkkokangasta. Käyttivätköhän kaikki Akatsukit samanlaisia vaatteita? Mitoki kohautti henkisesti olkapäitään. Hän ei tekisi sillä tiedolla mitään.

”Miksi meidät halutaan tappaa?” tyttö möläytti sen sijaan. Itachin musta katse pysähtyi häneen hetkeksi ja aiheutti kummallisia vatsanväänteitä.
”Tiedät sen itsekin varsin hyvin”, mies hymähti. ”En tiedä, toimitteko Tulimaan laskuun vai kenen, mutta olitte paikalla turhankin sopivasti.”
”Emme toimi yhtään kenenkään laskuun. Olimme eksyksissä. Emmekä taatusti juoruile minnekään. Voit hyvin antaa minun mennä”, Mitoki selitti. Hän pyrki pitämään äänensä yhtä tunteettomana ja rauhallisena kuin mies. Jos hän ei pystyisi osoittamaan olevansa tämän vertainen, hänellä ei olisi ikinä mitään mahdollisuuksia. Hänen oli pakko näyttää olevansa samalla tasolla miehen kanssa. Henkisesti siis, fyysisestä tasavertaisuudesta oli aivan turha yrittää puhua.
”Ei, en voi. Voin joko tappaa sinut tai käyttää sinua syöttinä, jotta saamme ystäväsi”, Itachi vastasi.
”Ja sitten, kun olette napanneet Chian?” tyttö kysyi. Hänen kurkussaan oli kummallinen pala. Sydän jyskytti rintaa vasten, eikä hän ollut varma, halusiko todella kuulla vastausta.
”No, johtajan mukaan teistä tulee hankkiutua eroon”, mies kertoi saaden Mitokin nielaisemaan kuuluvasti. Miten kukaan pystyi puhumaan tappamisesta noin huolettomasti? Mitoki ei olisi itse voinut edes ajatella tappavansa ketään. ”On kuitenkin otettava huomioon, että ehditte olla Konohassa hyvän tovin. Luultavasti lauloitte kaiken tietonne jo Hokagelle ja vanhimmille.”
”Vanhimmille?” Mitoki toisti. ”En minä ole kertonut kenellekään mitään!” hän lisäsi kiireesti. Hän oli sentään ollut taju kankaalla, kun tytöt oli tuotu Konohaan. Käytännössä hän ei ollut osannut kertoa mitään, mitä Chiaki ei ollut jo ehtinyt kertoa muille.
”Siitä ei ole kuin sinun sanasi”, mies totesi ykskantaan. ”Joka tapauksessa voi olla, että johtaja säästää henkenne, jos teillä on tarjota jotain vastineeksi aiheuttamastanne vahingosta. Joskin jaksan epäillä, että sinulla ainakaan on mitään…”

Mitoki tuijotti miestä silmät vihaisesti sirrillään. Vihjasiko tämä tosiaan, että hänestä ei ollut mihinkään? Sanat sattuivat, sillä tietyssä mielessä ne pitivät paikkaansa. Hän saattoi olla hyvä koulussa, melko älykkääksikin joku oli joskus häntä sanonut. Mutta käytännönasioissa hän oli oikea saapas. Tässä maailmassa käytännöntaidoista olisi ollut nimenomaan hyötyä. Akatsuki ei voisi käyttää häntä mihinkään, joten hänet tapettaisi, jos Chiaki saataisiin kiinni.

Eli hänen täytyi estää toisen tytön sieppaaminen pysyäkseen itse hengissä. Hän ei enää koskaan näkisi parasta ystäväänsä, mutta sillä tavoin hän voisi pelastaa kummankin hengen. Hänen oli vain saatava suunnitelma valmiiksi mahdollisimman pian.

Mitokin sydämeen sattui, kun hän ajatteli sitä, ettei enää koskaan saisi viettää aikaa ystävänsä kanssa. Hän puristi kätensä nyrkkiin. Hänen olisi oltava vahva. Jos hän nyt ajattelisi omia tunteitaan, hän johtaisi kummankin tuhoon.

”Minä menen suihkuun”, tyttö jupisi. Hän puristi tavaransa rintaansa vasten, nousi ja kiirehti kylpyhuoneen suunnalle. Hän kuuli selkänsä takaa pienen naurahduksen, mutta ei vaivautunut vilkaisemaan Itachin suuntaan.

Mitoki lukitsi oven huolellisesti perässään. Hän ripusti pyyhkeensä naulaan ja heivasi shampoon sekä saippuan suihkuverhon toiselle puolelle. Hän pani merkille pienehkön ikkunan wc-pöntön yläpuolella. Varovaisesti hän nousi pöntönkannelle ja kurkisti ulos. Pudotus oli korkeahko, muttei niin paha, että siinä loukkaisi itsensä. Mitoki taiteili ikkunan auki ja kurotti kätensä ulos. Ikkunan yläpuolelta hän tavoitti jotain, mistä sai suhteellisen tukevan otteen. Mitä siellä sitten olikin, siitä pystyi pitämään kiinni riittävän pitkään, että saisi keploteltua itsensä ulos. Sen jälkeen tarvitsi vain pudottautua alas ja juosta niin kovaa kuin pääsi.

Tyttö vetäytyi takaisin sisälle ja painoi ikkunan kiinni. Nyt ei ollut oikea hetki. Jos hän yrittäisi paeta, hänen täytyisi tehdä se silloin, kun Itachi ja Kisame eivät olisi valppaimmillaan. Nyt varmasti molemmat miehet nukkuisivat öisin. He olivat sisätiloissa, joten ei ollut syytä vartioinnille. Mitoki odottaisi. Jos Akatsukilla ei olisi häntä, järjestöllä ei olisi keinoa saada Chiakia tulemaan pois Konohasta.

Toivottavasti vain Kakashi oli tajunnut, mitä Akatsuki aikoi. Se mies vaikutti älykkäältä, mutta tunsiko tämä järjestön toimintatavat riittävän hyvin. Mitoki totisesti toivoi, että tunsi. Tytöllä oli vahva tunne siitä, että vain Kakashi pystyisi pitämään Chiakin aloillaan.

Huokaisten raskaasti Mitoki riisui vaatteensa pöntönkannelle ja pujahti suihkuverhon taakse. Hän käänsi suihkun kuumalle ja astui veden alle. Oli nautinnollista tuntea veden virtaavan ylitseen. Mitoki ei ollut käynyt suihkussa pakonsa jälkeen, joten hänen olonsa oli jo pari päivää ollut inhottavan likainen ja nihkeä. Hänelle ei olisi nimittäin tullut mieleenkään käydä peseytymässä luonnonvesissä, kun kaksi miestä vahtasi hänen jokaista askeltaan. Hän ei halunnut esitellä alastonta vartaloaan kenelle tahansa. Sen näkivät vain harvat ja valitut.

Mitoki puristi shampoota kädelleen ja hieroi sen hiuksiinsa hyvin hitaasti. Hän antoi luomiensa painua kiinni keskittyen nautiskelemaan kuumasta vedestä ja suihkun kohinasta. Hän halusi unohtaa edes hetkellisesti mieltään painavat huolet, mutta se ei ollut helppoa. Hän ei ollut koskaan uskonut, että voisi itse joutua tällaiseen tilanteeseen. Sen sijaan hän oli usein henkäillyt kauhusta ja ihastuksesta, kun kirjojen sankarittaret joutuivat uskomattomiin seikkailuihin ja selvisivät niistä monimutkaisten juonikuvioiden jälkeen. Harmillista vain oli, ettei oikea elämä yleensä tarjonnut samanlaisia uskomattomia selviytymismahdollisuuksia.

Pestyään itsensä huolellisemmin kuin koskaan aiemmin Mitoki painoi suihkun kiinni. Hän puristi enimmät vedet pitkistä hiuksistaan ja työnsi suihkuverhon syrjään. Pieni huone oli täynnä höyryä, ja ilma tuntui mukavan lämpöiseltä. Tytön selkärankaa pitkin kulkivat kuitenkin kylmät väreet, kun hän tajusi, ettei pöntön päällä ollut enää ainuttakaan vaatekappaletta. Ei edes hänen alushousujaan! Silti ovi oli edelleen lukossa.

Mitokin oli pakko nojata hetki lavuaarin reunaan. Hän haukkoi henkeään ja kirosi ääneti. Hän ei tiennyt, miten mies oli sen tehnyt, mutta oli selvää, että Itachi oli livahtanut kylpyhuoneeseen ja vienyt hänen vaatteensa. Ja vielä lukinnut oven uudestaan jälkeensä! Mikä pahinta, Mitoki ei ollut tajunnut mitään tapahtuneen. Hän oli vain kaikessa rauhassa nauttinut suihkusta. Kuinka paljon mies oli ehtinyt nähdä? Suihkuverhon ja seinän väliin jäi pieni rako. Oliko tämä tirkistellyt?

Nieltyään pahimman shokin Mitoki nappasi pyyhkeensä – sen mies oli sentään jättänyt – ja ryhtyi kuivaamaan hiuksiaan rivakasti. Lopulta hän kietaisi pyyhkeen ympärilleen. Se oli häiritsevän lyhyt, sillä hän oli ottanut mukaansa mahdollisimman pienen pyyhkeen. Matkatavaroille ei ollut varattu turhan isoa tilaa tälle reissulle.

Lukko avautui vaivattomasti. Sitä ei ollut siis rikottu eikä luultavasti murrettukaan. Miten Itachi sitten oli saanut sen auki? Se taisi jäädä mysteeriksi.

Mitokin kauhuksi sängylläkään ei ollut vaatteita. Kaikki olivat poissa, viety, piilotettu, mitä lie! Ei hän voisi koko päivää hengailla pyyhe päällään. Sehän oli täysin naurettava ajatus!

”Minne sinä olet vienyt minun vaatteeni?” tyttö sähähti miehelle, joka makaili nyt rennosti selällään omalla sängyllään ja lueskeli kirjaa. Tahtomattaan Mitoki pani merkille, että oli nähnyt Kakashin tavailevan samaista punakantista teosta.
”Annoin ne henkilökunnalle pestäväksi”, Itachi vastasi irrottamatta katsetta kirjastaan. Mitoki marssi sängylle ja tempaisi kirjan tämän käsistä. Mustien kulmakarvojen väliin ilmestyi ryppy.
”Myös ne, jotka olivat kylppärissä?” tyttö sihahti ja puristi toisella kädellä kirjaa, toisella pyyhettään, joka uhkasi valua.
”Myös ne”, Itachi vastasi ja ojensi kätensä napatakseen kirjan itselleen. Mitoki kohotti omaansa sen verran, ettei mies ylettynyt kirjaan, ellei nousisi vähintäänkin istumaan. Tyttö tunsi kummallista vallantunnetta, vaikka tiesi sen valheelliseksi. Itachi olisi voinut napata häneltä kirjan koska tahansa, jos vain olisi todella halunnut. ”Olet käyttänyt niitä monta päivää ja lisäksi kompastellut ties minne. Ne olivat likaiset”, mies jatkoi.
”Ei ole sinun asiasi päättää, milloin vaatteeni kaipaavat pesua”, Mitoki läksytti. Hän tiesi olevansa uhkarohkea, mutta toisaalta hän oli varma, ettei mies tekisi hänelle pahaa. Hänhän oli arvokas panttivanki.
”On, koska joudun nukkumaan kanssasi samassa tilassa. Vaatteesi olisivat pian alkaneet haista”, Itachi tuhahti. ”Yöpaitasi on varmaan yhä repussasi. Vein pois vain ne, jotka levitit sängylle.”

Yöpaita? Mistä halvatusta mies tiesi, että Mitokilla edes oli yöpaita? Tyttö ei ollut käyttänyt sitä kertaakaan koko matkan aikana, koska ulkona nukkuessa siinä olisi vain tullut kylmä.

”Oletko sinä penkonut minun tavarani?” tyttö kauhistui. Tämä tästä vielä puuttui!
”Olihan minun tarkistettava, ettet kanna enempää teräaseita mukanasi”, Itachi totesi. Mies kuulosti siltä kuin asia olisi oikeasti ollut itsestään selvä. Tämän äänessä ei ollut katumusta. Ilmeisesti tämä kuvitteli toimineensa oikein.

Mitoki tuhahti miehelle ja marssi oman sänkynsä luokse. Hän heitti kirjan sängylle välittämättä siitä, että hukutti kohdan, jota mies oli oletettavasti ollut lukemassa. Vapautuneella kädellään hänen onnistui onkia yöpaita repun uumenista. Yhdet puhtaat alushousut hän onnistui myös löytämään, mutta muita vaatteita repussa ei ollut.

”Voisit antaa sen kirjan takaisin”, Itachi huomautti omalta sängyltään. Mitoki ei vaivautunut vastaamaan. Hakekoon itse kirjansa. Ärsyttävä mies, omahyväinen! Itachi selvästi kuvitteli, että tällä oli oikeus määrätä kaikesta omien mielihalujensa mukaan. Ei Mitoki olisi vaatteidenpesusta pahastunut, jos häneltä vain olisi ensin kysytty siitä. Tuollainen omatoimisuus oli vain törkeää.

Tyttö kuuli miehen nousevan sängystä. Tämä käveli huoneen poikki ja tuli nappaamaan kirjansa takaisin.

”Muistatko, mitä sanoin sinulle, kun tapasimme ensimmäisen kerran?” mies tiedusteli aivan lähellä Mitokin korvaa. Kylmät väreet liukuivat ylösalas pitkin tytön selkärankaa. Mitoki nielaisi. Hän ei kyennyt liikkumaan. Itachi seisoi aivan hänen selkänsä takana. Niin lähellä, että hän kykeni haistamaan miehen tuoksun ja tuntemaan tämän hengityksen ihollaan. Hyvin äkkiä iho nousi kananlihalle, ja tyttö värähti tahtomattaan.

”Korjaan, en tee sinulle pahaa, jos muistat, miten käyttäydytään”, pehmeä ääni kertoi Mitokin korvalle.

Mitoki nielaisi. Kyllä, Itachi oli luvannut hänelle, ettei tekisi hänelle pahaa, mutta lupaukseen oli sisältynyt ehto. Sinipäinen tyttö tiesi liiankin hyvin, että oli jo pitkään hiippaillut ehdon reunoilla ja lipsunut siitä useaan otteeseen.

”Sitä minäkin, ettet ole unohtanut”, mies totesi. Itachin käsi tarttui Mitokia olkapäästä ja pakotti tytön kääntymään ympäri. Mitoki puristi pyyhettä lähes hysteerisesti. Hänen sydämensä hakkasi niin kovaa vauhtia, että hänen oli vaikea hengittää. Polvet löivät yllättäen loukkua toisiaan vasten. Tyttö tiesi, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Hän ei halunnut menettää jalkojaan nyt. Ei tässä asussa, ei tämän miehen edessä. Mutta pelko alkoi uhkaavasti kietoutua hänen ympärilleen.

”Kerrataanpa säännöt”, Itachi sanoi. Mitoki sai hädin tuskin nyökättyä miehelle. Hän kykeni vain tuijottamaan tätä ja pitämään itsensä jotenkuten kasassa. Hän pelkäsi oikeasti, että pian tämä tökkäisi häntä kunailla tai taittaisi hänen niskansa röyhkeän käytöksen vuoksi. ”Minä en tee sinulle pahaa, mutta sinä teet, kuten minä sanon. Et puhu sopimattomasti, et yritä mitään temppuja ja jos käsken sinua tuomaan kirjan, sinä tuot sen. Välittömästi. Siitä hyvästä saat pitää henkesi.”
”Kuinka kauan?” Mitoki uikahti. Hengitys kulki katkonaisena, mutta pahin alkoi helpottaa. Mies ei ilmeisesti ollut tappamassa häntä.

Itachin kasvoille kohosi kummallinen virnistys, jonka tarkoitusta tyttö ei kyennyt tulkitsemaan. Mitokia kylmäsi. Samaan aikaan hänen vatsassaan muljahteli jälleen kummallisesti. Mies onnistui saamaan hänessä aikaan reaktioita, joista hän ei pitänyt lainkaan.

”Minäpä käyn hakemassa päivällistä. Pue sinä päällesi sillä välin”, mies ilmoitti yllättäen. Mitoki vain tuijotti, kun Itachi laski kirjan omalle sängylleen ja katosi ovesta käytävään. Mitä tuo nyt oli olevinaan?