Karibian kuumat tuulet: Luku 46

Luku 46

Katkera salaisuus


Pöytään laskeutui hiljaisuus, kun naiset tuijottivat toisiaan silmät salamoiden. Punapäinen Ann oli aina ollut tulinen ja valmis puolustamaan rakkaimpiaan. Hän toki yritti sietää Marya, mutta jossain oli raja. Annin perhettä ei loukattu, ei varsinkaan hänen pikkupoikaansa.

Mary, lähemmäs nelikymppinen naismerirosvo, jonka mustat kiharaiset hiukset alkoivat jo harmaantua, oli myös tulinen persoona. Hänestä sai helposti vaikutelman, että hän ajatteli olevansa muiden naisten yläpuolella, eikä välittänyt kenestäkään. Tosiasiassa hän oli syvästi välittävä persoona, joka halusi vain peittää tunteensa, koska piti niitä heikkoutena. Sitä hän ei kuitenkaan ollut koskaan kertonut kenellekään. Hänellä oli myös hyviä syitä siihen, että hän suhtautui tuohon nuoreen ja terhakkaan punapäähän vihamielisesti. Ensinäkin Ann oli elävä todiste naisten heikkoudesta, eikä Mary voinut sietää sellaista. Toisekseen Mary taas koki, että punapää oli astunut hänen reviirilleen… sitä hän ei kuitenkaan voinut sanoa ääneen, sillä hän ei halunnut vastata kysymyksiin, joita moisesta huomautuksesta olisi seurannut.

”Mistä sinä oikein puhut?” Mary kysyi hyytävällä äänellä.
”Mistäkö puhun? Puhun lapsesta, jota sinä pidät vain seurauksena, kostona syntisistä teoista. Saamari sentään, hauku minua heitukaksi, mutta pidä poikani erossa tästä”, Ann jurputti.
”Mistä helvetistä minä olisin tiennyt äpärästäsi?” Mary kivahti.
”Tom ei ole mikään huoranpenikka! Se, että sinä menit ja hyppäsi sänkyyn jonkun tuntemattoman miehen kanssa ja sait isättömän lapsen, ei jumalauta ole minun vikani! Turha syyllistää minua omista virheistäsi! Sinä tässä olet äpärän synnyttänyt, enkä minä, se on varmaa!” Ann kiukkusi, mutta vaikeni sitten äkisti. Hänen mieleensä palautui kunnolla tarina, jonka Anamaria oli kertonut hänelle hieman sen jälkeen, kun hän oli saapunut Karibialle.

”Kuten kaikki tietävät, kapteeni Garter oli aikoinaan koko Karibian meren nuorin kapteeni. Hän sai laivansa jo 13-vuotiaana isänsä kuoltua. Muutamassa vuodessa hänestä tuli myös pelätyin kapteeni. Itse asiassa hän oli sitä siihen asti, kunnes Black Pearl ilmestyi näille vesille”, Anamaria kertoi. Ann nyökkäili hänelle kiinnostuksen merkiksi ja odotti innolla jatkoa.
”Hieman yli 20-vuotiaana hän synnytti pojan, jonka nimeksi tuli Kelsey. Kukaan ei tiedä, kuka on pojan isä, eikä kapteeni Garter suostu sitä kertomaan. Hänen mukaansa Kelseyn isä kuoli, ennen kuin poika edes syntyi, eikä tästä sen takia kannata edes puhua”, nainen jatkoi selittämistä. ”One-eye Joe on myöskin merirosvokapteeni. Garter ryösti hänen laivansa monia vuosia sitten, ja kun Yksisilmä ei suostunut purjehtimaan hänen lippunsa alla, hän upotti sen. Yli puolet Yksisilmän miehistöstä hukkui, mutta mies itse pelastui kuin ihmeen kaupalla. Itse hän väittää ratsastaneensa delfiinin selässä jonnekin rannikolle.”
”Kuulostaa todella uskottavalta”, Ann mutisi..
”Joka tapauksessa hän selvisi ja vannoi kostoa Garterille. Se hetki koitti, kun Garter kaksi vuotta sitten purjehti Tortugaan noutamaan kapteeni Hookin aarteen luokse vieviä ohjeita. Hän oli kuullut, että ne olivat eräällä miehellä Tortugassa ja oli päättänyt mennä hankkimaan ne itselleen”, Anamaria jatkoi tarinaa.
”Mikä ihme siinä kapteeni Hookissa oikein vetää kaikkia puoleensa?” punapäinen nainen kummasteli ääneen.
”Se on jo toinen tarina”, Anamaria vastasi hänelle. ”Myös Yksisilmä oli Tortugassa samaan aikaan. Jotenkin hän sai napattua Kelseyn kiinni ja teurasti pojan Garterin silmien edessä. Hän pääsi pakoon, ja Garter on etsinyt häntä siitä päivästä lähtien.”


Mary Garter oli vihdoin saanut kostonsa ja tappanut itse One-eye Joen. Silti Ann oli varma, että asia oli yhä arka. Hän tiesi menneensä liian pitkälle, sillä äitiä ei pitäisi muistuttaa lapsensa menettämisestä, eikä taatusti haukkua kuollutta lasta äpäräksi.
”Mary… minä… en tarkoittanut. Olen pahoillani”, Ann sanoi nopeasti toivoen aidosti anteeksiantoa. Hämmästyksekseen hän huomasi toisen naisen silmissä kimaltavan kyyneleitä.
”Kukaan ei loukkaa lastani”, Mary sanoi. ”Kukaan ei loukkaa sinunkaan lastasi.”

Ann nyökkäsi vaitonaisena. Hänestä tuntui, että sillä hetkellä hän ymmärsi Marya paremmin kuin oli koskaan ymmärtänyt tai tulisi tämän jälkeen ymmärtämään.
”On Kelseyn kuolinpäivä…” Mary jatkoi tuijottaen tuoppiinsa. Ann nojautui hieman eteenpäin ja laski kätensä toisen naisen käsivarrelle. Siinä oli siis syy, miksi Mary oli erehtynyt takaisin rommin pariin.
”Olen pahoillani. En voi kuvitella mitään kamalampaa kuin oman lapsen menettäminen”, Ann sanoi.
”Älä siis menetä häntä. Ja pidä kiinni isästä. Hänellä on taipumusta karata paikalta”, Mary sanoi ja vilkaisi tiskille, missä Jack jutteli innokkaasti Willin kanssa.
”Mitä tarkoitat? Sitä, kun hän vei aarteesi?” Ann kysyi. ”Tilanne on kuitenkin vähän eri… minulla ei ole omaisuutta, mitä Jack voisi ryöstää. Hän on ehkä toivottoman lapsellinen, mutta en usko, että hän jättäisi minua ja Tomia.”
”Vähät minua parista kultakolikosta”, Mary tuhahti jokseenkin humalaisella äänellä. Ann pohti, kuinka monta tuoppia nainen oli ehtinyt juoda, ennen kuin hän oli saapunut paikalle Jackin ja Willin kanssa. ”Jack vei minulta jotain paljon arvokkaampaa.”

Punapäinen nainen tuijotti toista järkyttyneenä. Mikä muka olisi merirosvolle arvokkaampaa kuin kulta? Niinpä niin, ei yhtään mikään. Koska Ann oli nainen, hän kuitenkin osasi ajatella asiaa siten, että Mary oli ensisijaisesti myös nainen, eikä suinkaan merirosvo. Ja tässä ajassa naisella oli jotain, mikä oli arvokkaampaa kuin suurinkaan rahasumma.
”Et kai sinä tarkoita…?” Ann ei kyennyt päättämään lausettaan. Hän ei yksinkertaisesti halunnut kuulla totuutta, mutta oli silti kyltymättömän utelias. Totuuden kuuleminen auttaisi häntä varmasti ymmärtämään Marya paremmin, mutta samalla se voisi rikkoa liikaa. Olisi ehkä viisainta paeta paikalta ja ennen kaikkea viedä Jack mahdollisimman kauas.

Ann tiesi, että hänen ajatuksensa olivat puhtaasti itsekkäitä, mutta hän halusi pitää perheestään kiinni hinnalla millä hyvänsä. Nyt hän tunsi, että häneltä vedettiin mattoa alta. Hän ei ollutkaan niin ainutlaatuinen kuin oli kuvitellut… ja jos Jack saisi tietää… Mitä silloin tapahtuisi?

”Älä näytä noin typerää ilmettä”, Mary ärähti.
”No, sinähän pidät minua typerä heitukkana, mitä muuta voit olettaa”, Ann sähähti takaisin. Nyt hänen äänessä oli myös hitunen pelkoa. Aiemmin Mary ei ollut ollut suoranainen uhka, mutta nyt Ann oli varma, että naisesta voisi muodostua sellainen.
”Sinä olet nainen ja tiedät kyllä, mistä puhun. Kyllä, minäkin olen ollut typerä humalainen heitukka, mutta sen ansiosta sain jotain, mitä rakastin enemmän kuin mitään muuta. Ja äitinä ymmärrät kyllä, mistä puhun”, Mary sanoi. Nyt Ann oli varma, että Mary oli kumonnut muutaman tuopin liikaa. Viimeiseksi tämä nyt olisi hänelle käynyt avautumaan selvänä.
”Anamarian mukaan Kelseyn isä on kuollut…” Ann sopersi.
”Mukava tarina, jonka sepitin kostoksi. Mies on valitettavan elävä edelleen”, Mary tuhahti.
”Aiotko sinä kertoa hänelle?” Ann kysyi. Nyt hänen sydämensä jo jyskytti rintaa vasten pakahduttavan kovaa. Hän näki, kuinka hänen pieni perheidyllinsä pirstoutuisi palasiksi, kun Jack saisi tietää totuuden Marysta. Kenties Jackilla oli tunteita naista kohtaan, mutta mies oli vain luovuttanut, koska Mary esitti niin kovaa… ja jos totuus paljastuisi, niin ehkä Jack palaisi vanhan heilansa luokse… ja… ja… kaikki oli aivan liian kamalaa!
”Mitä se hyödyttäisi? Ei hän välittänyt silloin, miksi nytkään. Hän on petturi ja karkuri”, Mary sanoi ja kumosi loput rommit tuopista kurkkuunsa.
”Eihän hän tiennyt!” Annin oli pakko puolustaa Jackia, vaikka tilanne vaikuttikin pahalta. Sillä hetkellä olisi varmasti ollut viisaampaa haukkua mies maanrakoon. ”Hän olisi taatusti huolehtinut Kelseystä yhä hyvin kuin Tomista nyt.”
”Niin, ehkä hänen pitäisikin tietää, ettei Tom ole se, jolle perintö kuuluisi. Pearlin olisi kuulunut periytyä Kelseylle, Tom ei ole esikoinen”, Mary totesi mietteliäästi.
”Mutta ehkä on kuitenkin parempi, ettei Jack tiedä… Kelsey kuoli jo vuosia sitten, ja sinä olet kantanut surua koko ajan. Jack musertuisi, jos tietäisi, mitä on menettänyt”, Ann sanoi nopeasti.

Pöytään laskeutui jälleen hiljaisuus, kun naiset tuijottivat toisiaan. Mary huitaisi kyyneleet vihaisesti pois silmistään, mutta Ann katsoi toista silmiään räpäyttämättä. Kumpikaan ei tiennyt, mitä olisi tehnyt, sillä heidän sisällään velloivat vahvat ja hallitsemattomat tunteet. Mary oli yhä täynnä vihaa ja katkeruutta, josta hän ei osannut päästää irti, vaikka olisi halunnutkin. Ann puolestaan taisteli pelkoaan vastaan. Hän ei tiennyt, miten olisi voinut estää Marya tuhoamasta kaikkea, mutta hän tiesi olevansa valmis taisteluun. Mary ei veisi Jackia häneltä ja Tomilta. Kelsey oli kuollut, mutta Tom eli yhä, joten nuoremmalla pojalla oli oikeus onneen ja isään. Ann ymmärsi kyllä Marya, mutta ei ollut valmis sen takia uhraamaan omaa onneaan.
”Minusta saattaisi olla hauskaa nähdä hänen musertuvan”, Mary hymähti viimein.
”Sinusta näkyy kilometrin päähän, ettet tarkoita tuota. Jack on onnellinen nyt, hänellä on perhe. Äitinä sinun tulisi ymmärtää, että jos muserrat Jackin, hänen lapsensa siitä kärsii vielä enemmän”, hän selitteli hätäisesti pohtien samalla, pitäisikö hänen kumauttaa kovalla tuopilla Marya päähän ja paeta paikalta Jackin kanssa mahdollisimman nopeasti, ennen kuin naiskapteeni tokenisi iskusta. Ja sitten hän voisi pitää huolen siitä, etteivät Jack ja Mary enää koskaan kohtaisi toisiaan.
”Olet yhtä heikko kuin kuvittelinkin. Roikut epätoivoisesti miehessä ja käytät lastasi verukkeena”, kuului Maryn omahyväinen vastaus.
”Mitä sitten itse teet? Roikut samassa miehessä ja käytät lastasi samalla tavalla verukkeena… Ainoa ero on, että sinä roikut miehessä vihasta ja katkeruudesta ja lapsesi on kuollut. Minä kuljen hänen kanssaan rakkaudesta ja lapseni on elossa. Tomilla on oikeus isäänsä!”
”Sanoinko minä, ettei ole? Kelseylläkin olisi ollut”, Mary väitti.
”Sinä veit itse häneltä sen oikeuden, mutta Tomilta et riistä isää”, Ann puolustautui.
”Oletko sinä kaheli? Luuletko, että tapan Jackin tai jotain?” Mary äyskäisi ja tuijotti nuorempaa naista. Sitten hänen katseensa kirkastui. ”Ei, sinä olet mustasukkainen. Kuule, minä en Jackia ottaisi vaivoikseni, vaikka hän rukoilisi sitä. Hän on yhä pikkupoika, joka karkaa ensimmäisen kiinnostavan hameenhelman perään, saat huomata sen vielä, mutta ne helmat eivät ole minun.”

Ann tunsi punastuvansa, eikä sanonut mitään. Hän kumosi itsekin rommin kurkkuunsa. Se poltteli ilkeästi ja sai hänet yskimään, mikä vain lisäsi punaa hänen poskillaan. Että hän olikin osannut nolata itsensä. Nyt Marylla oli oikea syy naureskella hänelle aina tilaisuuden tullen! Ja lisäksi toinen nainen oli laskenut Annin harteille kamalan salaisuuden, jonka kanssa hän joutuisi elämään. Ann ei koskaan voisi kertoa Jackille totuutta, vaikka miehellä olisikin oikeus tietää se. Hän oli varma, että tieto murskaisi Jackin sydämen. Kovalta vaikuttava merirosvo rakasti lapsia ja olisi varmasti rakastanut myös Kelseytä, jos olisi vain saanut tilaisuuden olla tälle isä. Elämä todellakin oli epäreilua, se ei ollut menneisyydessä yhtään sen helpompaa kuin 2000-luvullakaan.

”On varmaan parempi, että minä lähden”, Ann sanoi ja nousi pöydästä. Samassa Jack ja Will palasivat hänen luokseen, sillä rauha näytti vihdoin laskeutuneen. ”Mennään johonkin toiseen kapakkaan, Jack. Täällä on liian ahdasta”, Ann ilmoitti miehille kiireesti ja lähti suuntaamaan ovelle. Nämä heilauttivat kättä Marylle ja seurasivat punapäätä.

”Hei, Sparrow!” Mary huudahti, kun he olivat ovella, ja kohottautui parempaan asentoon. Annin käsi tuntui halvaantuvan oven kahvalle, ja hänen sydämensä jätti yhden lyönnin välistä.
”Mennään nyt”, nainen sanoi voimattomalla äänellä, mutta Jack oli jo kääntynyt ympäri ja katsoi Marya odottavasti.
”Pidä kiinni siitä, mitä sinulla on. Jos aiheutat surua vaimollesi tai pojallesi, vastaat siitä henkilökohtaisesti minulle”, Mary ilmoitti ja nousi pöydästä marssien tiskille tuoppi kourassaan.

Helpottuneena Ann kiskaisi oven auki ja astui kirkkaaseen päivänvaloon, joka sokaisi hänet hetkellisesti. Mary oli päästänyt irti katkeruudestaan ja antanut siunauksensa Annin ja Jackin suhteelle. Ei sillä, että Ann olisi naiselta mitään siunausta kaivannut, mutta nyt hän saattoi hengittää vapaammin. Mary ei selvästikään aikonut kertoa Jackille, vaan veisi totuuden hautaansa asti.

Ei kommentteja

Kiitos palautteestasi!