Luku 18
Kipeitä muistoja
Päivät tuntuivat lipuvan ohitse. Morsphoranin joutomaa oli jyrkkien rinteiden välissä kulkeva sola. Fran ei oikeastaan ymmärtänyt, miksi sitä edes sanottiin joutomaaksi. Se oli vehreä ja kaunis paikka kaiken kaikkiaan. Se oli myös kauppiaiden yleinen kulkureitti, joten siellä tapasi kulkijoita jatkuvasti. Viera itse luokitteli joutomaan kuolleeksi ja yksinäiseksi paikaksi, eikä Morsphoran ollut missään nimessä mitään sellaista.
Matka solan halki oli kuitenkin hyvin pitkä. Joukko sai kulkea osan matkaa erään kauppiaan vaunuissa, mutta siitä huolimatta heiltä kului miltei täydet viisi päivää päästä solan toiseen päähän. Nuo viisi päivää olivat olleet jossain määrin kiusalliset.
Fran tiesi jo, että jotain hänen ja Balthierin välillä oli muuttunut pysyvästi. Se ei ollut tapahtunut mitenkään yhtäkkiä. Tilanne oli vain liukunut nykyiselleen ilman, että sille oli pystynyt tekemään mitään. Kaikki oli tapahtunut niin hitaasti. Vai yrittikö hän vain selitellä asioita itselleen, koska oli helpompaa selitellä kuin tehdä jotain?
Joka tapauksessa myös muiden välillä oli nyt jotain. Vaan ja Penelo olivat edelleen ystävällisissä väleissä, mutta jokin vaivasi kumpaakin. Sama oli nähtävissä Ashen ja Baschin kohdalla. Balthier ja Basch sen sijaan tuntuivat vahvistaneen ystävyyttään. Tosin kumpikin oli varmasti kaivannut miespuolisia tovereita pitkään. Balthier oli matkustanut pelkästään Franin kanssa pari vuotta ja Basch.. no, miesparka oli virunut syyttömänä tyrmässä tuon saman ajan.
Fran kohautti olkiaan ja kumartui sytyttämään tulta juuri rakennettuun nuotioon. Kun liekit leimahtivat, hän nosti katseensa ja jäi tarkkailemaan ympäristöään. Heidän tulosuunnassaan näkyi pitkä, leveä ja poimuileva sola kaikessa kauneudessaan. Se alkoi peittyä illan hämäryyteen, mutta edes pimeys ei voinut poistaa paikan miellyttävyyttä. Asuinseuduksi Morsphoranista ei ehkä ollut – siellä ei juurikaan voinut viljellä mitään – mutta siitä huolimatta Fran viihtyi alueella.
Viera kääntyi puolittain ja vilkaisi suuntaan, johon he olivat menossa. Ikiaikaiset puut kohosivat niin korkeina, ettei näkyä pystynyt kunnolla käsittämään. Niiden lomasta lähti silta, joka todennäköisesti haarautuisi metsässä moniksi muiksi silloiksi. Fran ei ollut koskaan käynyt Salikametsässä, mutta hän pystyi helposti kuvittelemaan näkymän. Metsä ei ollut itsessään samanlainen kuin Golmoren viidakko, ei niin kostea ja rehevä, mutta taatusti yhtä vanha ja elinvoimainen. Siellä oli aikoinaan asunut vieroja.. ja vierat rakensivat kulkureittinsä vain yhdellä tavalla. Metsässä risteilisi puisia polkuja kuin siltoja.
Tuntuisiko Salikametsä kodilta? Fran saattoi jo helposti haistaa metsän. Se veti häntä vastustamattomasti puoleensa. Hän olisi halunnut jatkaa matkaa saman tien, mutta hän ymmärsi kyllä, ettei ollut viisasta lähteä vaeltamaan tuntemattomaan paikkaan yön pimeydessä. Oli parempi odottaa aamuun. Heidän oli päästävä Archadiaan ehjinä ja hyvinvoivina. Niin rauhalliselta paikalta kuin Salikametsä vaikuttikin, se saattoi olla hyvin vaarallinen. Olihan myös Golmoren viidakko kuin kuolemanloukku sille, joka ei tuntenut sen saloja. Jos ei tullut syödyksi tai myrkytetyksi hengiltä, saattoi itse syödä vahingossa jotain tappavaa. Luonto oli kaunis, mutta julma.
”Sanoinhan, että veisin sinut joskus sinne.”
Fran vilkaisi ilmapiraattia, joka istahti tulenloimuun hänen viereensä. Muut olivat kokoontuneet nuotion ympärille ja ryhtyneet valmistamaan illallista. Kukaan ei näyttänyt kuuntelevan heidän keskustelujaan, mutta koskaan ei voinut olla täysin varma.
”Niin sanoit”, viera totesi. Hän muisti kyseisen keskustelun hyvin.
”Kaksi päivää. Ei enempää”, Balthier sanoi lopulta.
”Minne me menemme sitten?”
”Nabradiaan Nabudikseen.”
”Matkustammeko Salikametsän kautta?” Fran kysyi selvästi innostuneena.
”Sen ylitse”, nuorimies vastasi ja lisäsi sitten: ”Voimme vierailla metsässä myöhemmin, jos todella haluat nähdä sen. Lupaan viedä sinut sinne vielä joskus.”
Tuosta hetkestä oli ainakin kaksi vuotta. Vieraa kylmäsi. Hän oli ollut tuolloin hyvin onnellinen. Kaikki hänen elämässään oli alkanut järjestyä. Vihdoin asioissa oli alkanut olla järkeä. Hän ei ollut vain elänyt, vaan hän oli todella elänyt. Olisipa tilanne ollut sama nyt.
Tuossa menneessä hetkessä oli ollut muutakin. Myös Balthierin täytyi muistaa se, vaikka ihmisten muisti oli varmasti jossain määrin rajallisempi kuin vierojen. Ihmiset muistivat joka tapauksessa merkitykselliset asiat erittäin hyvin.
Vain vähän myöhemmin he olivat lentäneet Salikametsän ylitse kohti Nabradiaa. Kaikki ei tosin ollut mennyt aivan suunnitelman mukaan, sillä Ba’Gamnan oli ilmestynyt Strahlille ja hyökkäyksellään pakottanut heidät lähtemään etuajassa. Mutta jos niin ei olisi käynyt, he eivät olisi koskaan nähneet Nabradiaa, eivätkä Nabudistakaan sen puoleen.
Fran tunsi ilkeän piston sydämessään. Hän vilkaisi Balthieria syrjäsilmällä. Kyllä vain, miehen kasvoilla oli jäykkä naamio. Tämä muisti.
Oli käynyt ilmi, että Balthierin äiti oli ollut kotoisin Nabudiksesta. Miehen äiti oli kuollut jo vuosia sitten, mutta tämän sukulaiset olivat todennäköisesti olleet elossa. Näitä he olivat lähteneet Nabradiasta etsimään ja olivat melkein löytäneetkin. Valitettavasti juuri silloin Archadia oli hyökännyt maahan ja lopulta tuhonnut sen täysin. Balthierin äidin puoleinen suku oli tapettu. Ketään ei ollut enää jäljellä. Ei ollut edes hautaa, jonka luokse palata.
Sinä taidat muistuttaa häntä pahoista asioista.
Ei se sitä ole. Kyse on paikoista, ei minusta, Fran tuhahti Esperille mielessään.
En olisi niinkään varma. Ehkäpä hän ei olisi ilman sinua edes eksynyt noihin paikkoihin ja tehnyt lupauksia paluusta.
Ole ystävällinen ja vaikene. Asia ei kuulu sinulle, viera komensi. Mateus oli turhan oma-aloitteinen. Fran oli käsittänyt, että Esperit olivat palvelijoita: hiljaisia ja nöyriä. Mateus oli kuitenkin kaikkea muuta kuin hiljainen ja nöyrä.
Voin vaieta, mutta totuus ei siitä miksikään muutu.
Tunne Esperin aktiivisesta läsnäolosta katosi, mutta Fran tiesi sen vaanivan jossain taustalla. Hänen oli hyvin vaikeaa sietää pientä, jatkuvaa tykytystä alitajunnassaan. Kaikista heistä kuudesta olisi voinut luulla hänen olevan tottunein käsittelemään Esperiä. Olihan hän elänyt suuren osan elämästään tuntien Metsän läsnäolon mielessään. Se oli kuitenkin ollut lempeää, hellää ja välittävää läsnäoloa. Mateuksen katkeruus oli mustaa ja ahdistavaa.
”Voimme vielä kääntyä takaisin ja kulkea toista tietä”, viera sanoi miehelle. Balthier loi häneen pitkän katseen.
”Ei. Aikaa ei ole tuhlattavaksi. Sodan uhka värjyy koko ajan lähempänä. Meidän on ehdittävä Archadiaan mahdollisimman pian. Jo nyt matkaan on kulunut päiviä ja vielä monia päiviä menee, ennen kuin olemme perillä”, ilmapiraatti vastasi. Mies yritti selvästi tavoitella keveyttä ääneensä, mutta epäonnistui siinä. Matka oli raskas Balthierille. Fran tiesi sen, muttei tiennyt, miten olisi voinut auttaa toista.
”Taidat olla oikeassa”, viera myönsi.
Fran ei itsekään ollut varma, palasiko Archadesiin mielellään. Kaupunki oli kyllä kaunis ja kaikkea, mutta hänen muistonsa paikasta eivät olleet niitä parhaita. Hänen muistonsa tohtori Cidistä. Miehessä oli samaa miellyttävyyttä kuin tämän pojassa, mutta siitä huolimatta tässä oli ollut jotain pelottavaa. Jotain, mikä oli työntänyt Frania kauemmas.
Viera muisti tunteneensa saman tunteen myös myöhemmin.
Mjrn.
Bergan.
Ihmisten valmistama nethisiitti. Toisaalta myös se hahmo, jonka he olivat nähneet värjyvän sekä Mjrnin että tuomarin lähellä. Fran tunsi ohimoitaan särkevän. Ihmisten valmistama kivi oli hallinnut Mjrniä. Balthier oli sanonut, että Bergan oli yhdistänyt kiven itseensä. Kivi oli hallinnut siis myös miestä.
Miten outo ja pelottava hahmo liittyi kuvioon? Oliko se ollut vain sattumaa? Fran ei voinut uskoa sitä. Heiltä oli jäänyt jotain huomaamatta. Se jokin oli hyvin tärkeää. Valitettavasti viera ei kyennyt yhdistämään hahmoa mihinkään aiemmin kokemaansa. Se oli hänen kokemuspiirinsä ulkopuolelta. Hän ei muistanut edes vierojen opeissa mainittavan mitään sen kaltaisista hahmoista. Oli aivan kuin sellaisia ei olisi pitänyt olla olemassa. Vierat tiesivät maailman historiasta niin paljon, että myös sellaisista hahmoista olisi pitänyt tietää.
Mutta oli olemassa myös kiellettyä tietoa. Salattua tietoa, joka kuului ainoastaan papittarille. Fran oli ollut pelkkä lisääntyjä – rooli, jota hän ei ollut koskaan itselleen pyytänyt. Ehkä hän ei vain tiennyt tarpeeksi.
Viera pudisti nopeasti päätään. Hän mietti nyt liikaa. Vastaukset olivat edessäpäin. Hänen täytyi vain odottaa siihen asti, että he pääsisivät niiden luokse. Draklorin laboratoriossa ne vain odottivat heitä. Sitä ennen oli turha kehitellä teorioita, jotka osoittautuisivat kuitenkin vääriksi. Oli parempi malttaa odottaa ja kerätä voimia tulevia taistoja varten.
Matka solan halki oli kuitenkin hyvin pitkä. Joukko sai kulkea osan matkaa erään kauppiaan vaunuissa, mutta siitä huolimatta heiltä kului miltei täydet viisi päivää päästä solan toiseen päähän. Nuo viisi päivää olivat olleet jossain määrin kiusalliset.
Fran tiesi jo, että jotain hänen ja Balthierin välillä oli muuttunut pysyvästi. Se ei ollut tapahtunut mitenkään yhtäkkiä. Tilanne oli vain liukunut nykyiselleen ilman, että sille oli pystynyt tekemään mitään. Kaikki oli tapahtunut niin hitaasti. Vai yrittikö hän vain selitellä asioita itselleen, koska oli helpompaa selitellä kuin tehdä jotain?
Joka tapauksessa myös muiden välillä oli nyt jotain. Vaan ja Penelo olivat edelleen ystävällisissä väleissä, mutta jokin vaivasi kumpaakin. Sama oli nähtävissä Ashen ja Baschin kohdalla. Balthier ja Basch sen sijaan tuntuivat vahvistaneen ystävyyttään. Tosin kumpikin oli varmasti kaivannut miespuolisia tovereita pitkään. Balthier oli matkustanut pelkästään Franin kanssa pari vuotta ja Basch.. no, miesparka oli virunut syyttömänä tyrmässä tuon saman ajan.
Fran kohautti olkiaan ja kumartui sytyttämään tulta juuri rakennettuun nuotioon. Kun liekit leimahtivat, hän nosti katseensa ja jäi tarkkailemaan ympäristöään. Heidän tulosuunnassaan näkyi pitkä, leveä ja poimuileva sola kaikessa kauneudessaan. Se alkoi peittyä illan hämäryyteen, mutta edes pimeys ei voinut poistaa paikan miellyttävyyttä. Asuinseuduksi Morsphoranista ei ehkä ollut – siellä ei juurikaan voinut viljellä mitään – mutta siitä huolimatta Fran viihtyi alueella.
Viera kääntyi puolittain ja vilkaisi suuntaan, johon he olivat menossa. Ikiaikaiset puut kohosivat niin korkeina, ettei näkyä pystynyt kunnolla käsittämään. Niiden lomasta lähti silta, joka todennäköisesti haarautuisi metsässä moniksi muiksi silloiksi. Fran ei ollut koskaan käynyt Salikametsässä, mutta hän pystyi helposti kuvittelemaan näkymän. Metsä ei ollut itsessään samanlainen kuin Golmoren viidakko, ei niin kostea ja rehevä, mutta taatusti yhtä vanha ja elinvoimainen. Siellä oli aikoinaan asunut vieroja.. ja vierat rakensivat kulkureittinsä vain yhdellä tavalla. Metsässä risteilisi puisia polkuja kuin siltoja.
Tuntuisiko Salikametsä kodilta? Fran saattoi jo helposti haistaa metsän. Se veti häntä vastustamattomasti puoleensa. Hän olisi halunnut jatkaa matkaa saman tien, mutta hän ymmärsi kyllä, ettei ollut viisasta lähteä vaeltamaan tuntemattomaan paikkaan yön pimeydessä. Oli parempi odottaa aamuun. Heidän oli päästävä Archadiaan ehjinä ja hyvinvoivina. Niin rauhalliselta paikalta kuin Salikametsä vaikuttikin, se saattoi olla hyvin vaarallinen. Olihan myös Golmoren viidakko kuin kuolemanloukku sille, joka ei tuntenut sen saloja. Jos ei tullut syödyksi tai myrkytetyksi hengiltä, saattoi itse syödä vahingossa jotain tappavaa. Luonto oli kaunis, mutta julma.
”Sanoinhan, että veisin sinut joskus sinne.”
Fran vilkaisi ilmapiraattia, joka istahti tulenloimuun hänen viereensä. Muut olivat kokoontuneet nuotion ympärille ja ryhtyneet valmistamaan illallista. Kukaan ei näyttänyt kuuntelevan heidän keskustelujaan, mutta koskaan ei voinut olla täysin varma.
”Niin sanoit”, viera totesi. Hän muisti kyseisen keskustelun hyvin.
”Kaksi päivää. Ei enempää”, Balthier sanoi lopulta.
”Minne me menemme sitten?”
”Nabradiaan Nabudikseen.”
”Matkustammeko Salikametsän kautta?” Fran kysyi selvästi innostuneena.
”Sen ylitse”, nuorimies vastasi ja lisäsi sitten: ”Voimme vierailla metsässä myöhemmin, jos todella haluat nähdä sen. Lupaan viedä sinut sinne vielä joskus.”
Tuosta hetkestä oli ainakin kaksi vuotta. Vieraa kylmäsi. Hän oli ollut tuolloin hyvin onnellinen. Kaikki hänen elämässään oli alkanut järjestyä. Vihdoin asioissa oli alkanut olla järkeä. Hän ei ollut vain elänyt, vaan hän oli todella elänyt. Olisipa tilanne ollut sama nyt.
Tuossa menneessä hetkessä oli ollut muutakin. Myös Balthierin täytyi muistaa se, vaikka ihmisten muisti oli varmasti jossain määrin rajallisempi kuin vierojen. Ihmiset muistivat joka tapauksessa merkitykselliset asiat erittäin hyvin.
Vain vähän myöhemmin he olivat lentäneet Salikametsän ylitse kohti Nabradiaa. Kaikki ei tosin ollut mennyt aivan suunnitelman mukaan, sillä Ba’Gamnan oli ilmestynyt Strahlille ja hyökkäyksellään pakottanut heidät lähtemään etuajassa. Mutta jos niin ei olisi käynyt, he eivät olisi koskaan nähneet Nabradiaa, eivätkä Nabudistakaan sen puoleen.
Fran tunsi ilkeän piston sydämessään. Hän vilkaisi Balthieria syrjäsilmällä. Kyllä vain, miehen kasvoilla oli jäykkä naamio. Tämä muisti.
Oli käynyt ilmi, että Balthierin äiti oli ollut kotoisin Nabudiksesta. Miehen äiti oli kuollut jo vuosia sitten, mutta tämän sukulaiset olivat todennäköisesti olleet elossa. Näitä he olivat lähteneet Nabradiasta etsimään ja olivat melkein löytäneetkin. Valitettavasti juuri silloin Archadia oli hyökännyt maahan ja lopulta tuhonnut sen täysin. Balthierin äidin puoleinen suku oli tapettu. Ketään ei ollut enää jäljellä. Ei ollut edes hautaa, jonka luokse palata.
Sinä taidat muistuttaa häntä pahoista asioista.
Ei se sitä ole. Kyse on paikoista, ei minusta, Fran tuhahti Esperille mielessään.
En olisi niinkään varma. Ehkäpä hän ei olisi ilman sinua edes eksynyt noihin paikkoihin ja tehnyt lupauksia paluusta.
Ole ystävällinen ja vaikene. Asia ei kuulu sinulle, viera komensi. Mateus oli turhan oma-aloitteinen. Fran oli käsittänyt, että Esperit olivat palvelijoita: hiljaisia ja nöyriä. Mateus oli kuitenkin kaikkea muuta kuin hiljainen ja nöyrä.
Voin vaieta, mutta totuus ei siitä miksikään muutu.
Tunne Esperin aktiivisesta läsnäolosta katosi, mutta Fran tiesi sen vaanivan jossain taustalla. Hänen oli hyvin vaikeaa sietää pientä, jatkuvaa tykytystä alitajunnassaan. Kaikista heistä kuudesta olisi voinut luulla hänen olevan tottunein käsittelemään Esperiä. Olihan hän elänyt suuren osan elämästään tuntien Metsän läsnäolon mielessään. Se oli kuitenkin ollut lempeää, hellää ja välittävää läsnäoloa. Mateuksen katkeruus oli mustaa ja ahdistavaa.
”Voimme vielä kääntyä takaisin ja kulkea toista tietä”, viera sanoi miehelle. Balthier loi häneen pitkän katseen.
”Ei. Aikaa ei ole tuhlattavaksi. Sodan uhka värjyy koko ajan lähempänä. Meidän on ehdittävä Archadiaan mahdollisimman pian. Jo nyt matkaan on kulunut päiviä ja vielä monia päiviä menee, ennen kuin olemme perillä”, ilmapiraatti vastasi. Mies yritti selvästi tavoitella keveyttä ääneensä, mutta epäonnistui siinä. Matka oli raskas Balthierille. Fran tiesi sen, muttei tiennyt, miten olisi voinut auttaa toista.
”Taidat olla oikeassa”, viera myönsi.
Fran ei itsekään ollut varma, palasiko Archadesiin mielellään. Kaupunki oli kyllä kaunis ja kaikkea, mutta hänen muistonsa paikasta eivät olleet niitä parhaita. Hänen muistonsa tohtori Cidistä. Miehessä oli samaa miellyttävyyttä kuin tämän pojassa, mutta siitä huolimatta tässä oli ollut jotain pelottavaa. Jotain, mikä oli työntänyt Frania kauemmas.
Viera muisti tunteneensa saman tunteen myös myöhemmin.
Mjrn.
Bergan.
Ihmisten valmistama nethisiitti. Toisaalta myös se hahmo, jonka he olivat nähneet värjyvän sekä Mjrnin että tuomarin lähellä. Fran tunsi ohimoitaan särkevän. Ihmisten valmistama kivi oli hallinnut Mjrniä. Balthier oli sanonut, että Bergan oli yhdistänyt kiven itseensä. Kivi oli hallinnut siis myös miestä.
Miten outo ja pelottava hahmo liittyi kuvioon? Oliko se ollut vain sattumaa? Fran ei voinut uskoa sitä. Heiltä oli jäänyt jotain huomaamatta. Se jokin oli hyvin tärkeää. Valitettavasti viera ei kyennyt yhdistämään hahmoa mihinkään aiemmin kokemaansa. Se oli hänen kokemuspiirinsä ulkopuolelta. Hän ei muistanut edes vierojen opeissa mainittavan mitään sen kaltaisista hahmoista. Oli aivan kuin sellaisia ei olisi pitänyt olla olemassa. Vierat tiesivät maailman historiasta niin paljon, että myös sellaisista hahmoista olisi pitänyt tietää.
Mutta oli olemassa myös kiellettyä tietoa. Salattua tietoa, joka kuului ainoastaan papittarille. Fran oli ollut pelkkä lisääntyjä – rooli, jota hän ei ollut koskaan itselleen pyytänyt. Ehkä hän ei vain tiennyt tarpeeksi.
Viera pudisti nopeasti päätään. Hän mietti nyt liikaa. Vastaukset olivat edessäpäin. Hänen täytyi vain odottaa siihen asti, että he pääsisivät niiden luokse. Draklorin laboratoriossa ne vain odottivat heitä. Sitä ennen oli turha kehitellä teorioita, jotka osoittautuisivat kuitenkin vääriksi. Oli parempi malttaa odottaa ja kerätä voimia tulevia taistoja varten.
~o~
Matkalaisten astuttua Salikametsään vievälle sillalle ja kävelleet sitä pitkin vähän matkaa, vihreä hämäryys nielaisi heidät sisäänsä. Aurinko kenties paistoi jossain korkealla puiden yläpuolella, mutta sen valo siivilöityi puiden lehtien läpi ja muuttui kirkkaasta hennonvihreäksi.
Metsä oli yhtä aikaa hiljainen ja täynnä ääniä. Pieniä eläimiä kuului olevan kaikkialla. Linnut sirkuttivat ja joka puolella rapisi. Ihmismaailman karkeita ääniä ei kuitenkaan ollut. Se oli vieran korville musiikkia. Luonnon hiljaisuus, joka ei ollut hiljaisuutta lainkaan. Ainoastaan yksi ääni puuttui.
Metsä ei puhunut Franille. Hän höristeli korviaan vaistomaisesti, haki tietynlaista tunnelmaa, mutta sitä ei tullut. Oli kuin hänen eteensä olisi pystytetty näkymätön muuri. Oli jotain, minkä läpi hän ei kyennyt pääsemään yrityksestä huolimatta. Ja silti hän ei voinut olla yrittämättä. Se vain tapahtui vaistomaisesti.
”Tämä on hyvin kaunis paikka”, Penelo totesi lyhyen matkan päästä. He olivat kulkeneet siltoja pitkin metsän halki jo jonkin aikaa. Kaikki olivat olleet hiljaisia. Fran uskoi hiljaisuuden johtuvan siitä, että metsän kauneus teki vaikutuksen jopa ihmisiin.
”Kaunis ja vanha”, viera myönsi.
”Täällä on samanlaisia polkuja kuin.. Golmoressa”, tyttö jatkoi ja siirtyi kulkemaan vieran vierelle.
”Olet oikeassa.”
”Asuuko täällä vieroja?”
Penelo oli terävä. Tosin ehkä moni muukin olisi päätynyt samaan lopputulokseen Golmoressa kerran käytyään. Polut olivat täsmälleen samanlaisia, vain hoitamattomampia. Näitä ei ollut kunnostettu vuosikymmeniin, kenties vuosisatoihin.
”Asui joskus”, Fran kertoi. ”Vieroja on ennen asunut joka puolella Ivalicea. Aikojen alussa oli olemassa yksi suuri metsä, jota vierat asuttivat. Sitten tulivat ihmiset ja muut kansat sotineen ja tuhosivat sekä toisensa että metsän. Vierat hajaantuivat. Nyt vieroja on vain enää hyvin etelässä ja hyvin pohjoisessa.. ravoja ja veenoja. Minä olen rava. Veenoilla on vaaleampi iho ja monilla heistä on kauniit, kultaiset hiukset. Hieman keltaisemmat kuin sinulla.”
Nuori tyttö sipaisi omia hiuksiaan ja hymyili, ennen kuin nyökkäsi lyhyesti. ”Te olette olleet täällä jo niin kauan. Vierat varmasti tietävät maailman asioista paljon enemmän kuin ihmiset.”
”En sanoisi aivan niinkään”, Fran hymähti. ”Mjrn sanoi vierojen piileskelevän puissa. Se on totta. Niin vierat tekevät. Sen jälkeen, kun sodat alkoivat riehua, vierat vetäytyivät täysin omiin oloihinsa, sulkivat kylänsä ja kielsivät yhteydenpidon muiden kansojen kanssa. Vieroille Ivalice on yhtä outo kuin vierojen maailma ihmisille. Lopulta me tiedämme paljon menneestä, mutta vain hyvin vähän siitä, mitä on nyt.”
”Sinä tiedät.”
”Minä tiedän, mutta olen poikkeus.”
Ystävykset olivat hetken hiljaa. Fran ehti jo melkein vajota omiin ajatuksiinsa, kun Penelo yllättäen jatkoi keskustelua.
”Onko olemassa vielä muunlaisia vieroja kuin ravat ja veenat?” tyttö kysyi. Fran oli puistelemassa päätään, kun hänen ajatuksensa yhtäkkiä keskeytyi.
”Tuota..” hän mutisi. Hänen muistinsa perukoilla kutitteli jotain. Hän muisti lapsena lukeneensa jotain äitinsä kääröä salaa ja saaneensa siitä hyvästä melkoisen rangaistuksen. Muistikuva oli kuitenkin hämärä, melkein unenomainen. Hän ei ollut varma, muistiko oikein.
”Niin?”
”En ole varma.. Muistan jotain, mutta en tiedä, onko se totta”, Fran totesi. Hän rapsutti päätään korvansa juuresta kuin se olisi auttanut virkistämään muistia. ”Minulla on mielikuva vanhasta tekstistä, jossa puhuttiin maasta karkotetusta, taivaalle muuttaneesta vierasta.”
”Maasta karkotetusta? Taivaalle muuttaneesta?” Penelo toisti silmät suurina. ”Mitä se tarkoittaa? Sitäkö, ettei hän lähtenyt vapaaehtoisesti niin kuin sinä?”
”En tiedä. En ole koskaan muulloin kuullut karkotetuista vieroista”, Fran kertoi. ”En kuitenkaan ymmärrä, miksi siitä on erillinen maininta salaisissa asiakirjoissa. Yleensä kylänsä hylänneitä ei mainita missään. Muistaisinpa paremmin.”
Asialla täytyi olla jonkinlaista merkitystä, koska muuten sitä ei olisi kirjattu erikseen ylös. Ellei sitten karkureista todellisuudessa kirjattu tietoja, vaikka yleisesti ottaen heistä vaiettiin jyrkästi. Olihan Fran mennyt lukemaan papereita, joiden sisältö ei ollut hänelle kuulunut lainkaan. Ylipapittarella oli varmasti paljon sellaista tietoa, jota ei ollut tarkoitettu kenenkään toisen silmille.
”Ehkä se vielä palaa mieleesi”, Penelo huomautti ja hymyili. Fran ei voinut olla vastaamatta hymyyn. Tytössä oli jotain kovin aitoa. Tämä huolehti muista eikä teeskennellyt olevansa mitään sellaista, mitä ei ollut. Penelolla ei ollut paineita esittää jotain tiettyä roolia. Tämä vain oli oma itsensä ja uskoi tulevansa hyväksytyksi sellaisenaan. Ei sillä, niin tämä ehdottomasti tulikin.
”Kenties.. tai sitten ei. En usko, että sillä on kovinkaan suurta merkitystä. Merkintä, jonka luin, oli hyvin vanha. Ehkä jopa tuhannen vuoden takaa. Sillä ei ole vaikutusta enää nykyhetkeen”, Fran hymähti. Oli vain hänen luontaista uteliaisuuttaan, että hän olisi halunnut selvittää taivaalle muuttaneen vieran tarinan pohjamutia myöten. Valitettavasti se ei ollut mahdollista. Jos hän olisi yhä asunut kotona, hän olisi voinut onnistua livahtamaan ylipapittaren kamariin tutkimaan salaisiksi luokiteltuja asiakirjoja, mutta nyt se oli mahdotonta. Hän ei koskaan edes pääsisi aiempaan kotitaloonsa asti. Ehkä ulko-ovelle, muttei totisesti sitä pidemmälle. Hänen ei annettaisi häpäistä ylipapittaren kotia.
”Olet luultavasti oikeassa”, Penelo tuumaili. Tyttö kulki eteenpäin ja antoi katseensa kiertää pitkin maisemaa. Myös Fran lepuutti silmiään vehreydessä. Salikametsä oli paikka, jossa hän olisi voinut kuvitella asuvansa. Oli oikeastaan omituista, ettei täällä ollut asutusta. Matkan varrella oli näkynyt joitakin pienehköjä majoja, mutta yhdestäkään niistä ei ollut asunnoksi ihmiselle, vieroista puhumattakaan. Ne olivat ehkä mooglien kokoluokkaa.
”Fran?” Penelo keskeytti taas vieran ajatukset. Tosin se ei haitannut Frania, sillä hän keskusteli tytön kanssa huomattavasti mieluummin kuin eksyi oman päänsä sisään. Viime aikoina negatiiviset ajatukset olivat vainonneet häntä lähes yhtä paljon kuin ennen hänen lähtöään Eryutin kylästä.
”Kerro vain”, viera kehotti.
”Sinähän.. tai siis luulen ainakin, että..”
”Niin?”
”No, siis kun olet ollut Balthierin kanssa jo niin pitkään..”
”Me olemme tunteneet toisemme reilun kaksi vuotta. Se on hyvin lyhyt aika”, Franin oli pakko huomauttaa. Hän oli elänyt yli sata vuotta. Tosin silti hänestä tuntui ajoittain kuin hän olisi tuntenut Balthierin aina. Mies oli kuin puolikas häntä itseään.. Äh, tuollainen ajattelu oli typerää. Piraatti olisi varmasti luokitellut sen lässytykseksi.
”No, minä en ole ollut vuottakaan kenenkään kanssa”, Penelo puhahti turhautuneen kuuloisena.
”Anteeksi, en tarkoittanut loukata. Aika vain kulkee minun kohdallani eri tavoin kuin sinun”, Fran koetti pehmittää aiempaa huomautustaan.
”Et loukannut minua..” Penelo mutisi.
Viera katsoi tyttöä pitkään. Tällä oli selvästi jotain mielessään. Jotain sellaista, mihin tämä halusi vanhemman naisen neuvoja. Fran ei silti tiennyt, oliko hän oikea henkilö neuvomaan ketään. Ikänsä puolesta hän ehkä oli, mutta kokemustensa.. Kuka hän oli sanomaan mitään miesasioihin?
”Kyse on Vaanista. Eikö niin?” Fran varmisti. Penelo nyökkäsi. Tytön kasvoille nousi kevyt puna. ”Mitä hänestä?”
”Ovatko kaikki miehet niin hitaita?” tyttö puuskahti ja kääntyi vilkaisemaan taakseen kuin varmistaakseen, ettei kukaan kuullut. Ashe näytti keskittyneen keskusteluun Balthierin kanssa, joten siinä mielessä hätää ei ollut. Basch ja Vaan kulkivat kartan kanssa edempänä. Fran rypisti valkoisia kulmiaan nähdessään prinsessan siirtyvän kulkemaan lähempänä Balthieria, mutta karisti häiritsevät ajatukset mielestään ja päätti keskittyä Penelon ongelmaan.
”Mitä tarkoitat hitaalla?” vanhempi nainen kysyi.
”Vaan ei vain tajua, että..” Loppu vastauksesta katosi epäselvään mutinaan ja puna Penelon poskilla syveni. Fran tunsi olonsa kiusaantuneeksi.
Mitä hän voisi vastata tytölle? Hänellä oli oikeastaan kokemusta vain Balthierista, ainakin jos tunnepuolesta puhuttiin. Eikä Balthier ollut hidas. Itse asiassa Fran oli varma, että mies oli tajunnut hänen pitävän tästä, ennen kuin hän oli itse suostunut ymmärtämään asian. Viera kurkisti miehen suuntaan olkansa ylitse. Eikö hän siis voisi olettaa, että Balthier nytkin tiesi, mitä hän tunsi miestä kohtaan? Juuri nyt ei näyttänyt siltä.. mutta ehkäpä mies itse ajatteli vain asioista nykyisin eri tavalla.
”Vaan on kovin nuori”, Fran pakottautui sanomaan. Hänen tulisi keskittyä Penelon asiaan ja unohtaa omansa. Oli parempi olla vatvomatta hänen ja Balthierin tilannetta toistaiseksi. Hän ehtisi puhua miehen kanssa myöhemmin. ”Ja voi olla, että hän tajuaa asian, muttei vain uskalla tehdä sen suhteen mitään.”
”Niin kai sitten”, Penelo tuhahti.
”Teillä on paljon aikaa”, viera huomautti. Tietyllä tavalla hän ymmärsi ihmisiä alituisesti ympäröivän kiireen. Ihmisten elinikä oli niin kovin lyhyt.. mutta toisaalta se oli kuitenkin melko pitkä. Ei joka asian suhteen tarvinnut ryntäillä.
”Onko? Emme tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Me matkaamme kohti Archadesia, keisarikunnan pääkaupunkia! Me voimme kuolla sillä matkalla, tai jos emme kuole, voimme joutua vielä kurjempiin tilanteisiin”, Penelo selosti. ”Älä käsitä väärin. Dalmasca on minun kotini, ja olen valmis taistelemaan sen puolesta. Silti pelkään, että aika loppuu Dalmascalta.. ja meiltä.”
”Kävi niin tai näin, Vaan on rinnallasi. Et voi pakottaa häntä mihinkään”, Fran huomautti.
”En halua pakottaakaan.. Toivoisin vain, että hän huomaisi minut. Huomaisi todella.”
”Hän huomaa kyllä.”
Tietenkään Fran ei voinut olla täysin varma, mutta tuntui hyvältä sanoa niin Penelolle. Tyttö vaikutti jollain tapaa epätoivoiselta. Oli hämmästyttävää huomata, että itsevarmalla, avoimella ja iloisella Penelolla oli myös toisenlaisia puolia. Tämä oli sisimmässään epävarma nuori tyttö. Toisaalta oli pelottavaa tajuta, että sisimmässään Fran oli hyvin samanlainen melkein sadan vuoden ikäerosta huolimatta. Kasvoiko kukaan rakkausasioissa aikuiseksi?
”Portti!”
Vaanin huudahdus sai lähistöllä olevan linnun rääkäisemään ja nousemaan kiireesti lentoon. Nuorukainen vilkaisi muita ja ryntäsi sitten eteenpäin osoittamaansa suuntaan. Fran kiirehti askeliaan yhdessä muiden kanssa. Jokainen heistä erotti metsän reunamalla kohoavan portin. Tosin se ei aivan käynyt portista.. pikemminkin se oli kuin tunnelin suu. Kivi oli rapautunutta ja osittain sammaleen peitossa. Tästä ei ollut moni kulkenut viime aikoina.
Omituinen tunne valtasi Franin mielen. Häntä suorastaan kylmäsi, vaikka metsässä oli mukavan lämpöistä. Hän ei halunnut olla tässä paikassa. Jotain oli pahasti vialla.
”Tässä on kaikki, mitä Nabudiksesta on jäljellä”, Basch sanoi yllättäen, kun he astuivat tunnelin suulle. Katosta näkyi roikkuvan köynnöksiä ja hieman kauempana erottui Usvaa. Fran ei uskonut silmiään. Tämän täytyi olla jonkinlainen tie Nabudikseen, sillä hän muisti kaupungin toisenlaisena. Se ei ollut ollut mikään maan alle rakennettu paikka.
”Kaksi vuotta sitten sen tuhosi salaperäinen voima”, Basch jatkoi synkkänä. ”Keskipäivänsirun työtä epäilemättä.”
”Vain kaksi vuotta sitten?” Vaan kummasteli. ”Ja täällä näyttää tältä?”
Franin oli pakko yhtyä pojan mielipiteeseen. Tuntui hurjalta, miten paljon paikka oli muuttunut kahdessa vuodessa. Olihan Balthier kertonut kaupungin vajonneen Usvaan, mutta silti.. Fran muisti yhä puistomaiset pihat, kauniit rakennukset ja kivetyt kadut. Tunnelin raunioitunut alku ei millään muotoa vastannut hänen mielikuvaansa Nabudiksesta. Mutta saattoihan tosiaan olla, että kaikki tunnelin yläpuolella oli tuhoutunut. Ehkä vain kaupungin alaosa oli säästynyt tuholta. Niin Rabanastrellekin saattaisi käydä, jos samanlainen tuho kohtaisi sitä.
”Aivan kuten aamunkoitonsiru pudotti Leviathanin ja Usva syöksyi esiin.. sama juttu tapahtui täällä”, Basch jatkoi kertomusta. ”Usva on pilannut elämän tässä paikassa. Nyt se on vain petojen valtaama nekropoli. Tähän suuntaan jatkaminen olisi typeryyttä. Meidän on paras kääntyä takaisin.”
”Basch on oikeassa”, Balthier murahti. ”Täällä ei ole mitään, mitä voisimme mahdollisesti haluta.”
”Tie Archadesiin kulkee itään Salikametsästä”, Franin oli myös pakko sanoa. ”Meidän tulee matkata Phonin rannikon ja Tchitan ylängön kautta. Nyt olemme kulkeneet länteen.”
”Vaan, miten sinä sitä karttaa oikein luit?” Penelo ähkäisi.
Vaan levitti hämmentyneenä lukemansa kartan maahan ja alkoi tutkailla sitä tarkasti. Penelo liittyi hänen seuraansa, kuten myös Basch ja Balthier. Kaikilla tuntui olevan kova kiire päästä paikasta pois. Ei sillä, Frankaan ei erityisemmin viihtynyt siellä.
”Kostoako haluat?” viera kysyi Ashelta, joka oli jäänyt seisomaan syrjemmälle. Hän viittasi kädellään kohti tunnelia. ”Kyllä vai ei?”
Ashe ei vastannut, vaan tuijotti tunnelin seiniä. Prinsessan kulmakarvojen väliin ilmestyi kuitenkin pieni ryppy.
”Täällä oli kerran kaunis kaupunki. Elävä ja kaunis. Ilman nethisiitin voimaa se olisi yhä olemassa”, Fran jatkoi. ”Monet viattomat kuolivat täällä. He menettivät henkensä siksi, että Vayne myi sielunsa vallanjanolle. Vayne tietää, että voi saada lisää valtaa kivien avulla. Sinä tiedät myös. Sitäkö haluat? Tätäkö?”
”Millaisena ihmisenä sinä minua oikein pidät?” Ashe sihahti huuliensa välistä niin hiljaa, etteivät muut neljä voineet kuulla.
Fran kohautti olkapäitään ja käveli pois tunnelin suulta takaisin metsään. ”Ihmisenä.”
Ashen kannat kopisivat, kun tämä seurasi vieraa puiden katveeseen. Fran huokaisi sisäisesti ja toivoi, ettei olisi erehtynyt avaamaan suutaan. Miksi hänen oli pitänyt huomauttaa prinsessalle vallanjanosta? Kai tämä nyt tajusi tekojensa seuraukset muutenkin. Eikä Ashe edes ollut vielä tehnyt mitään.
”Se, että sinä olet viera, ei tarkoita, että olisit jollain tapaa ihmisiä parempi”, prinsessa kivahti.
”En sanonut niin”, Fran huomautti.
”Kaikkea ei tarvitse sanoa.”
”En myöskään ajatellut niin.”
Naisten välille laskeutui jäinen hiljaisuus. Fran keskittyi tarkastelemaan pientä liskoa, joka vaelsi ylöspäin pitkin puunrunkoa. Tietyllä tavalla olisi ollut hienoa olla jokin olento, joka ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin seuraavaa ateriaansa ja suvun jatkamista. Sellaisia eliöitä eivät maailman murheet painaneet. Niiden ei tarvinnut pohtia jokaisen tekonsa seurausta, jokaisen sanansa aiheuttamaa tunteiden hyökyaaltoa. Niiden elämä oli varsin yksinkertaista ja varmasti omalla tavallaan onnellista.
”Sinä et tiedä.. et ymmärrä. Minun on tehtävä suuria päätöksiä. Dalmascan vuoksi”, Ashe selitteli.
”Sinun on vain tuhottava kivet miekallasi”, Fran totesi. Kyllä hän tiesi, ettei asia välttämättä ollut ollenkaan niin yksinkertainen, mutta hänen oli pakko väittää sen olevan. Olisi tietysti ollut kaikkien edun mukaista, että hän olisi tullut toimeen Ashen kanssa.. mutta hän ei halunnut. Miksi kaikkien olisi pitänyt pitää prinsessasta? Hän ei yrittänyt tappaa tätä tai vaikeuttaa heidän matkantekoaan millään tavalla. Sen täytyi riittää.
”Niinhän minä aion tehdä”, prinsessa tuhahti.
”Mutta niiden tarjoama valta houkuttelee sinua.”
”Eikö sinua sitten?”
”Mitä viera tekisi kivellä, joka tuhoaa hänet?”
”Entä jos se ei tuhoaisi?”
Niin. Entä jos ei? Fran pysähtyi pohtimaan asiaa. Mitä hän tekisi kivellä? Se oli toki oiva väline, jos halusi hallita maailmaa pelon avulla. Jokainen, joka tiesi, mitä kivillä voitiin saada aikaan, olisi valmis neuvottelemaan rauhan puolesta.
Ei, ei olisi. Ashe ei ollut valmis. Prinsessa aikoi käydä sotaan, vaikka rauhanneuvotteluja oli tarjottu tälle. Nethisiitit aiheuttivat vain lisää tuskaa. Ne eivät olleet ratkaisu rauhaan. Niiden takia ihmiset sotivat vain yhä enemmän. Olisi ollut parempi, jos koko kiviä ei olisi ollut olemassakaan.
”En tekisi nethisiitillä mitään”, Fran totesi pohdintansa päätteeksi. Prinsessa soi hänelle pitkän katseen.
”Koska et ole ihminen, olet kaiken vallanhimon yläpuolella”, tämä puhahti.
Viera ei vaivautunut vastaamaan. Hänen ei ollut tarkoitus asettaa itseään ihmisten yläpuolelle, mutta hän ei voinut sanoa mitään, mikä saisi Ashen ajattelemaan toisin. Toisaalta hänellä ei edes ollut tarvetta todistella naiselle mitään. Tämä sai kuvitella, mitä ikinä halusi. Tärkeintä oli kuitenkin, että Ashe ajattelisi asiaa ja päätyisi oikeaan ratkaisuun. Fran ei voinut tarttua miekkaan hänen puolestaan ja ryhtyä taistoon Ivalicen rauhan puolesta. Hänen tehtävänsä oli seisoa prinsessan rinnalla ja yrittää ohjata tätä oikeaan suuntaan.. ja kenties auttaa lopullisessa taistelussa Vaynea vastaan. Ehkä koittaisi hetki, jolloin hänen olisi kutsuttava Mateus avuksi vihollista vastaan. Hän uskoi vahvasti siihen, ettei Espereitä ollut annettu heille turhaan. Kaikki oli osa suurempaa kokonaisuutta. Osa jonkin suuremman tahtoa.
Oliko heidät sitten valittu? Ja miksi juuri heidät? Ashe oli selvä tapaus. Prinsessa polveutui suoraan Raithwallista. Hänellä ei siis edes ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa taistelua Dalmascan puolesta. Hän oli saanut kohtalonsa verenperintönä. Basch puolestaan oli niitä harvoja landislaisia, jotka olivat selvinneet hengissä Nabradian ja Landiksen tuhosta. Ritarin onneksi lienee laskettava, että tämä oli seurannut lordi Rasleria Dalmascaan, kun nuori mies oli avioitunut Ashen kanssa. Myös hänen taustansa velvoitti taisteluun.
Ja kaiketi myös Balthierin kohdalla saattoi sanoa niin. Miehen isä oli valitettavan isossa osassa tässä sodassa, vaikka tohtori Cid toimi taustajoukoissa, ei eturivin taistelijana. Balthier oli luultavasti ainoa, joka pystyi pysäyttämään miehen toimet. Ja Fran oli varma, että ilmapiraatti koki myös velvollisuudekseen tehdä niin. Oliko Balthier siis ylemmän tahon valittu tehtävään vai oliko mies itse valinnut tehtävän itselleen? Äh, tämä oli turhan vaikeaa.
Omasta puolestaan Fran tiesi jo, että Metsä oli antanut hänelle tehtävän. Metsä oli rakastanut häntä niin paljon, että oli ollut valmis luopumaan hänestä. Metsä oli antanut hänelle vaeltajan sielun, jotta saisi yhden itselleen uskollisen lapsen Golmoren ulkopuolelle. Franin tehtävä oli puolustaa Ivalicen rauhaa ja vierojen elämäntapaa ihmisten julmuuksia vastaan. Vastuu painoi raskaana hänen harteillaan, mutta hän päätti kantaa sen kuitenkin. Joten ja Mjrnin tähden hänen täytyi jaksaa tehdä osansa. Koko vierakulttuurin tähden. Tämä oli hyvin tärkeää.
Mutta miksi Vaan ja Penelo? Heillä ei ollut raskaita sukuvelvotteita tähän sotaan. He olivat vain ajautuneet muiden mukaan taistelemaan kotimaansa puolesta. Moni dalmascalainen kävi päivittäistä taistelua pitääkseen arkensa normaalina, mutta nuo kaksi lasta halusivat selvästi tehdä enemmän. Ehkä heilläkin tulisi olemaan vielä suuri osuus tulevassa taistelussa. Fran ei vain kyennyt näkemään, mikä heidän suurempi merkityksensä oli. Hän saattoi kuitenkin luottaa siihen, että Metsä ohjaisi ja opastaisi häntä. Hän ei ehkä kuullut Metsän ääntä, mutta se ei tarkoittanut, että Metsä olisi täysin unohtanut hänet. Ainakin niin Fran toivoi...
”Selvä. Kuljemme siis tästä kaakkoon”, Balthier ilmoitti. Muut tulivat paikalle, jossa Fran ja Ashe seisoskelivat toisiaan kyräillen. ”Ja tällä kertaa minä luen karttaa.”
”Ei ole minun vikani, ettei kukaan sanonut kartan olevan väärinpäin!” Vaan protestoi.
”Toivottavasti et vetoa tuohon, kun sinulla on oma ilmalaiva ja olet lentänyt suoraan keisarikunnan haaviin ja saattanut samalla partnerisi vaaraan”, Balthier tuhahti.
”Ei pelkoa. Kun Vaanilla on ilmalaiva, minä luen karttaa ja tarkkailen tutkaa”, Penelo naurahti.
”Aiotko sinä ryhtyä ilmapiraatiksi?” Ashe kysyi. Naisen toinen kulmakarva kohosi kummallisesti.
”Miksei hän ryhtyisi?” Fran kysäisi puolestaan prinsessalta. ”Se on kunniallinen ammatti.. ja lisäksi tuottoisa. Kaikilla meillä ei ole omaisuuksia perittävänä.”
Ashe tuhahti ja kääntyi kannoillaan lähtien marssimaan poispäin. Hänen kenkiensä kannat kopisivat puista polkua vasten.
”Teidän korkeutenne, meidän tulee lähteä tuonne”, Balthier huomautti ja osoitti päinvastaiseen suuntaan. Prinsessa soi miehelle jopa pienen hymyn, ennen kuin vaihtoi suuntaansa.
”En sanoisi aivan niinkään”, Fran hymähti. ”Mjrn sanoi vierojen piileskelevän puissa. Se on totta. Niin vierat tekevät. Sen jälkeen, kun sodat alkoivat riehua, vierat vetäytyivät täysin omiin oloihinsa, sulkivat kylänsä ja kielsivät yhteydenpidon muiden kansojen kanssa. Vieroille Ivalice on yhtä outo kuin vierojen maailma ihmisille. Lopulta me tiedämme paljon menneestä, mutta vain hyvin vähän siitä, mitä on nyt.”
”Sinä tiedät.”
”Minä tiedän, mutta olen poikkeus.”
Ystävykset olivat hetken hiljaa. Fran ehti jo melkein vajota omiin ajatuksiinsa, kun Penelo yllättäen jatkoi keskustelua.
”Onko olemassa vielä muunlaisia vieroja kuin ravat ja veenat?” tyttö kysyi. Fran oli puistelemassa päätään, kun hänen ajatuksensa yhtäkkiä keskeytyi.
”Tuota..” hän mutisi. Hänen muistinsa perukoilla kutitteli jotain. Hän muisti lapsena lukeneensa jotain äitinsä kääröä salaa ja saaneensa siitä hyvästä melkoisen rangaistuksen. Muistikuva oli kuitenkin hämärä, melkein unenomainen. Hän ei ollut varma, muistiko oikein.
”Niin?”
”En ole varma.. Muistan jotain, mutta en tiedä, onko se totta”, Fran totesi. Hän rapsutti päätään korvansa juuresta kuin se olisi auttanut virkistämään muistia. ”Minulla on mielikuva vanhasta tekstistä, jossa puhuttiin maasta karkotetusta, taivaalle muuttaneesta vierasta.”
”Maasta karkotetusta? Taivaalle muuttaneesta?” Penelo toisti silmät suurina. ”Mitä se tarkoittaa? Sitäkö, ettei hän lähtenyt vapaaehtoisesti niin kuin sinä?”
”En tiedä. En ole koskaan muulloin kuullut karkotetuista vieroista”, Fran kertoi. ”En kuitenkaan ymmärrä, miksi siitä on erillinen maininta salaisissa asiakirjoissa. Yleensä kylänsä hylänneitä ei mainita missään. Muistaisinpa paremmin.”
Asialla täytyi olla jonkinlaista merkitystä, koska muuten sitä ei olisi kirjattu erikseen ylös. Ellei sitten karkureista todellisuudessa kirjattu tietoja, vaikka yleisesti ottaen heistä vaiettiin jyrkästi. Olihan Fran mennyt lukemaan papereita, joiden sisältö ei ollut hänelle kuulunut lainkaan. Ylipapittarella oli varmasti paljon sellaista tietoa, jota ei ollut tarkoitettu kenenkään toisen silmille.
”Ehkä se vielä palaa mieleesi”, Penelo huomautti ja hymyili. Fran ei voinut olla vastaamatta hymyyn. Tytössä oli jotain kovin aitoa. Tämä huolehti muista eikä teeskennellyt olevansa mitään sellaista, mitä ei ollut. Penelolla ei ollut paineita esittää jotain tiettyä roolia. Tämä vain oli oma itsensä ja uskoi tulevansa hyväksytyksi sellaisenaan. Ei sillä, niin tämä ehdottomasti tulikin.
”Kenties.. tai sitten ei. En usko, että sillä on kovinkaan suurta merkitystä. Merkintä, jonka luin, oli hyvin vanha. Ehkä jopa tuhannen vuoden takaa. Sillä ei ole vaikutusta enää nykyhetkeen”, Fran hymähti. Oli vain hänen luontaista uteliaisuuttaan, että hän olisi halunnut selvittää taivaalle muuttaneen vieran tarinan pohjamutia myöten. Valitettavasti se ei ollut mahdollista. Jos hän olisi yhä asunut kotona, hän olisi voinut onnistua livahtamaan ylipapittaren kamariin tutkimaan salaisiksi luokiteltuja asiakirjoja, mutta nyt se oli mahdotonta. Hän ei koskaan edes pääsisi aiempaan kotitaloonsa asti. Ehkä ulko-ovelle, muttei totisesti sitä pidemmälle. Hänen ei annettaisi häpäistä ylipapittaren kotia.
”Olet luultavasti oikeassa”, Penelo tuumaili. Tyttö kulki eteenpäin ja antoi katseensa kiertää pitkin maisemaa. Myös Fran lepuutti silmiään vehreydessä. Salikametsä oli paikka, jossa hän olisi voinut kuvitella asuvansa. Oli oikeastaan omituista, ettei täällä ollut asutusta. Matkan varrella oli näkynyt joitakin pienehköjä majoja, mutta yhdestäkään niistä ei ollut asunnoksi ihmiselle, vieroista puhumattakaan. Ne olivat ehkä mooglien kokoluokkaa.
”Fran?” Penelo keskeytti taas vieran ajatukset. Tosin se ei haitannut Frania, sillä hän keskusteli tytön kanssa huomattavasti mieluummin kuin eksyi oman päänsä sisään. Viime aikoina negatiiviset ajatukset olivat vainonneet häntä lähes yhtä paljon kuin ennen hänen lähtöään Eryutin kylästä.
”Kerro vain”, viera kehotti.
”Sinähän.. tai siis luulen ainakin, että..”
”Niin?”
”No, siis kun olet ollut Balthierin kanssa jo niin pitkään..”
”Me olemme tunteneet toisemme reilun kaksi vuotta. Se on hyvin lyhyt aika”, Franin oli pakko huomauttaa. Hän oli elänyt yli sata vuotta. Tosin silti hänestä tuntui ajoittain kuin hän olisi tuntenut Balthierin aina. Mies oli kuin puolikas häntä itseään.. Äh, tuollainen ajattelu oli typerää. Piraatti olisi varmasti luokitellut sen lässytykseksi.
”No, minä en ole ollut vuottakaan kenenkään kanssa”, Penelo puhahti turhautuneen kuuloisena.
”Anteeksi, en tarkoittanut loukata. Aika vain kulkee minun kohdallani eri tavoin kuin sinun”, Fran koetti pehmittää aiempaa huomautustaan.
”Et loukannut minua..” Penelo mutisi.
Viera katsoi tyttöä pitkään. Tällä oli selvästi jotain mielessään. Jotain sellaista, mihin tämä halusi vanhemman naisen neuvoja. Fran ei silti tiennyt, oliko hän oikea henkilö neuvomaan ketään. Ikänsä puolesta hän ehkä oli, mutta kokemustensa.. Kuka hän oli sanomaan mitään miesasioihin?
”Kyse on Vaanista. Eikö niin?” Fran varmisti. Penelo nyökkäsi. Tytön kasvoille nousi kevyt puna. ”Mitä hänestä?”
”Ovatko kaikki miehet niin hitaita?” tyttö puuskahti ja kääntyi vilkaisemaan taakseen kuin varmistaakseen, ettei kukaan kuullut. Ashe näytti keskittyneen keskusteluun Balthierin kanssa, joten siinä mielessä hätää ei ollut. Basch ja Vaan kulkivat kartan kanssa edempänä. Fran rypisti valkoisia kulmiaan nähdessään prinsessan siirtyvän kulkemaan lähempänä Balthieria, mutta karisti häiritsevät ajatukset mielestään ja päätti keskittyä Penelon ongelmaan.
”Mitä tarkoitat hitaalla?” vanhempi nainen kysyi.
”Vaan ei vain tajua, että..” Loppu vastauksesta katosi epäselvään mutinaan ja puna Penelon poskilla syveni. Fran tunsi olonsa kiusaantuneeksi.
Mitä hän voisi vastata tytölle? Hänellä oli oikeastaan kokemusta vain Balthierista, ainakin jos tunnepuolesta puhuttiin. Eikä Balthier ollut hidas. Itse asiassa Fran oli varma, että mies oli tajunnut hänen pitävän tästä, ennen kuin hän oli itse suostunut ymmärtämään asian. Viera kurkisti miehen suuntaan olkansa ylitse. Eikö hän siis voisi olettaa, että Balthier nytkin tiesi, mitä hän tunsi miestä kohtaan? Juuri nyt ei näyttänyt siltä.. mutta ehkäpä mies itse ajatteli vain asioista nykyisin eri tavalla.
”Vaan on kovin nuori”, Fran pakottautui sanomaan. Hänen tulisi keskittyä Penelon asiaan ja unohtaa omansa. Oli parempi olla vatvomatta hänen ja Balthierin tilannetta toistaiseksi. Hän ehtisi puhua miehen kanssa myöhemmin. ”Ja voi olla, että hän tajuaa asian, muttei vain uskalla tehdä sen suhteen mitään.”
”Niin kai sitten”, Penelo tuhahti.
”Teillä on paljon aikaa”, viera huomautti. Tietyllä tavalla hän ymmärsi ihmisiä alituisesti ympäröivän kiireen. Ihmisten elinikä oli niin kovin lyhyt.. mutta toisaalta se oli kuitenkin melko pitkä. Ei joka asian suhteen tarvinnut ryntäillä.
”Onko? Emme tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Me matkaamme kohti Archadesia, keisarikunnan pääkaupunkia! Me voimme kuolla sillä matkalla, tai jos emme kuole, voimme joutua vielä kurjempiin tilanteisiin”, Penelo selosti. ”Älä käsitä väärin. Dalmasca on minun kotini, ja olen valmis taistelemaan sen puolesta. Silti pelkään, että aika loppuu Dalmascalta.. ja meiltä.”
”Kävi niin tai näin, Vaan on rinnallasi. Et voi pakottaa häntä mihinkään”, Fran huomautti.
”En halua pakottaakaan.. Toivoisin vain, että hän huomaisi minut. Huomaisi todella.”
”Hän huomaa kyllä.”
Tietenkään Fran ei voinut olla täysin varma, mutta tuntui hyvältä sanoa niin Penelolle. Tyttö vaikutti jollain tapaa epätoivoiselta. Oli hämmästyttävää huomata, että itsevarmalla, avoimella ja iloisella Penelolla oli myös toisenlaisia puolia. Tämä oli sisimmässään epävarma nuori tyttö. Toisaalta oli pelottavaa tajuta, että sisimmässään Fran oli hyvin samanlainen melkein sadan vuoden ikäerosta huolimatta. Kasvoiko kukaan rakkausasioissa aikuiseksi?
”Portti!”
Vaanin huudahdus sai lähistöllä olevan linnun rääkäisemään ja nousemaan kiireesti lentoon. Nuorukainen vilkaisi muita ja ryntäsi sitten eteenpäin osoittamaansa suuntaan. Fran kiirehti askeliaan yhdessä muiden kanssa. Jokainen heistä erotti metsän reunamalla kohoavan portin. Tosin se ei aivan käynyt portista.. pikemminkin se oli kuin tunnelin suu. Kivi oli rapautunutta ja osittain sammaleen peitossa. Tästä ei ollut moni kulkenut viime aikoina.
Omituinen tunne valtasi Franin mielen. Häntä suorastaan kylmäsi, vaikka metsässä oli mukavan lämpöistä. Hän ei halunnut olla tässä paikassa. Jotain oli pahasti vialla.
”Tässä on kaikki, mitä Nabudiksesta on jäljellä”, Basch sanoi yllättäen, kun he astuivat tunnelin suulle. Katosta näkyi roikkuvan köynnöksiä ja hieman kauempana erottui Usvaa. Fran ei uskonut silmiään. Tämän täytyi olla jonkinlainen tie Nabudikseen, sillä hän muisti kaupungin toisenlaisena. Se ei ollut ollut mikään maan alle rakennettu paikka.
”Kaksi vuotta sitten sen tuhosi salaperäinen voima”, Basch jatkoi synkkänä. ”Keskipäivänsirun työtä epäilemättä.”
”Vain kaksi vuotta sitten?” Vaan kummasteli. ”Ja täällä näyttää tältä?”
Franin oli pakko yhtyä pojan mielipiteeseen. Tuntui hurjalta, miten paljon paikka oli muuttunut kahdessa vuodessa. Olihan Balthier kertonut kaupungin vajonneen Usvaan, mutta silti.. Fran muisti yhä puistomaiset pihat, kauniit rakennukset ja kivetyt kadut. Tunnelin raunioitunut alku ei millään muotoa vastannut hänen mielikuvaansa Nabudiksesta. Mutta saattoihan tosiaan olla, että kaikki tunnelin yläpuolella oli tuhoutunut. Ehkä vain kaupungin alaosa oli säästynyt tuholta. Niin Rabanastrellekin saattaisi käydä, jos samanlainen tuho kohtaisi sitä.
”Aivan kuten aamunkoitonsiru pudotti Leviathanin ja Usva syöksyi esiin.. sama juttu tapahtui täällä”, Basch jatkoi kertomusta. ”Usva on pilannut elämän tässä paikassa. Nyt se on vain petojen valtaama nekropoli. Tähän suuntaan jatkaminen olisi typeryyttä. Meidän on paras kääntyä takaisin.”
”Basch on oikeassa”, Balthier murahti. ”Täällä ei ole mitään, mitä voisimme mahdollisesti haluta.”
”Tie Archadesiin kulkee itään Salikametsästä”, Franin oli myös pakko sanoa. ”Meidän tulee matkata Phonin rannikon ja Tchitan ylängön kautta. Nyt olemme kulkeneet länteen.”
”Vaan, miten sinä sitä karttaa oikein luit?” Penelo ähkäisi.
Vaan levitti hämmentyneenä lukemansa kartan maahan ja alkoi tutkailla sitä tarkasti. Penelo liittyi hänen seuraansa, kuten myös Basch ja Balthier. Kaikilla tuntui olevan kova kiire päästä paikasta pois. Ei sillä, Frankaan ei erityisemmin viihtynyt siellä.
”Kostoako haluat?” viera kysyi Ashelta, joka oli jäänyt seisomaan syrjemmälle. Hän viittasi kädellään kohti tunnelia. ”Kyllä vai ei?”
Ashe ei vastannut, vaan tuijotti tunnelin seiniä. Prinsessan kulmakarvojen väliin ilmestyi kuitenkin pieni ryppy.
”Täällä oli kerran kaunis kaupunki. Elävä ja kaunis. Ilman nethisiitin voimaa se olisi yhä olemassa”, Fran jatkoi. ”Monet viattomat kuolivat täällä. He menettivät henkensä siksi, että Vayne myi sielunsa vallanjanolle. Vayne tietää, että voi saada lisää valtaa kivien avulla. Sinä tiedät myös. Sitäkö haluat? Tätäkö?”
”Millaisena ihmisenä sinä minua oikein pidät?” Ashe sihahti huuliensa välistä niin hiljaa, etteivät muut neljä voineet kuulla.
Fran kohautti olkapäitään ja käveli pois tunnelin suulta takaisin metsään. ”Ihmisenä.”
Ashen kannat kopisivat, kun tämä seurasi vieraa puiden katveeseen. Fran huokaisi sisäisesti ja toivoi, ettei olisi erehtynyt avaamaan suutaan. Miksi hänen oli pitänyt huomauttaa prinsessalle vallanjanosta? Kai tämä nyt tajusi tekojensa seuraukset muutenkin. Eikä Ashe edes ollut vielä tehnyt mitään.
”Se, että sinä olet viera, ei tarkoita, että olisit jollain tapaa ihmisiä parempi”, prinsessa kivahti.
”En sanonut niin”, Fran huomautti.
”Kaikkea ei tarvitse sanoa.”
”En myöskään ajatellut niin.”
Naisten välille laskeutui jäinen hiljaisuus. Fran keskittyi tarkastelemaan pientä liskoa, joka vaelsi ylöspäin pitkin puunrunkoa. Tietyllä tavalla olisi ollut hienoa olla jokin olento, joka ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin seuraavaa ateriaansa ja suvun jatkamista. Sellaisia eliöitä eivät maailman murheet painaneet. Niiden ei tarvinnut pohtia jokaisen tekonsa seurausta, jokaisen sanansa aiheuttamaa tunteiden hyökyaaltoa. Niiden elämä oli varsin yksinkertaista ja varmasti omalla tavallaan onnellista.
”Sinä et tiedä.. et ymmärrä. Minun on tehtävä suuria päätöksiä. Dalmascan vuoksi”, Ashe selitteli.
”Sinun on vain tuhottava kivet miekallasi”, Fran totesi. Kyllä hän tiesi, ettei asia välttämättä ollut ollenkaan niin yksinkertainen, mutta hänen oli pakko väittää sen olevan. Olisi tietysti ollut kaikkien edun mukaista, että hän olisi tullut toimeen Ashen kanssa.. mutta hän ei halunnut. Miksi kaikkien olisi pitänyt pitää prinsessasta? Hän ei yrittänyt tappaa tätä tai vaikeuttaa heidän matkantekoaan millään tavalla. Sen täytyi riittää.
”Niinhän minä aion tehdä”, prinsessa tuhahti.
”Mutta niiden tarjoama valta houkuttelee sinua.”
”Eikö sinua sitten?”
”Mitä viera tekisi kivellä, joka tuhoaa hänet?”
”Entä jos se ei tuhoaisi?”
Niin. Entä jos ei? Fran pysähtyi pohtimaan asiaa. Mitä hän tekisi kivellä? Se oli toki oiva väline, jos halusi hallita maailmaa pelon avulla. Jokainen, joka tiesi, mitä kivillä voitiin saada aikaan, olisi valmis neuvottelemaan rauhan puolesta.
Ei, ei olisi. Ashe ei ollut valmis. Prinsessa aikoi käydä sotaan, vaikka rauhanneuvotteluja oli tarjottu tälle. Nethisiitit aiheuttivat vain lisää tuskaa. Ne eivät olleet ratkaisu rauhaan. Niiden takia ihmiset sotivat vain yhä enemmän. Olisi ollut parempi, jos koko kiviä ei olisi ollut olemassakaan.
”En tekisi nethisiitillä mitään”, Fran totesi pohdintansa päätteeksi. Prinsessa soi hänelle pitkän katseen.
”Koska et ole ihminen, olet kaiken vallanhimon yläpuolella”, tämä puhahti.
Viera ei vaivautunut vastaamaan. Hänen ei ollut tarkoitus asettaa itseään ihmisten yläpuolelle, mutta hän ei voinut sanoa mitään, mikä saisi Ashen ajattelemaan toisin. Toisaalta hänellä ei edes ollut tarvetta todistella naiselle mitään. Tämä sai kuvitella, mitä ikinä halusi. Tärkeintä oli kuitenkin, että Ashe ajattelisi asiaa ja päätyisi oikeaan ratkaisuun. Fran ei voinut tarttua miekkaan hänen puolestaan ja ryhtyä taistoon Ivalicen rauhan puolesta. Hänen tehtävänsä oli seisoa prinsessan rinnalla ja yrittää ohjata tätä oikeaan suuntaan.. ja kenties auttaa lopullisessa taistelussa Vaynea vastaan. Ehkä koittaisi hetki, jolloin hänen olisi kutsuttava Mateus avuksi vihollista vastaan. Hän uskoi vahvasti siihen, ettei Espereitä ollut annettu heille turhaan. Kaikki oli osa suurempaa kokonaisuutta. Osa jonkin suuremman tahtoa.
Oliko heidät sitten valittu? Ja miksi juuri heidät? Ashe oli selvä tapaus. Prinsessa polveutui suoraan Raithwallista. Hänellä ei siis edes ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa taistelua Dalmascan puolesta. Hän oli saanut kohtalonsa verenperintönä. Basch puolestaan oli niitä harvoja landislaisia, jotka olivat selvinneet hengissä Nabradian ja Landiksen tuhosta. Ritarin onneksi lienee laskettava, että tämä oli seurannut lordi Rasleria Dalmascaan, kun nuori mies oli avioitunut Ashen kanssa. Myös hänen taustansa velvoitti taisteluun.
Ja kaiketi myös Balthierin kohdalla saattoi sanoa niin. Miehen isä oli valitettavan isossa osassa tässä sodassa, vaikka tohtori Cid toimi taustajoukoissa, ei eturivin taistelijana. Balthier oli luultavasti ainoa, joka pystyi pysäyttämään miehen toimet. Ja Fran oli varma, että ilmapiraatti koki myös velvollisuudekseen tehdä niin. Oliko Balthier siis ylemmän tahon valittu tehtävään vai oliko mies itse valinnut tehtävän itselleen? Äh, tämä oli turhan vaikeaa.
Omasta puolestaan Fran tiesi jo, että Metsä oli antanut hänelle tehtävän. Metsä oli rakastanut häntä niin paljon, että oli ollut valmis luopumaan hänestä. Metsä oli antanut hänelle vaeltajan sielun, jotta saisi yhden itselleen uskollisen lapsen Golmoren ulkopuolelle. Franin tehtävä oli puolustaa Ivalicen rauhaa ja vierojen elämäntapaa ihmisten julmuuksia vastaan. Vastuu painoi raskaana hänen harteillaan, mutta hän päätti kantaa sen kuitenkin. Joten ja Mjrnin tähden hänen täytyi jaksaa tehdä osansa. Koko vierakulttuurin tähden. Tämä oli hyvin tärkeää.
Mutta miksi Vaan ja Penelo? Heillä ei ollut raskaita sukuvelvotteita tähän sotaan. He olivat vain ajautuneet muiden mukaan taistelemaan kotimaansa puolesta. Moni dalmascalainen kävi päivittäistä taistelua pitääkseen arkensa normaalina, mutta nuo kaksi lasta halusivat selvästi tehdä enemmän. Ehkä heilläkin tulisi olemaan vielä suuri osuus tulevassa taistelussa. Fran ei vain kyennyt näkemään, mikä heidän suurempi merkityksensä oli. Hän saattoi kuitenkin luottaa siihen, että Metsä ohjaisi ja opastaisi häntä. Hän ei ehkä kuullut Metsän ääntä, mutta se ei tarkoittanut, että Metsä olisi täysin unohtanut hänet. Ainakin niin Fran toivoi...
”Selvä. Kuljemme siis tästä kaakkoon”, Balthier ilmoitti. Muut tulivat paikalle, jossa Fran ja Ashe seisoskelivat toisiaan kyräillen. ”Ja tällä kertaa minä luen karttaa.”
”Ei ole minun vikani, ettei kukaan sanonut kartan olevan väärinpäin!” Vaan protestoi.
”Toivottavasti et vetoa tuohon, kun sinulla on oma ilmalaiva ja olet lentänyt suoraan keisarikunnan haaviin ja saattanut samalla partnerisi vaaraan”, Balthier tuhahti.
”Ei pelkoa. Kun Vaanilla on ilmalaiva, minä luen karttaa ja tarkkailen tutkaa”, Penelo naurahti.
”Aiotko sinä ryhtyä ilmapiraatiksi?” Ashe kysyi. Naisen toinen kulmakarva kohosi kummallisesti.
”Miksei hän ryhtyisi?” Fran kysäisi puolestaan prinsessalta. ”Se on kunniallinen ammatti.. ja lisäksi tuottoisa. Kaikilla meillä ei ole omaisuuksia perittävänä.”
Ashe tuhahti ja kääntyi kannoillaan lähtien marssimaan poispäin. Hänen kenkiensä kannat kopisivat puista polkua vasten.
”Teidän korkeutenne, meidän tulee lähteä tuonne”, Balthier huomautti ja osoitti päinvastaiseen suuntaan. Prinsessa soi miehelle jopa pienen hymyn, ennen kuin vaihtoi suuntaansa.
~o~
Salikametsä päättyi suureen porttiin, jonka läheltä kulki syvä rotko. Sen pohjalla saattoi erottaa joen, joka virtasi kohti merta. Se sai alkunsa jostain päin Nabradiaa, eikä kukaan tiennyt, mitä se nykyisin kantoi mukanaan. Kenties rippeitä maan saastuttaneesta Usvasta.
Suuri portti oli suljettu, kun joukko pysähtyi sen eteen. Avausmekanismina toimi raskas vipu, mutta kun miehet tarttuivat siihen, se ei yksinkertaisesti liikkunut minnekään. Kuului kyllä kitinää, mutta vipu oli jumissa.
”Entäs nyt?” Ashe huokaisi tuskaisesti. Fran soi prinsessalle pitkän katseen, muttei tällä kertaa voinut moittia tätä, sillä häntä itseäänkin huolestutti, miten tilanteesta selvittäisiin. Portin ylitse ei käynyt kiipeäminen, eikä rotkoonkaan laskeutuminen houkutellut. Sitä paitsi archadialaiset saattoivat valvoa jokivartta.
Toisaalta olisi ollut järkevää vartioida myös porttia. Ehkä se oli teljetty toiselta puolelta tunkeutujien varalta.
”Hei, hei, hei, mitä te oikein teette? Näpit irti siitä vivusta, kupo! Emme halua liiskautuneita moogleja!” yllättävä huuto kajahti jostain. Läheltä porttia ilmestyi tiukkailmeinen moogle kädet rinnalle ristittyinä. Näky oli jollain huvittava samalla tapaa kuin pikkulapsi komentamassa toisia pikkulapsia yrittäen näyttää hyvin tärkeältä. Täytyi silti muistaa, että tämä moogle oli varmasti aikuinen.
Miksiköhän moogleihin oli niin vaikea suhtautua tasavertaisina kansalaisina? Sekä Fran että Balthier puhuttelivat välillä Nonoa kuin tämä olisi ollut lapsi, vaikka Nono oli sentään ilmapiraattia vanhempi. Ehkä se johtui mooglien pienestä koosta. Oli harmillista, miten tuollaiset ulkoiset seikat vaikuttivat kohteluun.
”Liiskautuneita moogleja?” Vaan tajusi kummastella ensimmäisenä.
”Aivan! Koko minun kahdeksantoistakorvainen henkilökuntani on tuon portin uumenissa korjaamassa sitä, kupo. Jos joku nyt vääntää portin väkisin auki, he ovat menneitä moogleja. Pidäpäs se mielessä, kakara”, moogle saarnasi saaden pojan ilmeen vääntymään epäuskoiseksi.
”Kuules, karvapa.. Auh! Penelo!” Vaan rääkäisi, kun vaaleahiuksinen tyttö läiskäisi häntä takaraivoon. Poika soi tytölle kiukkuisen katseen, mutta tämä ei näyttänyt edes huomaavan sitä.
”Miksi porttia korjataan?” Penelo kysyi sen sijaan mooglelta ja kyykistyi tämän eteen pystyäkseen puhumaan tälle samalla tasolla. Nyt moogle hymyili ja näytti huomattavasti tyytyväisemmältä.
”Koska se on rikki, tietenkin. Se on jumissa. Kunhan se on taas kunnossa, kuka tahansa voi kulkea tästä Phonin rannikolle, kupo”, moogle selitti ystävällisesti.
”Mutta miksi juuri te korjaatte porttia?” tyttö jatkoi uteluaan ja istahti maahan mooglen vierelle.
”Haluatte tietää, miksi juuri me, kupo?” moogle varmisti.
Fran istui kivelle Penelon lähelle. Muut seurasivat hyvin pian esimerkkiä ja asettuivat kuka mihinkin mooglen ympärille. Koska eteenpäin ei käynyt kulkeminen, he saattoivat yhtä hyvin pitää nyt lepotauon.
”Tarina vie meidät kauas ajassa taaksepäin, kupo”, moogle totesi ja asettui itsekin mukavaan asentoon. Sen kasvoilla oli tyytyväinen virne. Ilmeisesti se paloi halusta kertoa tarinansa. ”Minä lähdin matkaan yhdeksän oppipoikani kanssa päästäksemme tarkkailemaan Ivalicen arkkitehtuuria omakätisesti. Kesken matkan kimppuumme hyökättiin täällä Salikametsässä. Uskokaa pois, täällä on melkoisia hirviöitä. Jos ette ole törmänneet niihin, olette olleet todella onnekkaita. No, joka tapauksessa.. Onneksemme Nabradian kuningas pelasti meidät juuri viime hetkellä, kupo! Kuningas kutsui meidät palatsiinsa kunnioitettuina vieraina!
”Vastapalveluksena me mooglet kaivauduimme Phonin rannikkoa ja Salikametsää erottavan kallion läpi ja rakensimme tämän portin. Kuningas oli erittäin tyytyväinen. Vaikka Nabradiaa ei enää olekaan, me palaamme tänne huoltamaan porttia, kupo. Juuri nyt portin hammasrattaat ovat ruostuneet tai muuten vahingoittuneet. Ajat ovat kovia, rouva, kupo!”
Moogle katsoi ensin Peneloa ja antoi sitten katseensa kiertää jokaisessa vuorollaan. Selvästi se halusi tietää, millaisen vaikutuksen tarina Nabradian kuninkaan kohtaamisesta oli tehnyt kuulijoihinsa.
”Sanohan”, Balthier puhui ensimmäisenä, ”onko kyse pelkästä ruosteesta vai kenties ilkivallasta?”
Moogle näytti selvästi pettyneeltä, koska kukaan ei ollut udellut siltä tarkemmin ystävyydestä Nabradian edesmenneen kuninkaan kanssa. Toki kaikki mooglet tiedettiin ylpeiksi työstään, mutta ilmeisesti tämä kyseinen yksilö olisi mieluummin halunnut korostaa sitä, että oli ollut kuninkaan henkilökohtainen ystävä.. tai jotain sinnepäin.
”Ilkivallasta taatusti, kupo”, moogle tuhahti. ”Kyllä siellä ruostettakin on paikka paikoin, mutta pelkkä ruoste ei olisi aiheuttanut jumittumista. Osa hammasrattaista on hajotettu. En ymmärrä, kuka tekee sellaista. Tuhoaa mooglien aikaan saamia taideaarteita, kupo! Se on hävytöntä, kupo!”
”Olen täysin samaa mieltä”, ilmapiraatti myönteli. ”Tiedätkö, kuka on ollut asialla?”
”En, mutta voit olla varma, kupo, että kun saan sen lurjuksen käsiini, hän saa tuntea vihani nahoissaan, kupo!”
”Sepä loistavaa! Entä kauan korjaustyöt kestävät?” mies jatkoi tiedusteluaan.
”Ei kauan tietenkään. Me mooglet olemme tunnollisia työntekijöitä. Pääsette kulkemaan portista heti aamulla, kupo. Mutta sitä ennen kukaan ei koske vipuun!” moogle paasasi. ”Mutta nyt minun pitää mennä. Töitä on valvottava.”
Moogle kiirehti takaisin portin uumeniin. Matkalaiset tuijottivat hetken ajan sen perään, mutta ryhtyivät sitten kasaamaan nuotiota. Oli selvää, että nyt oli oikea hetki asettua iltalevolle. He eivät voisi tehdä kerrassaan mitään, ennen kuin mooglien työt valmistuisivat.
”Epäiletkö, että archadialaiset rikkoivat portin?” Basch kysäisi Balthierilta, kun joukko oli asettunut valmistamaan illallista pienen nuotion ympärille. Fran kohotti katseensa tulesta ja jäi kuuntelemaan miesten keskustelua.
”Se on mitä todennäköisintä. Tämä olisi helppo reitti tunkeutua Archadiaan. Tietenkään dalmascalaisilla ei ole nyt varaa tai mahdollisuuksia matkustaa tänne ja käydä sotaan Phonin rannikon kautta, mutta kaikki riskit on hyvä eliminoida”, Balthier selosti varma ilme kasvoillaan. ”Hyvinhän vaikka kapinalliset..”
”Kuinka monta kertaa minun pitää sanoa, että se on vastarinta!” Ashe ärähti toiselta puolelta nuotiota.
”.. saattaisivat keksiä reitin ja yrittää jotain epätoivoista, kuten pyrkiä Archadesiin Draklorin laboratorioon tuhoamaan ihmisten valmistamat nethisiitit”, ilmapiraatti jatkoi kuin prinsessa ei olisi sanonut mitään. Puheensa päätteeksi hän kuitenkin iski naiselle silmää. Ele, jonka Fran huomasi panevansa merkille harmittavan hyvin. Mies ei ollut aikoihin iskenyt silmää hänelle.
”Yritätkö sanoa, että suunnitelmamme on mieletön?” Ashe tivasi. Sanojen tiukkuudesta huolimatta naisen kasvoilla kareili kevyt hymy, joka ei sekään jäänyt Franilta huomaamatta. Vierasta tuntui kuin hänet olisi lakaistu syrjään.
”Kenties”, Balthier vastasi ja kohautti harteitaan.
”Sehän on sinun suunnitelmasi!” prinsessa kivahti selvästi turhautuneena.
”En ole koskaan väittänyt, että osaisin tehdä hyviä suunnitelmia, prinsessa hyvä. Joka tapauksessa se on ainoa suunnitelma, mikä meillä on. Ainoa johtolanka, jota voimme seurata. Olkoonkin mieletöntä, me aiomme marssia suoraa päätä ent.. vihollisiemme keskelle ja tehdä lopun tästä sodasta”, ilmapiraatti puhui. Oli selvää, että Balthier ei pitänyt omasta suunnitelmastaan, muttei missään nimessä aikonut luopua siitä. Mies alkoi kai hiljalleen hyväksyä, ettei kohtaloaan vastaan voinut kapinoida loputtomiin.
”Siinä olet totisesti oikeassa”, Basch tuumi. ”Liian kauan tämä sota on jatkunut, liian kauan viattomat ovat joutuneet kärsimään. Me lopetamme sen.. ja jos kohtalomme on kuolla, olemme ainakin taanneet paremman maailman tuleville sukupolville.”
”Niin kauan, kun on ihmisiä, ei ole parempaa maailmaa”, Balthier kuitenkin huomautti. ”Tappaminen ja sotiminen on ihmisillä verissä. Tulee uusia sotia. Tulee uusia maailmanvalloittajia.”
”Minusta sinä olet väärässä”, Ashe pisti väliin. ”Jokainen rakastaa rauhaa. Ei kukaan halua kylvää ympärilleen kuolemaa, ei valloittaa maailmaa. Kaikki haluavat elää rauhassa keskenään. Vain siten kaikilla on hyvä olla.”
”Miten selität Vaynen toimet sitten?” ilmapiraatti tiedusteli. Mies nojautui hieman taaksepäin ja risti kätensä päänsä taakse. Hän valmistautui väittelyyn.
”Vayne on poikkeustapaus, hän on jotenkin vinksahtanut!” Ashe puolustautui.
”Entä Raithwall?”
”Mitä sinä tarkoitat?”
Ashe kohottautui parempaan asentoon ja nojautui nuotioon päin. Prinsessan silmät porautuivat ilmapiraattiin äkäisinä. Balthier oli tainnut onnistua sohaisemaan arkaan paikkaan.
”Et voi väittää, ettei hän olisi ollut melkoinen maailmanvalloittaja”, ilmapiraatti naurahti ja viittasi yllättäen Vaanille. ”Sinähän olet pitänyt kirjaa asioista. Anna tulla.”
Kaikki seurasivat, kun Vaan kaivoi nuhruisen vihon pakkauksestaan. Poika ryhtyi selailemaan sitä innokkaasti, mutta jossain määrin hermostuneen oloisena.
”Onko Vaan oikeasti pitänyt kirjaa asioista?” Penelo hämmästeli.
”Ehkä hän on sittenkin terävämpi kuin olet ajatellut”, Balthier huomautti kepeään sävyyn.
”Teillä enemmän yhteistä kuin olemme luulleet”, Frankin sanoi ja hymyili vaaleahiuksiselle tytölle, joka punastui kevyesti. Oli erittäin omituista, jos Vaan ei ollut huomannut Penelon selkeää ihastusta. Tyttö salasi sen kovin heikosti.
”Hahaa, tässä!” Vaan huudahti ja osoitti vihostaan kohtaa. Balthier nyökkäsi pojalle. ”Mitä? Minäkö sen luen?” poika kummasteli.
”No, sinun vihkosihan se on”, ilmapiraatti nauroi. ”Muistutapa prinsessaamme hänen esi-isäänsä koskevista faktoista.”
Vaan rykäisi ja vilkaisi kaikkia. Ilmeisesti poikaa kiusasi olla kaikkien huomion keskipisteenä, vaikka kyse oli ystäväjoukosta eikä mistään oikeasta yleisöstä.
”Viisaan oppi, luku 2: Kuningas Raithwallin aika”, poika luki. Hänen äänensä tärisi hieman. Vaan nosti katseensa vihostaan kuin odottaen muiden pilkkaavan hänen muistiinpanojaan. Kun kukaan ei sanonut mitään, hän jatkoi: ”Monet maat ja kuningaskunnat täplittivät Ivalicea ja monia sotia käytiin tuohon aikaan. Legendan mukaan Raithwall, ylhäinen Valendian maasta, sai itselleen miekan ja magisiitin jumalilta, ja näiden esineiden mukana tehtävän yhdistää kaikki maa. Hän oli näyttänyt strategisen neroutensa ja syvän empaattisuutensa kansalleen jo hallitessaan Valendiaa. Ja sieltä käsin hän lähti valloittamaan kahta muuta jäljellä olevaa mannerta. Pian koko Ivalice kuului Galteanin Liittokuntaan, ja Kultainen Aika oli alkanut. Nyt kaikkien kuninkaana hän hallitsi, Raithwall oli suopea ja tasapuolinen hallitsija. Hän ohjasi Liittokuntaa lähes puoli vuosisataa. Hänen kuolemansa jälkeen Liittokunta pysyi ehjänä neljäsataa vuotta, kunnes se hajaantui viimeisen Raithwallin suoran jälkeläisen poismenon jälkeen.”
”Vau, kirjoititko sinä tuon itse?” Penelo kysyi, ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään. Vaan nyökkäsi tytölle.
”Olen pitänyt kirjaa kaikista asioista, joita meille on tapahtunut, kaikista vihollisista, jotka olemme kohdanneet, ja kaikista paikoista, jotka olemme nähneet. Tiedoista voi olla hyötyä myöhemmin”, poika selitti. ”Mutta tuo juttu on ihan vain suora lainaus Viisaiden opista, se on kirja, joka on ollut Balthierilla joskus kauan sitten.”
”Saanko minä katsoa?” Penelo tiedusteli ja siirtyi istumaan pojan viereen.
”Tuo ei pidä paikkaansa”, Ashe tuhahti. ”Dalmascan kuningassuku periytyy suoraan alenevassa polvessa Raithwallista.”
”Tai niin sinulle on sanottu”, Balthier naurahti. ”Joka tapauksessa se ei ollut se kohta, jonka halusin sinulle osoittaa. Raithwall valloitti koko tunnetun maailman.. ja totuus on, ettei hän tehnyt sitä mitenkään rauhanomaisesti vaan miekan ja magisiitin avulla.”
”Hän sai käskynsä ylemmältä taholta. Hän kuunteli jumalia”, Ashe puolusti yhä esi-isäänsä.
”Miksei Vayne ole voinut saada samanlaista käskyä? Kuka sinä olet sanomaan, ettei hän ole seuraava Raithwall?” ilmapiraatti jatkoi sinnikkäästi.
”Ei hän voi olla! Hän on julma ja ajattelematon, haluaa vain valtaa!”
”Minä taidan ymmärtää, mitä Balthier tarkoittaa”, Basch keskeytti Ashen kiehumisen. Prinsessa näytti siltä kuin olisi voinut räjähtää kiukkuunsa. ”On väärin valloittaa maita ja tappaa samalla viattomia. Vaikka kuningas Raithwall oli varmasti hyvin hieno mies, hänkin käytti väkivaltaa valloitukseensa. Tuli käsky jumalilta tai ei, valloittaminen on väärin. On olemassa rauhallisempiakin keinoja toimia, mutta me ihmiset emme vain ajattele niitä.”
Ashe tuhahti eikä sanonut enää mitään. Sen sijaan hän ryhtyi syömään hiljalleen valmistunutta illallista. Muutkin olivat vaitonaisia, paitsi Vaan ja Penelo, jotka selvästi keskustelivat innokkaasti jostain.
”Olen havainnut ilmapiirin muuttuvan päivä päivältä kireämmäksi”, Fran kuuli ystävällisen äänen sanovan viereltään. Hän vilkaisi sivulleen ja huomasi Baschin istuneen viereensä.
”Olet oikeassa siinä, kapteeni”, viera hymähti.
”Sano vain Basch, kuten kaikki muutkin.”
”Basch”, Fran toisti. Hän piti tästä hiljaisesta ja viisaasta miehestä, vaikkei ollut koskaan keskustellut tämän kanssa kunnolla. Baschissa oli tietynlaista synkeyttä, epäilemättä kahden vuoden kiduttavan vankeuden aiheuttamaa, mutta myös syvää viisautta ja lempeyttä. Eikä tämä ollut samalla tavalla itsekäs ja itsepäinen kuin Balthier.
”Me taidamme kaikki olla väsyneitä tähän matkantekoon, joka lisäksi pakottaa meidät kohtaamaan omat haamumme”, ritari jatkoi jutustelua pimenevässä illassa. ”Jokaisella meistä on asioita, jotka mieluummin vain unohtaisimme, mutta nyt ne työnnetään kasvojemme eteen.. aivan kuin joku haluaisi meidän kohtaavan ne ja joko vahvistuvan tai heikkenevän sitä kautta. Se on rankkaa.”
Fran nyökkäsi miehelle. Tämä oli täysin oikeassa. ”Meidän ei vain pitäisi käydä toistemme kimppuun”, viera totesi. ”Kehen me voimme luottaa, jos emme toisiimme? Emme koskaan voita edes yhtä taistelua, saati sitten sotaa, jos emme voi turvata toisiimme ja tehdä yhteistyötä.”
”Aivan, emme saa nyt antaa henkilökohtaisten vaikutteiden murentaa ystävyyttämme”, ritari myönsi. ”Meidän on tehtävä yhteistyötä vaikeinakin hetkinä.”
Kyllä vain. Niin se oli. Frania piinasi suunnattomasti se, mitä oli tapahtumassa Balthierin ja Ashen välillä. Sehän oli jo täysin selvää. Näillä kahdella oli menossa jotain. Silti hän ei voinut nyt nostaa unelmajänistä pöydälle ja alkaa setviä tilannetta. Hänen olisi toimittava ryhmän parhaaksi, jos hän aikoi pelastaa maailman Vaynen valloitusaikeilta. Hän ei pystyisi siihen yksin, vaan tarvitsisi jokaisen tukea. Siksi oli parempi pysytellä vaiti ja käydä henkilökohtaiset sodat vasta sitten, kun yleismaailmalliset oli voitettu.
Luuletko todella pärjääväsi ihmisprinsessalle? Hänellä on enemmän yhteistä ilmapiraatin kanssa kuin sinulla.. ja tiedät sen itsekin.
Ole hiljaa, en kysynyt sinulta mitään!
Mateuksen huomautukset alkoivat rasittaa Frania yhä enemmän. Salaa hän toivoi, ettei olisi koskaan saanut Esperiä riesakseen, mutta ehkä koittaisi vielä päivä, jolloin hän kiittäisi Metsää Esperin olemassa olosta.
”Fran”, Basch keskeytti vieran ajatukset. ”Minusta tuntuu, että sinä voisit tarvita ystävää. Me emme ole oikeastaan tutustuneet vielä toisiimme.. ja minä kuulisin mielellään enemmän niin sinusta kuin vieroistakin. Mitä sanoisit, jos matkaisimme yhtä matkaa huomenna? Epäilen vahvasti, ettei minusta ole kovinkaan paljon apua Vaanille kartanluvussa. Se tuli jo tänään todistettua.”
Fran naurahti. Se oli kyllä totta, kartan lukeminen ei tainnut olla ritarin vahvimpia puolia, jos tämä ei ollut huomannut, että Vaan oli pidellyt karttaa väärinpäin.
”Hyvä on. Myös minä kuulisin mielelläni lisää sinusta”, viera vastasi ja hymyili aidosti.
Suuri portti oli suljettu, kun joukko pysähtyi sen eteen. Avausmekanismina toimi raskas vipu, mutta kun miehet tarttuivat siihen, se ei yksinkertaisesti liikkunut minnekään. Kuului kyllä kitinää, mutta vipu oli jumissa.
”Entäs nyt?” Ashe huokaisi tuskaisesti. Fran soi prinsessalle pitkän katseen, muttei tällä kertaa voinut moittia tätä, sillä häntä itseäänkin huolestutti, miten tilanteesta selvittäisiin. Portin ylitse ei käynyt kiipeäminen, eikä rotkoonkaan laskeutuminen houkutellut. Sitä paitsi archadialaiset saattoivat valvoa jokivartta.
Toisaalta olisi ollut järkevää vartioida myös porttia. Ehkä se oli teljetty toiselta puolelta tunkeutujien varalta.
”Hei, hei, hei, mitä te oikein teette? Näpit irti siitä vivusta, kupo! Emme halua liiskautuneita moogleja!” yllättävä huuto kajahti jostain. Läheltä porttia ilmestyi tiukkailmeinen moogle kädet rinnalle ristittyinä. Näky oli jollain huvittava samalla tapaa kuin pikkulapsi komentamassa toisia pikkulapsia yrittäen näyttää hyvin tärkeältä. Täytyi silti muistaa, että tämä moogle oli varmasti aikuinen.
Miksiköhän moogleihin oli niin vaikea suhtautua tasavertaisina kansalaisina? Sekä Fran että Balthier puhuttelivat välillä Nonoa kuin tämä olisi ollut lapsi, vaikka Nono oli sentään ilmapiraattia vanhempi. Ehkä se johtui mooglien pienestä koosta. Oli harmillista, miten tuollaiset ulkoiset seikat vaikuttivat kohteluun.
”Liiskautuneita moogleja?” Vaan tajusi kummastella ensimmäisenä.
”Aivan! Koko minun kahdeksantoistakorvainen henkilökuntani on tuon portin uumenissa korjaamassa sitä, kupo. Jos joku nyt vääntää portin väkisin auki, he ovat menneitä moogleja. Pidäpäs se mielessä, kakara”, moogle saarnasi saaden pojan ilmeen vääntymään epäuskoiseksi.
”Kuules, karvapa.. Auh! Penelo!” Vaan rääkäisi, kun vaaleahiuksinen tyttö läiskäisi häntä takaraivoon. Poika soi tytölle kiukkuisen katseen, mutta tämä ei näyttänyt edes huomaavan sitä.
”Miksi porttia korjataan?” Penelo kysyi sen sijaan mooglelta ja kyykistyi tämän eteen pystyäkseen puhumaan tälle samalla tasolla. Nyt moogle hymyili ja näytti huomattavasti tyytyväisemmältä.
”Koska se on rikki, tietenkin. Se on jumissa. Kunhan se on taas kunnossa, kuka tahansa voi kulkea tästä Phonin rannikolle, kupo”, moogle selitti ystävällisesti.
”Mutta miksi juuri te korjaatte porttia?” tyttö jatkoi uteluaan ja istahti maahan mooglen vierelle.
”Haluatte tietää, miksi juuri me, kupo?” moogle varmisti.
Fran istui kivelle Penelon lähelle. Muut seurasivat hyvin pian esimerkkiä ja asettuivat kuka mihinkin mooglen ympärille. Koska eteenpäin ei käynyt kulkeminen, he saattoivat yhtä hyvin pitää nyt lepotauon.
”Tarina vie meidät kauas ajassa taaksepäin, kupo”, moogle totesi ja asettui itsekin mukavaan asentoon. Sen kasvoilla oli tyytyväinen virne. Ilmeisesti se paloi halusta kertoa tarinansa. ”Minä lähdin matkaan yhdeksän oppipoikani kanssa päästäksemme tarkkailemaan Ivalicen arkkitehtuuria omakätisesti. Kesken matkan kimppuumme hyökättiin täällä Salikametsässä. Uskokaa pois, täällä on melkoisia hirviöitä. Jos ette ole törmänneet niihin, olette olleet todella onnekkaita. No, joka tapauksessa.. Onneksemme Nabradian kuningas pelasti meidät juuri viime hetkellä, kupo! Kuningas kutsui meidät palatsiinsa kunnioitettuina vieraina!
”Vastapalveluksena me mooglet kaivauduimme Phonin rannikkoa ja Salikametsää erottavan kallion läpi ja rakensimme tämän portin. Kuningas oli erittäin tyytyväinen. Vaikka Nabradiaa ei enää olekaan, me palaamme tänne huoltamaan porttia, kupo. Juuri nyt portin hammasrattaat ovat ruostuneet tai muuten vahingoittuneet. Ajat ovat kovia, rouva, kupo!”
Moogle katsoi ensin Peneloa ja antoi sitten katseensa kiertää jokaisessa vuorollaan. Selvästi se halusi tietää, millaisen vaikutuksen tarina Nabradian kuninkaan kohtaamisesta oli tehnyt kuulijoihinsa.
”Sanohan”, Balthier puhui ensimmäisenä, ”onko kyse pelkästä ruosteesta vai kenties ilkivallasta?”
Moogle näytti selvästi pettyneeltä, koska kukaan ei ollut udellut siltä tarkemmin ystävyydestä Nabradian edesmenneen kuninkaan kanssa. Toki kaikki mooglet tiedettiin ylpeiksi työstään, mutta ilmeisesti tämä kyseinen yksilö olisi mieluummin halunnut korostaa sitä, että oli ollut kuninkaan henkilökohtainen ystävä.. tai jotain sinnepäin.
”Ilkivallasta taatusti, kupo”, moogle tuhahti. ”Kyllä siellä ruostettakin on paikka paikoin, mutta pelkkä ruoste ei olisi aiheuttanut jumittumista. Osa hammasrattaista on hajotettu. En ymmärrä, kuka tekee sellaista. Tuhoaa mooglien aikaan saamia taideaarteita, kupo! Se on hävytöntä, kupo!”
”Olen täysin samaa mieltä”, ilmapiraatti myönteli. ”Tiedätkö, kuka on ollut asialla?”
”En, mutta voit olla varma, kupo, että kun saan sen lurjuksen käsiini, hän saa tuntea vihani nahoissaan, kupo!”
”Sepä loistavaa! Entä kauan korjaustyöt kestävät?” mies jatkoi tiedusteluaan.
”Ei kauan tietenkään. Me mooglet olemme tunnollisia työntekijöitä. Pääsette kulkemaan portista heti aamulla, kupo. Mutta sitä ennen kukaan ei koske vipuun!” moogle paasasi. ”Mutta nyt minun pitää mennä. Töitä on valvottava.”
Moogle kiirehti takaisin portin uumeniin. Matkalaiset tuijottivat hetken ajan sen perään, mutta ryhtyivät sitten kasaamaan nuotiota. Oli selvää, että nyt oli oikea hetki asettua iltalevolle. He eivät voisi tehdä kerrassaan mitään, ennen kuin mooglien työt valmistuisivat.
”Epäiletkö, että archadialaiset rikkoivat portin?” Basch kysäisi Balthierilta, kun joukko oli asettunut valmistamaan illallista pienen nuotion ympärille. Fran kohotti katseensa tulesta ja jäi kuuntelemaan miesten keskustelua.
”Se on mitä todennäköisintä. Tämä olisi helppo reitti tunkeutua Archadiaan. Tietenkään dalmascalaisilla ei ole nyt varaa tai mahdollisuuksia matkustaa tänne ja käydä sotaan Phonin rannikon kautta, mutta kaikki riskit on hyvä eliminoida”, Balthier selosti varma ilme kasvoillaan. ”Hyvinhän vaikka kapinalliset..”
”Kuinka monta kertaa minun pitää sanoa, että se on vastarinta!” Ashe ärähti toiselta puolelta nuotiota.
”.. saattaisivat keksiä reitin ja yrittää jotain epätoivoista, kuten pyrkiä Archadesiin Draklorin laboratorioon tuhoamaan ihmisten valmistamat nethisiitit”, ilmapiraatti jatkoi kuin prinsessa ei olisi sanonut mitään. Puheensa päätteeksi hän kuitenkin iski naiselle silmää. Ele, jonka Fran huomasi panevansa merkille harmittavan hyvin. Mies ei ollut aikoihin iskenyt silmää hänelle.
”Yritätkö sanoa, että suunnitelmamme on mieletön?” Ashe tivasi. Sanojen tiukkuudesta huolimatta naisen kasvoilla kareili kevyt hymy, joka ei sekään jäänyt Franilta huomaamatta. Vierasta tuntui kuin hänet olisi lakaistu syrjään.
”Kenties”, Balthier vastasi ja kohautti harteitaan.
”Sehän on sinun suunnitelmasi!” prinsessa kivahti selvästi turhautuneena.
”En ole koskaan väittänyt, että osaisin tehdä hyviä suunnitelmia, prinsessa hyvä. Joka tapauksessa se on ainoa suunnitelma, mikä meillä on. Ainoa johtolanka, jota voimme seurata. Olkoonkin mieletöntä, me aiomme marssia suoraa päätä ent.. vihollisiemme keskelle ja tehdä lopun tästä sodasta”, ilmapiraatti puhui. Oli selvää, että Balthier ei pitänyt omasta suunnitelmastaan, muttei missään nimessä aikonut luopua siitä. Mies alkoi kai hiljalleen hyväksyä, ettei kohtaloaan vastaan voinut kapinoida loputtomiin.
”Siinä olet totisesti oikeassa”, Basch tuumi. ”Liian kauan tämä sota on jatkunut, liian kauan viattomat ovat joutuneet kärsimään. Me lopetamme sen.. ja jos kohtalomme on kuolla, olemme ainakin taanneet paremman maailman tuleville sukupolville.”
”Niin kauan, kun on ihmisiä, ei ole parempaa maailmaa”, Balthier kuitenkin huomautti. ”Tappaminen ja sotiminen on ihmisillä verissä. Tulee uusia sotia. Tulee uusia maailmanvalloittajia.”
”Minusta sinä olet väärässä”, Ashe pisti väliin. ”Jokainen rakastaa rauhaa. Ei kukaan halua kylvää ympärilleen kuolemaa, ei valloittaa maailmaa. Kaikki haluavat elää rauhassa keskenään. Vain siten kaikilla on hyvä olla.”
”Miten selität Vaynen toimet sitten?” ilmapiraatti tiedusteli. Mies nojautui hieman taaksepäin ja risti kätensä päänsä taakse. Hän valmistautui väittelyyn.
”Vayne on poikkeustapaus, hän on jotenkin vinksahtanut!” Ashe puolustautui.
”Entä Raithwall?”
”Mitä sinä tarkoitat?”
Ashe kohottautui parempaan asentoon ja nojautui nuotioon päin. Prinsessan silmät porautuivat ilmapiraattiin äkäisinä. Balthier oli tainnut onnistua sohaisemaan arkaan paikkaan.
”Et voi väittää, ettei hän olisi ollut melkoinen maailmanvalloittaja”, ilmapiraatti naurahti ja viittasi yllättäen Vaanille. ”Sinähän olet pitänyt kirjaa asioista. Anna tulla.”
Kaikki seurasivat, kun Vaan kaivoi nuhruisen vihon pakkauksestaan. Poika ryhtyi selailemaan sitä innokkaasti, mutta jossain määrin hermostuneen oloisena.
”Onko Vaan oikeasti pitänyt kirjaa asioista?” Penelo hämmästeli.
”Ehkä hän on sittenkin terävämpi kuin olet ajatellut”, Balthier huomautti kepeään sävyyn.
”Teillä enemmän yhteistä kuin olemme luulleet”, Frankin sanoi ja hymyili vaaleahiuksiselle tytölle, joka punastui kevyesti. Oli erittäin omituista, jos Vaan ei ollut huomannut Penelon selkeää ihastusta. Tyttö salasi sen kovin heikosti.
”Hahaa, tässä!” Vaan huudahti ja osoitti vihostaan kohtaa. Balthier nyökkäsi pojalle. ”Mitä? Minäkö sen luen?” poika kummasteli.
”No, sinun vihkosihan se on”, ilmapiraatti nauroi. ”Muistutapa prinsessaamme hänen esi-isäänsä koskevista faktoista.”
Vaan rykäisi ja vilkaisi kaikkia. Ilmeisesti poikaa kiusasi olla kaikkien huomion keskipisteenä, vaikka kyse oli ystäväjoukosta eikä mistään oikeasta yleisöstä.
”Viisaan oppi, luku 2: Kuningas Raithwallin aika”, poika luki. Hänen äänensä tärisi hieman. Vaan nosti katseensa vihostaan kuin odottaen muiden pilkkaavan hänen muistiinpanojaan. Kun kukaan ei sanonut mitään, hän jatkoi: ”Monet maat ja kuningaskunnat täplittivät Ivalicea ja monia sotia käytiin tuohon aikaan. Legendan mukaan Raithwall, ylhäinen Valendian maasta, sai itselleen miekan ja magisiitin jumalilta, ja näiden esineiden mukana tehtävän yhdistää kaikki maa. Hän oli näyttänyt strategisen neroutensa ja syvän empaattisuutensa kansalleen jo hallitessaan Valendiaa. Ja sieltä käsin hän lähti valloittamaan kahta muuta jäljellä olevaa mannerta. Pian koko Ivalice kuului Galteanin Liittokuntaan, ja Kultainen Aika oli alkanut. Nyt kaikkien kuninkaana hän hallitsi, Raithwall oli suopea ja tasapuolinen hallitsija. Hän ohjasi Liittokuntaa lähes puoli vuosisataa. Hänen kuolemansa jälkeen Liittokunta pysyi ehjänä neljäsataa vuotta, kunnes se hajaantui viimeisen Raithwallin suoran jälkeläisen poismenon jälkeen.”
”Vau, kirjoititko sinä tuon itse?” Penelo kysyi, ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään. Vaan nyökkäsi tytölle.
”Olen pitänyt kirjaa kaikista asioista, joita meille on tapahtunut, kaikista vihollisista, jotka olemme kohdanneet, ja kaikista paikoista, jotka olemme nähneet. Tiedoista voi olla hyötyä myöhemmin”, poika selitti. ”Mutta tuo juttu on ihan vain suora lainaus Viisaiden opista, se on kirja, joka on ollut Balthierilla joskus kauan sitten.”
”Saanko minä katsoa?” Penelo tiedusteli ja siirtyi istumaan pojan viereen.
”Tuo ei pidä paikkaansa”, Ashe tuhahti. ”Dalmascan kuningassuku periytyy suoraan alenevassa polvessa Raithwallista.”
”Tai niin sinulle on sanottu”, Balthier naurahti. ”Joka tapauksessa se ei ollut se kohta, jonka halusin sinulle osoittaa. Raithwall valloitti koko tunnetun maailman.. ja totuus on, ettei hän tehnyt sitä mitenkään rauhanomaisesti vaan miekan ja magisiitin avulla.”
”Hän sai käskynsä ylemmältä taholta. Hän kuunteli jumalia”, Ashe puolusti yhä esi-isäänsä.
”Miksei Vayne ole voinut saada samanlaista käskyä? Kuka sinä olet sanomaan, ettei hän ole seuraava Raithwall?” ilmapiraatti jatkoi sinnikkäästi.
”Ei hän voi olla! Hän on julma ja ajattelematon, haluaa vain valtaa!”
”Minä taidan ymmärtää, mitä Balthier tarkoittaa”, Basch keskeytti Ashen kiehumisen. Prinsessa näytti siltä kuin olisi voinut räjähtää kiukkuunsa. ”On väärin valloittaa maita ja tappaa samalla viattomia. Vaikka kuningas Raithwall oli varmasti hyvin hieno mies, hänkin käytti väkivaltaa valloitukseensa. Tuli käsky jumalilta tai ei, valloittaminen on väärin. On olemassa rauhallisempiakin keinoja toimia, mutta me ihmiset emme vain ajattele niitä.”
Ashe tuhahti eikä sanonut enää mitään. Sen sijaan hän ryhtyi syömään hiljalleen valmistunutta illallista. Muutkin olivat vaitonaisia, paitsi Vaan ja Penelo, jotka selvästi keskustelivat innokkaasti jostain.
”Olen havainnut ilmapiirin muuttuvan päivä päivältä kireämmäksi”, Fran kuuli ystävällisen äänen sanovan viereltään. Hän vilkaisi sivulleen ja huomasi Baschin istuneen viereensä.
”Olet oikeassa siinä, kapteeni”, viera hymähti.
”Sano vain Basch, kuten kaikki muutkin.”
”Basch”, Fran toisti. Hän piti tästä hiljaisesta ja viisaasta miehestä, vaikkei ollut koskaan keskustellut tämän kanssa kunnolla. Baschissa oli tietynlaista synkeyttä, epäilemättä kahden vuoden kiduttavan vankeuden aiheuttamaa, mutta myös syvää viisautta ja lempeyttä. Eikä tämä ollut samalla tavalla itsekäs ja itsepäinen kuin Balthier.
”Me taidamme kaikki olla väsyneitä tähän matkantekoon, joka lisäksi pakottaa meidät kohtaamaan omat haamumme”, ritari jatkoi jutustelua pimenevässä illassa. ”Jokaisella meistä on asioita, jotka mieluummin vain unohtaisimme, mutta nyt ne työnnetään kasvojemme eteen.. aivan kuin joku haluaisi meidän kohtaavan ne ja joko vahvistuvan tai heikkenevän sitä kautta. Se on rankkaa.”
Fran nyökkäsi miehelle. Tämä oli täysin oikeassa. ”Meidän ei vain pitäisi käydä toistemme kimppuun”, viera totesi. ”Kehen me voimme luottaa, jos emme toisiimme? Emme koskaan voita edes yhtä taistelua, saati sitten sotaa, jos emme voi turvata toisiimme ja tehdä yhteistyötä.”
”Aivan, emme saa nyt antaa henkilökohtaisten vaikutteiden murentaa ystävyyttämme”, ritari myönsi. ”Meidän on tehtävä yhteistyötä vaikeinakin hetkinä.”
Kyllä vain. Niin se oli. Frania piinasi suunnattomasti se, mitä oli tapahtumassa Balthierin ja Ashen välillä. Sehän oli jo täysin selvää. Näillä kahdella oli menossa jotain. Silti hän ei voinut nyt nostaa unelmajänistä pöydälle ja alkaa setviä tilannetta. Hänen olisi toimittava ryhmän parhaaksi, jos hän aikoi pelastaa maailman Vaynen valloitusaikeilta. Hän ei pystyisi siihen yksin, vaan tarvitsisi jokaisen tukea. Siksi oli parempi pysytellä vaiti ja käydä henkilökohtaiset sodat vasta sitten, kun yleismaailmalliset oli voitettu.
Luuletko todella pärjääväsi ihmisprinsessalle? Hänellä on enemmän yhteistä ilmapiraatin kanssa kuin sinulla.. ja tiedät sen itsekin.
Ole hiljaa, en kysynyt sinulta mitään!
Mateuksen huomautukset alkoivat rasittaa Frania yhä enemmän. Salaa hän toivoi, ettei olisi koskaan saanut Esperiä riesakseen, mutta ehkä koittaisi vielä päivä, jolloin hän kiittäisi Metsää Esperin olemassa olosta.
”Fran”, Basch keskeytti vieran ajatukset. ”Minusta tuntuu, että sinä voisit tarvita ystävää. Me emme ole oikeastaan tutustuneet vielä toisiimme.. ja minä kuulisin mielellään enemmän niin sinusta kuin vieroistakin. Mitä sanoisit, jos matkaisimme yhtä matkaa huomenna? Epäilen vahvasti, ettei minusta ole kovinkaan paljon apua Vaanille kartanluvussa. Se tuli jo tänään todistettua.”
Fran naurahti. Se oli kyllä totta, kartan lukeminen ei tainnut olla ritarin vahvimpia puolia, jos tämä ei ollut huomannut, että Vaan oli pidellyt karttaa väärinpäin.
”Hyvä on. Myös minä kuulisin mielelläni lisää sinusta”, viera vastasi ja hymyili aidosti.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!