Karibian kuumat tuulet: Luku 45

Luku 45

Kohtaamisia


Tortugan melko täysi satama avautui Pearlin miehistön edessä. Osa joukosta henkäisi helpotuksesta, sillä Tortuga tulisi tarjoamaan pienen tauon ennen pitkää purjehdusta Singaporeen asti. Erityisesti eräs nuorehko tykkimies… nainen oli erittäin helpottunut.

Jane oli vältellyt Williä sattuneen välikohtauksen jälkeen mahdollisimman tehokkaasti, mutta homma oli osoittautunut vaikeammaksi kuin olisi voinut luulla. Alkuun se oli käynyt helposti, sillä ilmeisesti Will oli myös katunut yön tapahtumia, mutta myöhemmin mies oli yrittänyt koko ajan päästä puheisiin Janen kanssa syystä tai toisesta.

Kun ankkuri oli laskettu, Jane pinkaisi ensimmäiseen veneeseen, joka soudettiin maihin. Satama oli niin täynnä, että olisi ollut sulaa hulluutta yrittää tunkea Pearl aivan laiturin viereen.

Jane oli suostutellut Annia pitkään, ennen kuin oli saanut myös Tomin mukaansa. Annin mielestä Tortuga oli aivan liian vaarallinen paikka lapsille, mutta Jane oli vannonut pyhästi pitävänsä huolta veljenpojastaan. Sitä paitsi he olivat vain menossa tapaamaan Anamariaa. Ei kai tuollaisella reissulla voisi mitään tapahtua?`

Annin katsellessa Willin kanssa, kun soutuvene suuntasi kohti laituria Jack jakeli ohjeita miehistölle. Pearl täytyisi varustaa hyvin, sillä he joutuisivat viettämään merellä hyvin pitkään ennen seuraavaa satamaa. Hän antoi miltei jokaiselle oman tehtävän ja vaati, ettei kukaan kohottaisi rommikolpakollistakaan, ennen kuin kaikki olisi valmista. Huomautuksesta seurasi melkoinen nurina, mutta kukaan ei silti kieltäytynyt tottelemasta kapteeniaan.

”Miksi oikeastaan lähdit mukaamme?” Ann kysyi Williltä, joka nojaili mietteliäänä reelinkiin.
”Ongelmia kotona”, Will vastasi saaden Annin yllättymään. Hän ei ollut uskonut saavansa noin suoraa vastausta.
”Eivät ne sieltä minnekään katoa, vaikka kuinka seilaisit karkuun”, nainen totesi ja jäi itsekin katselemaan vilkasta satamaa.
”Hyvä sinun on sanoa… Elämäsi tuntuu olevan täydellistä”, Will mutisi yllättävän katkerasti.
”Täydellistä? Kaukana siitä!” Ann tuhahti äänekkäästi. ”Minä menetin aikoinaan kaiken ja jouduin aloittamaan tyhjästä. Loin kodin paikasta, jonne en todellakaan kuulu.”
”Sinulla on kuitenkin mies ja lapsi. Se on kai parasta, mitä nainen voi toivoa”, Will kuitenkin intti sinnikkäästi, eikä aavistanut lainkaan, mihin tapahtumaan nainen viittasi sanoillaan. Will oli edelleen siinä uskossa, että Ann oli Annabelle Smith, joka oli ensin siepattu ja myöhemmin karannut merirosvon matkaan.
”No, ehkä sinun ja muiden tämän ajan miesten näkökulmasta”, Ann jupisi. Välillä häntä raivostutti se, ettei hän voinut käyttäytyä kuin 2000-luvun nainen, vaikka merirosvoja eivät samanlaiset etiketin hienoudet sitoneetkaan kuin muita. ”Ja sitä paitsi, minulla on kaksi lasta: iso ja pieni”, hän lisäsi sitten saaden Willin jopa naurahtamaan.
”Hyvä on, myönnän, ettei sinullakaan ole ihan helppoa”, mies sanoi hetken päästä.

Ann nyökkäsi ja vilkaisi Williä sivusilmällä. He olivat suurin piirtein saman ikäisiä, mutta heidän elämänsä ja todellisuutensa olivat aivan erilaiset. Jos Annilta kysyttiin, niin Will oli hieman tylsä, vakava ja… no, ei sitten yhtään hänen tyyppiään. Ann oli pitänyt jopa kuvernööri Norringtonista enemmän.
”Sinun ja Elizabethin pitäisi puhua. Ongelmat ratkeavat vain, jos ne käsittelee kunnolla ja avoimesti. Se on vaikeaa, mutta muuta keinoa ei ole”, Ann sanoi, kun molemmat olivat olleet tovin hiljaa. Will kohautti hänelle olkapäitään.
”En ole koskaan ajatellut sitä noin… eikä Liz halua puhua. Hän on minusta henkisesti yhtä kaukana kuin Tortuga Port Royalista tai pikemmin kuin kuu maasta”, mies totesi.
”Kun palaat, puhut hänen kanssaan. Olen varma, että hän suostuu siihen… Hän varmasti kaipaa sinua nytkin”, Ann lohdutti.

Samassa molemmat hätkähtivät, kun voimakas käsivarsi lennähti heidän harteilleen. Jack tunki kaksikon väliin ja rutisti nämä kainaloihinsa.
”Mitäs kaksi parasta piraattia sanovat, jos lähdetään pitämään hieman hauskaa?” kapteeni ehdotti ja virnisti leveästi.
”Entäs Tom?” Ann kysyi heti.
”Kuulehan kultaseni, poika on hyvissä käsissä, etkä sinä ole huvitellut aikoihin… jos ei pieniä purjehduksia lasketa… Tarvitset kunnon ryypyn”, Jack ilmoitti välittömästi.
”Mutta, kun Jane…”
”Huolehdit liikaa”, Jack nauroi ja kaappasi naisen olkapäälleen. ”Sitten mentiin”, hän totesi lähtien kantamaan Annia kohti soutuvenettä. ”Alahan sinäkin tulla, kloppi, ja ota mallia minusta. Näin käsitellään uppiniskaista vaimoa!”

Ann päästi suustaan niin pitkän listan kirosanoja, että hienomman naisen korvat olisivat alkaneet punottaa siitä hyvästä. Jack kuitenkin vain nauroi naisensa meuhkaamiselle, eikä suostunut laskemaan tätä alas, ennen kuin vene keinui laineilla.

~o~

Port Royalissa aamu valkeni hitaasti. Elizabeth seisoi ikkunan edessä ja katseli maisemaa, joka täyttyi pikkuhiljaa kauniista väreistä. Tällaisina hetkinä hän rakasti Karibian paratiisisaaria, sillä hän muisti yhä, miten ankean harmaata ja kylmänkosteaa Lontoossa oli aikoinaan ollut. Nytkin hän tunsi tavallaan heräävänsä eloon yhtä aikaa luonnon kanssa.

Naisella oli yllään vain valkoinen yöpaita ja hänen pitkät hiuksensa olivat valtoiminaan. Hän tiesi, että pian hänen olisi syytä pukeutua ja lähettää sängyssä yhä nukkuva mies pois. Olisi skandaali, jos palvelusväki saisi tietää, mitä hän oli juuri tehnyt. Tuollaiset asiat levisivät pikkukaupungissa kulovalkean lailla, eikä syyllinen taatusti säästynyt julkiselta lynkkaukselta.

Elizabeth huokaisi ja asettui istumaan sängyn laidalle. Mikään ei ollut, kuten ennen. Vielä jokunen vuosi sitten hän oli ollut nuori ja äärimmäisen onnellinen, kun oli saanut rinnalleen rakastamansa miehen. Oli ihme, että Will oli huolinut hänet yhä hänen hairahduksestaan huolimatta. Jackissa oli ollut tuolloin jotain puoleensa vetävää (ja oli yhä), mutta Liz oli aikoja sitten tajunnut, että fyysinen vetovoima ei korvannut sellaista henkistä yhteyttä, joka hänellä oli (ollut) Willin kanssa.

Entä sitten James? Miehen ruskeissa hiuksissa oli jo hieman harmaata ja hänen kasvoillaan näkyi rankan elämän mukanaan tuomia uurteita. Silti hän oli tietyllä tavalla viehättävä… sitä Liz ei ollut aiemmin huomannut, sillä hänen sydämensä oli nuorempana sykkinyt vain yhdelle miehelle (ja sitten toiselle) ja jos häneltä kysyttiin, niin James oli käyttäytynyt törkeästi kaikkia kohtaan. Nyt kun naisen ja Willin suhde oli selvässä kriisissä, josta Elizabeth ei löytänyt ulospääsyä, James oli yhtäkkiä alkanut vaikuttaa uudenlaiselta mieheltä: aina kohteliaalta ja hyvätapaiselta. Miehessä oli charmia, johon Elizabeth ei aiemmin ollut kiinnittänyt huomiota.

Kyllä Elizabeth tunsi syyllisyyttä teostaan. Hän tiesi, että Jumala rankaisi häntä vielä siitä… ja Will pahastuisi, jos koskaan saisi tietää. Will oli niin herrasmies, ettei voisi koskaan toimia samoin, mutta Elizabeth oli hairahtunut jo kerran, joten siinä mielessä hän ei ollut yllättynyt. Will oli ihanin mies maailmassa, mutta hänessä ei ollut sellaista särmää kuin Jackissa tai Jamesissa. Ja sitä paitsi, Will ei ollut koskaan antanut Elizabethille lasta. Koska ei voinut tietää, kummassa vika oli, oli tavallaan Lizin velvollisuus selvittää asia. Ainoa keino siihen puolestaan oli se, mihin Ann oli viitannut.

Vaikka Liz puolusteli tekoaan mielessään monin tavoin, syyllisyys puristi hänen rintaansa. Siitä hän tiesi yhä rakastavansa Williä. Heillä oli ongelmia, mutta heillä oli myös rakkautta. Jotenkin vain tuntui, ettei se rakkaus ollut päässyt kukkimaan pitkään aikaan.

”Huomenta, miksi niin synkkänä?” Jamesin ääni keskeytti Elizabethin mietteet. Mies nousi istumaan ja sipaisi hiuskiehkuran pois naisen kasvoilta. ”Olet niin kaunis, en halua, että pilaat kasvosi murheellisella ilmeellä.”
”Teemmekö me väärin, James?” Elizabeth kysyi ja siirsi miehen käden syrjään.
”Herra Turner… Will oli se, joka lähti”, James vastasi ja siirsi kätensä Elizabethin olkapäälle naisen vastusteluista huolimatta. ”Sinun ei tule kantaa syyllisyyttä sydämessäsi. Tarvitset lohtua vaikeassa tilanteessa, ja minä voin sitä sinulle antaa. Jos et olisi jo naimisissa, kysyisin sinulta saman kysymyksen, jonka esitin sinulle vuosia sitten, kun minut ylennettiin kommodoriksi.”

Sanat saivat Elizabethin täysin häkellyksiin. Nainen olisi yhtä aikaa halunnut juosta kirkuen karkuun ja painautua miehen syliin. Tuollaisia lempeitä sanoja hän oli kaivannut niin kauan, ja nyt hän vihdoin sai kuulla niitä. Väärältä mieheltä kenties, mutta silti ne hivelivät hänen mieltään ja sydäntään ja saivat hänet tuntemaan itsensä eläväksi, jopa paremmin kuin nouseva aamuaurinko. Toisaalta mies todellakin oli väärä… mutta oikea mies oli lähtenyt, ja eikö naisella kuitenkin ollut oikeus onneen.

~o~

Tortugassa oli tungosta, vaikka päivä ei ollut edes pitkällä. Osa ihmisistä toki nukkui kadun varsilla tai majataloissa krapuloissaan, mutta paljon porukkaa oli myös liikkeellä.
”Itse asiassa olen sitä mieltä, että Tortuga on parhaimmillaan yöaikaan, mutta kyllä täällä päivälläkin viihtyy”, Jack selosti kahdelle muulle ja johdatti näitä kohti yhtä suosituimmista kapakoista.
”Mitä minä Tortugasta tiedän, täällä on kovin äkkipikaisia naisia… Jos tosiaan on niin, ettei vika ole sinussa”, Will piikitteli, kun he astuivat kapakan ovesta sisään. Ann kohotti kulmiaan, muttei kuitenkaan kysynyt mitään, sillä seuraavassa hetkessä hänen huomionsa kiinnittyi nurkkapöytään, jossa istui eräs henkilö, jota nainen ei todellakaan kaivannut.
”No, mutta tämähän on loistavaa”, Jack sen sijaan huudahti. Hän tarttui Williä käsipuolesta ja lähti raahaamaan miestä pöytää kohti. Ann seurasi nyreänä perässä.

Jack seisahtui pöydän viereen ja kohotti sen ääressä istuvan henkilön hatun lieriä hieman.
”Enpä olisi uskonut näkeväni sinua kapakassa, Mary”, hän nauroi. ”Taisit joskus vannoa, ettet enää koske rommiin.”
”Kapteeni Garter sinulle aina ja ikuisesti. Ja kenties minulla voi olla täällä asioita”, mustahiuksinen kipakka nainen vastasi.
”Ehkäpä odotitkin meitä”, Jack virnisteli. Hän veti Willin vierelleen ja esitteli tämän: ”Tässä on William Turner, vanhan Saappaanraksin poika.”

Maryn ilme pehmeni hieman ja hän jopa hymyili hitusen. ”Taisikin olla ainoa kunnon mies laivallasi”, hän tuhahti. ”Istukaa toki”, hän lisäsi sitten ja viittoi huteria puutuoleja kohti. ”Sinäkin voit istua. Olet näköjään jämähtänyt Pearlin miehistöön yhtä pahasti kuin koralli merenpohjaan”, hän sanoi, kun Ann jäi seisomaan vähän matkan päähän.

Ann tuhahti ja istui sitten Jackin viereen. Mary tilasi nopeasti rommia jokaiselle pöydässä istuvalle, kaikkien hämmästykseksi jopa itselleen. Sellainen ei todellakaan ollut hänen tapaistaan, sillä hän oli aikoinaan oppinut ankaran läksyn rommin juomisesta. Hän oli ollut vielä melko nuori ja oli antanut Jack Sparrow’n tarjota itselleen muutaman kierroksen. Seuraavana aamuna mies oli ollut poissa hänen aarteidensa kanssa.

”Kerro isästäsi, mitä hänelle kuuluu nykyisin?” Mary sanoi hetken päästä kääntyen Willin puoleen.
”No, tapasin hänet muutama vuosi sitten… Silloin hän seilasi Davy Jonesin miehistössä”, Will aloitti. Ensimmäistä kertaa joukko näki kauhistuneen ilmeen nousevan kapteeni Mary Garterin kasvoille. ”Ei hätää, onnistuimme lopulta vapauttamaan hänet, mutta helpolla se ei onnistunut. Nyt en tiedä, missä hän mahtaa olla. Isä ei ole oikein sellainen ihminen, joka viihtyy kartanoissa, joten hän ei ole käynyt vierailulla.”
”Kartanoissa?” Mary kysyi kummastuneena.
”Kloppi nai oikein kuvernöörin suvusta”, Jack pisti väliin. ”Ja jätti sitten sievän vaimonsa yksin Port Royaliin purjehtiakseen kanssani Singaporeen.”
”Sittenhän hän on tullut sekä isäänsä että sinuun”, Mary tuhahti. ”Saappaanraksi oli kunnon mies, mutten koskaan ymmärtänyt sitä, että hän jätti pienen pojan ja vaimon. Tosin miehet ovat aina olleet halpamaisia, hyvätkin miehet, ja sellaisina he pysyvät hamaan hautaan saakka.”
”Sanoo nainen, jonka miehistössä on pelkkiä miehiä”, Ann tuhahti.
”Siten pidänkin miehistöni kurissa. Yksikin kaltaisesi heitukka laivalle, eivätkä ne typerykset enää osaa käyttäytyä”, Mary tiuskaisi. Ann pisti merkille, että nainen oli selvästi humaltunut ja kiukkuinen. Ehkä tätä ei kannattaisi ärsyttää liikaa, mutta toisaalta loukkauksia ei ollut mukava vain niellä.
”Älä ala puhumaan minulle heitukoista. Pärjään laivalla siinä, missä kuka tahansa miehistä”, Ann huomautti yrittäen pitää äänensä mahdollisimman rauhallisena.
”Ja taidat tarjota kapteenille myös jotain, mitä miehet eivät”, Mary lisäsi happamasti. ”Mutta varo vaan, vielä hän lähtee, kun toimistasi tulee ei-toivottuja seurauksia… ihme, ettei niin ole jo käynyt.”
”Se ei-toivottu seuraus täytti hiljattain viisi vuotta, eikä Jack ole lähtenyt yhtään mihinkään. Saatat olla hyvä kapteeni, mutta naisena olet vain katkera vanha harppu, joka ei ole saanut elämässään sitä, mitä on halunnut!” Ann kivahti ärtyneenä. Miksei Jackin tuttavapiirissä voinut olla järkeviä naisihmisiä? Janesta nyt oli tullut jotakuinkin siedettävä vuosien aikana, Elizabethiakin oli oppinut ymmärtämään, mutta Mary Garter oli aivan yhtä ärsyttävä kuin ensimmäiselläkin tapaamiskerralla, eikä Ann voinut olla muistamatta nöyryytystä, jonka oli kokenut tuona samana iltana. Valitettavasti hänen oli myös pakko myöntää, ettei itsekään välttämättä arvostaisi kovin pitkälle naista, jonka tapaisi puolialasti kekkuloimassa miltei tuntemattoman miehen kanssa. Tosin, mistäpä Mary olisi muka tuolloin tiennyt, kauan Ann oli Jackin tuntenut…

”Kuulehan, kloppi, minun tuoppini alkaa olla tyhjä. Mitäs sanoisit, jos käväisisimme tiskillä?” Jack kysyi, eikä antanut Willille aikaa vastata, vaan veti tämän mukanaan pois pöydästä. Hän oli muutamaan otteeseen seurannut Annin ja Janen yhteenottoja ja oli todennut, että jos ne kaksi naista pääsi pahana päivänä irralleen, oli miesten parasta pysyä pois jaloista. Mitä taas tuli Mary Garteriin… No, miesten olisi varmaankin ollut viisaampaa siirtyä vähintään kuulomatkan päähän kapakasta, mutta Jack ei halunnut jättää Annia yksin. Siispä hän toivoi tiskin ja pöydän välimatkan riittävän turvaväliksi.

Ei kommentteja

Kiitos palautteestasi!