Ficcikirjasto

”Me menemme nyt eri teitä, Vaan. Minulla on hieman asioita hoidettavanani. Tapaamme myöhemmin”, Balthier ilmoitti. Hän päästi otteensa Vaanin olkapäästä ja kiirehti sivukujille, ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään. Luultavasti nämä olisivat vain yrittäneet estää hänen lähtöaikeensa, joten neuvotteleminen ei tullut nyt kyseeseen.

Tottuneesti mies puikkelehti kauppa-alueelle kiertoteitse. Hän kykeni yhä liikkumaan Archadesissa yhtä helposti kuin ennenkin. Kaupunki ei ollut muuttunut muutamassa vuodessa kovin paljon. Joitain uusi kauppoja oli tullut, mutta rakennukset olivat vanhoilla paikoillaan, samoin katukyltit.

Koska Balthier oli lupautunut hankkimaan Vaanille uuden miekan, hän suuntasi ensimmäisenä sepän puheille. Klopin langettua Julesin maksuvaatimuksiin hänellä ei ollut enää ollut yhtä suurta intoa lahjoitella tälle yhtään mitään, mutta lupaus oli lupaus. Sitä paitsi Vaanin vanhasta miekasta tuskin olisi mainittavaa hyötyä taistelutilanteessa. Oli kaikkien edunmukaista, että pojan aseistus olisi kunnollinen.

Pikaisen vilkauksen jälkeen Balthier päätyi raskaaseen kahden käden miekkaan. Vaanin vanha miekka oli kevyempää mallia, mutta luultavasti kloppi pystyisi tätäkin heiluttelemaan riittävästi. Sitä paitsi Balthierilla ei ollut koko päivää tuhlattavaksi kaupassa. Hänen oli hoidettava paljon tärkeämpiäkin asioita.

”Valmistaudut kohtaamiseen, vai?” nariseva ääni kantautui hänen selkänsä takaa. Ilmapiraatti kirosi mielessään. Olisi pitänyt arvata, ettei Julesista noin vain päästy eroon. Tämä oli varsinainen takiainen, jos sille päälle sattui.

Balthier maksoi miekan ja kiinnitti sen väliaikaisesti vyölleen. Välittämättä Julesista hän marssi ulos kaupasta ja suunnisti ilmataksien lähtöpaikalle.

”Tulitko ajatelleeksi, että seuralaisesi eivät ehkä osaa sinne, minne sinä olet menossa?” Jules huomautti ja siirtyi kulkemaan hänen rinnalleen. Kysymys sai Balthierin kiroamaan uudestaan.
”Fran on riittävän älykäs päättelemään, minne pitää mennä”, hän tuhahti.
”Se sinun pitkäkorvainen typysi? Oikea namu, mutta kyllä minä sen vesirajahameisen ennemmin kaataisin… ja jos yhtään tunnen sinua, hän on sinunkin tyyppiäsi”, Jules jutusteli kuin kyse olisi ollut vanhojen ystävien tapaamisesta.

Balthier ei taaskaan vaivautunut vastaamaan miehelle. Hän toivoi, että Jules olisi häipynyt kuvioista. Hän ei kaivannut ylimääräisiä korvia reissulleen.

”Onko heillä merkkejä?” Jules jatkoi, kun he saapuivat ilmataksien lähtöpaikalle ja Balthier pysäytti itselleen taksin. Ilmapiraatti kääntyi katsomaan vanhaa tuttavaansa. Nyt tämä oli oikeassa. Hän ei ollut antanut muille merkkejä. Nämä eivät pääsisi mitenkään keskustan suunnalle, jos näillä ei ollut tarvittavia kulkulupia. Ja sikäli kun Balthier oikein muisti, ilman merkkejä kulkemisesta sai pulittaa niin käsittämättömän summan, että jopa Vayne olisi äitynyt valittamaan.

Ilmapiraatti vei käden taskuunsa ja kaivoi esille läjän merkkejä. Hänellä oli yksi erikoismerkki, joka oikeutti kulun minne tahansa kaupungissa. Sen lisäksi hänelle oli kertynyt läjäpäin tavallisia merkkejä sekä pari hieman tavallista arvokkaampaa. Hän erotteli läjästä yhdeksän tavallista ja ojensi ne Julesille.

”Tee minulle palvelus ja toimita nämä Franille”, ilmapiraatti pyysi.
”Ja mitä minä hyödyn siitä?” Jules tivasi.
”En lopeta tuota kurjaa elämääsi!” Balthier ärähti. Ei hän Julesia olisi tappanut, mutta hän toivoi silti uhkauksen tehoavan. ”Olen tehnyt sinulle enemmän palveluksia kuin osaat laskea.”
”Ei se määrä, vaan laatu”, Jules huomautti. ”Mutta antaa olla. Vien merkit tytöllesi, ole huoleti. Hän tulee perässäsi hetken kuluttua.”

Jules oli jo karkaamassa paikalta, kun Balthier tuli ajatelleeksi, että tällä saattoi olla oikeasti arvokkaita tietoja.
”Jules, odotapa hetki”, ilmapiraatti huudahti.
”Ah, tulitko katumapäälle?” katujen mies tiedusteli ja palasi vanhan toverinsa luokse.
”Sanopa, mitä tiedät Cidin viimeaikaisista puuhista.”
”Mitä minä niistä tietäisin? Tohtori Bunansa sattuu olemaan syntyperältään paljon korkea-arvoisempi kuin minä. Ei minulle hänen salaisuuksiaan uskottaisi”, Jules valehteli sujuvasti. Taatusti mies tiesi jotain. ”Tuliko sinulle ikävä isääsi? Ehkä kannattaisi käydä kotona?”
”Vieläkö Drakloriin pääsee samalla tavalla kuin ennenkin?” Balthier jatkoi sitkeästi.
”Sanopa, kannatko yhä entistä erikoismerkkiäsi? Sitä, joka osoittaa sinun olevan samalla tasolla Tuomareiden ja muiden ylimpien valtiomiehien kanssa?” Jules tiedusteli. Balthier ei vastannut, sillä totuus oli sanomattakin selvä. Hän ei ehkä arvostanut menneisyyttään, mutta jotkut muistot siitä oli hyvä säilyttää. ”No, siitä ei ole enää apua. Sinä et kävele palatsiin, kuten ennen. Et myöskään lennä taksilla noin vain Drakloriin. He ovat muuttaneet systeemiä. Muuttivat sitä pakosi jälkeen. Kenties osasivat ennakoida, että jotain tällaista tapahtuisi. Mitä sinä puuhaat, vanha kamu?”

Balthierin on pakko myöntää, että Jules oli juuri osoittanut melkoista anteliaisuutta. Kenen tahansa muun kohdalla noiden tietojen kertominen olisi ollut normaali käytäntö, mutta Julesista tieto piti joko puristaa tai maksaa ulos. Tällainen avoimuus oli suorastaan epäilyttävää, mutta toisaalta Balthierilla ei tainnut olla vaihtoehtoja. Hänen oli luotettava vanhaan tuttavaansa, sillä aika oli käymässä vähiin. Mitä pidempään he olisivat Archadesissa, sitä suurempi riski heillä olisi paljastua.

”Minun tekemiseni eivät kuulu sinulle”, ilmapiraatti tuhahti. Mitä hän voisi tarjota Julesille tiedoista? Hän ei halunnut keventää kukkaroaan, muttei toisaalta myöskään kaupitella juoruja omasta elämästään.
”Miten vain, osaan minä päätelläkin. Palaat tänne piraattiesi kera ja pyrit Drakloriin. Mitä piraatit tekevät? He ryöstävät. Aiot viedä isältäsi jotain, joka jäi edellisellä kerralla saamatta, koska päädyit telkien taakse”, Jules summaili. ”Kyllä vain, tiedän, miten teille kävi viimeksi vierasi kanssa. Olitte ehtineet penkoa kotitalosi ja olitte matkalla Drakloriin salakäytävien kautta, kun törmäsitte isääsi. Onneton sattuma, täytyy sanoa. Nyt aiotte hakea sen, minkä perässä olitte silloinkin.”

Jules ei voinut olla enempää väärässä, mutta Balthierilla ei ollut aikomustakaan oikaista miehen käsitystä hänen edellisestä visiitistään Archadesiin. Jotkin asiat olivat liian pyhiä päätyäkseen säälimättömän juorukauppiaan tietoon.

”No, ehkä voin järjestää teille keskustasta kyydin myöhemmin tänään”, Jules totesi, kun Balthier ei sanonut mitään. ”Ystävänpalvelus, katsos.”
”Et sinä ole ennenkään sellaisia harrastanut”, ilmapiraatti tuhahti.
”Saan palkkioni aikanaan”, Jules tuumasi. ”Tavataan keskustan taksilaiturilla myöhemmin. Tämä juttu vaatii hieman järjestelyä.”

Ennen kuin Balthier ehti sanoa mitään, Jules oli jo kadonnut ihmisvilinään. Ilmapiraattia kieltämättä huolestutti se, miten hyvin vanha tuttava oli hänen tilanteestaan perillä. Yksityiskohdat eivät osuneet kohdalleen, mutta Julesilla oli ehdottomasti tarpeeksi tietoa, jotta tämä pystyi järjestämään Balthierin hyvin hankalaan tilanteeseen.

Koska vaihtoehtoja ei ollut, Balthier hyppäsi nappaamansa taksin kyytiin ja antoi kuskille osoitteen, jonne oli matkalla. Yllättävä epävarmuus pyrki laajenemaan hänen mielessään. Julesin kohtaaminen, hänen omat suunnitelmansa, esiin pyrkivä menneisyys. Ehkä hän ei ollut sittenkään toimimassa viisaasti. Silti hänen oli saatava tietoja, ennen kuin hän voisi tehdä mitään. Hänen oli jollain tapaa edes yritettävä varmistaa selustansa. Julesiin ei voinut luottaa, se oli selvää. Oli muitakin. Sellaisia henkilöitä, jotka eivät koskaan pettäisi häntä.

Ilmataksi jätti piraatin kyydistä sovitussa paikassa. Balthier maksoi pyydetyn summan ja kiirehti jalan lopun matkaa. Tutut talot reunustivat katuja aivan kuin ennenkin. Tytöt hyppäsivät narua pihoilla, pojat pelasivat pallopelejä ja painivat keskenään. Mikään ei ollut muuttunut, mutta uusi sukupolvi näytti vallanneen alueen.

Balthier astui tutun talon pihalle. Punapäinen tyttö istui nurmikolla ja huitoi leluilmalaivallaan ympäriinsä. Maassa lojui myös nukke, leikki-chocobo ja läjä tinasotilaita. Vaikutti siltä, että tyttö oli vienyt osan jonkun pojan leluista.

”Tästä saatte, kurjat! YPA voittaa teidät kaikki!”

Tytön ilmalaiva kaartoi kohti sotilaita ja kaatoi jokaisen kumoon. Balthier tunsi veren pakenevan kasvoiltaan. Tyttö oli niin tutunnäköinen punaisine hiuksineen ja pisamineen. Oli kuin Balthier olisi astunut vuosia menneisyyteen. Ja YPA? Miten ihmeessä tyttö oli keksinyt nimetä lelunsa YPAksi?

”Hei, kuka sinä olet?” tyttö kysyi yhtäkkiä. Tämä nousi seisomaan puristaen yhä ilmalaivaa kädessään. ”Mitä sinä teet täällä? Isi ei tykkää, että tänne tulee ketään, kun hän ei ole kotona.”

Isi? Niin, totta kai lapsella oli isä. Mutta kuka?

”Onko Embry isäsi?” Balthier sai kakisteltua. Mitään muuta järkevää selitystä hän ei keksinyt. Embry oli hänen lapsuudenystävänsä. He olivat valmistuneet Tuomareiksi yhdessä vain 15-vuotiaina. Nuorimmat Tuomarit koskaan. Ja tämä oli Embryn kotitalo, kenties poika… mies asui yhä täällä.

Tyttö nauroi heleästi ja puisteli päätään. ”Hölmö, Embry on minun enoni”, tämä korjasi Balthierin käsitystä. ”Hän on Tuomari. Isi on vain kauppias. Ja minusta tulee ilmapiraatti, mutta älä kerro enolle. Hän vihaa ilmapiraatteja.”

Balthierin kulmakarvat kohosivat. Hän ei voinut olla nauramatta tytön itsevarmuudelle. Vai ilmapiraatti? Ei siis Embryn lapsi, vaan Emílyn, joka oli Balthierin entisen ystävän kaksoissisko. Missä ihmeen välissä Emíly oli ehtinyt penskan pyöräyttää? Taivas, hehän olivat sentään samanikäisiä! Ei Balthierillakaan ollut vielä lapsia! Ja kaiken lisäksi tyttö oli ainakin viisivuotias, joten tämän oli täytynyt syntyä vain vähän Balthierin häipymisen jälkeen. Zodiark, mitä häneltä oli jäänyt huomaamatta, kun hän oli tapellut isänsä kanssa?

”Sanohan… ilmapiraatti… miksi tämä alus on juuri YPA?” Balthier ei voinut olla tiedustelematta. Hän kyykistyi tytön tasolle ja osoitti tämän kädessä olevaa lelualusta, joka muistutti enemmän Shivaa kuin Strahlia.
”Äiti sanoi, että se on YPA-GB47, koska se on paras alus maailmassa”, tyttö ilmoitti ylpeä ilme kasvoillaan. ”Äiti rakastaa ilmalaivoja, koska lensi jonkun piraatin kanssa sellaisella pienenä…”
”Sarah, kenen kanssa sinä…?”

Ääni oli etäisesti tuttu ja ei kuitenkaan ollut. Se oli pehmeämpi ja naisellisempi kuin ennen. Balthier suoristautui ja kääntyi katsomaan ovella seisovaa naista. Tämän kasvot olivat hyvin kalpeat ja pitkien punaisten hiusten reunustamat. Käsi lepäsi pyöreän vatsan päällä. Kasvonpiirteet olivat tunnistettavissa, mutta muuten naisen koko olemus oli muuttunut. Poissa oli rasavilli poikatyttö, tilalle oli tullut tavallinen perheenäiti.

”Ran?” nainen kysyi epävarmasti. Tämä käveli tyttärensä luokse ja veti lapsen kiinni kylkeensä kuin suojellakseen tätä. Taivaan tähden, kyllä Balthier tiesi keränneensä mainetta ihan riittävästi, mutta ei kai hänestä sentään puhuttu lastenahdistelijana.

”Hauska nähdä pitkästä aikaa, Emíly. Asut näköjään edelleen kotona”, Balthier totesi jotain sanoakseen. Hän oli ajatellut saavansa naisen kautta luotettavampia tietoja kuin Julesilta, mutta yhtäkkiä hänen olonsa oli kuin typerällä pojankoltiaisella. Todellisuus oli iskeytynyt turhan lujaa vasten kasvoja. Heidän välilleen oli kertynyt vuosia, heidän elämänsä olivat tyystin erilaiset, vaikka joskus he olivat yhdessä ryntäilleet näitä katuja pitkin.
”Vanhempamme kuolivat pari vuotta sitten”, nainen tokaisi.
”Olen pahoillani”, Balthier sanoi nopeasti. Tämä keskustelu ei tosiaan sujunut hyvin. ”Mitä sinulle muuten kuuluu?”
”Jaa-a, viimeviikkoisia kuulumisiako sinä haluat tietää? Vai kenties kaiken sen jälkeen, kun päätit hylätä meidät?” Emílyn ääni oli jokseenkin hapan, vaikka kaikista menneisyytensä ihmisistä Balthier oli uskonut tämän ymmärtävän häntä parhaiten.
”Minun oli pakko lähteä. Tiedät sen varsin hyvin”, mies yritti selittää.

Emíly kumartui tyttärensä puoleen. Sarah tuijotti Balthieria silmät suurina, kunnes tytön äiti pakotti tytön katsomaan itseään.
”Sarah, mene sisälle herättämään pojat ja tehkää itsellenne välipalaa”, Emíly kehotti tyttöä.
”Mutta minä…”
”Mene sisälle!” nainen kivahti. Tyttö näytti äidilleen kieltään, juoksi ovesta sisään ja paiskasi sen kiinni perässään.
”Ei ole vaikea arvata, keneen hän on tullut”, Balthier kommentoi. Pojat? Emílyllä oli siis jo useampi lapsi? Ja uusi tulokaskin näytti olevan hyvin kasvanut. Oli varmaa, ettei nainen ollut ehtinyt luoda uraa, josta oli haaveillut. Tämänhän oli täytynyt maata lapsivuoteessa vuoden välein.

Tosin se oli useimpien miehen kanssa elävien naisten kohtalo. Fran kyllä oli ilmeisesti poikkeus. Balthier ei voinut sanoa olevansa pahoillaan siitä, ettei viera ollut tullut raskaaksi. Hän ei yksinkertaisesti ollut valmis isäksi. Hänhän oli vasta… Emílyn ikäinen… Noh, naiset toki ymmärsivät nämä asiat paremmin ja olivat valmiita lapsia varten aiemmin kuin miehet. Silti oli omituista, että kaikesta huolimatta Fran ei ollut tullut raskaaksi. Ehkä se johtui siitä, että nainen oli viera. Kenties vierat eivät voineet saada lapsia ihmisten kanssa?

Ja nyt oli tasan väärä hetki pohtia asiaa. Se pitäisi ottaa Franin kanssa puheeksi joskus toiste. Nyt oli tärkeämpää saada Emíly leppymään ja kertomaan, mitä naapuritalossa oli tapahtunut viime aikoina. Tai Tuomarien riveissä, sekin oli tärkeää. Emílyllä saattoi hyvinkin olla sisäpiirin tietoa.

”No, mikä sinut tänne tuo?” Emíly vaati saada tietää. Nainen risti kätensä rinnalleen ja tuijotti Balthieria tiukasti. Tämä muistutti omaa äitiään nykyisin turhankin paljon. Piti luultavasti jopa yhtä tiukkaa kuria.
”Halusin tavata pitkästä aikaa?” ilmapiraatti yritti ehdottaa.
”Et sinä minua ole koskaan halunnut tavata. Juoksit aina muiden hameenhelmojen perässä”, nainen puuskahti.
”Se johtui siitä, että sinun hameenhelmasi olivat korvissa, kun juoksit minun perässäni”, mies ilmoitti. Emílyn ilme ei lämmennyt pätkääkään.
”Sinä olet hommannut itsesi taas nesteeseen, etkö olekin?” nainen kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”En nyt sanoisi ihan niinkään…” Balthier mutisi.

Emíly suuntasi askeleensa takapihalle. Balthier seurasi naisen perässä. Tämän kävely oli kummallista vaapuntaa, ei ollenkaan niin naisellista kuin olisi voinut luulla. Kuka kauppias naisen oli oikein nainut? Balthier muisti vain, että Vayne oli iskenyt silmänsä punapäähän joskus vuosia sitten, mutta ilmeisesti keisarinpoika ei ollut lopulta kelvannut Emílylle. Ei sillä, että se olisi ollut ihme.

Nainen istahti puutarhapöydän ääreen. Balthier istui tätä vastapäätä ja vilkuili ympärilleen samalla. Paikka ei ollut juuri muuttunut. Tosin nyt chocobo-aitaus oli tyhjä.

”Kerro”, Emíly töksäytti. ”En sano, että pidän tästä, mutta ei kai sinua voi kadullekaan heittää.”
”Haluan tietää, mitä isäni on viime aikoina puuhannut, miten turvajärjestelyt palatsissa ovat muuttuneet ja onko Tuomareilla uusia erityisjärjestelyjä”, Balthier sanoi suoraan.
”Taidat olla ryöstämässä jotain hieman arvokkaampaa kuin Vaynen…” Emíly jätti lauseen kesken, sillä tämän kasvoille kohosi yhtä aikaa typerä virne yhdessä Balthierin kanssa.
”Muistat siis vieläkin”, mies hymähti ja nauroi. ”Tiesin, ettet ole täysin kalkkeutunut.”
”Olen edelleen sama tyttö, jonka jätit taaksesi kuusi vuotta sitten. Minusta on vain tullut myös vaimo ja äiti”, Emíly huomautti miehelle. ”Tietysti olisi voinut olla toisinkin. Olisit voinut ottaa minut mukaasi.”
”Ja tehdä sinusta lainsuojattoman?” mies kummasteli.
”Mieluummin lainsuojaton kuin kahlittuna elämään, jota ei halua”, nainen vastasi. ”Joku taisi sanoa minulle niin vuosia sitten. En vain oikein muista, kuka se mahtoi olla.”

Balthier raapi päätään. Tämä oli odottamatonta. Toki Emíly oli ollut hänen lapsuutensa paras ja ainoa naispuolinen ystävä. Tyttö oli ollut enemmänkin yksi pojista, samanlainen rämäpää kuin kadulla asuvat klopit. Emíly oli ohjannut heidän roskatynnyreistä kasaamaansa ilmalaivaa ja ollut mukana useilla ryöstöretkillä, kunnes lapsuus oli jäänyt taakse ja Balthieria sekä Embryä oli kutsunut kovin toisenlainen ura.

Mutta vaikka Emíly oli aina ollut rasavilli, Balthier ei ollut koskaan olettanut, että tämäkin olisi halunnut paeta elämää Archadesissa. Embry ei ollut halunnut lähteä, joten miksipä tämän siskokaan.

”No, joka tapauksessa…” nainen keskeytti piraatin pohdinnan. ”En tiedä, mitä isäsi puuhaa. Kotonaan hän ei ole käynyt kuin nukkumassa. Tosin enpä ole juuri tarkkaillutkaan. Minulla kun sattuu olemaan muita kiireitä. Mutta hän saapuu myöhään illalla, jos saapuu, ja lähtee taas varhain aamulla.”
”Se asia ei ole näköjään muuttunut miksikään”, Balthier tuhahti.
”Et voi pelkästään osoitella häntä syyttävällä sormella. Ihmiset joutuvat usein tekemään vaikeita ratkaisuja. Ja niistä ratkaisuista muut saattavat joutua kärsimään”, punapää huomautti. Naisen sanat kolkuttelivat Balthierin omatuntoa. Jotenkin piraatilla oli tunne, ettei Emíly viitannut niillä miehen isään.
”Varmasti hänellä on hyvä syy”, mies kuitenkin sanoi. ”Ahneus, vallanhimo ja sen sellainen. Ne ovat erinomaisia syitä oman lapsensa hylkäämiseen.”
”Ran…” Emílyn ääni kuulosti siltä kuin nainen olisi puhunut uhmaikäiselle kakaralle.
”Hyvä on, jatka. Tiedät, etten halua keskustella tästä aiheesta”, piraatti sanoi kiireesti.
”Niin, jos sinä et halua puhua jostain, kukaan muukaan ei saa haluta”, nainen piikitteli. ”Turvajärjestelyt ovat muuttuneet paljon. En tiedä yksityiskohtia, mutta ilmeisesti monessa paikassa käytetään nykyisin jonkinlaisia avainkortteja. Sellaista et saa mitenkään käsiisi. Tuomareillakaan ei ole lupaa päästä joka paikkaan. Kaikki riippuu siitä, miten paljon Vayne keneenkin luottaa”, punapää selvitti. ”Tiesitkö muuten, että Embry ei ole saanut ainuttakaan ylennystä sinun lähtösi jälkeen?”
”Se voi vielä koitua hänen onnekseen”, Balthier totesi. Siinä saattoi olla syy, miksi Sarah oli sanonut Embryn vihaavan ilmapiraatteja. Embry oli lopulta ollut se, jota sotilaallinen ura oli alkanut oikeasti kiinnostaa. Balthier oli vain haaveillut vapaudesta.

Kaksikon välille laskeutui hiljaisuus. Balthierin katse vaelsi pensasaitaan, joka erotti Emílyn kotipihan piraatin entisestä. Kaikki oli muuttunut. Mikään ei ollut enää ennallaan. Lisäksi nainen antoi ymmärtää, että olisi voinut olla toisinkin. Tosin jos Balthier olisi ottanut Emílyn mukaansa… olisiko hän silloin koskaan tavannut Frania? Se oli ollut melkoinen menetys.

Mies puisteli pikaisesti päätään. Hänen piti keskittyä faktoihin. Kuten Jules oli vihjannut, kaupungissa ei enää kuljeskeltu aivan niin vapaasti kuin ennen. Drakloriin pääseminen ei välttämättä olisi helppoa. Tosin ei Balthier niin ollut olettanutkaan. Nyt vain oli käynyt ilmi, että se olisi vielä huomattavasti vaikeampaa kuin hän oli kuvitellut. Se oli valitettava seikka, jolle ei voinut mitään.

Yrittämättä ei silti voinut olla. He olivat päässeet näin pitkälle. He olivat selvinneet järjettömän pitkästä kävelymatkasta ja jopa Sochenin luolapalatsista. Muutama Tuomari ei voisi pysäyttää heitä enää tässä vaiheessa. Olisi ollut naurettavaa luovuttaa nyt vain sen takia, että tilanne näytti pikkuisen hankalalta.

”Ran, mitä sinä olet tekemässä? Jotain typerää eittämättä?” Emíly tiedusteli. Balthier kääntyi katsomaan naista. Tuntui kummalliselta, kun tämä käytti hänen vanhaa lempinimeään. Kukaan ei ollut käyttänyt sitä vuosiin, ei sen jälkeen, kun hän oli ottanut itselleen uuden nimen.
”On parempi, etten kerro. Jos tieto vierailustani täällä vuotaa…” piraatti sanoi.
”Olen vaarassa joka tapauksessa. Voit siis aivan hyvin kertoa”, nainen väitti.
”Kyse ei ole siitä, etten luottaisi sinuun, mutta on todellakin parempi, ettet tiedä, mitä on tekeillä.”
”Jotain suurta? Jotain sellaista, mistä me unelmoimme?” Emíly yritti udella miehen vastahakoisuudesta huolimatta.
”Usko pois, en todellakaan unelmoinut tästä!” Balthier puuskahti.

Emílyn kulmakarvojen väliin ilmestyi ryppy. Nainen ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta se ei yllättänyt Balthieria. Emílylle ei väitetty vastaan, tämä oli aina saanut haluamansa. Balthier oli tottunut siihen alle kymmenenvuotiaana pojankoltiaisena, ja vanhat tavat istuivat tiukassa. Hänen teki oikeasti mieli antaa periksi ja vuodattaa naiselle koko pitkä tarina, mutta aikaa oli vähän. Hän ei voisi jäädä istuskelemaan leppoisasti lapsuutensa puutarhaan ja satuilla siitä, millaista ilmapiraatin elämä nykyisin oli.

”Sinä et aio kertoa”, nainen totesi lopulta. Balthier puisteli lyhyesti päätään. Näin oli parempi. ”Vai niin. Täytyy myöntää, että olet muuttunut.”
”Niinhän me kaikki”, ilmapiraatti hymähti.
”No jaa…” Emily mutisi. ”Kuinka paljon sinulla on aikaa?”
”Hyvin vähän.”
”Loput piraattisi ovat matkalla keskustaan ja niin poispäin. Iskunne on jo valmiiksi suunniteltu”, punapää kommentoi.
”Siihen suuntaan. Luet minua edelleen erittäin hyvin.”
”Jotkin asiat eivät muutu. Ennen kuin lähdet, kerro minulle kuitenkin yksi asia.”

Balthier kohotti kulmakarvojaan. Hän toivoi, ettei Emíly kysyisi mitään kovin vaikeaa. Oli niin paljon asioita, joista ei vain voinut puhua. Niitä tuntui kertyvän yhä enemmän, mitä pidemmälle aika kului. Ihmisten välille kasautui kummallisia muureja. Asioista tuli tabuja. Jotain juttua ei vain voinut ottaa puheeksi. Se oli rasittavaa. Lapsena pystyi kertomaan parhaalle kaverilleen kaiken, mutta nykyisin ei voinut avata suutaan, vaikka olisi luottanut henkensä toisen käsiin.

”Oletko vieläkään löytänyt ketään?” Emíly pamautti. ”Vai oletko yhä samanlainen sydäntenmurskaaja, joka ei välitä yhdenkään naispuolisen tunteista?”

Ilmapiraatti tuijotti naista tovin osaamatta vastata tälle yhtään mitään. Oliko hän sydäntenmurskaaja? Hän ei ollut koskaan ajatellut asiaa niin. Hän vain piti hauskaa yhdessä naisten kanssa… tai oli pitänyt, kunnes asiat olivat menneet kovin monimutkaisiksi. Fran oli ruvennut vaikeaksi ja niin edelleen.

”Sinulla on joku!” Emíly huudahti.
”Mitä?” piraatti hämmästeli.
”No, kyllä sen nyt näkee. Tuollaista ilmettä ei ole kasvoillasi ollut koskaan. En voi uskoa tätä. Joku vihdoin teki sen, mihin kukaan täällä ei pystynyt”, nainen riemuitsi. Silti tämän silmät eivät näyttäneet tuikkivan sanojen riemun kanssa. Niissä oli kummallista surumielisyyttä, jota Balthier ei ymmärtänyt. ”No, millainen hän on? Nätti… ei, kaunis epäilemättä. Ja hänen täytyy ehdottomasti olla poikatyttö. Hienohelmat eivät ole sinun tyyppiäsi.”
”Mistä sinä tiedät minun tyyppini?” Balthier tuhahti.
”Hyvä on. Sinulla on heikko kohta hienohelmojen suhteen, mutta todellisuudessa et jaksaisi pidemmän päälle sellaisen kanssa. Tarvitset jonkun maanläheisen, jonkun, joka ajattelee omilla aivoillaan. Jonkun, joka tarjoaa sinulle tarpeeksi haastetta eikä suostu nuolemaan maata jalkojesi alla”, Emíly lateli uskomattomalla varmuudella. Mistä ihmeestä nainen oli saanut tuollaista päähänsä. ”Älä näytä tuota naamaa! Tiedät, että olen oikeassa.”
”Tiedänkö?”
”Älä nyt viitsi! Kerro kaikki tai edes jotain”, nainen aneli. Se oli kummallista, ei ollenkaan tyypillistä käytöstä Emílylle. Tai siis, punapää oli kyllä tehnyt tuota Embrylle, muttei koskaan Balthierille. Kertaakaan Emíly ei ollut kysynyt häneltä, millaisista tytöistä hän tykkäsi tai oliko joku erityisesti hänen mieleensä. Tämä oli keskittynyt veljensä rääkkäämiseen hengiltä typerillä uteluillaan. Sen perusteella Balthier tosin tiesi varsin hyvin, että nainen ei noin vain luovuttaisi.

Mies huokaisi raskaasti. Oli olemassa kaksi naista, joille hän hävisi auttamatta tietyntyyppisissä taisteluissa. Toinen oli ihminen, joka istui häntä vastapäätä, ja toinen…
”Viera”, ilmapiraatti vastasi.

Emílyn silmät levisivät. Oli selvää, että tuollaista vastausta nainen ei ollut odottanut.
”Viera?” nainen toisti. ”Mutta eivätkös he ole vähän… turhan vapaamielisiä?”
”Se on yleinen harhaluulo”, Balthier totesi. ”Fran ei kuitenkaan ole sellainen. Hän on…”
”Mitä? Kaunis? Ihana? Herttainen?” Emíly ryhtyi latelemaan sanoja.
”Kovapäinen kuin uhmaikäinen kakara, tyhmänrohkea ja äärimmäisen suurisydäminen”, ilmapiraatti summasi.
”Kuulostaa eräältä, jonka tunnen”, punapää vastasi hymyillen. Silti suru naisen silmistä ei kadonnut minnekään.

Balthier kohautti olkapäitään naiselle. Mitä tuohon nyt olisi pitänyt sanoa?

”Kuuntelepa hetki”, Emíly tokaisi. Tämä ei selvästi edes odottanut vastausta. ”Sinä olet suurin idiootti, jonka minä tunnen. Et näe onneasi, kun se seisoo suoraan edessäsi, vaan annat sen liukua sormiesi läpi. Ei, pahempaa, sinä heität sen pois juuri, kun olet saamassa sen kokonaan omaksesi. Tuhoat ja revit sen riekaleiksi.”
”Mistä sinä puhut?” ilmapiraatti kysyi aidosti hämillään.
”Sinusta. En usko, että olet muuttunut yhtään viisaammaksi tässä kuudessa vuodessa”, nainen saarnasi. ”Älä toista samoja virheitä, vaan pidä tällä kertaa kiinni siitä, mitä sinulle tarjotaan.”

Emílyn silmät kostuivat naisen puhuessa. Balthier tunsi olonsa suunnattoman avuttomaksi. Hän ei ymmärtänyt tarkasti, mitä nainen yritti sanoa, mutta selvästi se oli jotain tärkeää. Hän olisi halunnut halata tätä, lohduttaa jotenkin, mutta pelkkä ajatus tuntui sopimattomalta. Emíly oli nyt toisen miehen vaimo. Balthierilla ei ollut oikeutta koskea tähän. Leppoisa lapsuus oli lopullisesti jäänyt taakse.

Kuului pamahdus, kun takaovi lennähti auki. Kolme lasta rynnisti pihalle paljaat jalat maata vasten tömisten. Toinen pienistä pojista kipusi Emílyn syliin ja takertui kiinni naiseen. Kaksi muuta jäivät seisomaan äitinsä vierelle. Pojat olivat selvästi kaksosia, Sarahia ehkä vuoden nuorempia.

”Oletko sinä ilmapiraatti?” Sarah tiedusteli suoraan Balthierilta. Tyttö ei ilmeisesti tuntenut käsitettä ujous, myös siinä tämä oli tullut äitiinsä.
”Mistä sinä niin päättelit?” mies kysäisi.
”Sinulla on pyssy ja miekka, etkä sinä näytä yhtään Tuomarilta”, tyttö selitti.
”Äiti, saanko minäkin tuollaisen miekan?” Emílyn sylissä oleva poika kysyi. Tämä oli selvästi utelias, vaikka pitikin tiukasti kiinni äidistään.
”Ehkä sitten, kun olet iso”, nainen vastasi.
”No, oletko?” Sarah jatkoi sinnikkäästi.
”Saatanpa ollakin”, Balthier nauroi.
”Vau, onko sinulla ilmalaiva?” toinen kaksosista, se, joka seisoi Sarahin vierellä, kysyi.
”Taatusti hänellä on”, Sarah ilmoitti. ”Kaikilla ilmapiraateilla on. Lisäksi heillä on partneri ja ehkä vähän miehistöä.”
”Mistä sinä muka tiedät?” poika jupisi.
”Koska minusta tulee isona ilmapiraatti. Sitten varastan itselleni oman YPAn ja lennän täältä pois, koska parhaat ilmapiraatit tekevät niin”, tyttö selosti pikkuveljelleen.
”Sitä sanotaan pelastamiseksi tai haltuun ottamiseksi”, Balthier korjasi. Tyttö nyökkäsi hänelle.
”Sinä olet oikea ilmapiraatti”, tämä totesi ja hymyili päälle tyytyväisenä.

Tyttö tuijotti Balthieria hetken aikaa kiinnostuneena, mutta ei sanonut enää mitään. Mies ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt sanoa jotain.

”Söittekö te?” Emíly kysyi lapsilta.
”Joo, Sarah antoi meille pullaa”, sylissä istuva poika vastasi.
”Zodiark sentään!” nainen puuskahti. Sarah näytti kovin nololta, mutta vain hetken. Jo tovin kuluttua tyttö virnisteli ilkikurisesti. ”Mene hakemaan veljesi kanssa vaikka hedelmiä keittiöstä”, Emíly komensi.
”Eivät ne nälkää pidä”, Balthier huomautti.
”Teen heille myöhemmin kunnon aterian”, nainen kuittasi. Sarah katosi takaovesta toisen veljensä kanssa. ”Vaikea uskoa, että hän on vain kauppiaan tytär…” Emíly mutisi niin hiljaa, että ilmapiraatti tuskin kuuli sanoja.
”Kauppiaan tyttärestäkin voi tulla ihan hyvin ilmapiraatti, jos hänen äitinsä on sellainen”, mies kommentoi.
”Ei hänen äitinsä ole”, nainen väitti.
”Ilmapiraattius ei ole mikään ulkoinen seikka”, Balthier kuitenkin kiisti. ”Se on mielentila, asenne. Joten sanoisin ehdottomasti, että Sarahin äiti on ilmapiraatti.”

Emíly virnisti, ja tällä kertaa myös naisen silmät hymyilivät. ”Eipä sitä koskaan tiedä, minne tuuli kuljettaa. Ehkä kasvatan itselleni miehistön ja lennän jonain päivänä Balfonheimiin.”
”Tavatkaamme siis siellä”, Balthier hymähti. ”Olen pahoillani, mutta minun on mentävä.”
”Niinhän sinun aina. Ole varovainen, mitä sitten oletkin tekemässä”, Emíly huokaisi. ”Ja Zodiarkin tähden, anna kuulua itsestäsi, ennen kuin on taas kulunut kuusi vuotta!”

~o~

Balthier nojaili seinään vähän matkan päässä ilmataksien lähtöpaikasta. Hän oli odottanut jo pitkään. Aurinko oli ehtinyt läntiselle taivaalle. Jules oli ajat sitten käynyt ilmoittamassa kyydistä, jonka oli järjestänyt, mutta muita ei kuulunut. Mikä ihme näitä oikein viivytti?

Piraatti oli myös pannut merkille, että alueella liikkui kiitettävän paljon sotilaita. Tilanne ei näyttänyt millään muotoa hyvältä. Vartiointia tuskin vähennettäisiin iltaa kohden, joten aika kävi totisesti vähiin. Mies tunsi olonsa kaikkea muuta kuin tyytyväiseksi. Kaiken lisäksi hänellä oli ollut muiden viivyttelyn takia aivan liikaa aikaa ajatella asioita. Nyt hän olisi kaivannut puhdasta toimintaa voidakseen antaa mielensä levätä.

Uusi ilmataksi kaarsi paikalle. Se jäi leijumaan laiturin viereen. Balthier seurasi tarkasti, kun ovi avautui, ja huokaisi helpotuksesta, kun näki vihdoin tutun joukon kapuavan kadulle. Vaan katseli ympärilleen tylsistynyt ilme kasvoillaan, Penelo puolestaan näytti väsyneeltä. Fran ja Ashe eivät vahingossakaan vilkaisseet toisiaan eivätkä näyttäneet erityisen hyväntuulisilta. Basch oli oikeastaan ainoa, joka ei osoittanut kiukustumisen merkkejä. Miehen ilme oli tyyni, mutta tietysti ulkokuori saattoi pettää.

Ilmapiraatti suoristautui ja lähti kulkemaan muiden luokse. ”Onpa mukavaa, että päätitte vihdoin liittyä seuraani”, piraatti huomautti. ”Jules on järjestänyt meille oikein herkkupalan: kevyt ilmalaiva, jota käyttävät Draklorin tutkijat, odottaa vähän matkan päässä.”

Kukaan ei sanonut mitään. Jostain syystä kaikki vain tyytyivät mulkoilemaan miestä. Balthier ei jaksanut kysyä, mistäpäin tällä kertaa tuuli. Nyt oli tärkeää saada tehtävä suoritetuksi. Epäilemättä Jules oli onnistunut merkkejä viedessään aiheuttamaan muutaman kymmentä väärinkäsitystä, mutta niiden oikomiseen ei ollut nyt aikaa. Balthier voisi selitellä myöhemmin.

”Hyppäämme sen kyytiin ja lennämme henkilökunnan sisäänkäynnille. Paras pitää kiirettä”, mies lisäsi ja lähti johtamaan joukkoa. He eivät kuitenkaan ehtineet kuin seuraavan kadunkulmaukseen. Balthier oli juuri kääntymässä, mutta kiepsahtikin takaisin ja pysäytti muut.

”Senaatin valitukset on tukahdutettu, teidän korkeutenne”, kuului möreä ääni kulman takaa. ”Joukkomme saavat jatkaa, mutta pienellä varauksella.”
”Teidän täytyy nyt vetäytyä”, toinen ääni vastasi. Se kuulosti kumisevalta. Epäilemättä puhujalla oli kypärä päässä, mikä viittasi Tuomariin. ”Meidän osastomme jää tänne vartioimaan Drakloria.”

Kuului vielä hetken aikaa hiljaista puhetta, kunnes tömisevät askeleet etääntyivät. Balthier huokaisi raskaasti. Tilanne näytti menevän koko ajan huonompaan suuntaan.

”Ovatko he perässämme?” Vaan kysyi. Ilmapiraatti kääntyi katsomaan poikaa, joka ei enää näyttänyt kiukkuiselta, ainoastaan huolestuneelta. Balthier risti kädet rinnalleen.
”Ei vaikuta siltä, mutta epäilemättä tämä tekee tehtävästämme hankalamman”, piraatti vastasi.

Kun sotilaita ei enää ollut näkösällä, Balthier jatkoi joukon johtamista Julesin osoittamaan paikkaan. Valitettavasti seuraavaa oviaukkoa vartioi sotilas, joka pysäytti heidän kulkunsa.
”Ei kulkua keskusasemalle”, mies ilmoitti. ”Ja pidättäytykää epäilyttävästä käytöksestä, kunnes tilanne asettuu. Tiedätte kyllä, mitä tarkoitan.”

Suoraan sanottuna Balthier ei ollut aivan varma, mutta miehen sanat riittivät lisäämään hänen huoltansa. Julesin järjestämälle alukselle ei päässyt muuta kautta. Tie oli suljettu. Piraatti kääntyi kannoillaan pohtien samalla ankarasti, miten edetä nyt. Tähänkö heidän suunnitelmansa kaatuisi?

”Teillä totisesti kesti päästä tänne”, ilmapiraatti tokaisi Vaanille, kun joukko lähestyi taksien laituria. ”Kävittekö katselemassa nähtävyyksiä, vai?”
”Emme todellakaan”, Vaan töksäytti. Kiukku näytti palanneen. ”Onko sinulla aavistustakaan, kuinka kauan kesti kerätä tarvittava määrä merkkejä, jotta pääsimme tänne?”
”Mitä ihmettä?” Balthier kummasteli. ”Minähän annoin Julesille merkkejä…”

Se niljakas rotta! Balthierin olisi pitänyt tietää paremmin. Hänen ei olisi todellakaan pitänyt luottaa Julesiin. Mutta oliko hänellä ollut vaihtoehtoja?

”Jules!” Vaan huudahti yllättäen. Ilmapiraatti oletti hetken, että poika oli tajunnut nilkin kaksinaamaisuuden, mutta huomasi erehtyneensä, kun vanha tuttava mateli paikalle.

”Aijai, joukko Tuomareita on lähetetty Drakloriin. Se henkilökunnan sisäänkäynti ei taidakaan olla niin helppo reitti kuin kuvittelimme”, Jules ilmoitti ehdittyään muiden luokse.
”Sinun tekosiasi epäilemättä”, Balthier tuhahti ja käveli vähän matkan päähän. Jules seurasi hänen kannoillaan. ”Sinä tiesit, miten lainvalvojat toimivat, joten järjestit Vaanin keräilemään merkkejä, kunnes Tuomarit ehtivät järjestää Draklorin valvonnan tarkemmaksi. Kerropa, paljonko he maksoivat, kun lausuit sanasen tuhlaajapojasta?”
”Lainvalvojatko?” Jules ivasi. ”Tuomarit ovat köyhiä asiakkaita, ystävä hyvä. Liikaa sääntöjä, liikaa lakeja. Ehkäpä sinä et tiennyt, herra Balthier, että Draklor on tätä nykyä isäsi omahyväisyydellä täytetty lelulaatikko. Kaikki kehitetty kertomatta senaatille tietenkin. Edes rakas keisarimme ei tiennyt, millaisen kokonaisuuden tohtori Cidin operaatiot ovat muodostaneet”, mies valaisi piraattia. ”Jutun juju on tässä; siitä asti, kun Vayne julisti itsensä diktaattoriksi, siitä laboratoriosta on kantautunut epämääräistä valitusta. Tiedän henkilöitä, jotka myisivät äitinsä saadakseen pienimmänkin tiedonmurun siitä, mitä siellä on tekeillä.”

Balthier pohdiskeli hetken Julesin sanoja. Hän ei ollut osannut epäillä aivan tällaista käännettä.
”Sellaisia henkilöitä kuin… Rozarrian rakastajat, jotka ovat huolissaan keisarikunnan asearsenaalin kasvusta”, ilmapiraatti totesi viimein, ”tai ketkä tahansa, jotka vastustavat Solidorin huoneen ylivaltaa. Joten meidän tehtävämme on aiheuttaa häiriötä, jotta sinä saat kaipaamasi tiedot Draklorin piilottelemista salaisuuksista.”
”Ja kiitokseksi palveluksistanne minä olen puhunut taksinkuljettajalle”, Jules jatkoi ilmapiraatin ajatuskuviota ja viittasi samalla erääseen taksiin, joka näytti odottavan asiakkaita. ”Sanokaa hänelle vain: ’Tiedät, minne mennä’. Yksinkertaista, eikö vain?”
”Ah, sopimus aitoon archadialaiseen tyyliin”, Balthier huoahti. ”Tämähän on kuin vanhoina hyvinä aikoina. Saat minut melkein kyyneliin, Jules.”
”Eikös olekin mukavaa olla kotona?” Jules naurahti. ”Välitä terveiseni isällesi, herra Ffamran… tai ehkä sittenkin herra Balthier. Pidähän kiirettä.”

Jules livahti omille teilleen lausumatta edes hyvästejä. Balthier palasi muiden luokse. Nämä eivät edelleenkään näyttäneet tyytyväisiltä. Ei sillä, että ilmapiraatti itsekään olisi ollut iloisempi. Julesin kanssa sopimuksen tekeminen oli sama kuin olisi ilmoittanut itsensä suoraan Vaynelle. Vaihtoehtoja ei silti ollut. Heidän oli mentävä Drakloriin.

”Voimmeko todella luottaa häneen?” Ashe sihahti, kun Balthier lähti suuntaamaan kohti Julesin näyttämää taksia.
”Emme, mutta meillä ei ole vaihtoehtoja”, ilmapiraatti vastasi rehellisesti. ”Varautukaa kaikkeen. Ja Vaan, heitä se vanha romu menemään. Tässä on sinulle parempi miekka.”

Ilmapiraatti ojensi pojalle uutuuttaan kiiltelevän miekan, jonka tämä otti selvästi kiitollisena vastaan. Klopin kasvoille levisi pirteä hymy. Ainakin joku jaksoi iloita. Tosin se saattoi olla Vaanille viimeinen ilonhetki pitkään aikaan. Ilta ei välttämättä päättyisi erityisen hyvin. Balthier saattoi ainoastaan toivoa, ettei joutuisi tällä kertaa tekemään tuttavuutta Archadian tyrmien kanssa. Yksi visiitti siellä oli riittänyt hänelle vallan mainiosti.

Taksinkuljettaja uteli joukon merkkien perään, mutta Balthier lausui tälle Julesin neuvomat sanat. Mies silmäili joukkoa tovin verran, ennen kuin nyökkäsi.
”Oletteko aivan varma, että haluatte mennä sinne?” tämä varmisti silti.
”Täysin varma”, Vaan vastasi Balthierin puolesta.
”Hyvä on sitten. Hypätkää kyytiin”, kuljettaja ilmoitti.

Joukko pakkautui taksiin. Balthier vajosi syvälle penkkiinsä. Päivä oli ollut raskas, mutta lepoa hänelle ei suotu. Juuri nyt hän olisi antanut paljon, jos olisi saanut istua Balfonheimissä tuopillisen ääressä ja naureskella suurelle seikkailulleen yhdessä muiden piraattien kanssa. Oli kuitenkin mahdollista, ettei hän koskaan enää istuisi Whitecapissa juopottelemassa. Kenties seikkailu päättyisi jo tänä iltana?

Ja jos niin kävisi… Kaikki oli vielä selvittämättä. Ashen aivoitukset, Franin omituinen käytös ja Emílyn kummalliset sanat. Miten ihmeessä hän oli onnistunut hommaamaan elämäänsä kolme niin hankalaa naista? Nämä kaikki aiheuttivat hänelle aivan liikaa päänvaivaa. Mistä hänen pitäisi edes aloittaa?

Kaiken lisäksi aikaa ei ollut. Matka Drakloriin kestäisi vain hetken. Balthier ei voisi puhua kenenkään kanssa kunnolla. Taksissa oli liikaa ylimääräisiä korvia. Toisekseen hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa ja kelle. Hän tiesi ainoastaan, että hänen olisi sanottava jotain.

Se punapää oli oikeassa. Sinä todellakin olet suuri idiootti, Belias kommentoi yllättäen. Peto oli ollut jo pitkään hiljaa, joten Balthier säpsähti kuullessaan sen sanat mielessään.

Mitä sinä tarkoitat? Mitä hän tarkoitti? mies kysyi. Oli tämäkin nyt. Hänellä oli huolia aivan tarpeeksi ilman, että esper kävi tölvimään häntä kesken kaiken. Kuinka rasittavaa!

Se sinun pitää selvittää itse, Belias vastasi.

Entäpä, jos en osaa? piraatti puuskahti, vaikka tiesi kuulostavansa uhmaikäiseltä.

Se on oma häpeäsi. Kenties huomaat vasta, kun on liian myöhäistä, mutta sitten on tosiaan liian myöhäistä. Kannattaisi ajatella välillä muitakin eikä rypeä itsesäälissä.

Ensinnäkään, minä en ryve itsesäälissä ja toiseksi minähän ajattelen muita kaiken aikaa. En olisi tässä sopassa, jos olisin ajatellut vain itseäni, Balthier väitti vastaan.

Niinkö? Belias nauroi ja hiljeni sitten. Balthier onnistui tavoittamaan siitä ainoastaan pienen häivähdyksen tajuntansa perukoilla.

”Tuota… Julesista”, Vaan aloitti, ennen kuin ilmapiraatti ehti miettiä Beliaksen puheita enempää. ”Hän on siis vanha ystäväsi, Balthier? Te kaksi vaikutatte… hmmm… läheisiltä?”
”Tarpeeksi läheisiltä nyrkkitappeluun”, piraatti jupisi ja kääntyi kuskin puoleen. ”Kuules, vähän nopeammin, jos vain sopii. Minusta olisi ikävää, jos mielialani saisi minut käyttämään väkivaltaa seuralaisiani vastaan.”

Kuljettaja kalpeni hieman. Mies näytti ottavan piraatin sanat uhkauksena. ”Tottahan toki, sir”, tämä lausui hyvin nopeasti ja kiihdytti taksin nopeusrajoituksen ylärajoille.