Ficcikirjasto

Jack, Ann ja Will kulkivat pitkin Tortugan vilkkaita katuja, jotka olivat vain vilkastuneet entisestään, kun aurinko oli alkanut painua mailleen. Muutama vuosi sitten Ann ja Jack olivat keränneet kummastuneita katseita osakseen, sillä kukaan ei ollut tottunut näkemään kapteeni Jack Sparrow’ta yhtä iltaa pidempää saman naisen seurassa. Nykyisin kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt heihin erityisempää huomiota. Eivät he jatkuvasti Tortugassa majailleet, mutta riittävän usein, jotta ihmiset tunnistivat heidät.

Will ja Jack olivat kumonneet illan aikana useamman tuopin, vaikkei moinen käytös ollutkaan nuoremman miehen tapaista. Nyt miehet lauleskelivat merirosvolauluja ja huojuivat kohti satamaa Annin kävellessä perässä hymy huulillaan. Sillä hetkellä häntä ei todellakaan huvittanut valittaa Jackin humalatilasta (niin kuin hän oli monesti tehnyt Tomin syntymän jälkeen), vaan hän tyytyi nauttimaan ilmapiiristä ja miesten hölmöistä jutuista.

Tortuga oli varsinainen räkälöiden paratiisi. Kun 2000-luvun nainen katsoi ympärilleen, hänestä näytti, että tuohon pieneen kaupunkiin oli kasattu ainakin parinkymmenen huonomaineisen kaupunginosan lähiöräkälät. Asiakaskuntakin oli melko samanlaista, joskin osittain vielä pahempaa. Näiltä juopoilta puuttui hampaiden ja käytöstapojen lisäksi sormia, varpaita, silmiä, käsiä, mitä nyt vain kuvitella saattoi. Lisäksi heidän tarinansa pieksivät kuusi nolla hurjimmatkin kalajutut, jotka Ann oli elämänsä aikana kuullut. Siitä huolimatta Tortugassa oli ripaus suomalaista lähiöräkälätunnelmaa, eikä siellä voinut olla tuntematta koti-ikävää.

Ann oli jo ajat sitten oppinut elämään sen totuuden kanssa, ettei pääsisi enää takaisin entiseen elämäänsä. Hän oli kehitellyt asiasta lukemattomia teorioita, mutta yksikään niistä ei vienyt häntä lähemmäs totuutta. Hän ei koskaan saisi tietää, mitä hänelle oli tapahtunut. Pyöräonnettomuudesta hän oli varma, mutta sen jälkeen… Niin mitä sen jälkeen? Ei pyörällä kolaroiminen ketään sinkauttanut ajassa taaksepäin, joten jotain muutakin oli taatusti tapahtunut. Joskus Ann epäili makaavansa vihanneksena sairaalassa ja että hänen aivonsa olivat tuottaneet koko seikkailun pitääkseen hänet järjissään. Tai ehkä hän oli mielisairaalassa elämässä hullua unta, eikä häntä kyetty enää parantamaan, joten jopa lääkärit antoivat hänen elää kuvitelmissaan. No jaa, niin tai näin, Karibialla hän oli ollut jo pitkän aikaa, eikä siitä päässyt mihinkään.

Nainen tiesi, että hänen elämänsä oli tässä ja nyt. Hänestä ei koskaan tulisi yliopistokoulutuksen saanutta arvostettua akateemista naista, joka eli uraputkessa, oli naimisissa ja harkitsisi lapsen hankkimista vasta kolmenkympin kieppeillä. Sen sijaan hän oli piraatin avovaimo (käsite, joka tosin oli tässä ajassa täysin tuntematon), jolla ei ollut koulutusta, mutta joka oli parikymppisenä saanut ensimmäisen ja viimeisen lapsensa. No, kuulostiko se muka kamalalta? Jack tarjosi leivän pöytään ja huolehti heistä muutenkin… ja sitä paitsi Ann rakastui mieheen vain vuosi vuodelta enemmän. Turha hänen oli siis valittaa menettämistään asioista. Paljon terveempi ratkaisu oli keskittyä siihen, mitä hänellä oli ja nauttia siitä.

Kaikesta huolimatta Ann oli kirjoittanut kokemuksistaan päiväkirjaa jo jonkin aikaa. Häntä kutkutti ajatus, että tulevaisuudessa joku löytäisi sen ja ihmettelisi, mistä oli kyse. Ehkä häntä pidettäisiin hulluna, mutta toisaalta hän oli henkilökohtaisesti todistanut aikamatkailun (ainakin yhteen suuntaan) olevan mahdollista, joten ehkä hänen muistiinpanoistaan olisi jollekulle hyötyä. Ja historioitsijatkin saisivat tietää, millaista oli elää merirosvon puolisona. Toisaalta Annin mielessä oli käynyt, että hänen päiväkirjansa saattaisi muuttaa tulevaisuutta. Sen verran hän oli kirjoja ja sarjakuvia lukemalla oppinut, että aikamatkalla ei koskaan saanut muuttaa menneisyyttä, ettei muuttaisi tulevaisuuttakin tai nykyisyyttä, miten nyt asian halusi ilmaista. Annille kun menneisyys oli nykyisyyttä. Joka tapauksessa pahimmillaan naisen päiväkirja voisi muuttaa asioita niin paljon, että jostain syystä hänen vanhempansa eivät koskaan tapaisi, eikä hän itse koskaan syntyisi, eikä silloin tätä kaikkea tapahtuisi ollenkaan.

Ajatus alkoi tuntua liian monimutkaiselta. Ann pyöritti hetken ajan päätään ja tiesi juoneensa itse ihan tarpeeksi rommia, vaikkei ollutkaan kaatanut sitä kurkkuunsa samaa tahtia kuin miehet. Oli aivan turha alkaa ajatella aikamatkailun kiemuroita, koska sillä tavoin sai vain aivonsa sekaisin. Ei tavallinen ihminen voinut ymmärtää asioita, joista tiedemiehetkään eivät olleet ottaneet selvää.

Samassa nainen kiinnitti huomiota, etteivät miehet enää kulkeneetkaan hänen edellään. Mihin ihmeeseen kaksikko oli ehtinyt karata? Ann katseli ympärilleen, muttei nähnyt vilausta kummastakaan. Omituista.

Koska joukkio oli ollut menossa satamaan, Ann päätti varmuuden vuoksi jatkaa matkaa siihen suuntaan. Kenties hän oli ajatuksissaan kulkenut niin hitaasti, että miehet olivat huomaamattaan jättäneet hänet taakseen ja ehtineet jo satamaan asti. Toisekseen, vaikkeivät miehet siellä olisikaan, ennemmin tai myöhemmin heidän olisi pakko saapua, koska muuten he eivät ikinä pääsisi Pearlille.

Satamassa oli yhtä paljon, ellei jopa enemmän, vilskettä kuin pikkukaupungin keskustassa. Humalaisia miehiä ja säädyttömiä ilotyttöjä pyöri joka paikassa. Ann katseli tarkasti ympärilleen, mutta ei vieläkään nähnyt toivottua näkyä. Huokaisten hän lähti kulkemaan sataman halki sinne, mihin he olivat aiemmin jättäneet soutuveneensä.

Vene oli edelleen paikoillaan, mistä saattoi helposti päätellä, että Jack ja Will eivät olleet saapuneet satamaan. He olivat tietysti poikenneet johonkin kapakkaan, eikä Ann ollut huomannut tapahtunutta, koska oli ajatellut muuta. Toivottavasti miehet nyt vain tulisivat satamaan, kun huomaisivat hänen kadonneen. Ann nimittäin tiesi melko turhaksi urakaksi lähteä etsimään kaksikkoa matkan varrelta… mutta jos he lähtisivät etsimään häntä päinvastaisesta suunnasta, hän saisi odotella veneen luona vielä pitkään.

”Ann, miksi sinä olet täällä yksin?” kysyi ääni, joka sai punapään niskavillat pystyyn. Hän pyörähti ympäri silmät salamoiden.
”Jane! Et voi olla tosissasi, että olet vieläkin maissa! Ja Tom mukanasi!” nainen raivosi, mutta madalsi sitten ääntään, kun huomasi pikkupojan nukkuvan Janen sylissä pää tätinsä hartiaa vasten. ”Täällä ei todellakaan ole turvallista.”
”No, itse asiassa ajattelin ensin, että olisimme jääneet Anamarialle yöksi, mutta sitten mieleeni tuli, että sinä ja Jack saisitte hermoromahduksen ja päätinkin palata Pearlille”, Jane selitteli kerrankin aidosti anteeksipyytävänä. ”Mutta mitä sinä täällä yksin harhailet?”

Ann mietti hetken, vastaisiko kysymykseen vai jatkaisiko Janen sättimistä. Koska Tom näytti kuitenkin vahingoittumattomalta, hän päätyi lopulta ensimmäiseen vaihtoehtoon.
”Onnistuin eksymään Jackista ja Willistä. Ilmeisesti he livahtivat johonkin kapakkaan, kun katsoin muualle”, hän totesi.
”Miehet”, Jane jupisi. Tosin hän ei olisi ikinä uskonut (no, myönnetään, että kuusi vuotta sitten hän olisi kyllä uskonut), että Jack jättäisi Annin yksin Tortugaan. Ann ei ollut maailman paras miekkailija harjoituksista huolimatta, joten naiselle olisi saattanut käydä hyvinkin huonosti.
”Sanopa muuta”, Ann tuhahti. ”Ehkä meidän pitäisi palata laivalle. Voimme lähettää muutaman miehen etsimään heitä.”
”Hmmm, olet varmaan oikeassa. Ei ole viisasta kanniskella Tomia täällä yhtään pidempää enää”, Jane vastasi ja jätti lisäämättä, ettei hän halunnut joutua huolehtimaan myös Annista, sillä tällä hetkellä oli kenties viisaampaa olla aloittamatta riitaa.

Vanhempi nainen aikoi juuri laskeutua soutuveneeseen ja pyytää Janea ojentamaan lapsen hänelle, kun uusi ääni keskeytti hänen aikomuksensa, eikä tämä ääni ilahduttanut häntä yhtään enempää kuin aiempikaan.
”Liikkumatta ellette halua päästä hengestänne!”

Hyvin hitaasti kumpikin naisista käänsi katseensa äänen suuntaan. Heitä tähtäsi piilukkopistoolilla mies, jonka Ann valitettavasti tunnisti, mutta Jane ei. Miehen hiukset olivat vaaleat ja niin sekaisin, ettei kampakaan olisi välttämättä enää pystynyt niihin. Hänen kasvonpiirteensä olivat hieman vanhentuneet ja hän pukeutui paremmin kuin ennen, mutta ei ollut epäilystäkään, että lyhyen matkan päästä naisista seisoi John… sama mies, joka oli yrittänyt ryöstää Jackin aarteen, raiskata Annin ja myöhemmin vielä siepannutkin naisen. Hänen rikostoverinsa oli kuutisen vuotta sitten päätynyt Davy Jonesin lokeroon, mutta Johnia Black Pearlin miehistö ei ollut koskaan tavoittanut. Ilmeisesti heidän olisi vain pitänyt yrittää kovemmin.

Jane analysoi tilannetta mielessään. Annin ilmeestä päätellen tämä oli tunnistanut miehen, mutta tuskin silti oli kyse ystävästä. Tilanne vaikutti melkoisen pahalta. Jane tiesi osaavansa sekä ampua että miekkailla, mutta hänellä oli Tom sylissään, eikä hän todellakaan voisi laskea nukkuvaa lasta maahan. Annilla oli kyllä pistooli ja miekka, mutta kuinka hyvin nainen pärjäisi tuota miestä vastaan? Miehen kasvoja koristi arpi, ja hän oli muutenkin sen näköinen, että hänellä oli kokemusta taisteluista. Ann ei kai koskaan ollut taistellut tosissaan, jos sanasotia Janen kanssa ei laskettu mukaan. Lisäksi Jane tiesi, ettei kukaan satamassa olija vaivautuisi auttamaan heitä, elleivät he tarjoaisi suurta rahasummaa… ja arvatenkaan kumpikaan heistä ei kanniskellut sellaista mukanaan.

”Mitä sinä haluat?” Ann kysyi ja kuulosti jopa hämmästyttävän rauhalliselta.
”Mitä luulisit?” Johnin vastaus kuului.
”Oli kyse mistä vain, et tule sitä saamaan. Painu helvettiin täältä ja jätä jo meidät rauhaan. Menetit Barkleyn, ei sinun kannata enää itseäsi tapattaa”, Ann jatkoi. Hänen sydämensä hakkasi rintaa vasten huolestuttavan nopeaa tahtia, mutta hän yritti pysytellä ulkoisesti rauhallisena, jotta John saisi vaikutelman, että itsevarmuuteen oli todella syytä.
”Muista, että minulla tässä on ase. Voin tappaa sinut koska vain”, John hymähti.
”Toki, muttet tekisi sitä, koska Jack pääsisi liian helpolla”, Ann yritti naurahtaa, mutta hänen äänensä alkoi muuttua hermostuneisuudesta kireäksi.
”Mistä on kyse?” Jane pisti väliin osaamatta hillitä kieltään.

Johnin katse siirtyi toiseen naiseen ja tämän sylissä olevaan poikaan. Kummassakin oli hämmästyttävää yhdennäköisyyttä hänen vihaamaansa mieheen. Kiero hymy syttyi nuorukaisen kasvoille, kun hän tajusi, mihin aarteeseen hän oli juuri työntänyt pistoolinsa. Hän oli huomannut vain Annin punaisena hehkuvat hiukset ja tunnistanut naisen varmasti tullessaan lähemmäs, mutta että hänen oli onnistunut astella pieneen perhekokoukseen. Täydellistä.

Ann näki miehen hymyn, eikä pitänyt siitä ollenkaan. Mitä tahansa John aikoi, niin Tomiin hän ei koskisi. Nopeasti Ann siirtyi seisomaan Janen ja Johnin väliin ja vetäisi oman pistoolinsa esiin. Hän oli ampunut sillä vain pari kertaa, mutta ei antanut sen tosiseikan häiritä. Hän puolustaisi perhettään hamaan hautaan asti.
”Älä ole typerä, Ann”, John lausui hitaasti. ”Jos ammumme molemmat, minä ehdin kuitenkin painaa liipaisinta ennen.”
Idiootti, olisit laukaissut heti, Jane kirosi mielessään, mutta kartoitti samalla pakenemismahdollisuuksia. Tuo mies ampuisi häntä taatusti selkään, jos hän yrittäisi juosten viedä Tomin turvaan, eikä veteen hyppääminenkään tuntunut kovin turvalliselta ajatukselta.

Seurasi painostava hiljaisuus. Jokunen satamassa olijoista vilkaisi heidän suuntaansa, mutta kukaan ei puuttunut tapahtumiin. Kaksintaistelut ynnä muut kahakat olivat arkipäivää Tortugassa, eikä niistä juuri jaksettu innostua… vaikkakin kapakkatappelut olivat suuressa suosiossa.

Ann tunnusteli pistoolinsa liipaisinta, mutta se ei liikahtanutkaan. Valitettavaa kyllä, ase oli ilmeisesti mennyt jumiin syystä tai toisesta. Nainen pohti kuumeisesti, miten onnistuisi hämäämään Johnia, sillä olisi kohtalokasta antaa miehen tietää totuus. Lopulta hän lähti hitaasti astelemaan kohti miestä. Hän piteli pistoolia toisella kädellään ja yritti toisella tarttua huomaamattomasti miekkaansa.

John katsoi Annia hetken hämmästyneenä, mutta ei liikahtanutkaan. Hän tähtäsi naista suoraan päähän yhä omahyväinen ilme kasvoillaan.
”Olet hullu”, hän totesi kylmästi.
”En vain pelkää sinua”, Ann vastasi. Samassa hän antoi pistoolin pudota maahan ja vetäisi miekkansa tupesta rynnäten samalla miestä kohti. John häkeltyi yllättävästä hyökkäyksestä sen verran, että ampui ohitse. Ehtimättä enää ladata pistooliaan uudestaan hän tempaisi myös miekkansa esiin ja torjui salamana Annin iskun. Naisen liikkeistä hän aavisti heti, ettei tämä ollut mikään mestarimiekkailija, joten säikähdyksestä selviäminen nopeutui huomattavasti.

Miekkojen kalina alkoi kerätä jo tapahtumalle yleisöä. Jane vilkuili ympärilleen ja päätteli, että nyt olisi hyvä hetki häipyä paikalta. Jack kyllä nostaisi metelin siitä, että hän oli jättänyt Annin kuolemanvaaraan, mutta Tomin suojeleminen tuntui tärkeämmältä sillä hetkellä.

John pisti merkille silmäkulmastaan, että Sparrow’n sukulaistyttö yritti karata. Hänellä ei ollut aikaa tuhlattavaksi Annin kanssa mittelöintiin. Kun heidän miekkansa lukkiutuivat toisiinsa, John tönäisi naista niin kovaa kuin suinkin, mutta ei jäänyt kuuntelemaan molskahdusta, vaan ryntäsi pakenevan Janen perään.
”Ottakaa se huoranpenikka kiinni, ennen kuin hän vie poikani!” John karjui, eikä mennyt kauaakaan, kun Jane oli jo ansassa kykenemättä puolustamaan itseään.

~o~