Ficcikirjasto

Jane istui pienen pöydän ääressä Tomin tutkiessa vanhoja puuleluja lattialla. Poika rakasti Anamarian luona käymistä, koska siellä sai aina hyvää (ja tuoretta) ruokaa ja naisella oli erilaisia leluja kuin mitä Tom oli vanhemmiltaan saanut. Nytkin hän oli uppoutunut suureen seikkailuun, jossa puu-ukkeli oli maailman suurin merirosvo.

Naiset sen sijaan keskustelivat Pearlin kuulumisista sekä Tortugan tapahtumista. Janesta oli edelleen kummallista, että Anamaria oli päättänyt jäädä isänsä luokse, ja vielä kummempaa oli, ettei tämä ollut palannut merille edes isänsä kuoleman jälkeen.
”Minä viihdyn täällä”, Anamaria vastasi. ”Kaupan pitäminen pitää minut leivässä kiinni paremmin kuin Jackin merirosvoilut.”
”Mutta meri? Etkö muka kaipaa sitä?” Jane intti.
”Merihän on koko ajan vain muutaman sadan metrin päässä”, Anamaria hymähti.
”Tiedät, etten tarkoittanut sitä!”

Anamaria pysyi kuitenkin kannassaan, vaikka Jane yritti kuinka paljon tahansa puolustella merillä oloa. Heidän näkökantansa olivat erilaiset, eikä siitä päässyt mihinkään. Ennen Jackin miehistöön liittymistä Anamaria oli asunut Tortugassa ja hänellä oli ollut vain pieni vene (jonka Jack oli vienyt), eikä muuta. Hän kuului tähän kaupunkiin jopa tiiviimmin kuin merille.

Vaikka mustaihoinen nainen ei merille kaivannutkaan, hän oli kuitenkin kiinnostunut kaikista Pearlilla seilaavista. Jane kertoi miehistön tempauksista ja Tomin koiruuksista pitkän aikaa, ennen kuin hän pääsi senhetkiseen tilanteeseen.
”Hmmm, Will, muistan hänet kyllä”, Anamaria totesi. ”Hän ja Jack halusivat aikoinaan pelastaa yhdessä sen nirppanokkaisen hienostotyttösen.”
”Elizabethin”, Jane totesi saaden toisen naisen nyökkäämään. Hieman vaivautuneena hän kertoi sen, mitä tiesi Willin ja Lizin tilanteesta ja vielä vaivaantuneempana hän kysyi Anamarialta, miten miesten kanssa oikein pitäisi toimia.

No, totuus oli, ettei Anamarialla ollut juuri sen enempää kokemusta miehistä kuin Janellakaan. Kumpikin heistä oli ollut poikatyttöjä, jotka olivat oppineet selviytymään miesten maailmassa vain olemalla vähintään yhtä kovia. Miehiä saattoi pitää ystävinä, mutta oli vaarallista päästää heitä lähemmäs, mikäli ei halunnut naimisiin… tai kun merirosvojen maailmassa elettiin, kohtalo oli yleensä vielä pahempi; miehen äpärän synnyttäminen ja hylätyksi tuleminen. Sellaisella naisella ei useinkaan ollut kovin paljon vaihtoehtoja. Ne naiset tarjosivat itseään yhä uusille miehille joka ilta Tortugan kaduilla ja kapakoissa. Ne naiset saattoivat myös surmata lapsiaan.
”Hmph, Annilla on käynyt tuuri, että hän sattui antautumaan koko Karibian ainoalle kunnolliselle merirosvolle”, Jane tuhahti.
”Aika riskipeliä se silti oli. Veljesi on pyörittänyt monia naisia”, Anamarian oli kuitenkin pakko huomauttaa.
”En halua tietää siitä mitään”, Jane sanoi nopeasti. Oli asioita, joista ei yksinkertaisesti puhuttu.
”Mutta minä haluaisin tietää, miksi sinä kyselet miehistä”, Anamaria sanoi siihen ovelasti saaden yllätyksekseen Janen jopa punastumaan hieman.

Meni vielä pitkään, ennen kuin Anamaria sai Janesta irti yhtään mitään. Jane oli kuitenkin tullut paikalle osaksi siksi, että voisi puhua jonkun järkevän kanssa, joten lopulta hänen oli pakko kertoa, mitä oikein oli tapahtunut. Hän puhui hyvin matalalla äänellä, sillä hän ei halunnut Tomin kuulevan mitään.
”Äiti on sanonut, ettei seulassa saa supattaa”, Tom huomautti kuitenkin.
”Äitisi on liikaa sääntöjen perään”, Jane mutisi, mutta hymyili sitten. Tom oli hyvin herttainen muistutellessaan muita säännöistä, silti poika väitti aina, ettei ollut mistään säännöistä kuullutkaan, jos oli jäänyt kiinni jostain luvattomasta.

Anamaria kävi hakemassa palan kakkua Tomille, joka ryhtyi syömään sitä innokkaasti unohtaen täysin naisten supattelun. Sitten hän jatkoi leikkiään tyytyväisenä, jolloin Jane sai taas mahdollisuuden jatkaa juttuaan.

Mustaihoinen nainen nyökytteli toiselle, eikä hetkeen sanonut mitään. Hän ei suoraan sanottuna oikein tiennyt, mitä olisi sanonut. Sen verran hänkin tajusi, että Jane oli vaarallisilla vesillä, koska kyseessä oli ihastuminen mieheen ja mies oli vielä naimisissa. Tosin vaikutti siltä, että Will oli jättänyt vaimonsa, mutta mistä miehistä varmasti tiesi. Toisaalta, jos Will oli oikeasti kiinnostunut Janesta ja oli jättänyt vaimonsa, saattaisi Janella olla edessään samanlainen tulevaisuus kuin Annilla… eikä se Anamarian mielestä ollut yhtään hullumpaa. Will olisi varmasti hyvä mies, kun saisi rinnalleen vain oikeanlaisen naisen.

Lopulta Anamaria selosti Janelle sekavat ajatuksensa. Ne eivät juurikaan helpottaneet tilannetta, sillä Jane oli ajatellut tuota kaikkea itsekin. Tilanne ei ollut helppo, eikä hän tiennyt, mitä tehdä. Hän oli kuitenkin tajunnut olevansa samalla tavalla heikko kuin muutkin naiset. Jonain päivänä jokainen heistä kohtaisi miehen, jota ei voinut vastustaa… ja silloin tuo heikkous paljastui. Valitettavasti Jane tunsi valtavaa halua antautua heikkoudelleen.
”Tee sitten niin”, Anamaria sanoi. ”Elämä on lyhyt ja sinä olet hukannut siitä jo paljon. Kai sinullakin on oikeus onneen ja omiin valintoihin?”
”En halua, että päädyn yhdeksi naiseksi tänne”, Jane jupisi.
”Et sinä päädy. Minä huolehdin siitä kyllä, jos huonosti käy… mutta en usko, että käy.”
”Ehkä sinä olet oikeassa…” Jane mutisi. Ei siksi, että Anamaria olisi varmasti ollut oikeassa, vaan siksi, että hän halusi uskoa onneen ja hyvään tulevaisuuteen. Ensimmäistä kertaa elämässään hänestä tuntui, että hän halusi jakaa elämänsä jonkun miehen kanssa. Sillä hetkellä hän alkoi uskoa siihen, etteivät kaikki miehet olleet pettureita ja pukkeja.

Silti pieni ääni Janen päässä kuiskaili, että Willillä oli kuitenkin petturin sydän… olihan mies yhä naimisissa.

~o~

Aika tuntui matelevan eteenpäin, kun Elizabeth vaelteli suuressa kartanossaan. Willin lähdöstä oli jo hyvän aikaa, joten hän oli varma, että mies oli ehtinyt ainakin Tortugaan saakka. Koko tuon ajan Elizabeth oli käyttänyt pohtiessaan suhdetta mieheen päivisin… ja nauttien lihan iloista iltaisin. Välillä hän tunsi olevansa hirviö, mutta välillä taas hän oli onnellisin ihminen maailmassa. Suoraan sanottuna hän ei ollut elänyt todella pariin viimeiseen vuoteen, mutta James oli antanut hänelle jälleen elämän. Ja silti hän yhä sisimmässään rakasti Williä… miestä, joka ei voinut antaa hänelle enää mitään.

Niin, Elizabeth sai Jamesilta rakkautta ja hellyyttä yllin kyllin. He myös kävivät pitkiä ja sivistyneitä keskusteluja, Will puolestaan halusi aina enemmänkin vitsailla. Toisaalta Liziä ärsytti Jamesin vakavamielisyys, mutta tämän vasta paljastunut älykkyys oli suorastaan kiihottavaa. Ei, Elizabeth ei osannut valita oikean ja väärän väliltä, koska niiden erot olivat haipuneet unholaan viime viikkojen aikana. Oli vain kaksi miestä, joilla oli erilaisia ominaisuuksia… ja Elizabeth olisi halunnut ne kaikki.

Jälleen kerran hänen ajatuksensa keskeytyivät, sillä hän tunsi yhtäkkiä vatsansa kääntyvän ylösalaisin. Yllättävä pahoinvoinnin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen ja pakotti hänet istuutumaan. Hän painoi käden suunsa eteen ja tunsi, kuinka kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Kun tilanne alkoi valjeta hänellä, hän nousi nopeasti jaloilleen ja lähti juoksemaan kohti käymälää ehtiäkseen ajoissa.

Puolta tuntia myöhemmin Elizabeth istui olohuoneessa ja joi toista teekupillistaan. Hänen olonsa alkoi tuntua hiljalleen paremmalta, mutta häntä huolestutti. Palvelustyttö hyöri hänen ympärillään ja kyseli yhä uudestaan, pitäisikö kutsua lääkäri paikalle. Liz vastusti ajatusta ja väitti vain syöneensä jotain sopimatonta ja että paha olo oli jo menossa pois.
”Sitten minun täytyy puhua kokille emännän puolesta. Ruokakomero pitää tarkistaa, ettei vain jotain olisi mennyt piloille”, palvelustyttö sanoi.
”Se voi olla hyvä ajatus”, Elizabeth sanoi. ”Ehkä sinun pitäisi tehdä niin.”

Tyttö nyökkäsi. Hän täytti vielä kerran emäntänsä kupin ja asetteli huovan tämän päälle paremmin. Sitten hän kiirehti keittiöön viemään viestiä, että ruokakomero tyhjennettäisiin ja kaikki ruuat tutkittaisiin. Olihan häpeä, että emäntä oli päässyt sairastumaan pilaantuneen ruuan takia. Sitä ei missään nimessä saisi tapahtua toistamiseen.

Elizabeth katseli tytön poistumista ja pohti omaa oloaan. Hän ei mielestään ollut tehnyt mitään tavallista poikkeavaa, mutta kaipa hän oli voinut oikeasti syödä jotain pilaantunutta tai sitten hän oli saanut jonkin taudin kaupungilla kulkiessaan. Mistäpä sitä tiesi? Toisaalta hänen olonsa muuttui koko ajan paremmaksi, joten tuskin hän oli ainakaan vakavasti sairas. Palveluskunta tuntui olevan enemmän huolissaan hänestä kuin hän itse. Hän tiesi, että jos sana kiirisi hovimestarin korviin, hän ei välttyisi lääkäriltä millään konstilla. Se mies oli luvannut hänen isälleen huolehtia hänestä mahdollisimman hyvin ja hoiti tehtävänsä turhankin tunnollisesti.

Nainen huokaisi raskaasti ja sulki silmänsä. Elämä ei ollut mennyt, niin kuin hän oli kuvitellut. Tosin hän oli nainut miehen, josta oli unelmoinut jo 8-vuotiaasta asti, mutta sitä ennen kapteeni Jack Sparrow oli sotkenut hänen ajatuksensa… ja nyt kuvernööri James Norrington tunkeutui niihin jatkuvasti. Miksei hän voinut vain olla kunniallinen nainen, joka omistaisi koko elämänsä yhdelle miehelle?

Kenties Elizabethilla oli petturin sydän, eikä hän siksi ollut ansainnut onnea Willin rinnalla. Hän ei tiennyt, miten hyvittäisi käytöksensä miehelle, jos tämä vielä joskus palaisi. Toisaalta hän ollut enää varma, halusiko Willin vai Jamesin, mutta jos Will tulisi takaisin, ei hänelle jäisi vaihtoehtoja. Hän oli naimisissa Willin kanssa, eikä hän nyt sentään leskeksi toivonut jäävänsä.