Luku 19
Piraatin menneisyys
”Näyttää siltä, että teimme oikean valinnan. Jos olisimme valinneet helpon reitin ja tulleet ilmalaivalla… joku noista partioista olisi epäilemättä levittänyt meille punaisen maton. Me olemme keisarikunnan portailla nyt, joten meidän ei pitäisi murehtia aivan niin paljon. Mutta se ei ole mikään syy ryhtyä vetelehtimään, pääkaupunkiin on vielä reilusti matkaa”, Balthier selosti muille.
He olivat juuri astelleet Salikametsää ja Phonin rannikkoa yhdistävän portin toiselle puolelle ja seisoivat sen edustalla korkeassa rinteessä. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja teki ilman tukahduttavan kuumaksi. Taivasta kuitenkin halkoivat säännöllisin välein ilmalaivat, jotka eivät olleet näkyneet Salikametsän puolelle. Se johtui yksinkertaisesti siitä, että metsän korkeat puut peittivät taivaan näkyvistä, ei siitä, ettei ilmalaivoja olisi risteillyt pitkin ja poikin myös metsän yllä.
Kun joukko lähti laskeutumaan alas rinnettä, kova kallio vaihtui pian kuumaksi hiekaksi, jonka polttelu tuntui jopa kenkien pohjien läpi. Kauempana näkyi Phonin salmi, joka johti Naldoanin mereen. Salmen vesi kimalteli kutsuvana auringonpaisteessa. Olisi ollut varsin mukavaa juosta rantaan ja pulahtaa veteen. Se olisi luultavasti ollut juuri sopivan lämpöistä. Nyt ei kuitenkaan ollut oikea hetki.
Heidän pitäisi saavuttaa ainakin metsästäjien leiri ennen iltaa. Balthieria huolestutti hieman sinne meneminen, sillä edellinen kerta ei ollut jättänyt hänelle erityisen hyviä muistoja. Hän oli tarkoituksella vältellyt paikkaa välikohtauksen jälkeen. Milena oli saanut hepulin ja repinyt omat vaatteensa väittäen, että Balthier oli tehnyt niin. Se oli ollut hyvin hämmentävää, vaikka syy oli selvinnyt jälkeenpäin. Se oli ollut typerä tapa varoittaa lähestyvästä vaarasta. Mutta kenties Milena ei ollut voinut kertoa mitenkään paremmin.
Ilmapiraatti huokaisi sisäisesti. Tästä tulisi epämiellyttävä läpikulkumatka, jos kauppiaan vaimo yhä käyttäytyisi omituisesti.. tai vielä pahempaa, oli ehtinyt selittää Wreckille jotain, mikä ei pitänyt paikkaansa. No, ehkä Milena oli kuitenkin kertonut totuuden. Olihan Balthier sentään pariskunnan kummankin osapuolen hyvä tuttava tai oli ainakin ollut ennen välikohtausta.
Milena toi piraatin mieleen myös toisen polttavan ongelman. Ba’Gamnanista ei ollut kuulunut sitten Lhusun kaivosten, mutta taatusti palkkionmetsästäjä oli edelleen hänen perässään. Oli vain ajan kysymys, milloin se likainen lisko ilmestyisi nurkan takaa ja yrittäisi taas listiä hänet. Ei, ei listiä. Ilmeisesti Ba’Gamnan oli saanut käskyn napata hänet elävänä.
No, parhaassa tapauksessa hän selviäisi ilman välikohtauksia pääkaupunkiin asti, marssisi Draklorin laboratorioon ja törmäisi Cidiin tehden samalla Ba’Gamnanin toimeksiannon tyhjäksi. Tosin hän aikoi marssia myös ulos laboratorioista. Hän ei antaisi Cidin pysäyttää itseään, hän pysäyttäisi tämän. Tai jos he eivät kohtaisi miestä, ainakin he tuhoaisivat jokaisen nethisiitin, jonka löytäisivät.
Olettaen, että Ashe suostuisi tekemään niin.
Balthier oli huolissaan prinsessasta. Hän näki selvästi, ettei tämä ollut yhtään sen kunniallisempi kuin yksikään toinen kuninkaallinen. Ashe janosi valtaa, joskin vain sen verran, että pystyisi sen avulla pelastamaan kuningaskuntansa. Lisäksi kivi, jota prinsessa oli kanniskellut mukanaan, oli saastuttanut naisen mielen, vaikka se oli tuhottu. Kivi oli puhunut prinsessalle vallasta, jota se tarjosi. Voimista, joita kaikkien tuli pelätä. Voimista, joiden avulla voisi hallita maailmaa.
Ashe halusi sitä. Ashe halusi pakottaa Archadian polvistumaan Dalmascan eteen ja tunnustamaan Dalmascan itsenäisyyden. Totta kai pieni valtio oli oikeutettu vapauttamaan itsensä Archadian ikeestä, mutta kivet eivät olleet oikea ratkaisu. Balthier oli jo nähnyt, mitä ne tekivät ihmiselle. Ne ajoivat hulluuden partaalle ja sen ylitse. Ne saivat ihmisen pimahtamaan täysin.
Hän oli myös nähnyt, mitä ne tekivät vieroille. Ashekin oli nähnyt tuon kaiken. He kaikki olivat nähneet Franin sekoamisen, Mjrnin raivotilan ja Tuomari Berganin lopullisen tuhon. Kaikki tuo oli tapahtunut nethisiittien takia. Täytyihän Ashen tajuta, etteivät sellaiset kivet olleet hyviä. Niitä ei voinut käyttää oikein, sillä kaikki käyttötarkoitukset johtaisivat lopulta vääryyksiin.
Ehkä sinun pitäisi puhua hänelle järkeä, Belias huomautti ilmapiraatin mielessä. Sivumennen sanoen, täällä on kerrassaan mahtava ilma.
Et varmaankaan pitäisi niistä ukkosmyrskyistä, jotka tänne ajoittain iskevät, Balthier naurahti äänettömästi, mutta saatat olla oikeassa. Ehkä vielä puhun prinsessalle.
Olet muutenkin viihtynyt hyvin hänen seurassaan viime aikoina.
No, hän saattaa olla hieman naiivi, muttet voi väittää, ettei hän muuten olisi miellyttävää seuraa. Ulkonäkökin on kohdallaan, ilmapiraatti selosti.
Entä viera? Ei sillä, että ymmärtäisin juurikaan teidän kuolevaisten ajatusmaailmaa. En edes tajua tarvettanne pariutua, kun voi viettää ikuisuutta mukavamminkin kuin toisen kanssa riidellen, Belias jatkoi keskustelusävyyn.
Esper oli varsin omituinen tuttavuus. Se osasi olla pirullisen omahyväinen ja ärsyttävä. Siitä huolimatta Balthier oli alkanut hiljalleen pitää siitä. Se tarjosi hänelle säännöllisesti ajattelemisen aihetta, joskaan hän ei pitänyt kaikista esperin esille nostamista aiheista.
Ensinnäkään meillä ei ole ikuisuutta vietettävänämme ja toisekseen pariutumisessa on hyvätkin puolensa, Balthier tokaisi. Ihmiset, ja vieratkin, pariutuvat, koska heidän on tarkoitus lisääntyä. Pariutuminen on siis hyvin monipuolinen ja monimutkainen asia, ei vain turhanpäiväistä hömpötystä.
En ole nähnyt sinun lisääntyvän, Belias huomautti, en, vaikka yrität pariutua kahden naaraan kanssa.
Balthier oli pysähtyä niille sijoilleen, mutta tajusi viime hetkessä, miten omituiselta sellainen olisi näyttänyt. Sen sijaan hän jatkoi kulkemista muiden edellä pitkin polttavan kuumaa rannikkoa. Siellä täällä kohoavat kalliot antoivat onneksi hieman suojaa paahtavalta auringolta. Tosin miehen oli pakko myöntää, että tällaisesta ilmasta hän nautti, ainakin jos verrattiin Bur-Omisacen ikuiseen talveen.
Mitä sinä tarkoitat? mies uteli esperiltä, vaikkei ollut varma, halusiko vastausta.
Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan, isäntä, Belias tuhahti. Miksei lisääntymistä ole tapahtunut?
Ilmapiraatti ei yleensä tuntenut oloaan kiusaantuneeksi, mutta nyt hän tunsi. Siitä ei päässyt mihinkään. Belias onnistui esittämään asiat turhankin suorasukaisesti, ja puolijumalaksi se oli melkoisen tietämätön elämän perusasioista. Tosin ehkä kuolematonta olentoa sellaiset asiat kuin elämä, kuolema, syntymä, syöminen, juominen ja lisääntyminen eivät juurikaan koskettaneet.
Olet oikeassa. Ne eivät kosketa minua, Belias myönsi.
Onpa kovin tylsää elämää, Balthier tuhahti. Lemmiskely, syöminen ja juominen olivat parhainta hupia elämässä. Belias totisesti jäi paljosta paitsi. Ehkä peto pitäisi päästää köyrimään Mateusta. Franin esperillä oli kuulemma naisen vartalo, ja Belias oli aivan selvästi miespuolinen.
Olen kyllä uros, mutten taatusti koske siihen jääkalikkaan! Belias protestoi saman tien. Sitä paitsi, myös Mateus on uros.
Onko se sitten ongelma? Balthier kysäisi huvittuneena. Ei sillä, ei hän itsekään olisi koskaan voinut… Hyi, se kuulostikin niin luonnottomalta. Mieskö köyrisi miestä? Hän Vaania… tai Baschia? Ei ikinä!
Miksi kysyt, kun olet itse samaa mieltä? Belias kummasteli.
Yritin kiusata sinua, mutta ilmeisesti olet sellaisenkin yläpuolella, ilmapiraatti puuskahti.
Olen kaiken kuolevaisiin liittyvän yläpuolella, esper ylpeili. Ilmapiraatti puhalsi ilmat keuhkoistaan ja puisteli päätään. Olento oli uskomaton. Se päihitti jopa hänet omahyväisyydessä.
Belias ei kuitenkaan ollut idiootti. Se oli ehkä seisoskellut nelisensataa vuotta Raithwallin haudassa, mutta sinä aikana sen aivot eivät olleet hapantuneet. Se ymmärsi paljon ihmisistä, mikä oli varmasti osittain edesmenneen kuninkaan ansiota. Itse asiassa Balthier epäili, että esper tajusi paljon enemmän asioita kuin antoi ymmärtää. Jostain syystä se vain tarjosi piraatille tilaisuutta selittää asiat omalla tavallaan, ennen kuin teki lopullisia johtopäätöksiä. Toisaalta se toi usein myös oman mielipiteensä ilmi, vaikkei Balthier sitä kysynyt.
Se oli kuin hyvä palvelija, joka pyrki toteuttamaan isäntänsä toiveet ja auttamaan tätä tekemään päätöksiä. Jos sen ego ei olisi ollut puolikkaan ilmalaivan kokoinen, se olisi käynyt nöyrästä palvelijasta varsin hyvin.
Eikö se ole juuri se tehtävä, joka espereille annettiin? Belias muistutti.
En minä tiedä. Fran on enemmän perehtynyt näihin asioihin, piraatti vastasi.
Vieran kanssa olisi varmasti mukava keskustella joskus. Sääli, että Mateus pääsi hänen palvelijakseen, esper pohdiskeli.
Miksi se on sääli? Olisitko sinä halunnut Franin?
Minulla ei ollut mitään erityistä mielenkiintoa ketään teistä kohtaan, esper vakuutti. Te vain tunkeuduitte häiritsemään rauhaani, ja sinä satuit kävelemään eteeni ensimmäisenä. Minulle olisi ollut täysin sama, vaikka kyseessä olisi ollut se pojankloppi. Hänenkin päänsä olisi saattanut olla mielenkiintoinen sorkittava.
No, miksi se sitten on sääli? Balthier intti.
Koska Mateus on… Se on se, joka nousi ensimmäisenä jumalia vastaan. Se sai meidät muut mukaan siihen. Mateuksen takia meistä tuli tällaisia. Se on edelleen katkera, ja sen sisin on täynnä vihaa, Belias suostui selittämään. On sääli, että viera joutuu kuuntelemaan sellaista potaskaa, mitä se jääklöntti suustaan päästää. Minusta viera vaikuttaa mukavalta, en haluaisi sitä taakkaa hänelle. Tosin en haluaisi sitä kenellekään. Olisi ollut parempi, jos Mateus olisi vain pysynyt haudassa. Se on… En vain pidä siitä. Se juonii kuitenkin jotain.
Taidat kantaa henkilökohtaista kaunaa ’sille jääklöntille’, Balthier totesi. Oli parempi olla suhtautumatta liian vakavasti Beliaksen höpinöihin. Esperit saattoivat olla kuolemattomia, mutta niillä oli selvästi ihmismäisiä taipumuksia. Beliaksella oli luultavasti jokin täysin mitätön syy vihata Mateusta, ja siitä syystä se vain piti itsepäisesti kiinni. Ilmapiraatti arveli, että kyseessä saattoi olla jopa jotakin niin yksinkertaista kuin se, että Beliaksen elementti oli tuli, Mateuksen jää. Otukset olivat siis pitkälti toistensa vastakohtia.
Tässä on kyse paljon isommista asioista kuin elementeistä, esper puuskahti.
Juupa juu, sehän on selvä, ilmapiraatti kuittasi ja huitaisi ilmaa kuin olisi siten yrittänyt pyyhkäistä keskustelunaiheen olemattomiin. Belias ilmeisesti ymmärsi, ettei häntä huvittanut jauhaa asiasta enempää, sillä esperin olemus haihtui jonnekin taustalle. Se oli koko ajan jossain Balthierin aivojen sopukoissa, muttei tykyttänyt niin häiritsevänä kuin silloin, kun esper päätti avata suunsa.
Missä esper muuten oli? Ensimmäistä kertaa Balthier pysähtyi todella pohtimaan asiaa. Hän ei voinut uskoa, että olento oli kirjaimellisesti hänen sisällään. Belias oli yksinkertaisesti liian suuri. Tosin sen olemus ei välttämättä ollut kiinteä, ja olihan esper tavallaan imeytynyt hänen sisälleen Raithwallin haudassa. Ja sen ääni kummitteli hänen aivoissaan. Se oli kuin ylimääräinen alitajunta, joka alkoi säännöllisin väliajoin pitää meteliä itsestään.
Mutta kyse ei voinut olla siitä, että esper oli todella miehen sisällä. Ehkä heidän mielensä olivat yhtyneet jollain maagisella tavalla. Belias oli jossain toisessa ulottuvuudessa, mutta pysyvästi yhteydessä Balthieriin – miten rasittava ajatus. Balthier oli tuntenut selkeän yhteyden olentoon silloinkin, kun hän oli Hennen kaivoksissa kutsunut sen esille. Silloin kaikki muutkin olivat nähneet olennon, se oli ollut lihaa ja verta heidän edessään. Jopa kun he olivat erillään, he olivat yhteydessä toisiinsa.
Kyllä vain, kyse täytyi olla siitä, että heidän mielensä olivat yhtä. Valitettavasti Belias oli se, joka pystyi kontrolloimaan tuota yhteyttä. Esper saattoi rauhassa pysytellä omissa oloissaan, mutta Balthier ei voinut sulkea mieltään siltä. Peto näki hänen ajatuksensa kaiken aikaa, jos vain halusi. Se oli hyvin häiritsevää, sillä Balthierilla oli ajatuksia, joita hän ei missään nimessä halunnut jakaa kenenkään muun kanssa.
Ehkä hänen pitäisi kuitenkin sitkeästi harjoitella mielensä sulkemista. Balthier ei uskonut siihen, että kukaan ihminen pystyi elämään koko elämänsä esperin kanssa tulematta hulluksi. Siis jos ei kyennyt sulkemaan mieltään olennolta. Siihen täytyi siis olla keino.
Tosin jos hänen nerokasta isänsä, jos itse tohtori Cid ei ollut keksinyt keinoa sulkea mieltään – sehän oli jo selvää, että miehellä oli esper, jolle tämä jutteli ääneen, ja että mies oli seinähullu – mitä mahdollisuuksia Balthierilla oli? Oli tietenkin mahdollista, ettei Cid ollut edes etsinyt tällaista keinoa. Se mies oli niin kieroutunut, että saattoi jopa nauttia tilanteesta. Kyllähän Balthierkin piti esperistään, osan aikaa, välillä se oli raivostuttava, joten ei ollut ihme, jos joku toinen tykästyi omaansa.
Mies päätti kaikesta huolimatta yrittää mielensä sulkemista. Se vaatisi varmasti aikaa ja paljon opettelua, mutta sen täytyi olla mahdollista. Ehkä olisi hyvä mainita asiasta Franillekin.
Balthier vilkaisi selkänsä taakse. Fran oli uppoutunut keskusteluun Baschin kanssa. Tähän asti viera oli viihtynyt lähinnä Penelon seurassa, kun ei ollut ollut Balthierin kanssa. Ilmapiraatti kurtisti kulmiaan näylle. Miksi nainen yhtäkkiä näytti viihtyvän ritarin kanssa? Ei sillä, ettei Fran olisi saanut viettää aikaa kenen tahansa seurassa. Oli vain kummallista, että viera yhtäkkiä muutti tapojaan. Fran ei ylipäätään Balthierin mielestä perustanut miesten seurasta niin kamalan paljon, mikä varmasti johtui siitä, että tämä oli viettänyt suuren osan elämästään hyvin naisvaltaisessa paikassa.
Ilmapiraatti saattoi ylpeänä sanoa olevansa Franille ensimmäinen oikea mies. Muut olivat vain… Itse asiassa Balthier ei tiennyt, mitä muut miehet olivat vieralle, mutta ainakaan tämä ei ollut aiemmin osoittanut suurta kiinnostusta ketään muuta miestä kohtaan. Ilmapiraatti oli tiennyt olevansa ainoa, vaikka Franille olisi kyllä riittänyt ottajia.
Totta kai hän oli vieläkin. Basch oli liian ritari ja herrasmies yrittääkseen mitään. Sitä paitsi miehen todellinen kiinnostus oli toisaalla. Ehkä Fran oli vain kaivannut sivistyneempää juttuseuraa keskusteltuaan päiväkausia Penelon kanssa – ei sillä, että Penelossa olisi ollut mitään erityistä vikaa, sievä tyttö. Tosin viera olisi aina voinut tulla juttelemaan ilmapiraatille. Niinhän Fran oli tehnyt ennenkin.
Franin käytös oli muuttunut kovasti viime aikoina. Se vaivasi Balthieria, mutta toisaalta viera ei ollut hänelle selitysvelvollinen. Ilmapiraatti epäili yhä, että nainen saattoi katua antamaansa lupaustaan, mutta hän ei edelleenkään ollut valmis vapauttamaan tätä siitä. Heidän pitäisi kyllä ehdottomasti keskustella asiasta, mutta vasta sitten, kun sota olisi ohitse, vasta kun velvollisuudet olisi hoidettu.
”Hei, Balthier!” Vaan huudahti yllättäen ja kiri miehen rinnalle yhdessä Penelon kanssa. Ilmapiraatti virnisti nuorukaiselle kuin mikään ei olisi painanut hänen mieltään.
”Kerro”, mies tokaisi ja varjosti silmiään kädellään. Matkaa oli vielä vähintään muutamaksi tunniksi. Leiriä ei näkynyt, mutta maa kohosikin taas. Jos Balthier muisti oikein, leiri sijaitsi kuopassa lähellä rantaa.
”Sinä varmaan tiedät tästä rannikosta jotain. Etkö kertoisi?” Vaan pyysi.
”Aiot taas tehdä muistiinpanoja?” ilmapiraatti varmisti. Poika nyökkäsi innokkaasti.
Vaan tuntui pitävän Balthieria jonkinlaisena opettajana. Ilmapiraatti ei oikein tiennyt, miten asiaan olisi pitänyt suhtautua. Ei silti ollut ollenkaan huono ajatus siirtää tietojaan jollekulle toiselle. Saattoihan hänelle aina sattua jotain, ja tämä joukko suoraan sanottuna tarvitsi johtajaansa. Tosin piraatti ei kyennyt näkemään Vaania omalla paikallaan. Klopista ei vain ollut tarinan päähahmoksi, ei sitten mitenkään.
”No, ei tässä ole kovin paljon kertomista”, mies hymähti. ”Phonin salmi erottaa Nabradian ja Archadian toisistaan. Salikametsä siis sijaitsi Nabradian mailla, vaikka se luetaan nykyisin osaksi Dalmascaa, joka taas luetaan osaksi Archadiaa. Pysytkö kärryillä?”
Vaan raapusti harakanvarpaita vihkoonsa kävellessään. Touhu näytti melkoisen epätoivoiselta. Olisi varmasti ollut helpompaa kirjoittaa, jos he olisivat pysähtyneet. Balthier halusi silti päästä ennen iltaa leiriin, sillä siellä olisi huomattavasti mukavampaa yöpyä. Ruokavaratkin alkoivat olla vähissä, mutta leirissä olisi tarjolla yhtä sun toista herkkua. Tänä iltana he söisivät oikean juhla-aterian.
”Tällä alueella ei ole oikeastaan muuta kuin valkoisia rantoja, muutama palmu ja metsästäjien leiri, joka vetää puoleensa myös palkkionmetsästäjiä ja seikkailijoita. Se on hyvä paikka vaihtaa tietoja ja käydä kauppaa. Se on myös matkustavaisten yleinen lepopaikka, ja sinne mekin menemme”, mies jatkoi kertomistaan.
”Mikä on metsästäjän ja palkkionmetsästäjän ero?” Penelo uteli.
”Metsästäjät juoksevat merkkien perässä, he tappavat petoja, joista on syytä päästä eroon. Palkkionmetsästäjät tappavat ja sieppaavat ihmisiä”, Balthier vastasi. ”Ba’Gamnan, se tyyppi, joka sieppasi sinut, on palkkionmetsästäjä.”
”Miksi hän on muuten perässäsi?” Vaan puuttui keskusteluun ja nosti katseensa vihostaan.
Siinä olikin taas aihe, josta Balthier ei mieluummin keskustellut. Hän saattoi olla toisinaan omahyväinen, vähän, ei hän nyt niin paljon ollut kuin jotkut väittivät, mutta hän ei mielellään kertonut itsestään ja omista asioistaan.
”Kuka tietää”, mies vastasi ja kohautti olkapäitään. ”Olen ryöstellyt siellä sun täällä. Luultavasti joku on vihastunut minuun niin paljon, että haluaa päästä minusta eroon lopullisesti.”
”Ne bangaat harmittelivat, koska sinut pitää toimittaa elävänä jollekin tohtorille”, Penelo huomautti.
Pahus, tytöllä oli turhankin tarkat korvat. Balthier tiesi, että herätti koko ajan enemmän epäilyksiä muissa. Silti hän ei halunnut puhua. Hänen asiansa eivät yksinkertaisesti kuuluneet muille. Fran tiesi, ja se riitti.
”Voihan se olla, että olen joskus ryöstänyt jonkun tohtorismiehen. En mitenkään pysty muistamaan kaikkea”, mies jatkoi kepeään sävyyn. ”Halusitteko te tietää vielä jotain tästä alueesta?”
Molemmat nuoret nyökkäsivät. Onneksi kumpikaan ei näyttänyt kyseenalaistavan hänen sanojaan. Ashe ja Basch olivat paljon hankalampia tapauksia.
”No niin siis, edempänä maa alkaa kohota ja rannikko jää taakse. Siellä ovat Tchitan ylängöt. Ne ovat huomattavasti vehreämpää aluetta kuin tämä rannikko. Vehreyden seasta pystyy kuitenkin erottamaan myös vanhoja teitä. Niitä ei ole käytetty kunnolla aikoihin, sillä nykyisin pitkät matkat tavataan kulkea ilmalaivoilla. Silti ne eivät ole vielä täysin kadonneet”, Balthier kertoi. ”Näkyvissä on myös joitakin raunioita. Alue oli vuosisatoja sitten hyvin vilkasta. Nykyisin siellä ei tosiaan ole juuri ketään ja rakennukset ovat rappeutuneet täysin. Kannattaa olla varovainen, kun pääsemme sinne. Malborot ovat vallanneet rauniot. Tunnistatte otukset kamalasta hajusta.”
”Malborot?” Penelo kysyi ja kurtisti kulmiaan.
”Ette varmaankaan ole aiemmin nähneet niitä”, Balthier totesi. ”Ne eivät viihdy aavikoilla. Mutta tunnistatte ne kyllä. Mikään ei löyhkää niin kamalalle kuin Malboro. Ne muistuttavat eläimiä, mutta ovat kasveja, ja niillä on monia lonkeroita. Lisäksi niillä on lukematon määrä silmiä päässään olevien tappien kärjissä. Pahinta kuitenkin on kaasu, jota ne erittävät puolustautuessaan ja hyökätessään. Jos sitä hengittää, seuraukset ovat tuhoisat.”
”Mitä tapahtuu?” Vaan uteli ja yritti jälleen kirjoittaa parhaansa mukaan.
”Jähmetyt paikallesi, elämänhalusi katoaa, tunnet tukehtuvasi, vastustuskykysi romahtaa, niin että voit kuolla vaikkapa tavalliseen flunssaan”, Balthier selosti. Hän ei itse asiassa tiennyt tarkalleen, mitä kaikkea Malboron henkäyksestä saattoi seurata. Hän tiesi vain, että seuraukset olivat hirvittävät. ”Tiesittekö muuten, että Malborojen lonkeroita kuivatetaan ja jauhetaan sekaan siihen kessuun, jota jotkut vanhukset polttelevat?”
”Mitä?!” Vaan huudahti. ”Vanha Dalan polttelee aina jotain! Kuoleeko hän?”
”Varmasti joskus.. poltettuna Malboro ei kuitenkaan tapa nopeasti, mutta kessun sanotaan aiheuttavan tauteja ja tappavan sinut hitaasti”, ilmapiraatti kertoi.
Vaanin ilme oli hyvin järkyttynyt. Epäilemättä kloppi menisi puhumaan vanhalle ystävälleen järkeä, kunhan pääsisi takaisin Rabanastreen. Balthierilla itsellään ei ollut mitään kessunpolttelua vastaan, mutta hänestä se oli silti typerää. Kuka halusi löyhkätä Malborolle? Kessu ei edes maistunut hyvälle. Sen hän tiesi kokemuksesta, sillä oli mennyt kokeilemaan sitä joskus nuorempana poikien kanssa. Se pisti yskittämään, kirveli kurkkua ja maistui pirun pahalle.
”Että sellaista meillä on edessä. Olkaa varuillanne. Älkää yrittäkö tappaa Malboroja, vaan juoskaa mieluummin karkuun”, ilmapiraatti lisäsi vielä ja virnisti nuorille.
He olivat juuri astelleet Salikametsää ja Phonin rannikkoa yhdistävän portin toiselle puolelle ja seisoivat sen edustalla korkeassa rinteessä. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja teki ilman tukahduttavan kuumaksi. Taivasta kuitenkin halkoivat säännöllisin välein ilmalaivat, jotka eivät olleet näkyneet Salikametsän puolelle. Se johtui yksinkertaisesti siitä, että metsän korkeat puut peittivät taivaan näkyvistä, ei siitä, ettei ilmalaivoja olisi risteillyt pitkin ja poikin myös metsän yllä.
Kun joukko lähti laskeutumaan alas rinnettä, kova kallio vaihtui pian kuumaksi hiekaksi, jonka polttelu tuntui jopa kenkien pohjien läpi. Kauempana näkyi Phonin salmi, joka johti Naldoanin mereen. Salmen vesi kimalteli kutsuvana auringonpaisteessa. Olisi ollut varsin mukavaa juosta rantaan ja pulahtaa veteen. Se olisi luultavasti ollut juuri sopivan lämpöistä. Nyt ei kuitenkaan ollut oikea hetki.
Heidän pitäisi saavuttaa ainakin metsästäjien leiri ennen iltaa. Balthieria huolestutti hieman sinne meneminen, sillä edellinen kerta ei ollut jättänyt hänelle erityisen hyviä muistoja. Hän oli tarkoituksella vältellyt paikkaa välikohtauksen jälkeen. Milena oli saanut hepulin ja repinyt omat vaatteensa väittäen, että Balthier oli tehnyt niin. Se oli ollut hyvin hämmentävää, vaikka syy oli selvinnyt jälkeenpäin. Se oli ollut typerä tapa varoittaa lähestyvästä vaarasta. Mutta kenties Milena ei ollut voinut kertoa mitenkään paremmin.
Ilmapiraatti huokaisi sisäisesti. Tästä tulisi epämiellyttävä läpikulkumatka, jos kauppiaan vaimo yhä käyttäytyisi omituisesti.. tai vielä pahempaa, oli ehtinyt selittää Wreckille jotain, mikä ei pitänyt paikkaansa. No, ehkä Milena oli kuitenkin kertonut totuuden. Olihan Balthier sentään pariskunnan kummankin osapuolen hyvä tuttava tai oli ainakin ollut ennen välikohtausta.
Milena toi piraatin mieleen myös toisen polttavan ongelman. Ba’Gamnanista ei ollut kuulunut sitten Lhusun kaivosten, mutta taatusti palkkionmetsästäjä oli edelleen hänen perässään. Oli vain ajan kysymys, milloin se likainen lisko ilmestyisi nurkan takaa ja yrittäisi taas listiä hänet. Ei, ei listiä. Ilmeisesti Ba’Gamnan oli saanut käskyn napata hänet elävänä.
No, parhaassa tapauksessa hän selviäisi ilman välikohtauksia pääkaupunkiin asti, marssisi Draklorin laboratorioon ja törmäisi Cidiin tehden samalla Ba’Gamnanin toimeksiannon tyhjäksi. Tosin hän aikoi marssia myös ulos laboratorioista. Hän ei antaisi Cidin pysäyttää itseään, hän pysäyttäisi tämän. Tai jos he eivät kohtaisi miestä, ainakin he tuhoaisivat jokaisen nethisiitin, jonka löytäisivät.
Olettaen, että Ashe suostuisi tekemään niin.
Balthier oli huolissaan prinsessasta. Hän näki selvästi, ettei tämä ollut yhtään sen kunniallisempi kuin yksikään toinen kuninkaallinen. Ashe janosi valtaa, joskin vain sen verran, että pystyisi sen avulla pelastamaan kuningaskuntansa. Lisäksi kivi, jota prinsessa oli kanniskellut mukanaan, oli saastuttanut naisen mielen, vaikka se oli tuhottu. Kivi oli puhunut prinsessalle vallasta, jota se tarjosi. Voimista, joita kaikkien tuli pelätä. Voimista, joiden avulla voisi hallita maailmaa.
Ashe halusi sitä. Ashe halusi pakottaa Archadian polvistumaan Dalmascan eteen ja tunnustamaan Dalmascan itsenäisyyden. Totta kai pieni valtio oli oikeutettu vapauttamaan itsensä Archadian ikeestä, mutta kivet eivät olleet oikea ratkaisu. Balthier oli jo nähnyt, mitä ne tekivät ihmiselle. Ne ajoivat hulluuden partaalle ja sen ylitse. Ne saivat ihmisen pimahtamaan täysin.
Hän oli myös nähnyt, mitä ne tekivät vieroille. Ashekin oli nähnyt tuon kaiken. He kaikki olivat nähneet Franin sekoamisen, Mjrnin raivotilan ja Tuomari Berganin lopullisen tuhon. Kaikki tuo oli tapahtunut nethisiittien takia. Täytyihän Ashen tajuta, etteivät sellaiset kivet olleet hyviä. Niitä ei voinut käyttää oikein, sillä kaikki käyttötarkoitukset johtaisivat lopulta vääryyksiin.
Ehkä sinun pitäisi puhua hänelle järkeä, Belias huomautti ilmapiraatin mielessä. Sivumennen sanoen, täällä on kerrassaan mahtava ilma.
Et varmaankaan pitäisi niistä ukkosmyrskyistä, jotka tänne ajoittain iskevät, Balthier naurahti äänettömästi, mutta saatat olla oikeassa. Ehkä vielä puhun prinsessalle.
Olet muutenkin viihtynyt hyvin hänen seurassaan viime aikoina.
No, hän saattaa olla hieman naiivi, muttet voi väittää, ettei hän muuten olisi miellyttävää seuraa. Ulkonäkökin on kohdallaan, ilmapiraatti selosti.
Entä viera? Ei sillä, että ymmärtäisin juurikaan teidän kuolevaisten ajatusmaailmaa. En edes tajua tarvettanne pariutua, kun voi viettää ikuisuutta mukavamminkin kuin toisen kanssa riidellen, Belias jatkoi keskustelusävyyn.
Esper oli varsin omituinen tuttavuus. Se osasi olla pirullisen omahyväinen ja ärsyttävä. Siitä huolimatta Balthier oli alkanut hiljalleen pitää siitä. Se tarjosi hänelle säännöllisesti ajattelemisen aihetta, joskaan hän ei pitänyt kaikista esperin esille nostamista aiheista.
Ensinnäkään meillä ei ole ikuisuutta vietettävänämme ja toisekseen pariutumisessa on hyvätkin puolensa, Balthier tokaisi. Ihmiset, ja vieratkin, pariutuvat, koska heidän on tarkoitus lisääntyä. Pariutuminen on siis hyvin monipuolinen ja monimutkainen asia, ei vain turhanpäiväistä hömpötystä.
En ole nähnyt sinun lisääntyvän, Belias huomautti, en, vaikka yrität pariutua kahden naaraan kanssa.
Balthier oli pysähtyä niille sijoilleen, mutta tajusi viime hetkessä, miten omituiselta sellainen olisi näyttänyt. Sen sijaan hän jatkoi kulkemista muiden edellä pitkin polttavan kuumaa rannikkoa. Siellä täällä kohoavat kalliot antoivat onneksi hieman suojaa paahtavalta auringolta. Tosin miehen oli pakko myöntää, että tällaisesta ilmasta hän nautti, ainakin jos verrattiin Bur-Omisacen ikuiseen talveen.
Mitä sinä tarkoitat? mies uteli esperiltä, vaikkei ollut varma, halusiko vastausta.
Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan, isäntä, Belias tuhahti. Miksei lisääntymistä ole tapahtunut?
Ilmapiraatti ei yleensä tuntenut oloaan kiusaantuneeksi, mutta nyt hän tunsi. Siitä ei päässyt mihinkään. Belias onnistui esittämään asiat turhankin suorasukaisesti, ja puolijumalaksi se oli melkoisen tietämätön elämän perusasioista. Tosin ehkä kuolematonta olentoa sellaiset asiat kuin elämä, kuolema, syntymä, syöminen, juominen ja lisääntyminen eivät juurikaan koskettaneet.
Olet oikeassa. Ne eivät kosketa minua, Belias myönsi.
Onpa kovin tylsää elämää, Balthier tuhahti. Lemmiskely, syöminen ja juominen olivat parhainta hupia elämässä. Belias totisesti jäi paljosta paitsi. Ehkä peto pitäisi päästää köyrimään Mateusta. Franin esperillä oli kuulemma naisen vartalo, ja Belias oli aivan selvästi miespuolinen.
Olen kyllä uros, mutten taatusti koske siihen jääkalikkaan! Belias protestoi saman tien. Sitä paitsi, myös Mateus on uros.
Onko se sitten ongelma? Balthier kysäisi huvittuneena. Ei sillä, ei hän itsekään olisi koskaan voinut… Hyi, se kuulostikin niin luonnottomalta. Mieskö köyrisi miestä? Hän Vaania… tai Baschia? Ei ikinä!
Miksi kysyt, kun olet itse samaa mieltä? Belias kummasteli.
Yritin kiusata sinua, mutta ilmeisesti olet sellaisenkin yläpuolella, ilmapiraatti puuskahti.
Olen kaiken kuolevaisiin liittyvän yläpuolella, esper ylpeili. Ilmapiraatti puhalsi ilmat keuhkoistaan ja puisteli päätään. Olento oli uskomaton. Se päihitti jopa hänet omahyväisyydessä.
Belias ei kuitenkaan ollut idiootti. Se oli ehkä seisoskellut nelisensataa vuotta Raithwallin haudassa, mutta sinä aikana sen aivot eivät olleet hapantuneet. Se ymmärsi paljon ihmisistä, mikä oli varmasti osittain edesmenneen kuninkaan ansiota. Itse asiassa Balthier epäili, että esper tajusi paljon enemmän asioita kuin antoi ymmärtää. Jostain syystä se vain tarjosi piraatille tilaisuutta selittää asiat omalla tavallaan, ennen kuin teki lopullisia johtopäätöksiä. Toisaalta se toi usein myös oman mielipiteensä ilmi, vaikkei Balthier sitä kysynyt.
Se oli kuin hyvä palvelija, joka pyrki toteuttamaan isäntänsä toiveet ja auttamaan tätä tekemään päätöksiä. Jos sen ego ei olisi ollut puolikkaan ilmalaivan kokoinen, se olisi käynyt nöyrästä palvelijasta varsin hyvin.
Eikö se ole juuri se tehtävä, joka espereille annettiin? Belias muistutti.
En minä tiedä. Fran on enemmän perehtynyt näihin asioihin, piraatti vastasi.
Vieran kanssa olisi varmasti mukava keskustella joskus. Sääli, että Mateus pääsi hänen palvelijakseen, esper pohdiskeli.
Miksi se on sääli? Olisitko sinä halunnut Franin?
Minulla ei ollut mitään erityistä mielenkiintoa ketään teistä kohtaan, esper vakuutti. Te vain tunkeuduitte häiritsemään rauhaani, ja sinä satuit kävelemään eteeni ensimmäisenä. Minulle olisi ollut täysin sama, vaikka kyseessä olisi ollut se pojankloppi. Hänenkin päänsä olisi saattanut olla mielenkiintoinen sorkittava.
No, miksi se sitten on sääli? Balthier intti.
Koska Mateus on… Se on se, joka nousi ensimmäisenä jumalia vastaan. Se sai meidät muut mukaan siihen. Mateuksen takia meistä tuli tällaisia. Se on edelleen katkera, ja sen sisin on täynnä vihaa, Belias suostui selittämään. On sääli, että viera joutuu kuuntelemaan sellaista potaskaa, mitä se jääklöntti suustaan päästää. Minusta viera vaikuttaa mukavalta, en haluaisi sitä taakkaa hänelle. Tosin en haluaisi sitä kenellekään. Olisi ollut parempi, jos Mateus olisi vain pysynyt haudassa. Se on… En vain pidä siitä. Se juonii kuitenkin jotain.
Taidat kantaa henkilökohtaista kaunaa ’sille jääklöntille’, Balthier totesi. Oli parempi olla suhtautumatta liian vakavasti Beliaksen höpinöihin. Esperit saattoivat olla kuolemattomia, mutta niillä oli selvästi ihmismäisiä taipumuksia. Beliaksella oli luultavasti jokin täysin mitätön syy vihata Mateusta, ja siitä syystä se vain piti itsepäisesti kiinni. Ilmapiraatti arveli, että kyseessä saattoi olla jopa jotakin niin yksinkertaista kuin se, että Beliaksen elementti oli tuli, Mateuksen jää. Otukset olivat siis pitkälti toistensa vastakohtia.
Tässä on kyse paljon isommista asioista kuin elementeistä, esper puuskahti.
Juupa juu, sehän on selvä, ilmapiraatti kuittasi ja huitaisi ilmaa kuin olisi siten yrittänyt pyyhkäistä keskustelunaiheen olemattomiin. Belias ilmeisesti ymmärsi, ettei häntä huvittanut jauhaa asiasta enempää, sillä esperin olemus haihtui jonnekin taustalle. Se oli koko ajan jossain Balthierin aivojen sopukoissa, muttei tykyttänyt niin häiritsevänä kuin silloin, kun esper päätti avata suunsa.
Missä esper muuten oli? Ensimmäistä kertaa Balthier pysähtyi todella pohtimaan asiaa. Hän ei voinut uskoa, että olento oli kirjaimellisesti hänen sisällään. Belias oli yksinkertaisesti liian suuri. Tosin sen olemus ei välttämättä ollut kiinteä, ja olihan esper tavallaan imeytynyt hänen sisälleen Raithwallin haudassa. Ja sen ääni kummitteli hänen aivoissaan. Se oli kuin ylimääräinen alitajunta, joka alkoi säännöllisin väliajoin pitää meteliä itsestään.
Mutta kyse ei voinut olla siitä, että esper oli todella miehen sisällä. Ehkä heidän mielensä olivat yhtyneet jollain maagisella tavalla. Belias oli jossain toisessa ulottuvuudessa, mutta pysyvästi yhteydessä Balthieriin – miten rasittava ajatus. Balthier oli tuntenut selkeän yhteyden olentoon silloinkin, kun hän oli Hennen kaivoksissa kutsunut sen esille. Silloin kaikki muutkin olivat nähneet olennon, se oli ollut lihaa ja verta heidän edessään. Jopa kun he olivat erillään, he olivat yhteydessä toisiinsa.
Kyllä vain, kyse täytyi olla siitä, että heidän mielensä olivat yhtä. Valitettavasti Belias oli se, joka pystyi kontrolloimaan tuota yhteyttä. Esper saattoi rauhassa pysytellä omissa oloissaan, mutta Balthier ei voinut sulkea mieltään siltä. Peto näki hänen ajatuksensa kaiken aikaa, jos vain halusi. Se oli hyvin häiritsevää, sillä Balthierilla oli ajatuksia, joita hän ei missään nimessä halunnut jakaa kenenkään muun kanssa.
Ehkä hänen pitäisi kuitenkin sitkeästi harjoitella mielensä sulkemista. Balthier ei uskonut siihen, että kukaan ihminen pystyi elämään koko elämänsä esperin kanssa tulematta hulluksi. Siis jos ei kyennyt sulkemaan mieltään olennolta. Siihen täytyi siis olla keino.
Tosin jos hänen nerokasta isänsä, jos itse tohtori Cid ei ollut keksinyt keinoa sulkea mieltään – sehän oli jo selvää, että miehellä oli esper, jolle tämä jutteli ääneen, ja että mies oli seinähullu – mitä mahdollisuuksia Balthierilla oli? Oli tietenkin mahdollista, ettei Cid ollut edes etsinyt tällaista keinoa. Se mies oli niin kieroutunut, että saattoi jopa nauttia tilanteesta. Kyllähän Balthierkin piti esperistään, osan aikaa, välillä se oli raivostuttava, joten ei ollut ihme, jos joku toinen tykästyi omaansa.
Mies päätti kaikesta huolimatta yrittää mielensä sulkemista. Se vaatisi varmasti aikaa ja paljon opettelua, mutta sen täytyi olla mahdollista. Ehkä olisi hyvä mainita asiasta Franillekin.
Balthier vilkaisi selkänsä taakse. Fran oli uppoutunut keskusteluun Baschin kanssa. Tähän asti viera oli viihtynyt lähinnä Penelon seurassa, kun ei ollut ollut Balthierin kanssa. Ilmapiraatti kurtisti kulmiaan näylle. Miksi nainen yhtäkkiä näytti viihtyvän ritarin kanssa? Ei sillä, ettei Fran olisi saanut viettää aikaa kenen tahansa seurassa. Oli vain kummallista, että viera yhtäkkiä muutti tapojaan. Fran ei ylipäätään Balthierin mielestä perustanut miesten seurasta niin kamalan paljon, mikä varmasti johtui siitä, että tämä oli viettänyt suuren osan elämästään hyvin naisvaltaisessa paikassa.
Ilmapiraatti saattoi ylpeänä sanoa olevansa Franille ensimmäinen oikea mies. Muut olivat vain… Itse asiassa Balthier ei tiennyt, mitä muut miehet olivat vieralle, mutta ainakaan tämä ei ollut aiemmin osoittanut suurta kiinnostusta ketään muuta miestä kohtaan. Ilmapiraatti oli tiennyt olevansa ainoa, vaikka Franille olisi kyllä riittänyt ottajia.
Totta kai hän oli vieläkin. Basch oli liian ritari ja herrasmies yrittääkseen mitään. Sitä paitsi miehen todellinen kiinnostus oli toisaalla. Ehkä Fran oli vain kaivannut sivistyneempää juttuseuraa keskusteltuaan päiväkausia Penelon kanssa – ei sillä, että Penelossa olisi ollut mitään erityistä vikaa, sievä tyttö. Tosin viera olisi aina voinut tulla juttelemaan ilmapiraatille. Niinhän Fran oli tehnyt ennenkin.
Franin käytös oli muuttunut kovasti viime aikoina. Se vaivasi Balthieria, mutta toisaalta viera ei ollut hänelle selitysvelvollinen. Ilmapiraatti epäili yhä, että nainen saattoi katua antamaansa lupaustaan, mutta hän ei edelleenkään ollut valmis vapauttamaan tätä siitä. Heidän pitäisi kyllä ehdottomasti keskustella asiasta, mutta vasta sitten, kun sota olisi ohitse, vasta kun velvollisuudet olisi hoidettu.
”Hei, Balthier!” Vaan huudahti yllättäen ja kiri miehen rinnalle yhdessä Penelon kanssa. Ilmapiraatti virnisti nuorukaiselle kuin mikään ei olisi painanut hänen mieltään.
”Kerro”, mies tokaisi ja varjosti silmiään kädellään. Matkaa oli vielä vähintään muutamaksi tunniksi. Leiriä ei näkynyt, mutta maa kohosikin taas. Jos Balthier muisti oikein, leiri sijaitsi kuopassa lähellä rantaa.
”Sinä varmaan tiedät tästä rannikosta jotain. Etkö kertoisi?” Vaan pyysi.
”Aiot taas tehdä muistiinpanoja?” ilmapiraatti varmisti. Poika nyökkäsi innokkaasti.
Vaan tuntui pitävän Balthieria jonkinlaisena opettajana. Ilmapiraatti ei oikein tiennyt, miten asiaan olisi pitänyt suhtautua. Ei silti ollut ollenkaan huono ajatus siirtää tietojaan jollekulle toiselle. Saattoihan hänelle aina sattua jotain, ja tämä joukko suoraan sanottuna tarvitsi johtajaansa. Tosin piraatti ei kyennyt näkemään Vaania omalla paikallaan. Klopista ei vain ollut tarinan päähahmoksi, ei sitten mitenkään.
”No, ei tässä ole kovin paljon kertomista”, mies hymähti. ”Phonin salmi erottaa Nabradian ja Archadian toisistaan. Salikametsä siis sijaitsi Nabradian mailla, vaikka se luetaan nykyisin osaksi Dalmascaa, joka taas luetaan osaksi Archadiaa. Pysytkö kärryillä?”
Vaan raapusti harakanvarpaita vihkoonsa kävellessään. Touhu näytti melkoisen epätoivoiselta. Olisi varmasti ollut helpompaa kirjoittaa, jos he olisivat pysähtyneet. Balthier halusi silti päästä ennen iltaa leiriin, sillä siellä olisi huomattavasti mukavampaa yöpyä. Ruokavaratkin alkoivat olla vähissä, mutta leirissä olisi tarjolla yhtä sun toista herkkua. Tänä iltana he söisivät oikean juhla-aterian.
”Tällä alueella ei ole oikeastaan muuta kuin valkoisia rantoja, muutama palmu ja metsästäjien leiri, joka vetää puoleensa myös palkkionmetsästäjiä ja seikkailijoita. Se on hyvä paikka vaihtaa tietoja ja käydä kauppaa. Se on myös matkustavaisten yleinen lepopaikka, ja sinne mekin menemme”, mies jatkoi kertomistaan.
”Mikä on metsästäjän ja palkkionmetsästäjän ero?” Penelo uteli.
”Metsästäjät juoksevat merkkien perässä, he tappavat petoja, joista on syytä päästä eroon. Palkkionmetsästäjät tappavat ja sieppaavat ihmisiä”, Balthier vastasi. ”Ba’Gamnan, se tyyppi, joka sieppasi sinut, on palkkionmetsästäjä.”
”Miksi hän on muuten perässäsi?” Vaan puuttui keskusteluun ja nosti katseensa vihostaan.
Siinä olikin taas aihe, josta Balthier ei mieluummin keskustellut. Hän saattoi olla toisinaan omahyväinen, vähän, ei hän nyt niin paljon ollut kuin jotkut väittivät, mutta hän ei mielellään kertonut itsestään ja omista asioistaan.
”Kuka tietää”, mies vastasi ja kohautti olkapäitään. ”Olen ryöstellyt siellä sun täällä. Luultavasti joku on vihastunut minuun niin paljon, että haluaa päästä minusta eroon lopullisesti.”
”Ne bangaat harmittelivat, koska sinut pitää toimittaa elävänä jollekin tohtorille”, Penelo huomautti.
Pahus, tytöllä oli turhankin tarkat korvat. Balthier tiesi, että herätti koko ajan enemmän epäilyksiä muissa. Silti hän ei halunnut puhua. Hänen asiansa eivät yksinkertaisesti kuuluneet muille. Fran tiesi, ja se riitti.
”Voihan se olla, että olen joskus ryöstänyt jonkun tohtorismiehen. En mitenkään pysty muistamaan kaikkea”, mies jatkoi kepeään sävyyn. ”Halusitteko te tietää vielä jotain tästä alueesta?”
Molemmat nuoret nyökkäsivät. Onneksi kumpikaan ei näyttänyt kyseenalaistavan hänen sanojaan. Ashe ja Basch olivat paljon hankalampia tapauksia.
”No niin siis, edempänä maa alkaa kohota ja rannikko jää taakse. Siellä ovat Tchitan ylängöt. Ne ovat huomattavasti vehreämpää aluetta kuin tämä rannikko. Vehreyden seasta pystyy kuitenkin erottamaan myös vanhoja teitä. Niitä ei ole käytetty kunnolla aikoihin, sillä nykyisin pitkät matkat tavataan kulkea ilmalaivoilla. Silti ne eivät ole vielä täysin kadonneet”, Balthier kertoi. ”Näkyvissä on myös joitakin raunioita. Alue oli vuosisatoja sitten hyvin vilkasta. Nykyisin siellä ei tosiaan ole juuri ketään ja rakennukset ovat rappeutuneet täysin. Kannattaa olla varovainen, kun pääsemme sinne. Malborot ovat vallanneet rauniot. Tunnistatte otukset kamalasta hajusta.”
”Malborot?” Penelo kysyi ja kurtisti kulmiaan.
”Ette varmaankaan ole aiemmin nähneet niitä”, Balthier totesi. ”Ne eivät viihdy aavikoilla. Mutta tunnistatte ne kyllä. Mikään ei löyhkää niin kamalalle kuin Malboro. Ne muistuttavat eläimiä, mutta ovat kasveja, ja niillä on monia lonkeroita. Lisäksi niillä on lukematon määrä silmiä päässään olevien tappien kärjissä. Pahinta kuitenkin on kaasu, jota ne erittävät puolustautuessaan ja hyökätessään. Jos sitä hengittää, seuraukset ovat tuhoisat.”
”Mitä tapahtuu?” Vaan uteli ja yritti jälleen kirjoittaa parhaansa mukaan.
”Jähmetyt paikallesi, elämänhalusi katoaa, tunnet tukehtuvasi, vastustuskykysi romahtaa, niin että voit kuolla vaikkapa tavalliseen flunssaan”, Balthier selosti. Hän ei itse asiassa tiennyt tarkalleen, mitä kaikkea Malboron henkäyksestä saattoi seurata. Hän tiesi vain, että seuraukset olivat hirvittävät. ”Tiesittekö muuten, että Malborojen lonkeroita kuivatetaan ja jauhetaan sekaan siihen kessuun, jota jotkut vanhukset polttelevat?”
”Mitä?!” Vaan huudahti. ”Vanha Dalan polttelee aina jotain! Kuoleeko hän?”
”Varmasti joskus.. poltettuna Malboro ei kuitenkaan tapa nopeasti, mutta kessun sanotaan aiheuttavan tauteja ja tappavan sinut hitaasti”, ilmapiraatti kertoi.
Vaanin ilme oli hyvin järkyttynyt. Epäilemättä kloppi menisi puhumaan vanhalle ystävälleen järkeä, kunhan pääsisi takaisin Rabanastreen. Balthierilla itsellään ei ollut mitään kessunpolttelua vastaan, mutta hänestä se oli silti typerää. Kuka halusi löyhkätä Malborolle? Kessu ei edes maistunut hyvälle. Sen hän tiesi kokemuksesta, sillä oli mennyt kokeilemaan sitä joskus nuorempana poikien kanssa. Se pisti yskittämään, kirveli kurkkua ja maistui pirun pahalle.
”Että sellaista meillä on edessä. Olkaa varuillanne. Älkää yrittäkö tappaa Malboroja, vaan juoskaa mieluummin karkuun”, ilmapiraatti lisäsi vielä ja virnisti nuorille.
~o~
”Jihaa, vihdoin perillä!” Vaan huusi ja ryntäsi Balthierin ohitse Penelo kannoillaan. Nuo kaksi näyttivät aivan pikkulapsilta, kun he juoksivat metsästäjien leirin halki aina rantaan saakka ja alkoivat huitoa vettä toistensa päälle. Kaksikon riemu näytti olevan rajaton. Ilmapiraatti kieltämättä toivoi, että olisi itsekin kyennyt samanlaiseen huolettomuuteen. Joskus hän oli kyennytkin. Mitä hänelle oli tapahtunut viime aikoina? Kyllä tuollaisen hauskanpidon olisi pitänyt onnistua häneltä edelleen. Hauskanpitohan oli sentään hänen toinen nimensä!
Joku tuli miehen perässä. Balthier kääntyi parahiksi nähdäkseen Ashen kompastuvan hiekasta törröttävään kiveen. Mies ojensi kätensä ja ehti tarttua naista käsivarresta, ennen kuin tämä horjahti perusteellisesti.
Nainen irrotti nopeasti kätensä miehen otteesta ja käveli tämän ohitse lähemmäs rantaa kiittämättä. Mennessään hän kuitenkin hymyili pienesti. Balthier vastasi hymyyn, mutta vakavoitui sitten. Heidän olisi puhuttava. Heidän olisi puhuttava nyt.
”Miksi pääkaupunki?” piraatti kysyi naiselta, vaikka oli itse ehdottanut Archadesiin menemistä. Ashe pysähtyi kuin olisi jäänyt pohtimaan asiaa.
”Nethisiitti. Minun on tuhottava se”, kuului yksinkertainen vastaus.
”Oletko varma? Ettet vain haluaisi sitä itsellesi?” Balthier kysyi kuitenkin.
Prinsessa henkäisi kuuluvasti. Ääni ei miellyttänyt ilmapiraattia lainkaan, sillä se tuntui kielivän epävarmuudesta. Ehkä hän oli osunut oikeaan, ehkä prinsessa tosiaan halusi mokoman kivenmurikan itselleen. Olisihan se mahtava ase, mutta se oli liian mahtava kenenkään käsiin. Ashe saattoi tarkoittaa hyvää, mutta kiven käytön seuraukset olisivat silti pahoja. Tarkoitus ei vain aina pyhittänyt keinoja.
”Käyttäisit sen voimaa Dalmascan pelastamiseen? Tai jotain sinnepäin?” Balthier lausui ajatuksensa ääneen. ”Parhaat aikomukset kutsuvat mukaan pahimman sortin ongelmat.”
”Jopa suurempaa voimaa himoitsevana, nethisiitin sokaisemana”, Ashe totesi. ”Niinkö sinä minut näet?”
Naisen äänessä oli pettymystä ja surua. Balthier ei tarkoittanut aiheuttaa mitään sellaista, mutta hänen oli vain pakko ottaa asia puheeksi. Hän oli jo kauan sitten oppinut, ettei kehenkään voinut luottaa tiukoissa tilanteissa. Itseensä korkeitaan. Hyvä on, Fran ei ollut koskaan pettänyt häntä, mutta silti hän ei voinut sanoa luottavansa naiseen täydellisesti. Vielä vähemmän hän luotti Asheen, vaikka tämä vaikuttikin puhdassydämiseltä. Ashe oli naiivi ja kasvatuksensa sokaisema. Prinsessa ei valitettavasti välillä nähnyt metsää puilta.
”Tuo kuulostaa eräältä, jonka tunnen”, ilmapiraatti tokaisi vastaamatta varsinaisesti naisen esittämään kysymykseen. Mies käveli naisen ohitse ja jäi tuijottamaan rannalla riehuvia Vaania ja Peneloa. Hän totisesti kadehti näiden huolettomuutta. Hän olisi antanut todella paljon, jos olisi pystynyt leikittelemään samalla tavalla jonkun kanssa kuin Vaan Penelon. Sillä hetkellä kloppi potki hiekkaan tytön saappaille ja nauroi katketakseen. Balthier ei voinut kuvitellakaan potkivansa hiekkaa Franin – tai Ashen – päälle ja saavansa vastaukseksi yhtä lämmintä hymyä kuin Penelo soi klopille. Elämä oli joskus turkasen epäreilua.
Ashe tuli miehen rinnalle, muttei sanonut mitään. Kenties Balthierin sanat olivat saaneet prinsessan ajattelemaan.
”Se mies oli saanut pakkomielteen nethisiitistä”, piraatti ryhtyi selittämään. Hänen ei ollut alun perin ollut tarkoitus puhua mitään itsestään, mutta yhtäkkiä hänestä tuntui, että juuri niin hänen oli tehtävä. Jos hän halusi saada Ashen vakuutetuksi kivien pahuudesta, hänen olisi kerrottava konkreettinen esimerkki. Prinsessalle ei riittänyt pelkkä ’ei’, tämä vaati perusteluja. ”Hän ei välittänyt mistään muusta”, mies jatkoi. ”Hän vain molotti järjettömyyksiä näkemättä mitään muuta kuin nethisiitin. Hän puhui jostakusta ’Eynahista’… vai oliko se ’Venat’? Ei väliä. Kaikilla tekemisillään hän pyrki vain lähemmäs nethisiittiä, pyrki ymmärtämään sitä. Hän valmisti ilmalaivoja, aseita… Hän jopa teki minusta Tuomarin!”
”Sinä olit Tuomari?!” Ashe huudahti kauhuissaan.
Balthier käveli taas lähemmäs rantaa. Juuri tuollaista suhtautumista hän oli osannut odottaa. Hän ei ehkä vaikuttanut Tuomarilta ja silti hän oli aikoinaan pukeutunut haarniskaan ja rangaissut rikollisia muiden Tuomareiden lailla. Hän oli ollut Vaynen tahdoton sotakone, joka oli toteuttanut jokaisen käskyn aina ja kyseenalaistamatta.
”Osa sitä menneisyyttä, jonka mieluummin unohtaisin”, Balthier huomautti. Hän ei ollut ylpeä entisestä urastaan, mutta kukapa olisi ollut kaikista teoistaan. ”Sitä ei kestänyt kauan. Minä karkasin. Jätin Tuomarit… ja hänet.” Mies jäi tuijottamaan salmen ylitse. ”Cidolfus Demen Bunansa. Draklorin laboratorion ikioma tohtori Cid. Tuolloin hän menetti sydämensä nethisiitille, hukkasi itsensä. Ja minä voisin kai sanoa, että tuolloin menetin isäni.”
Seurasi syvä hiljaisuus. Balthier ei muistanut tarkasti, koska viimeksi oli puhunut kenellekään näin avoimesti. Luultavasti hän oli puhunut Franille, mutta siitä oli aikaa. Todella kauan itse asiassa. Nyt hänen oli jostain syystä helpompi puhua prinsessalle kuin vieralle, vaikkei hän täysin ymmärtänyt, mistä se johtui. Ehkä hän ja Fran olivat vain etääntyneet toisistaan liikaa, kun taas Ashe oli tullut koko ajan läheisemmäksi.
”Älä seuraa hänen jalanjäljissään”, Balthier sanoi ja kääntyi katsomaan naista. Hänen pyyntönsä oli vilpitön. Hän ei todellakaan halunnut, että kukaan hänen läheisistään joutuisi kohtaamaan hänen isänsä kohtaloa.
Ashe ei edelleenkään sanonut mitään. Piraatista tuntui siltä kuin nainen olisi odottanut häneltä vieläkin tarkempaa selostusta.
”Minä pakenin, koska en voinut sietää nähdä häntä sellaisena, kiven orjana. Joten minä pakenin. Vapaa vihdoin”, mies selitti. Noin sanottuna hänen tekonsa kuulosti ehkä itsekkäältä, toisaalta ehkä se olikin ollut sitä. Silti jokaisella oli oikeus suojella itseään. Kaikkea ei tarvinnut kestää ja sietää, johonkin oli vain vedettävä raja.
Prinsessan hiljaisuus alkoi olla jo piinaavaa, varsinkin, kun naisen kasvoilta ei voinut lukea yhtään mitään. Balthieria kadutti, että hän oli avannut suunsa, mutta hän ei voinut enää lopettaa, ei jättää juttua sikseen.
”Hassua, että lähdin Iltahämärän sirun perään. Kuinka olisin voinut tietää, että se on nethisiitti?” mies tuumaili. Hän tavoitteli nyt ääneensä keveyttä, vaikka tiesi, ettei sekään pyyhkisi pois hänen aiempaa synkkyyttään. ”Ja sitten, tietenkin, tapasin sinut. Kaikki se juokseminen, enkä päätynyt yhtään minnekään. Nyt on aika lopettaa tämä – katkaista siteeni menneeseen.”
Vihdoin Ashe käveli miehen luokse. Prinsessa hymyili nyt vaisusti. ”Minä tiedän, että on vaikeaa jättää menneisyys taakseen.”
Naisen katse lasittui. Tämä näytti vajoavan jonnekin syvälle sisäiseen maailmaansa.
”Myös minulla on paljon asioita, jotka minun olisi vihdoin jätettävä taakseni”, prinsessa sanoi. Balthier ei ollut varma, puhuiko tämä hänelle vai itselleen. ”Minä ja Rasler. Kaikki näkivät meidän liittomme kahden valtion sopimuksena. Me edustimme heille Dalmascaa ja Nabradiaa, jotka olivat tehneet ikuisen rauhansopimuksen. Meidän oletettiin esittävän tietynlaisia rooleja, niin Rasler sanoi aina.
”Ja minä… minä esitin roolini hyvin mielelläni. Kerroinkin sen hänelle, vaikka Rasler sanoi roolien esittämisen olevan uuvuttavaa. Tietyllä tavalla se olikin, mutta minun roolini hänen vaimonaan, siitä huolimatta, että olin hyvin nuori, minä pidin siitä roolista. Minä rakastin sitä roolia, kuten… No, Rasler sanoi, ettei koskaan tulisi ketään toista, ja teki minut hyvin onnelliseksi. Vannoin hänelle samaa, mutta nyt…”
Ashe hiljeni. Balthier tuijotti naista hetken sanattomana. Jos hän oli avautunut, niin oli Ashekin.
”Valinta on sinun”, ilmapiraatti sanoi. ”Mutta älä anna sydäntäsi kivelle. Sinä olet liian vahva tehdäksesi niin, prinsessa.”
”Minä rukoilen, että olet oikeassa.”
Kumpikin heistä jäi tuijottamaan salmelle. Balthier ei enää tiennyt, mitä olisi sanonut. Hän ei ollut varma, mihin Ashe oli tähdännyt kertomuksellaan. Oli ilmeisen selvää, että nainen kaipasi yhä mennyttä rakastaan, tätä Rasleria, Nabradian prinssiä, joka oli menehtynyt kaksi vuotta sitten.
”..mutta nyt…”
Mitä prinsessa oli tarkoittanut? Oliko tullut joku toinen Raslerin tilalle? Ja kuka? Miksi prinsessa puhui siitä Balthierille? Ehkä tämä ei ollut kuitenkaan tarkoittanut mitään. Oli vain puhunut lämpimikseen tai tarkoituksena oli ollut osoittaa, että nainen ymmärsi piraattia. Jostain sellaisesta oli varmaankin kyse. Mies oli itse avautunut prinsessalle, joten tämä oli ehkä tuntenut, että piti avautua myös.
Mies puisteli häiritsevät ajatukset mielestään ja keskitti jälleen katseensa riehuviin nuoriin. Ei kannattanut olla synkkä koko ajan. Hän oli toiminut Vaanille jonkinlaisena esimerkkinä jo pitkän aikaa, tällä kertaa hän voisi hyvin ottaa oppia klopista ja rentoutua hieman.
”Kaikki ovat varmaan nälkäisiä”, mies totesi normaalia kovemmalla äänellä. ”Käydään ostamassa juhla-ateria ja otetaan rennosti loppuilta. Turha tässä on yönselkään lähteä kävelemään.”
Penelo huitaisi reilusti vettä Vaanin suuntaan ja ryntäsi sitten pois rannasta. Vaan juoksi välittömästi tytön perään. Hyvin äkkiä kaksikko oli kadonnut leirinuotioiden suuntaan kuin nämä olisivat tienneet, että sieltä saattoi kuka tahansa ostaa käristettyä kylkipalaa ja muita herkkuja.
Myös Basch ja Fran näkyivät kävelevän nuotiopaikkaa kohti. Balthier tuijotti hetken kaksikon perään kummissaan, mutta päätti antaa asian olla. Hän oli itse viettänyt aikaa Ashen kanssa, Franilla oli siis täysi oikeus olla jonkun muun seurassa. Olisi ollut lapsellista nyt alkaa valittaa.
”Menemmekö?” piraatti kysyi prinsessalta ja tarjosi tälle kättään. Ashe katsoi häntä tovin, mutta tarttui sitten ojennettuun käteen. Ilmapiraatista tuntui etäisesti, että hän teki jotain väärin, mutta hän työnsi epämiellyttävän tunteen nopeasti mielestään. Edes täksi yhdeksi illaksi hän jättäisi murehtimisen sikseen ja keskittyisi puhtaasti hauskanpitoon.
Nuotiopaikan luokse oli kerääntynyt jo melkoisesti väkeä. Balthier ei tunnistanut juuri kenenkään kasvoja, mutta se ei yllättänyt häntä. Leirillä oli vain vähän pysyviä asukkaita. Useimmat metsästäjät viihtyivät alueella korkeintaan kuukauden tai pari ja vaihtoivat sitten maisemaa tai palasivat oman klaaninsa metsästysmaille. Siinä missä muualla metsästäjäklaanit olivat tarkkaan järjestettyjä kokonaisuuksia johtajineen ja arvoasteikkoineen, Phonin rannikolla vallitsi virkistävä vapaus. Kukaan ei ollut tilivelvollinen kenellekään, mutta siitä huolimatta tietoja jaettiin avoimesti. Jos Balthier olisi halunnut ryhtyä metsästäjäksi – ura, joka häntä tosin ei kiinnostanut pätkääkään – hän olisi ehdottomasti tullut tänne. Täällä kukaan ei rajoittaisi häntä, vaan hän saisi olla samalla tavalla vapaa kuin ilmapiraattinakin.
”Archadia ei ehkä olekaan niin paha paikka kuin olen ajatellut”, Ashe sanoi tutkaillessaan leirinuotion tarjontaa.
”Archadia ei ole ollenkaan paha paikka”, Balthier huomautti. ”Myös täällä enemmistönä on tavallinen kansa, on työmiestä, vaimoa, lapsia, metsästäjiä, timpureita, leipureita, kauppiaita… Suurin osa hyviä ihmisiä.”
”Niinpä kai”, prinsessa mutisi ja valikoi samalla lautaselle itselleen syötävää. ”On vain vaikea ajatella niin, kun tietää, mitä he ovat tehneet.”
”Tavallinen kansa ei ole tehnyt mitään. Oikeastaan edes rivisotilasta ei voi syyttää”, ilmapiraatti väitti. ”He tottelevat vain käskyjä.”
”He ovat itse valinneet uransa”, Ashe esitti oman näkemyksensä. ”Silloin he ovat yhtä syyllisiä kuin päälliköt, joilta he ottavat käskynsä vastaan.”
”Aina ei ole valinnanvapautta, prinsessa hyvä. Olisitko sinä voinut valita jonkun muun kuin prinsessan osan? Olla jotain muuta kuin isäsi tytär?”
Nainen hiljeni jälleen, eikä puhunut ennen kuin kysyi ateriansa hintaa. Tällä oli selvästi paljon asioita mielessään. Balthier oli tyytyväinen siihen, että oli saanut Ashen ajattelemaan asioita toiselta kannalta. Silti häntä kiusasi se, että hän oli joutunut kertomaan arkoja asioita. Jotkin muistot oli vain parempi unohtaa. Haavojen kaiveleminen sai ne tulehtumaan uudestaan, mutta ehkä hänen täytyi kestää tulehdus, jotta maailma voisi tervehtyä.
Paitsi, ettei Balthier todella uskonut maailman tervehtymiseen. Aina tulisi uusia hulluja, jotka päättäisivät kaapata vallan kokonaan itselleen. Vaynen ja Cidin kukistaminen olisi ainoastaan väliaikainen ratkaisu. Tilapäinen rauha. Kuitenkin se oli kannattavaa, koska edellinen tilapäinen rauha oli kestänyt vuosisatoja.
Tosin edellinen rauha oli saavutettu Vaynen tavalla. Oliko ainoa tapa saavuttaa maailman rauha alistaa kaikki kansat yhden johtajan komennettavaksi? Balthier ei voinut uskoa sitä. Hän kannatti yksilön vapautta ja vastuuta. Jos jokainen kantaisi vastuun omasta osastaan, kaikilla olisi hyvä olla. Kenenkään ei tarvinnut saada enempää kuin riittävästi.
Ja silti aina löytyi ahneita, jotka halusivat toisenkin osuuden. Se oli osa ihmisluontoa. Ilmapiraatti ei voinut muuttaa sitä, ei prinsessa, ei edes viera, jolla oli toisenlaiset arvot. Siitä huolimatta jokainen heistä näki, että tuleva taistelu olisi käytävä suuremman hyvän vuoksi.
Oli parempi olla ajattelematta, miten turhaa kaikki lopulta oli. Balthier tiesi, että vuosisatojen, edes vuosikymmenten mittainen rauha ei antaisi ihmisille turvaa ja onnea. Tarvitsi vain päästä eroon kivistä ja Cidistä. Silloin ihmisillä ei olisi käytössään massiivisia aseita, joilla uhata toisiaan. Kun Vayne vielä kukistettaisiin, voisi Larsa nousta keisariksi. Tietenkin poika oli nuori ja naiivi, mutta siitä huolimatta paljon veljeään parempi vaihtoehto.
”Sinä valitsit toisin”, Ashe huomautti yllättäen, kun kumpikin heistä oli saanut aterian eteensä. ”Päätit olla jotain muuta kuin isäsi poika.”
Balthier ei osannut vastata. Nainen oli oikeassa ja yhtä aikaa ei ollut. Piraatti oli kenties pyrkinyt hautaamaan menneisyytensä, mutta se oli silti osa häntä. Hän oli kieltänyt isänsä ja ryhtynyt kutsumaan tätä sen sijaan nimellä. Hän oli oppinut vihaamaan sitä miestä, jota oli kerran pitänyt rakkaana isänään. Hän oli kieltäytynyt toteuttamasta tämän tahtoa.
Silti hän kantoi nyt samaa hulluutta mukanaan kuin Cid. Hän ei ollut itse koskenut kiviin sormenpäälläkään, mutta antoi seuralaistensa raahata niitä mukana. Hän oli ottanut itselleen esperin, kuten ilmeisesti myös Cid oli tehnyt. Hän oli vain millin päässä hulluudesta. Hän totisesti oli isänsä poika. Kuvitteli olevansa jotain suurta, jotain, joka pystyisi pysäyttämään väistämättömän.
Ja Balthier tosiaan uskoi niin. Hän pystyisi siihen. Hän voisi pysäyttää Cidin, kunhan hän vain kohtaisi miehen jossain. Ja jos hän ei pystyisi, kukaan mukaan ei pystyisi. Niin yksinkertaista se oli ilmapiraatin ajatuksissa.
Käytännössä kaikki olisi tietenkin paljon monimutkaisempaa. Taistelusta tulisi pitkä ja uuvuttava eikä voitto tuntuisi lainkaan makealta. Siinä olisi katkeransuloinen menetyksen sävy. Balthier oli jo kerran menettänyt isänsä. Voittaakseen sodan hänen täytyi menettää isänsä toistamiseen, tällä kertaa lopullisesti.
Jos tämä on sinun käsityksesi hauskanpidosta ja rentoutumisesta, en voi muuta kuin hämmästellä, Belias puuskahti miehen mielessä. Harva kykenee tuollaiseen jatkuvaan synkistelyyn virne naamallaan. Näyttelijä sinusta olisi pitänyt tulla, ei ilmapiraatti. Oletko koskaan harkinnut uran vaihtoa?
Piraatti sivuutti esperin kommentin eikä vaivautunut vastaamaan sille. Saisihan olento kuitenkin kaivettua vastauksen hänen mielensä sopukoista, jos se niin halusi tehdä.
”Mitä sanot, prinsessa, auringonlasku, hyvää ruokaa ja rauhallinen paikka?” mies ehdotti ja virnisti leveästi. Ashe vastasi hymyllä, jonka Balthier luokitteli ujoksi. Se oli yllättävää, koska mies ei missään nimessä olisi sanonut prinsessan olevan ujo.
Kun nainen ei vastannut mitään kieltäväksi tulkittavaa, Balthier johdatti tämän vesirajan tuntumaan lähelle kohoavia kallioita. He istahtivat vielä lämpöiselle hiekalle. Auringon laskettua hiekka viilenisi äkkiä. Yöt eivät olleet täällä ollenkaan niin lämpöisiä kuin päivät.
”Tämä on minun lempipaikkani tässä leirissä”, mies kertoi syödessään. ”Kauniita maisemia ja rauhaa. Nuotioiden lähellä on aina liikaa hälyä ja riehumista.”
”Luulisi piraatin tottuneen sellaiseen”, prinsessa naurahti. ”Ettekös te ryöstä, remua ja raiskaa?”
”Niinhän sitä sanotaan, mutta eivät kaikki piraatit ole samanlaisia. Meitä on moneen laivaan”, Balthier tokaisi. ”Minulla ei sinänsä ole mitään kunnon juopottelua vastaan. Joskus se on enemmän kuin tervetullutta toimintaa, mutta toisinaan kaipaan vain hiljaisuutta ja rauhaa sekä luonnonkauneutta. Sanoisin, että täällä sitä on tarjolla runsain mitoin.”
”Kuulostaa siltä, että käyt täällä usein”, Ashe totesi.
”Ei nyt ihan niinkään. En ole käynyt pariin vuoteen”, mies kertoi.
Kaksikko tyhjensi lautasensa hiljaisuuden vallitessa. Aurinko oli jo käväissyt lakipisteessään ja suuntasi nyt kohti länttä. Kokonainen päivä oli mennyt ohitse kuin huomaamatta. Tosin aivan vielä ei ollut ilta, vaan pikemminkin myöhäinen iltapäivä.
”Mitäs sanoisit, jos viettäisimme täällä pari päivää, ennen kuin jatkamme matkaa?” Balthier kysyi. Hän laittoi kädet päänsä taakse ja heittäytyi selälleen rantahietikkoon. Fran jäi istumaan ja tuijottamaan merelle.
”Kyllä tätä kauneutta voisi jonkin aikaa katsella”, hän vastasi.
”Siinä olet erittäin oikeassa”, Balthier naurahti. Hänen katseensa vaelsi pitkin naisen selkää, joka peittyi osittain valkoisten kiharoiden joukkoon.
Yllättävä muisto pyyhkäisi piraatin mielen halki. Tosiaan, siitä oli kaksi vuotta, kun hän oli istunut tässä samaisessa paikassa Franin kanssa. He olivat keskustelleet vierojen lisääntymisestä, tai lähinnä siitä, että vieroissa oli myös miehiä ja että vierat lisääntyivät samalla tavoin kuin ihmiset.
Jotenkin tuollainen keskustelu tuntui nyt täysin absurdilta. Tuollaiset asiat olivat nykyisin Balthierille itsestäänselvyyksiä, vaikka hän ei voinut sanoa tietävänsä vieroista läheskään tarpeeksi ymmärtääkseen näiden mielenliikkeitä.
”Vaikuttaa siltä, että sinun pitäisi käydä useammin”, Ashe jatkoi sinnikkäästi.
”Olet varmasti oikeassa. On vain ollut paljon muuta”, piraatti tuhahti. Hän tyrkkäsi lautasensa sivuun ja heittäytyi selälleen hiekalle. Enää ei ollut polttavan kuuma, itse asiassa hiekka alkoi nyt olla sopivan lämpöistä. Tällaista elämän olisi kuulunut olla: rannalla makoilua ja hyvän ruuan nauttimista. Sen sijaan se oli iänikuista raatamista. Nautinnollisia hetkiä oli ollut viime aikoina turhan vähän.
”Kuten prinsessan ja valtakunnan pelastaminen?”
”Kuten prinsessan ja valtakunnan pelastaminen”, Balthier vahvisti Ashen sanat. Hän sulki silmänsä länttä kohti hivuttautuvalta auringolta. ”Mutta minkäs teet… johtotähti ei voi luopua roolistaan.”
”Minä luulin, ettet sinä halua kantaa vastuuta ja olla johtajan roolissa”, prinsessa piikitteli.
Balthier hymähti ja virnisti itsekseen. Kenties Ashe näki ilmeen, kenties ei. Piraatti ei jaksanut ryhtyä pohdiskelemaan, antoiko nainen katseensa levätä hänessä vai tuijotteliko tämä laskevaa aurinkoa. Mitä väliä sillä edes oli?
”En ehkä haluakaan, mutta vakavasti puhuen… olisiko Vaanista siihen?” mies nauroi.
”Ei ehkä Vaanista, mutta ei hän ole ainoa vaihtoehto”, kuului huvittunut vastaus.
”Entä Basch sitten? Hän on liian ritari ollakseen johtaja, liian rivimies”, piraatti jatkoi pohdintojaan. ”Älä käsitä väärin, Basch on oikein hieno mies, mutta johtotähti hän ei ole.”
”Miksi johtotähden pitäisi olla mies?”
Ilmapiraatti kohotti päätään, avasi silmänsä ja suojasi niitä valolta kädellään. Ashen hahmo erottui siluettina taivasta vasten, mutta naisen ilmeestä oli mahdotonta sanoa mitään. Balthier erotti vain hiusten kehystämän pään ääriviivat.
”Koska johtotähti on aina mies?” piraatti ehdotti.
”Naurettavaa. Yhtä hyvin nainen voi olla johtaja”, Ashe puuskahti. Tuttu kiukku erottui nyt selvästi naisen äänessä.
”Totta kai voi”, mies myönsi. ”Johtotähti on kuitenkin enemmän kuin johtaja. Hän on erityinen. Tiedäthän ne loistavat seikkailukertomukset, joita luit lapsena? Äläkä sano minulle, ettet lukenut, kaikki ovat lukeneet niitä. Muistat varmasti päähahmon. Sellainen on johtotähti. Hänessä on viehätysvoimaa, karismaa, luonnetta… kyllä sinä tiedät.”
”Ja sinä sanot, että sinä olet johtotähti?” Nyt prinsessa alkoi kuulostaa jo kiukkuiselta. Balthieria naisen äksyily kuitenkin vain huvitti.
”Tietenkin. Kukaan muu tässä joukossa ei täytä kaikkia vaatimuksia.”
Hiekka pölähti, kun Ashe nousi seisomaan. Naisen vartalo muodosti pitkän varjon rannalle. Balthier pystyi vihdoin ottamaan käden pois silmiensä edestä.
”Sinä olet itserakkain ja ääliömäisin ihminen, jonka minä tunnen!” nainen kivahti. ”Sinun omahyväisyydelläsi ei ole mitään rajaa. Kuvittelet olevasi jotain suurta, jotain enemmän kuin muut! Silti olet pelkkä… pelkkä ilmapiraatti! Varas, rikollinen, yhteiskunnan pohjasakkaa!”
Nainen marssi kiivasta tahtia pois rannalta. Balthier huokaisi raskaasti ja nousi itsekin seisomaan. Hän venytteli käsiään ja haukotteli leveästi. Hyvä on, hän ei ollut olettanut, että Ashe suuttuisi oikeasti. Prinsessa kuitenkin tarvitsisi häntä päästäkseen Archadesiin, joten tämä ei voisi äksyillä kovin pitkään.
Mies vilkaisi laskevaa aurinkoa. Turha sitä oli jäädä yksinään tuijottelemaan. Sen sijaan hän voisi hakea itselleen tuopillisen kylmää olutta ja heittäytyä enemmän tai vähemmän syvälliseen keskusteluun paikallisten kanssa. Se saattoi olla paitsi hauskaa, myös hyödyllistä. Yleensä metsästäjät tiesivät kuulumisia ympäri valtakuntaa, sillä jokainen saapui eri puolilta maata ja toi mukanaan omien kotikulmiensa juorut.
”Balthier?” Tuttu ääni sai miehen katsomaan sivulleen. Fran seisoi vähän matkan päässä lähellä kallion seinämää.
”Fran, onko sinulla ollut mukava päivä?” piraatti tiedusteli, vaikka huomasi kyllä, että vieran kasvoilla oli oudon sulkeutunut ilme.
”Erittäin miellyttävä. Entä sinulla?”
”Ei olisi voinut mennä paremmin”, mies hymähti.
”Niin arvelinkin. Sinä tiedät, kuinka pidetään hauskaa”, viera tokaisi. Naisella oli oluttuoppi kädessään, mikä hämmästytti Balthieria. Kyllä Fran joi joskus, mutta… No, se oli hyvin harvinaista, ei oikeastaan vieran tapaista. Yleensä tämä joi vain vettä.
”Mitä tuo nyt oli tarkoittavinaan?” piraatti kummasteli.
”Ehkä sinun pitäisi miettiä sitä”, kuului varsin tyly vastaus. Fran kääntyi ja marssi takaisin leirinuotioille päin.
Balthier jäi hetkeksi katsomaan naisen perään hölmistyneenä, mutta kiirehti sitten askeliaan.
”Fran, hei, odota! Mikä nyt on?” mies yritti udella naiselta, mutta tämä kulki eteenpäin kuin ei olisi mitään kuullutkaan. Ihmisen kohdalla Balthier olisi vielä voinut uskoa, että hänen sanansa oikeasti kaikuivat kuuroille korville, mutta Fran kuuli hänet aivan taatusti. ”Fran!” mies huusi kovempaa kuin oli tarkoittanut.
”Ehkä sinun pitäisi antaa hänen olla”, uusi tuttu ääni puuttui tilanteeseen. Mistä hemmetistä Penelo oli ilmestynyt? Vakoilivatko kaikki Balthierin toimia? Mies joka tapauksessa pysähtyi tytön sanojen myötä. Penelo oli varmastikin oikeassa. Kun Fran oli pahalla tuulella, oli parempi pysytellä kaukana. Vieran raivon kohteeksi ei ollut missään nimessä miellyttävää joutua.
”Tule meidän kanssamme. Basch osti olutta ja aikoo kuulemma kertoa tarinoita siltä ajalta, kun kuului vielä Nabradian armeijaan”, Penelo suostutteli. Balthier vilkaisi tyttöä lyhyesti. Hän kohautti olkiaan ja lähti yhtä matkaa tämän kanssa Baschin luokse. Olisihan illan voinut huonomminkin käyttää.
Joku tuli miehen perässä. Balthier kääntyi parahiksi nähdäkseen Ashen kompastuvan hiekasta törröttävään kiveen. Mies ojensi kätensä ja ehti tarttua naista käsivarresta, ennen kuin tämä horjahti perusteellisesti.
Nainen irrotti nopeasti kätensä miehen otteesta ja käveli tämän ohitse lähemmäs rantaa kiittämättä. Mennessään hän kuitenkin hymyili pienesti. Balthier vastasi hymyyn, mutta vakavoitui sitten. Heidän olisi puhuttava. Heidän olisi puhuttava nyt.
”Miksi pääkaupunki?” piraatti kysyi naiselta, vaikka oli itse ehdottanut Archadesiin menemistä. Ashe pysähtyi kuin olisi jäänyt pohtimaan asiaa.
”Nethisiitti. Minun on tuhottava se”, kuului yksinkertainen vastaus.
”Oletko varma? Ettet vain haluaisi sitä itsellesi?” Balthier kysyi kuitenkin.
Prinsessa henkäisi kuuluvasti. Ääni ei miellyttänyt ilmapiraattia lainkaan, sillä se tuntui kielivän epävarmuudesta. Ehkä hän oli osunut oikeaan, ehkä prinsessa tosiaan halusi mokoman kivenmurikan itselleen. Olisihan se mahtava ase, mutta se oli liian mahtava kenenkään käsiin. Ashe saattoi tarkoittaa hyvää, mutta kiven käytön seuraukset olisivat silti pahoja. Tarkoitus ei vain aina pyhittänyt keinoja.
”Käyttäisit sen voimaa Dalmascan pelastamiseen? Tai jotain sinnepäin?” Balthier lausui ajatuksensa ääneen. ”Parhaat aikomukset kutsuvat mukaan pahimman sortin ongelmat.”
”Jopa suurempaa voimaa himoitsevana, nethisiitin sokaisemana”, Ashe totesi. ”Niinkö sinä minut näet?”
Naisen äänessä oli pettymystä ja surua. Balthier ei tarkoittanut aiheuttaa mitään sellaista, mutta hänen oli vain pakko ottaa asia puheeksi. Hän oli jo kauan sitten oppinut, ettei kehenkään voinut luottaa tiukoissa tilanteissa. Itseensä korkeitaan. Hyvä on, Fran ei ollut koskaan pettänyt häntä, mutta silti hän ei voinut sanoa luottavansa naiseen täydellisesti. Vielä vähemmän hän luotti Asheen, vaikka tämä vaikuttikin puhdassydämiseltä. Ashe oli naiivi ja kasvatuksensa sokaisema. Prinsessa ei valitettavasti välillä nähnyt metsää puilta.
”Tuo kuulostaa eräältä, jonka tunnen”, ilmapiraatti tokaisi vastaamatta varsinaisesti naisen esittämään kysymykseen. Mies käveli naisen ohitse ja jäi tuijottamaan rannalla riehuvia Vaania ja Peneloa. Hän totisesti kadehti näiden huolettomuutta. Hän olisi antanut todella paljon, jos olisi pystynyt leikittelemään samalla tavalla jonkun kanssa kuin Vaan Penelon. Sillä hetkellä kloppi potki hiekkaan tytön saappaille ja nauroi katketakseen. Balthier ei voinut kuvitellakaan potkivansa hiekkaa Franin – tai Ashen – päälle ja saavansa vastaukseksi yhtä lämmintä hymyä kuin Penelo soi klopille. Elämä oli joskus turkasen epäreilua.
Ashe tuli miehen rinnalle, muttei sanonut mitään. Kenties Balthierin sanat olivat saaneet prinsessan ajattelemaan.
”Se mies oli saanut pakkomielteen nethisiitistä”, piraatti ryhtyi selittämään. Hänen ei ollut alun perin ollut tarkoitus puhua mitään itsestään, mutta yhtäkkiä hänestä tuntui, että juuri niin hänen oli tehtävä. Jos hän halusi saada Ashen vakuutetuksi kivien pahuudesta, hänen olisi kerrottava konkreettinen esimerkki. Prinsessalle ei riittänyt pelkkä ’ei’, tämä vaati perusteluja. ”Hän ei välittänyt mistään muusta”, mies jatkoi. ”Hän vain molotti järjettömyyksiä näkemättä mitään muuta kuin nethisiitin. Hän puhui jostakusta ’Eynahista’… vai oliko se ’Venat’? Ei väliä. Kaikilla tekemisillään hän pyrki vain lähemmäs nethisiittiä, pyrki ymmärtämään sitä. Hän valmisti ilmalaivoja, aseita… Hän jopa teki minusta Tuomarin!”
”Sinä olit Tuomari?!” Ashe huudahti kauhuissaan.
Balthier käveli taas lähemmäs rantaa. Juuri tuollaista suhtautumista hän oli osannut odottaa. Hän ei ehkä vaikuttanut Tuomarilta ja silti hän oli aikoinaan pukeutunut haarniskaan ja rangaissut rikollisia muiden Tuomareiden lailla. Hän oli ollut Vaynen tahdoton sotakone, joka oli toteuttanut jokaisen käskyn aina ja kyseenalaistamatta.
”Osa sitä menneisyyttä, jonka mieluummin unohtaisin”, Balthier huomautti. Hän ei ollut ylpeä entisestä urastaan, mutta kukapa olisi ollut kaikista teoistaan. ”Sitä ei kestänyt kauan. Minä karkasin. Jätin Tuomarit… ja hänet.” Mies jäi tuijottamaan salmen ylitse. ”Cidolfus Demen Bunansa. Draklorin laboratorion ikioma tohtori Cid. Tuolloin hän menetti sydämensä nethisiitille, hukkasi itsensä. Ja minä voisin kai sanoa, että tuolloin menetin isäni.”
Seurasi syvä hiljaisuus. Balthier ei muistanut tarkasti, koska viimeksi oli puhunut kenellekään näin avoimesti. Luultavasti hän oli puhunut Franille, mutta siitä oli aikaa. Todella kauan itse asiassa. Nyt hänen oli jostain syystä helpompi puhua prinsessalle kuin vieralle, vaikkei hän täysin ymmärtänyt, mistä se johtui. Ehkä hän ja Fran olivat vain etääntyneet toisistaan liikaa, kun taas Ashe oli tullut koko ajan läheisemmäksi.
”Älä seuraa hänen jalanjäljissään”, Balthier sanoi ja kääntyi katsomaan naista. Hänen pyyntönsä oli vilpitön. Hän ei todellakaan halunnut, että kukaan hänen läheisistään joutuisi kohtaamaan hänen isänsä kohtaloa.
Ashe ei edelleenkään sanonut mitään. Piraatista tuntui siltä kuin nainen olisi odottanut häneltä vieläkin tarkempaa selostusta.
”Minä pakenin, koska en voinut sietää nähdä häntä sellaisena, kiven orjana. Joten minä pakenin. Vapaa vihdoin”, mies selitti. Noin sanottuna hänen tekonsa kuulosti ehkä itsekkäältä, toisaalta ehkä se olikin ollut sitä. Silti jokaisella oli oikeus suojella itseään. Kaikkea ei tarvinnut kestää ja sietää, johonkin oli vain vedettävä raja.
Prinsessan hiljaisuus alkoi olla jo piinaavaa, varsinkin, kun naisen kasvoilta ei voinut lukea yhtään mitään. Balthieria kadutti, että hän oli avannut suunsa, mutta hän ei voinut enää lopettaa, ei jättää juttua sikseen.
”Hassua, että lähdin Iltahämärän sirun perään. Kuinka olisin voinut tietää, että se on nethisiitti?” mies tuumaili. Hän tavoitteli nyt ääneensä keveyttä, vaikka tiesi, ettei sekään pyyhkisi pois hänen aiempaa synkkyyttään. ”Ja sitten, tietenkin, tapasin sinut. Kaikki se juokseminen, enkä päätynyt yhtään minnekään. Nyt on aika lopettaa tämä – katkaista siteeni menneeseen.”
Vihdoin Ashe käveli miehen luokse. Prinsessa hymyili nyt vaisusti. ”Minä tiedän, että on vaikeaa jättää menneisyys taakseen.”
Naisen katse lasittui. Tämä näytti vajoavan jonnekin syvälle sisäiseen maailmaansa.
”Myös minulla on paljon asioita, jotka minun olisi vihdoin jätettävä taakseni”, prinsessa sanoi. Balthier ei ollut varma, puhuiko tämä hänelle vai itselleen. ”Minä ja Rasler. Kaikki näkivät meidän liittomme kahden valtion sopimuksena. Me edustimme heille Dalmascaa ja Nabradiaa, jotka olivat tehneet ikuisen rauhansopimuksen. Meidän oletettiin esittävän tietynlaisia rooleja, niin Rasler sanoi aina.
”Ja minä… minä esitin roolini hyvin mielelläni. Kerroinkin sen hänelle, vaikka Rasler sanoi roolien esittämisen olevan uuvuttavaa. Tietyllä tavalla se olikin, mutta minun roolini hänen vaimonaan, siitä huolimatta, että olin hyvin nuori, minä pidin siitä roolista. Minä rakastin sitä roolia, kuten… No, Rasler sanoi, ettei koskaan tulisi ketään toista, ja teki minut hyvin onnelliseksi. Vannoin hänelle samaa, mutta nyt…”
Ashe hiljeni. Balthier tuijotti naista hetken sanattomana. Jos hän oli avautunut, niin oli Ashekin.
”Valinta on sinun”, ilmapiraatti sanoi. ”Mutta älä anna sydäntäsi kivelle. Sinä olet liian vahva tehdäksesi niin, prinsessa.”
”Minä rukoilen, että olet oikeassa.”
Kumpikin heistä jäi tuijottamaan salmelle. Balthier ei enää tiennyt, mitä olisi sanonut. Hän ei ollut varma, mihin Ashe oli tähdännyt kertomuksellaan. Oli ilmeisen selvää, että nainen kaipasi yhä mennyttä rakastaan, tätä Rasleria, Nabradian prinssiä, joka oli menehtynyt kaksi vuotta sitten.
”..mutta nyt…”
Mitä prinsessa oli tarkoittanut? Oliko tullut joku toinen Raslerin tilalle? Ja kuka? Miksi prinsessa puhui siitä Balthierille? Ehkä tämä ei ollut kuitenkaan tarkoittanut mitään. Oli vain puhunut lämpimikseen tai tarkoituksena oli ollut osoittaa, että nainen ymmärsi piraattia. Jostain sellaisesta oli varmaankin kyse. Mies oli itse avautunut prinsessalle, joten tämä oli ehkä tuntenut, että piti avautua myös.
Mies puisteli häiritsevät ajatukset mielestään ja keskitti jälleen katseensa riehuviin nuoriin. Ei kannattanut olla synkkä koko ajan. Hän oli toiminut Vaanille jonkinlaisena esimerkkinä jo pitkän aikaa, tällä kertaa hän voisi hyvin ottaa oppia klopista ja rentoutua hieman.
”Kaikki ovat varmaan nälkäisiä”, mies totesi normaalia kovemmalla äänellä. ”Käydään ostamassa juhla-ateria ja otetaan rennosti loppuilta. Turha tässä on yönselkään lähteä kävelemään.”
Penelo huitaisi reilusti vettä Vaanin suuntaan ja ryntäsi sitten pois rannasta. Vaan juoksi välittömästi tytön perään. Hyvin äkkiä kaksikko oli kadonnut leirinuotioiden suuntaan kuin nämä olisivat tienneet, että sieltä saattoi kuka tahansa ostaa käristettyä kylkipalaa ja muita herkkuja.
Myös Basch ja Fran näkyivät kävelevän nuotiopaikkaa kohti. Balthier tuijotti hetken kaksikon perään kummissaan, mutta päätti antaa asian olla. Hän oli itse viettänyt aikaa Ashen kanssa, Franilla oli siis täysi oikeus olla jonkun muun seurassa. Olisi ollut lapsellista nyt alkaa valittaa.
”Menemmekö?” piraatti kysyi prinsessalta ja tarjosi tälle kättään. Ashe katsoi häntä tovin, mutta tarttui sitten ojennettuun käteen. Ilmapiraatista tuntui etäisesti, että hän teki jotain väärin, mutta hän työnsi epämiellyttävän tunteen nopeasti mielestään. Edes täksi yhdeksi illaksi hän jättäisi murehtimisen sikseen ja keskittyisi puhtaasti hauskanpitoon.
Nuotiopaikan luokse oli kerääntynyt jo melkoisesti väkeä. Balthier ei tunnistanut juuri kenenkään kasvoja, mutta se ei yllättänyt häntä. Leirillä oli vain vähän pysyviä asukkaita. Useimmat metsästäjät viihtyivät alueella korkeintaan kuukauden tai pari ja vaihtoivat sitten maisemaa tai palasivat oman klaaninsa metsästysmaille. Siinä missä muualla metsästäjäklaanit olivat tarkkaan järjestettyjä kokonaisuuksia johtajineen ja arvoasteikkoineen, Phonin rannikolla vallitsi virkistävä vapaus. Kukaan ei ollut tilivelvollinen kenellekään, mutta siitä huolimatta tietoja jaettiin avoimesti. Jos Balthier olisi halunnut ryhtyä metsästäjäksi – ura, joka häntä tosin ei kiinnostanut pätkääkään – hän olisi ehdottomasti tullut tänne. Täällä kukaan ei rajoittaisi häntä, vaan hän saisi olla samalla tavalla vapaa kuin ilmapiraattinakin.
”Archadia ei ehkä olekaan niin paha paikka kuin olen ajatellut”, Ashe sanoi tutkaillessaan leirinuotion tarjontaa.
”Archadia ei ole ollenkaan paha paikka”, Balthier huomautti. ”Myös täällä enemmistönä on tavallinen kansa, on työmiestä, vaimoa, lapsia, metsästäjiä, timpureita, leipureita, kauppiaita… Suurin osa hyviä ihmisiä.”
”Niinpä kai”, prinsessa mutisi ja valikoi samalla lautaselle itselleen syötävää. ”On vain vaikea ajatella niin, kun tietää, mitä he ovat tehneet.”
”Tavallinen kansa ei ole tehnyt mitään. Oikeastaan edes rivisotilasta ei voi syyttää”, ilmapiraatti väitti. ”He tottelevat vain käskyjä.”
”He ovat itse valinneet uransa”, Ashe esitti oman näkemyksensä. ”Silloin he ovat yhtä syyllisiä kuin päälliköt, joilta he ottavat käskynsä vastaan.”
”Aina ei ole valinnanvapautta, prinsessa hyvä. Olisitko sinä voinut valita jonkun muun kuin prinsessan osan? Olla jotain muuta kuin isäsi tytär?”
Nainen hiljeni jälleen, eikä puhunut ennen kuin kysyi ateriansa hintaa. Tällä oli selvästi paljon asioita mielessään. Balthier oli tyytyväinen siihen, että oli saanut Ashen ajattelemaan asioita toiselta kannalta. Silti häntä kiusasi se, että hän oli joutunut kertomaan arkoja asioita. Jotkin muistot oli vain parempi unohtaa. Haavojen kaiveleminen sai ne tulehtumaan uudestaan, mutta ehkä hänen täytyi kestää tulehdus, jotta maailma voisi tervehtyä.
Paitsi, ettei Balthier todella uskonut maailman tervehtymiseen. Aina tulisi uusia hulluja, jotka päättäisivät kaapata vallan kokonaan itselleen. Vaynen ja Cidin kukistaminen olisi ainoastaan väliaikainen ratkaisu. Tilapäinen rauha. Kuitenkin se oli kannattavaa, koska edellinen tilapäinen rauha oli kestänyt vuosisatoja.
Tosin edellinen rauha oli saavutettu Vaynen tavalla. Oliko ainoa tapa saavuttaa maailman rauha alistaa kaikki kansat yhden johtajan komennettavaksi? Balthier ei voinut uskoa sitä. Hän kannatti yksilön vapautta ja vastuuta. Jos jokainen kantaisi vastuun omasta osastaan, kaikilla olisi hyvä olla. Kenenkään ei tarvinnut saada enempää kuin riittävästi.
Ja silti aina löytyi ahneita, jotka halusivat toisenkin osuuden. Se oli osa ihmisluontoa. Ilmapiraatti ei voinut muuttaa sitä, ei prinsessa, ei edes viera, jolla oli toisenlaiset arvot. Siitä huolimatta jokainen heistä näki, että tuleva taistelu olisi käytävä suuremman hyvän vuoksi.
Oli parempi olla ajattelematta, miten turhaa kaikki lopulta oli. Balthier tiesi, että vuosisatojen, edes vuosikymmenten mittainen rauha ei antaisi ihmisille turvaa ja onnea. Tarvitsi vain päästä eroon kivistä ja Cidistä. Silloin ihmisillä ei olisi käytössään massiivisia aseita, joilla uhata toisiaan. Kun Vayne vielä kukistettaisiin, voisi Larsa nousta keisariksi. Tietenkin poika oli nuori ja naiivi, mutta siitä huolimatta paljon veljeään parempi vaihtoehto.
”Sinä valitsit toisin”, Ashe huomautti yllättäen, kun kumpikin heistä oli saanut aterian eteensä. ”Päätit olla jotain muuta kuin isäsi poika.”
Balthier ei osannut vastata. Nainen oli oikeassa ja yhtä aikaa ei ollut. Piraatti oli kenties pyrkinyt hautaamaan menneisyytensä, mutta se oli silti osa häntä. Hän oli kieltänyt isänsä ja ryhtynyt kutsumaan tätä sen sijaan nimellä. Hän oli oppinut vihaamaan sitä miestä, jota oli kerran pitänyt rakkaana isänään. Hän oli kieltäytynyt toteuttamasta tämän tahtoa.
Silti hän kantoi nyt samaa hulluutta mukanaan kuin Cid. Hän ei ollut itse koskenut kiviin sormenpäälläkään, mutta antoi seuralaistensa raahata niitä mukana. Hän oli ottanut itselleen esperin, kuten ilmeisesti myös Cid oli tehnyt. Hän oli vain millin päässä hulluudesta. Hän totisesti oli isänsä poika. Kuvitteli olevansa jotain suurta, jotain, joka pystyisi pysäyttämään väistämättömän.
Ja Balthier tosiaan uskoi niin. Hän pystyisi siihen. Hän voisi pysäyttää Cidin, kunhan hän vain kohtaisi miehen jossain. Ja jos hän ei pystyisi, kukaan mukaan ei pystyisi. Niin yksinkertaista se oli ilmapiraatin ajatuksissa.
Käytännössä kaikki olisi tietenkin paljon monimutkaisempaa. Taistelusta tulisi pitkä ja uuvuttava eikä voitto tuntuisi lainkaan makealta. Siinä olisi katkeransuloinen menetyksen sävy. Balthier oli jo kerran menettänyt isänsä. Voittaakseen sodan hänen täytyi menettää isänsä toistamiseen, tällä kertaa lopullisesti.
Jos tämä on sinun käsityksesi hauskanpidosta ja rentoutumisesta, en voi muuta kuin hämmästellä, Belias puuskahti miehen mielessä. Harva kykenee tuollaiseen jatkuvaan synkistelyyn virne naamallaan. Näyttelijä sinusta olisi pitänyt tulla, ei ilmapiraatti. Oletko koskaan harkinnut uran vaihtoa?
Piraatti sivuutti esperin kommentin eikä vaivautunut vastaamaan sille. Saisihan olento kuitenkin kaivettua vastauksen hänen mielensä sopukoista, jos se niin halusi tehdä.
”Mitä sanot, prinsessa, auringonlasku, hyvää ruokaa ja rauhallinen paikka?” mies ehdotti ja virnisti leveästi. Ashe vastasi hymyllä, jonka Balthier luokitteli ujoksi. Se oli yllättävää, koska mies ei missään nimessä olisi sanonut prinsessan olevan ujo.
Kun nainen ei vastannut mitään kieltäväksi tulkittavaa, Balthier johdatti tämän vesirajan tuntumaan lähelle kohoavia kallioita. He istahtivat vielä lämpöiselle hiekalle. Auringon laskettua hiekka viilenisi äkkiä. Yöt eivät olleet täällä ollenkaan niin lämpöisiä kuin päivät.
”Tämä on minun lempipaikkani tässä leirissä”, mies kertoi syödessään. ”Kauniita maisemia ja rauhaa. Nuotioiden lähellä on aina liikaa hälyä ja riehumista.”
”Luulisi piraatin tottuneen sellaiseen”, prinsessa naurahti. ”Ettekös te ryöstä, remua ja raiskaa?”
”Niinhän sitä sanotaan, mutta eivät kaikki piraatit ole samanlaisia. Meitä on moneen laivaan”, Balthier tokaisi. ”Minulla ei sinänsä ole mitään kunnon juopottelua vastaan. Joskus se on enemmän kuin tervetullutta toimintaa, mutta toisinaan kaipaan vain hiljaisuutta ja rauhaa sekä luonnonkauneutta. Sanoisin, että täällä sitä on tarjolla runsain mitoin.”
”Kuulostaa siltä, että käyt täällä usein”, Ashe totesi.
”Ei nyt ihan niinkään. En ole käynyt pariin vuoteen”, mies kertoi.
Kaksikko tyhjensi lautasensa hiljaisuuden vallitessa. Aurinko oli jo käväissyt lakipisteessään ja suuntasi nyt kohti länttä. Kokonainen päivä oli mennyt ohitse kuin huomaamatta. Tosin aivan vielä ei ollut ilta, vaan pikemminkin myöhäinen iltapäivä.
”Mitäs sanoisit, jos viettäisimme täällä pari päivää, ennen kuin jatkamme matkaa?” Balthier kysyi. Hän laittoi kädet päänsä taakse ja heittäytyi selälleen rantahietikkoon. Fran jäi istumaan ja tuijottamaan merelle.
”Kyllä tätä kauneutta voisi jonkin aikaa katsella”, hän vastasi.
”Siinä olet erittäin oikeassa”, Balthier naurahti. Hänen katseensa vaelsi pitkin naisen selkää, joka peittyi osittain valkoisten kiharoiden joukkoon.
Yllättävä muisto pyyhkäisi piraatin mielen halki. Tosiaan, siitä oli kaksi vuotta, kun hän oli istunut tässä samaisessa paikassa Franin kanssa. He olivat keskustelleet vierojen lisääntymisestä, tai lähinnä siitä, että vieroissa oli myös miehiä ja että vierat lisääntyivät samalla tavoin kuin ihmiset.
Jotenkin tuollainen keskustelu tuntui nyt täysin absurdilta. Tuollaiset asiat olivat nykyisin Balthierille itsestäänselvyyksiä, vaikka hän ei voinut sanoa tietävänsä vieroista läheskään tarpeeksi ymmärtääkseen näiden mielenliikkeitä.
”Vaikuttaa siltä, että sinun pitäisi käydä useammin”, Ashe jatkoi sinnikkäästi.
”Olet varmasti oikeassa. On vain ollut paljon muuta”, piraatti tuhahti. Hän tyrkkäsi lautasensa sivuun ja heittäytyi selälleen hiekalle. Enää ei ollut polttavan kuuma, itse asiassa hiekka alkoi nyt olla sopivan lämpöistä. Tällaista elämän olisi kuulunut olla: rannalla makoilua ja hyvän ruuan nauttimista. Sen sijaan se oli iänikuista raatamista. Nautinnollisia hetkiä oli ollut viime aikoina turhan vähän.
”Kuten prinsessan ja valtakunnan pelastaminen?”
”Kuten prinsessan ja valtakunnan pelastaminen”, Balthier vahvisti Ashen sanat. Hän sulki silmänsä länttä kohti hivuttautuvalta auringolta. ”Mutta minkäs teet… johtotähti ei voi luopua roolistaan.”
”Minä luulin, ettet sinä halua kantaa vastuuta ja olla johtajan roolissa”, prinsessa piikitteli.
Balthier hymähti ja virnisti itsekseen. Kenties Ashe näki ilmeen, kenties ei. Piraatti ei jaksanut ryhtyä pohdiskelemaan, antoiko nainen katseensa levätä hänessä vai tuijotteliko tämä laskevaa aurinkoa. Mitä väliä sillä edes oli?
”En ehkä haluakaan, mutta vakavasti puhuen… olisiko Vaanista siihen?” mies nauroi.
”Ei ehkä Vaanista, mutta ei hän ole ainoa vaihtoehto”, kuului huvittunut vastaus.
”Entä Basch sitten? Hän on liian ritari ollakseen johtaja, liian rivimies”, piraatti jatkoi pohdintojaan. ”Älä käsitä väärin, Basch on oikein hieno mies, mutta johtotähti hän ei ole.”
”Miksi johtotähden pitäisi olla mies?”
Ilmapiraatti kohotti päätään, avasi silmänsä ja suojasi niitä valolta kädellään. Ashen hahmo erottui siluettina taivasta vasten, mutta naisen ilmeestä oli mahdotonta sanoa mitään. Balthier erotti vain hiusten kehystämän pään ääriviivat.
”Koska johtotähti on aina mies?” piraatti ehdotti.
”Naurettavaa. Yhtä hyvin nainen voi olla johtaja”, Ashe puuskahti. Tuttu kiukku erottui nyt selvästi naisen äänessä.
”Totta kai voi”, mies myönsi. ”Johtotähti on kuitenkin enemmän kuin johtaja. Hän on erityinen. Tiedäthän ne loistavat seikkailukertomukset, joita luit lapsena? Äläkä sano minulle, ettet lukenut, kaikki ovat lukeneet niitä. Muistat varmasti päähahmon. Sellainen on johtotähti. Hänessä on viehätysvoimaa, karismaa, luonnetta… kyllä sinä tiedät.”
”Ja sinä sanot, että sinä olet johtotähti?” Nyt prinsessa alkoi kuulostaa jo kiukkuiselta. Balthieria naisen äksyily kuitenkin vain huvitti.
”Tietenkin. Kukaan muu tässä joukossa ei täytä kaikkia vaatimuksia.”
Hiekka pölähti, kun Ashe nousi seisomaan. Naisen vartalo muodosti pitkän varjon rannalle. Balthier pystyi vihdoin ottamaan käden pois silmiensä edestä.
”Sinä olet itserakkain ja ääliömäisin ihminen, jonka minä tunnen!” nainen kivahti. ”Sinun omahyväisyydelläsi ei ole mitään rajaa. Kuvittelet olevasi jotain suurta, jotain enemmän kuin muut! Silti olet pelkkä… pelkkä ilmapiraatti! Varas, rikollinen, yhteiskunnan pohjasakkaa!”
Nainen marssi kiivasta tahtia pois rannalta. Balthier huokaisi raskaasti ja nousi itsekin seisomaan. Hän venytteli käsiään ja haukotteli leveästi. Hyvä on, hän ei ollut olettanut, että Ashe suuttuisi oikeasti. Prinsessa kuitenkin tarvitsisi häntä päästäkseen Archadesiin, joten tämä ei voisi äksyillä kovin pitkään.
Mies vilkaisi laskevaa aurinkoa. Turha sitä oli jäädä yksinään tuijottelemaan. Sen sijaan hän voisi hakea itselleen tuopillisen kylmää olutta ja heittäytyä enemmän tai vähemmän syvälliseen keskusteluun paikallisten kanssa. Se saattoi olla paitsi hauskaa, myös hyödyllistä. Yleensä metsästäjät tiesivät kuulumisia ympäri valtakuntaa, sillä jokainen saapui eri puolilta maata ja toi mukanaan omien kotikulmiensa juorut.
”Balthier?” Tuttu ääni sai miehen katsomaan sivulleen. Fran seisoi vähän matkan päässä lähellä kallion seinämää.
”Fran, onko sinulla ollut mukava päivä?” piraatti tiedusteli, vaikka huomasi kyllä, että vieran kasvoilla oli oudon sulkeutunut ilme.
”Erittäin miellyttävä. Entä sinulla?”
”Ei olisi voinut mennä paremmin”, mies hymähti.
”Niin arvelinkin. Sinä tiedät, kuinka pidetään hauskaa”, viera tokaisi. Naisella oli oluttuoppi kädessään, mikä hämmästytti Balthieria. Kyllä Fran joi joskus, mutta… No, se oli hyvin harvinaista, ei oikeastaan vieran tapaista. Yleensä tämä joi vain vettä.
”Mitä tuo nyt oli tarkoittavinaan?” piraatti kummasteli.
”Ehkä sinun pitäisi miettiä sitä”, kuului varsin tyly vastaus. Fran kääntyi ja marssi takaisin leirinuotioille päin.
Balthier jäi hetkeksi katsomaan naisen perään hölmistyneenä, mutta kiirehti sitten askeliaan.
”Fran, hei, odota! Mikä nyt on?” mies yritti udella naiselta, mutta tämä kulki eteenpäin kuin ei olisi mitään kuullutkaan. Ihmisen kohdalla Balthier olisi vielä voinut uskoa, että hänen sanansa oikeasti kaikuivat kuuroille korville, mutta Fran kuuli hänet aivan taatusti. ”Fran!” mies huusi kovempaa kuin oli tarkoittanut.
”Ehkä sinun pitäisi antaa hänen olla”, uusi tuttu ääni puuttui tilanteeseen. Mistä hemmetistä Penelo oli ilmestynyt? Vakoilivatko kaikki Balthierin toimia? Mies joka tapauksessa pysähtyi tytön sanojen myötä. Penelo oli varmastikin oikeassa. Kun Fran oli pahalla tuulella, oli parempi pysytellä kaukana. Vieran raivon kohteeksi ei ollut missään nimessä miellyttävää joutua.
”Tule meidän kanssamme. Basch osti olutta ja aikoo kuulemma kertoa tarinoita siltä ajalta, kun kuului vielä Nabradian armeijaan”, Penelo suostutteli. Balthier vilkaisi tyttöä lyhyesti. Hän kohautti olkiaan ja lähti yhtä matkaa tämän kanssa Baschin luokse. Olisihan illan voinut huonomminkin käyttää.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!