Ficcikirjasto

Jack pyyhkäisi Black Pearlin kannella kuin myrskytuuli ja oli jo seuraavassa hetkessä komentamassa miehiään Tortugan kaduille etsimään Janea ja Tomia. Ann puolestaan selitti, että nämä olivat todennäköisesti paenneet Johnia, Jackin miehistön entistä jäsentä, mutta eivät välttämättä olleet päässeet miestä karkuun. Uusia miehistön jäseniä ohjeistettiin hyvin nopeasti siitä, miltä tämä John näytti, ja pian suurin osa joukosta olikin jo laskemassa soutuveneitä vesille.

Ann nojautui reelinkiä vasten ja tuijotti kaupunkiin. Sivusilmällä hän pisti merkille, että yksi laiva teki jossain kauempana lähtöä satamasta, muttei jaksanut pohtia asiaa sen enempää. Hänen sydäntään puristi nyt suurempi huoli.

Kuutisen vuotta sitten John oli onnistunut kaappaamaan Annin tässä samaisessa kyläpahasessa. Ties mitä mies olisi tehnyt hänelle, ellei Jack olisi ehtinyt ajoissa häntä pelastamaan. Nyt sama kohtalo todennäköisesti odotti Janea… ja mikäli Johnin puheet olivat totta, ja Jack todella oli tappanut hänen isänsä, Ann oli melko varma, että mies aikoi toteuttaa kostonsa Tomin kautta. Joko John surmaisi pojan tai sitten yrittäisi houkutella Jackin ansaan ja tappaa tämän Tomin silmien edessä. Kumpikaan vaihtoehdoista ei kuulostanut hyvältä.

”Rakas, pidä laivaa silmällä. Minä lähden miesten mukaan”, Jack sanoi yllättäen naisen selän takana. Ann käännähti ympäri.
”Haluan tulla mukaasi!” hän huudahti epätoivoisesti.
”Ei käy. Et ole siinä kunnossa, että voisit ryhtyä juoksemaan ympäri Tortugaa”, Jack vastusteli kuitenkin. ”Sitä paitsi tarvitsen ruoriin jonkun, johon voin luottaa… hätä tapauksen varalta.”
”Mikä se sellainen hätätapaus olisi?” Ann tivasi kädet uumallaan.
”Säännöstö, kyllä sinä tiedät…”
”Jokainen, joka jää jälkeen, jätetään jälkeen? Luuletko todella, että voisin jättää sinut ja Tomin ja häipyä Pearlilla?” nainen kivahti.
”Rakas, meillä ei ole aikaa tähän”, Jack sanoi melkein ärtyneesti. Hän suukotti naista huulille, mutta oli selvästikin muissa maailmoissa. Sitten hän jo kapusi viimeiseen soutuveneeseen, ennen kuin Ann ehti tehdä mitään.

Punapäinen nainen totesi, että kannelle oli hänen lisäkseen jäänyt yksi sammunut merirosvo, laivapoika, kokki sekä aliperämies Johnson, joka oli ollut miehistössä vasta noin puoli vuotta.
”Mitä Jack oikein kuvittelee… Laivalla purjehtimiseen vaaditaan vähintään kuusi miestä”, Ann jupisi itsekseen haluamatta ajatella paljon huolestuttavimpia asioita.
”Kraak, kuus miestä orrella!” kuului rääkäisy jostain kauempaa. Ann vilkaisi sivulleen ja totesi myös Cottonin jääneen joukosta. Hänelle ei tosiaan ollut jätetty kovin kummoista miehistöä.

Huokaisten nainen laahusti ruorille. Hänen kurkkunsa oli edelleen karhean kipeä meriveden nielemisestä, eikä olo muutenkaan ollut erityisen hyvä. Kaikki tuntui luhistuvan hänen ympärillään. Hänen lapsensa oli viety. Tomille oli käynyt samoin kuin Kelseylle, eikä Ann voinut olla ajattelematta, että Jackin lapset olivat jollain tavalla kirottuja. Kun mietti, mitä kaikkea mystistä näillä merillä oli tapahtunut, niin isältä lapsille siirtyvä kirous ei edes olisi kovin kummallista.

Ann tunsi jalkojensa tärisevän, eikä tiennyt, johtuiko se melkein-kuolema-kokemuksesta vai kenties pelosta. Joka tapauksessa hän istahti kannelle ja huomasi tuijottavansa paljaita varpaitaan. Tosiaan, hän oli menettänyt saappaansa ja miekkansa. Se oli kylläkin pieni huoli Tomin katoamisen rinnalla, mutta olisi kai parempi varustautua taisteluun. Eihän sitä tiennyt, vaikka John olisi tarkkaillut laivaakin ja hyökkäisi sopivan tilaisuuden tullen.
”Cotton, pidä silmällä kaikkea, mikä liikkuu!” nainen huikkasi ja kiirehti kapteenin hyttiin.

Penkoessaan Jackin arkkuja ja yrittäessään etsiä itselleen sopivia saappaita sekä edes jonkinlaista miekantynkää, nainen tunsi kyynelten vihdoin nousevan silmiinsä. Hän oli nähnyt Tomin viimeksi Janen sylissä satamassa, ja siitä tuntui olevan ikuisuus. Kenties hän ei enää koskaan saisi pidellä poikaansa sylissään, vaan joutuisi elämään samanlaisen katkeruuden kanssa kuin Mary. Ei näin voinut käydä! Kidnappaukset olivat niitä asioita, jotka aina tapahtuivat jollekulle toiselle, mutta eivät koskaan itselle. Kohtalon huumorintaju oli kieroutunut, sillä Tom oli viattomin ihminen koko maailmassa. Ei sellainen suloinen pikkupoika ansainnut tällaista julmaa kohtaloa.

Ann halusi yhtä aikaa huutaa ja raivota sekä hukuttautua kyyneliinsä, mutta hän ei saanut suustaan minkäänlaista huutoa, ainoastaan surkeaa ulinaa ja nyyhkytystä. Hän kirosi Johnin alimpaan Helvettiin ja vannoi, ettei koskaan antaisi miehelle anteeksi tämän tekoja. John oli mennyt kostonsa kanssa liian pitkälle ja maksaisi siitä vielä katkerasti, jos Tomin päästä olisi taitettu yksikään hius.

Jack syöksyi veneestä laiturille hurjaa vauhtia Will aivan kannoillaan. Nyt olisi voinut kuvitella, että kumpikin mies oli lähes selvinpäin, sillä heidän kasvoillaan ei todellakaan näkynyt humalaisen huvittuneita hymyjä. Erinomaisen hauska ilta oli saanut kaikkea muuta kuin mukavan käänteen.

Kapteeni pysähtyi hetkeksi ja komensi yhden miehistään vartioimaan veneitä kaiken varalta, muut hän jakoi pareittain haravoimaan Tortugaa eri suunnilta.
”Jos näette sen nulikan, niin raahatkaa hänet elävänä eteeni… paitsi jos Jane tai Tom ovat vaarassa ja tilanne vaatii välitöntä toimintaa”, hän ilmoitti yllättävän kylmällä äänellä.

Kun kaikki olivat kadonneet omille teilleen, Jack lähti itse tutkimaan satama-aluetta Willin kanssa. Koko ajan hän jupisi jotain kirotuista pettureista ja heidän pojistaan.
”Mikä sinun suhteesi tähän Johniin oikein on?” Will kysyi yrittäen samalla havaita kerralla mahdollisimman paljon ympäristöstään.
”Mitä sinä jupiset, kloppi? Ei minulla häneen suhdetta ollut”, Jack ärähti.
”Tarkoitan, mistä on kyse, Jack”, Will korjasi.
”John pestautui ajat sitten miehistööni, huijasi minua, kävi Annin kimppuun kahdesti ja järjesti muutenkin ikävyyksiä”, Jack vastasi kiireisellä äänellä.
”Miksi?”
”Pirustako minä tiedän! Luuletko, että minulla on nyt aikaa miettiä?!”

Will vilkaisi Jackia kulmiensa alta. Hänen oli pakko myöntää, ettei hän ollut koskaan nähnyt toista miestä niin raivoissaan. Jack saattoi olla pahalla tuulella, kiukkuinen, ärtynyt, muttei koskaan kiehunut raivosta… paitsi nyt. Tosin Willin täytyi myöntää, että jos hänellä olisi ollut lapsi ja joku olisi yrittänyt vahingoittaa tätä, niin todennäköisesti hänkin olisi menettänyt itsekontrollin täysin.

Kun satamasta ei löytynyt merkkiäkään sen enempää Janesta ja Tomista kuin Johnistakaan, Will ryhtyi kiertelemään ympäriinsä ja kyselemään ihmisiltä, olivatko nämä nähneet mitään. Useimmat yrittivät livahtaa karkuun tai vastasivat kiukkuisesti, etteivät muiden ongelmat kuuluneet heille, mutta jotkut jopa myönsivät, että olivat nähneet naisen pakenevan paikalta lapsi sylissään. Sen enempää tietoja ei kuitenkaan tuntunut heruvan, aivan kuin porukka olisi pelännyt kostoa paljastuksistaan… tai vaihtoehtoisesti kaipasi tuntuvaa maksua avatakseen sanaisen arkkunsa.

Reilua tuntia myöhemmin muutkin miehistön jäsenet alkoivat ilmestyä takaisin satamaan, tyhjin käsin kaikki. Jane ja Tom eivät ilmeisesti olleet enää Tortugassa tai sitten heidät oli piilotettu todella hyvin, sillä miehistön jäsenet olivat röyhkeästi tunkeutuneet taloihin, vaikka niiden omistajat olivatkin aloittaneet melkoisen vastalauseiden kuoron.
”Kukaan ei tunnu tietävän mitään, sir”, eräs miehistä sanoi Jackille. ”Typy ja poika on kadonneet ku laiva Bermudan kolmioon.”
”Lempo soikoon, heidät on löydettävä!” Jack karjaisi niin kovaa, että osa miehistä perääntyi häkeltyneinä. ”Kääntäkää vaikka koko Tortuga ylösalaisin, jos teidän on pakko, mutta haluan nähdä heidät ennen aamunkoittoa!”

Mukisematta miehet katosivat uudelleen kaduille, vaikka suurin osa heistä oli täysin varma, ettei Janea ja Tomia enää voitaisi löytää. Saattoihan olla, että nuo kaksi oli jo surmattu, heitetty mereen, ja kaikki todisteet siten hävitetty. John taas oli saattanut häipyä Tortugasta, sillä siellä kävi koko ajan aktiivinen laivaliikenne, eikä laivaan pestautuminen vaatisi kovinkaan paljoa.

Jack mittaili satamaa saappaillaan äärimmäisen hermostuneena. Hän kertasi mielessään jokaista kohtaamistaan Johnin kanssa. Toisin kuin hän oli Willille väittänyt, hän tiesi täsmälleen, minkä takia John oli hänen perässään. Se pojan nulikka halusi kostaa isänsä kuoleman siitäkin huolimatta, että Barbossa oli ansainnut kohtalonsa. Kukapa olisi arvannut, että sillä vanhalla kuoppanenällä oli oikein jälkikasvua, jonka Jack saisi riesakseen.

Mies ei oikeastaan tiennyt, miksei hän ollut kertonut totuutta Willille. Ehkä siksi, että kloppi oli yli-innokas, eikä nähnyt asioita samalla tavalla kuin Jack. Will saattaisi jopa alkaa puolustella Johnia siitäkin huolimatta, että hänellä oli oma osuutensa Barbossan kuolemaan (jolla ei kuitenkaan olisi pitänyt olla merkitystä, koska vanha merikarhu oli saanut uuden tilaisuuden, valitettavasti vain John ei tainnut nähdä asiaa niin). Mitään puolustuspuheita Jack taas ei todellakaan nyt jaksaisi kuunnella, sillä tällä kertaa John oli mennyt liian pitkälle. Tomiin ei koskenut kukaan.

”Sparrow!” naisääni huusi toiselta puolelta satamaa. Jack käännähti kannoillaan ja lähti kulkemaan ääntä kohti Willin seuratessa hänen perässään.
”Mary, mitä nyt? Minulla on kiireitä, jos et ole huomannut”, Jack tuhahti naiselle.
”Kiireitä? Enpä ole ennen nähnyt kiireistä miestä kävelemässä edestakaisin satamassa”, Mary piikitteli hieman humalaisella äänellä.
”Minulla ei todellakaan ole nyt aikaa riidellä sinun kanssasi, muru, joten jospa jätettäisiin toiseen kertaan.”
”Älä muruttele minua!” Mary sähähti vaarallisesti.
”Miten vain”, Jack tuhahti, eikä edes virnistänyt, kuten hän olisi normaalisti tehnyt. Sen sijaan hän käänsi naiselle selkänsä ja lähti kävelemään poispäin.
”Tiedän jotain, mitä sinunkin kannattaisi tietää”, Mary sanoi yllättäen saaden miehen pysähtymään.

Jack kääntyi hitaasti ja mittaili naista katseellaan. Hänestä tuntui, että he olivat olleet tässä samassa tilanteessa aiemminkin, mutta silloin osat olivat olleet toisinpäin. Hänellä oli ollut tietoa, jota Mary janosi, mutta nyt naisella oli etulyöntiasema ja tämä saattoi kiristää häntä.
”Se sinun poikasi… Tom… uskoisin hänen olevan elossa”, Mary kuitenkin alkoi selittää ilman mitään kieroiluja. ”Miehesi kävivät kyselemässä häntä kapakassa ja kertoivat, mitä on tapahtunut. Heidän lähdettyään kuulin sivusta, kun joku puhui tämän Johnin häipyneen vain hetki sitten laivallaan satamasta.”
”Minne hän purjehtii?” Jack äyskäisi, käveli naisen luokse ja tarttui tätä tiukasti käsivarresta.
”En minä tiedä! Olisit kiitollinen, että kuulin edes tämän verran. Sinuna kasaisin miehistöni ja purjehtisin hiiteen täältä. Hyvällä tuurilla tavoitat hänet vielä”, Mary tuhahti ja riuhtaisi kätensä miehen otteesta. ”Ja nyt tilimme ovat tasan, Sparrow. Sinä et häiritse minua, ja minä pysyn kaukana sinusta. Pelasta poikasi ja katoa elämästäni.”

Sanaakaan sanomatta Mary Garter marssi pois satamasta Jackin jäädessä hetkeksi tuijottamaan hänen peräänsä. Sitten hänen ajatuksensa alkoivat taas kulkea, ja hän kääntyi nopeasti Willin puoleen.
”Etsi miehet ja toimita heidät satamaan heti! Se, joka ei alle puolessa tunnissa ole ilmestynyt paikalle, jää maihin!”