Luku 51
Pelastakaa laivapoika Tom
”Jack, minusta tuntuu, että sinä salaat jotain”, Will totesi istuessaan Black Pearlia kohti suuntaavan soutuveneen nokassa.
”Kuules poju, jos kapteeni Jack Sparrow salaa jotain, siihen on olemassa hyvä syy”, Jack ärähti. Hän ei sillä hetkellä ollut todellakaan oma itsensä. Hän kohottautui soutuveneessä sen verran kuin oli turvallista ja nosti kädet suulleen torveksi. ”Valmistautukaa lähtöön välittömästi!” hän huusi laivalla toivoen, että jäljelle jäänyt miehistö panisi vipinää kinttuihin. Ilmeisesti huuto oli kuultu, sillä laivan kannella alkoi välittömästi tapahtua.
”Nostakaa ankkuri!” Annin ääni kaikui veden pintaa pitkin soutuveneelle asti.
”Jokin sentään toimii…” Jack jupisi.
Will tuijotti kapteenia huolestuneena. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, ettei Jackin pitäisi nyt salata mitään yksityiskohtia, sillä edessä olisi epäilemättä meritaistelu. Will oli ennenkin joutunut hankaluuksiin Jackin salailuiden takia, eikä hän nyt olisi välittänyt mistään odottamattomista käänteistä. Vaikutti kuitenkin siltä, ettei Jack aikoisi jakaa tietojaan, oli niistä hyötyä muille tai ei.
Nuorukaista huolestutti moni muukin asia. Päällimmäisinä hänen mielessään olivat tietenkin Jane ja Tom. Ei ollut ollenkaan varmaa, että nuo kaksi olisivat elossa ja jos olivatkin, niin he olivat suuressa vaarassa. Tomista ei olisi kenellekään hyötyä, paitsi ehkä, jos halusi kiristää Jackia, mutta siitä ei ilmeisesti ollut nyt kyse. Muutenhan John olisi jättänyt jonkinlaisen viestin, eikä vain kadonnut poika mukanaan. Mitä taas Janeen tuli… No, Jane oli nainen, ja moni merimies joutui elämään pitkiä aikoja puutteessa. Will ei edes kestänyt ajatella, mitä naiselle saattaisi tapahtua laivalla. Kyseisen Johnin miehistö tuskin kunnioittaisi tätä samalla tavalla kuin Jackin miehet.
Edessä olevaa selkeää taistelua Will ei pelännyt. Hän oli tottunut miekankäyttelijä, eikä hän ollut päästänyt taitojaan ruostumaan Port Royalin rauhallisina aikoinakaan. Itse asiassa viime kuukausina hän oli käyttänyt entistä enemmän aikaa harjoitteluun. Taistelun melskeessä olisi kuitenkin vaikea suojella Tomia ja Janea… Lisäksi Annkin olisi mahdollisesti vaarassa.
Hyvin pian viimeisetkin soutuveneet oli nostettu takaisin Pearlin kannelle, ja miehistö valmistui täyttä häkää lähtöön. Kukaan ei kitissyt yllättävästä lähdöstä sen enempää kuin oli vastustellut aiempaa etsintäreissuakaan, sillä Tom oli koko laivan lemmikki. Hän oli voittanut paikkansa karskien merirosvojen sydämissä ja ansaitsi todellakin tulla pelastetuksi. Edes Gibbs ei mutissut mitään huonosta onnesta, mutta hörppäili kuitenkin tuntuvaan tahtiin taskumatistaan.
Jack marssi ruorille, minne Ann oli asettunut. Naisen silmät punottivat yhä itkemisen jäljiltä, mutta yön pimeydessä ei voinut sitä oikeastaan erottaa.
”Johnilla on tätä nykyä oikein oma laiva”, mies totesi ottaessaan paikkansa ruorilla. Ann jäi hänen viereensä seisomaan huolestunut ilme kasvoillaan.
”Tiedätkö ovatko… kai he ovat yhä elossa?” nainen kysyi hiljaisella äänellä.
”Minut John haluaa, ei hän ole niin typerä, että tappaisi heidät, ennen kuin on saanut minut laivalleen”, Jack vastasi, vaikkei itsekään täysin uskonut sanojaan. Kuten Will, hänkin oli varma, että jos John olisi halunnut kiristää häntä, mies olisi jättänyt jonkinlaisen viestin, eikä vain lähtenyt raukkamaisesti karkuun. Sitä paitsi John oli lähettänyt viestin silloinkin, kun hän oli kaapannut Annin kuutisen vuotta sitten. Jackista oli kuitenkin parempi, ettei hän toistaiseksi mainitsisi ajatuksistaan Annille, sillä nainen näytti muutenkin siltä, että oli hermoromahduksen partaalla. Oikeastaan Jack olisi halunnut toimittaa Annin Tortugaan Anamarian luokse turvaan, mutta ei ollut enää aikaa ylimääräiselle soutureissulle maihin, eikä Jack edes uskonut, että Ann olisi lähtenyt sinne tappelematta vastaan. Aikaa oli tuhlaantunut jo tarpeeksi, joten riski olisi nyt vain yksinkertaisesti otettava.
”Matson, ilmoita heti, jos näet jotain!” kapteeni huusi nuorukaiselle, joka kipusi parasta aikaa kohti märssykoria.
”Aye, aye, sir!” kuului innokas vastaus, mutta sitä Jack hädin tuskin kuuli. Hän oli keskittynyt tuijottelemaan horisonttiin. John ei voinut olla kovin kaukana, kenties ryökäle oli purjehtinut vain niemen toiselle puolelle, jotta ei olisi suoraan lähtevien laivojen näkökentässä.
”Kuules poju, jos kapteeni Jack Sparrow salaa jotain, siihen on olemassa hyvä syy”, Jack ärähti. Hän ei sillä hetkellä ollut todellakaan oma itsensä. Hän kohottautui soutuveneessä sen verran kuin oli turvallista ja nosti kädet suulleen torveksi. ”Valmistautukaa lähtöön välittömästi!” hän huusi laivalla toivoen, että jäljelle jäänyt miehistö panisi vipinää kinttuihin. Ilmeisesti huuto oli kuultu, sillä laivan kannella alkoi välittömästi tapahtua.
”Nostakaa ankkuri!” Annin ääni kaikui veden pintaa pitkin soutuveneelle asti.
”Jokin sentään toimii…” Jack jupisi.
Will tuijotti kapteenia huolestuneena. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, ettei Jackin pitäisi nyt salata mitään yksityiskohtia, sillä edessä olisi epäilemättä meritaistelu. Will oli ennenkin joutunut hankaluuksiin Jackin salailuiden takia, eikä hän nyt olisi välittänyt mistään odottamattomista käänteistä. Vaikutti kuitenkin siltä, ettei Jack aikoisi jakaa tietojaan, oli niistä hyötyä muille tai ei.
Nuorukaista huolestutti moni muukin asia. Päällimmäisinä hänen mielessään olivat tietenkin Jane ja Tom. Ei ollut ollenkaan varmaa, että nuo kaksi olisivat elossa ja jos olivatkin, niin he olivat suuressa vaarassa. Tomista ei olisi kenellekään hyötyä, paitsi ehkä, jos halusi kiristää Jackia, mutta siitä ei ilmeisesti ollut nyt kyse. Muutenhan John olisi jättänyt jonkinlaisen viestin, eikä vain kadonnut poika mukanaan. Mitä taas Janeen tuli… No, Jane oli nainen, ja moni merimies joutui elämään pitkiä aikoja puutteessa. Will ei edes kestänyt ajatella, mitä naiselle saattaisi tapahtua laivalla. Kyseisen Johnin miehistö tuskin kunnioittaisi tätä samalla tavalla kuin Jackin miehet.
Edessä olevaa selkeää taistelua Will ei pelännyt. Hän oli tottunut miekankäyttelijä, eikä hän ollut päästänyt taitojaan ruostumaan Port Royalin rauhallisina aikoinakaan. Itse asiassa viime kuukausina hän oli käyttänyt entistä enemmän aikaa harjoitteluun. Taistelun melskeessä olisi kuitenkin vaikea suojella Tomia ja Janea… Lisäksi Annkin olisi mahdollisesti vaarassa.
Hyvin pian viimeisetkin soutuveneet oli nostettu takaisin Pearlin kannelle, ja miehistö valmistui täyttä häkää lähtöön. Kukaan ei kitissyt yllättävästä lähdöstä sen enempää kuin oli vastustellut aiempaa etsintäreissuakaan, sillä Tom oli koko laivan lemmikki. Hän oli voittanut paikkansa karskien merirosvojen sydämissä ja ansaitsi todellakin tulla pelastetuksi. Edes Gibbs ei mutissut mitään huonosta onnesta, mutta hörppäili kuitenkin tuntuvaan tahtiin taskumatistaan.
Jack marssi ruorille, minne Ann oli asettunut. Naisen silmät punottivat yhä itkemisen jäljiltä, mutta yön pimeydessä ei voinut sitä oikeastaan erottaa.
”Johnilla on tätä nykyä oikein oma laiva”, mies totesi ottaessaan paikkansa ruorilla. Ann jäi hänen viereensä seisomaan huolestunut ilme kasvoillaan.
”Tiedätkö ovatko… kai he ovat yhä elossa?” nainen kysyi hiljaisella äänellä.
”Minut John haluaa, ei hän ole niin typerä, että tappaisi heidät, ennen kuin on saanut minut laivalleen”, Jack vastasi, vaikkei itsekään täysin uskonut sanojaan. Kuten Will, hänkin oli varma, että jos John olisi halunnut kiristää häntä, mies olisi jättänyt jonkinlaisen viestin, eikä vain lähtenyt raukkamaisesti karkuun. Sitä paitsi John oli lähettänyt viestin silloinkin, kun hän oli kaapannut Annin kuutisen vuotta sitten. Jackista oli kuitenkin parempi, ettei hän toistaiseksi mainitsisi ajatuksistaan Annille, sillä nainen näytti muutenkin siltä, että oli hermoromahduksen partaalla. Oikeastaan Jack olisi halunnut toimittaa Annin Tortugaan Anamarian luokse turvaan, mutta ei ollut enää aikaa ylimääräiselle soutureissulle maihin, eikä Jack edes uskonut, että Ann olisi lähtenyt sinne tappelematta vastaan. Aikaa oli tuhlaantunut jo tarpeeksi, joten riski olisi nyt vain yksinkertaisesti otettava.
”Matson, ilmoita heti, jos näet jotain!” kapteeni huusi nuorukaiselle, joka kipusi parasta aikaa kohti märssykoria.
”Aye, aye, sir!” kuului innokas vastaus, mutta sitä Jack hädin tuskin kuuli. Hän oli keskittynyt tuijottelemaan horisonttiin. John ei voinut olla kovin kaukana, kenties ryökäle oli purjehtinut vain niemen toiselle puolelle, jotta ei olisi suoraan lähtevien laivojen näkökentässä.
~o~
Jane hieroi ohimoaan, jota särki ilkeästi. Hänellä oli äärimmäisen huono olo, eikä sitä parantanut haiseva vesi, joka oli kastellut hänet melkein kokonaan. Yökkien nainen avasi silmänsä ja yritti katsella ympärilleen. Hänen silmissään vilisi tähtiä, mikä sai hänet voihkaisemaan.
Nainen joutui vetämään syvään henkeä, mutta sekin vain pahensi oloa, sillä hänen sieraimensa täyttyivät epämiellyttävästä hajusta. Lopulta hän kuitenkin pakottautui nousemaan istumaan ja avaamaan silmänsä. Hyvin hitaasti ympäristö alkoi valjeta hänelle: kalterit, pilssivettä lattialla, yksinäinen öljylamppu parin sellin päässä… Hän oli laivassa, eikä laiva taatusti ollut Black Pearl, sen näki heti. Jane tunsi tuon laivan paremmin kuin minkään muun paikan maailmassa. Tämä laiva oli jonkun toisen, sillä hän ei ollut koskaan nähnytkään sitä… ainakaan sisäpuolelta.
Epävarmasti Jane hivuttautui istumaan seinään kiinnitetylle penkille ja hieroi ohimoitaan. Hän alkoi kerrata viime aikaisia tapahtumia yrittäen siten saada selville, missä hän tarkalleen ottaen oli. Hän muisti paenneensa Tom sylissään ja jättäneensä Annin pulaan, mikä ilmeisesti oli johtanut naisen kuolemaan, koska se John-tyyppi oli miltei heti lähtenyt Janen perään.
Jane oli yrittänyt paeta sivukaduille, mutta tuntemattomat miehet olivat piirittäneet hänet. Tom oli ryöstetty hänen sylistään ja kun hän oli yrittänyt puolustautua miekan ja pistoolin avulla, hänet oli voitettu miltei heti. Sen jälkeen hän ei muistanut kerta kaikkiaan mitään… ilmeisesti joku oli kajauttanut häneltä tajun kankaalle.
Naisella ei ollut aavistustakaan, mitä Tomille oli tapahtunut. Ainakaan poika ei ollut hänen kanssaan tässä haisevassa kopissa. Oli siis mahdollista, että Tom oli seurannut äitiään manan maille tai sitten poika oli jossain muualla laivassa, mikä ei sekään ollut hyvä asia. Jane ei pystyisi täältä käsin suojelemaan veljenpoikaansa. Hän oli möhlinyt pahemman kerran jäädessään niin myöhään Tortugaan. Ensinäkin hän oli tavallaan aiheuttanut Annin kuoleman ja toiseksi hän oli saattanut tapattaa jopa Tomin omalla typeryydellään. Hän oli myös itse vankina, eikä uskonut pysyvänsä hengissä kovinkaan pitkään. Suoraan sanottuna hän oli ryöstänyt perheen omalta veljeltään. Ajatus tuntui musertavalta.
Pitkästä aikaa Jane tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän oli itse menettänyt kaiken äitinsä kuoleman mukana, mutta tavattuaan Jackin uudestaan Tortugassa, hän oli saanut itselleen perheen uudestaan. Jack oli hänelle kaikki kaikessa, Tom oli melkein oma lapsi… ja jopa Ann oli loppupelissä ollut melko siedettävä, ehkä hänet olisi voinut luokitella ärsyttäväksi, mutta rakkaaksi isosiskoksi. Nyt Jane oli tuhonnut kaiken. Miten hän ikinä voisi näyttäytyä veljensä edessä, jos selviäisi itse tästä hengissä? Hän ei ansainnut elämää, koska oli riistänyt sen jo mahdollisesti kahdelta muulta, eikä Jack enää edes sylkisi häneen päin tämän kaiken jälkeen.
”Kappas, neiti Tuittupääkin on jo hereillä”, ivallinen ääni kuului samassa. Jane pyyhkäisi hyvin nopeasti kyyneleet silmistään ja nousi seisomaan pysytellen kuitenkin jonkin matkan päässä kaltereista.
”En tiedä, kuka sinä olet, muttet tule selviämään tästä kovin vähällä!” nainen ärähti, kun vaaleahiuksinen mies ilmestyi hänen näköpiiriinsä.
”No jaa, et voisi viedä minulta mitään, mitä minulta ei sukusi vuoksi olisi jo viety”, mies vastasi tyynesti. ”Sparrow’han sinä olet? Äläkä yritä valehdella, piirteesi paljastavat kaiken.”
”Sukunimelläni ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi”, Jane vastasi kylmästi.
”Eikö? Vaikka se pelastaisi Jack Juniorin hengen?” mies kysyi.
”Mitä? Onko Tom elossa? Päästä minut täältä!” Jane alkoi kiljua miltei hysteerisesti. Missä tahansa normaalissa tilanteessa hän olisi kyennyt hillitsemään itsensä, mutta nyt kaikki tunteet hyökyivät hänen ylitseen. Jos Tom oli hengissä, hän voisi ehkä jotenkin pelastaa pojan ja viedä tämän takaisin Jackin luokse, ennen kuin itse katoaisi.
”Toistaiseksi… tekisi kyllä mieleni päästää ilmat pihalle. Kuka sen ikäiselle nappulalle on antanut miekan? Niin-sanottu-kapteeni Sparrow ei taida pahemmin tietää, että lapset tulee kasvattaa kurilla ja nuhteella, eikä antaa heidän heilua teräaseiden kanssa vieraiden kimppuun”, John vastasi ja hymyili ilkeästi, mutta hieraisi samalla kättään, jonka ympärille oli kääritty riepu. Kankaan läpi näytti tihkuvan verta, joten Tom oli päässyt selvästikin yllättämään miehen. Jane vain toivoi, ettei poikaa oltu rangaistu kovinkaan raskaasti.
”Mitä sinä haluat?” Jane kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Mietitäänpä… Jack vei minulta sekä isäni että perintöni. Mitäkö haluan? Kaiken, mitä hänellä on tietenkin”, John vastasi ivalliseen sävyyn. ”Näin alkajaisiksi voisin hankkiutua eroon häiritsevistä perillisistä, sitten voisin napata hänen laivansa, eikä vaimokaan olisi ollut hullumpi ajatus… Pikku ongelma vain on, että se nainen taitaa mädäntyä jo meren pohjassa.”
Tieto oli musertava. Ann oli siis todellakin kuollut, ja tuo mies aikoi tappaa myös Tomin. Outoa oli vain se, ettei John ollut jo tehnyt sitä.
”Sinulla on jo laiva”, Jane yritti neuvotella ja heilautti kättään. ”Et siis tarvitse Pearlia. Ja koska Tom perisi sen, voit päästää hänetkin menemään.”
”Ja Jack pääsisi kuin koira veräjästä? Olet typerämpi kuin luulinkaan!” John ärähti ja nojautui lähemmäs kaltereita.
Jane nielaisi. Hänen päätään särki yhä hirvittävästi, eikä hän tuntenut olevansa mitenkään erityisen vahvoilla. Samassa hänen mieleensä juolahti kuitenkin jotain äärimmäisen typerää. Hän oli monesti seurannut sivusta, kuinka hänen kälyvainajansa oli käsitellyt naisellisilla konsteilla hänen veljeään. Toisinaan Jack oli ollut täysin Annin vietävissä. Kenties… Tosin sellainen ei ollut Janen tapaista, mutta Tomin takia hän oli valmis mihin tahansa.
”Tiedätkö… minä todella olen Sparrow’n sukua”, Jane aloitti ja yritti saada ääneensä samaa pehmeyttä, jota Ann oli joskus käyttänyt. Se kuulosti typerältä, mutta hänen olisi pakko yrittää. ”Itse asiassa olen Jackin pikkusisko, ja hän on kovin, kovin suojeleva minua kohtaan. Kerran eräs mies erehtyi kosimaan minua, mutta Jack loukkaantui siitä ikihyväkseen. Mikään ei suututtaisi häntä enempää kuin se, että minä antautuisin hänen pahimmalle viholliselleen.”
”Jatka”, John sanoi kiinnostunut ilme kasvoillaan. Jokin naisessa hämäsi häntä pahemman kerran, mutta kenties kyse oli vain siitä, että Jane oli maannut pilssivedessä jonkin aikaa, eikä siis taatusti ollut kauneimmillaan.
”Minä olen aika kyllästynyt seilaamaan Pearlilla ja kuuntelemaan typerän veljeni käskyjä”, Jane jatkoi ja alkoi samassa kieputtaa hiuskiehkuraa sormensa ympärille, kuten oli myös nähnyt Annin tekevän joskus. ”Mitäs sanot? Et voi saada Annia, jos hän kerran makaa Ahdin aitassa. Sen sijaan voisit saada jotain paljon parempaa…”
”Ja sinuako ei haittaa, että tapoin sukulaisesi?”
”Mitä? Sen kauhean akan? Miksi se minua häiritsisi? En koskaan edes pitänyt hänestä”, Jane nauroi. Hän pelkäsi, että hänen naurunsa kuulosti teennäiseltä, sillä suru puristi hänen sydäntään, mutta ilmeisesti John ei huomannut mitään.
”Ja ainoa vaatimuksesi on, että päästän pojan menemään?” mies varmisti.
”Aivan. Päästät pojan ja saat minut. Jack tulee kärsimään”, Jane vastasi. Hän astui lähemmäs kaltereita, kallisti hieman lantiotaan ja hymyili miehelle toivoen näyttävänsä viettelijättäreltä, mikä oli yllättävä toive sinällään, koska hän oli aina halveksinut miehiä vietteleviä naisia.
Nainen joutui vetämään syvään henkeä, mutta sekin vain pahensi oloa, sillä hänen sieraimensa täyttyivät epämiellyttävästä hajusta. Lopulta hän kuitenkin pakottautui nousemaan istumaan ja avaamaan silmänsä. Hyvin hitaasti ympäristö alkoi valjeta hänelle: kalterit, pilssivettä lattialla, yksinäinen öljylamppu parin sellin päässä… Hän oli laivassa, eikä laiva taatusti ollut Black Pearl, sen näki heti. Jane tunsi tuon laivan paremmin kuin minkään muun paikan maailmassa. Tämä laiva oli jonkun toisen, sillä hän ei ollut koskaan nähnytkään sitä… ainakaan sisäpuolelta.
Epävarmasti Jane hivuttautui istumaan seinään kiinnitetylle penkille ja hieroi ohimoitaan. Hän alkoi kerrata viime aikaisia tapahtumia yrittäen siten saada selville, missä hän tarkalleen ottaen oli. Hän muisti paenneensa Tom sylissään ja jättäneensä Annin pulaan, mikä ilmeisesti oli johtanut naisen kuolemaan, koska se John-tyyppi oli miltei heti lähtenyt Janen perään.
Jane oli yrittänyt paeta sivukaduille, mutta tuntemattomat miehet olivat piirittäneet hänet. Tom oli ryöstetty hänen sylistään ja kun hän oli yrittänyt puolustautua miekan ja pistoolin avulla, hänet oli voitettu miltei heti. Sen jälkeen hän ei muistanut kerta kaikkiaan mitään… ilmeisesti joku oli kajauttanut häneltä tajun kankaalle.
Naisella ei ollut aavistustakaan, mitä Tomille oli tapahtunut. Ainakaan poika ei ollut hänen kanssaan tässä haisevassa kopissa. Oli siis mahdollista, että Tom oli seurannut äitiään manan maille tai sitten poika oli jossain muualla laivassa, mikä ei sekään ollut hyvä asia. Jane ei pystyisi täältä käsin suojelemaan veljenpoikaansa. Hän oli möhlinyt pahemman kerran jäädessään niin myöhään Tortugaan. Ensinäkin hän oli tavallaan aiheuttanut Annin kuoleman ja toiseksi hän oli saattanut tapattaa jopa Tomin omalla typeryydellään. Hän oli myös itse vankina, eikä uskonut pysyvänsä hengissä kovinkaan pitkään. Suoraan sanottuna hän oli ryöstänyt perheen omalta veljeltään. Ajatus tuntui musertavalta.
Pitkästä aikaa Jane tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän oli itse menettänyt kaiken äitinsä kuoleman mukana, mutta tavattuaan Jackin uudestaan Tortugassa, hän oli saanut itselleen perheen uudestaan. Jack oli hänelle kaikki kaikessa, Tom oli melkein oma lapsi… ja jopa Ann oli loppupelissä ollut melko siedettävä, ehkä hänet olisi voinut luokitella ärsyttäväksi, mutta rakkaaksi isosiskoksi. Nyt Jane oli tuhonnut kaiken. Miten hän ikinä voisi näyttäytyä veljensä edessä, jos selviäisi itse tästä hengissä? Hän ei ansainnut elämää, koska oli riistänyt sen jo mahdollisesti kahdelta muulta, eikä Jack enää edes sylkisi häneen päin tämän kaiken jälkeen.
”Kappas, neiti Tuittupääkin on jo hereillä”, ivallinen ääni kuului samassa. Jane pyyhkäisi hyvin nopeasti kyyneleet silmistään ja nousi seisomaan pysytellen kuitenkin jonkin matkan päässä kaltereista.
”En tiedä, kuka sinä olet, muttet tule selviämään tästä kovin vähällä!” nainen ärähti, kun vaaleahiuksinen mies ilmestyi hänen näköpiiriinsä.
”No jaa, et voisi viedä minulta mitään, mitä minulta ei sukusi vuoksi olisi jo viety”, mies vastasi tyynesti. ”Sparrow’han sinä olet? Äläkä yritä valehdella, piirteesi paljastavat kaiken.”
”Sukunimelläni ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi”, Jane vastasi kylmästi.
”Eikö? Vaikka se pelastaisi Jack Juniorin hengen?” mies kysyi.
”Mitä? Onko Tom elossa? Päästä minut täältä!” Jane alkoi kiljua miltei hysteerisesti. Missä tahansa normaalissa tilanteessa hän olisi kyennyt hillitsemään itsensä, mutta nyt kaikki tunteet hyökyivät hänen ylitseen. Jos Tom oli hengissä, hän voisi ehkä jotenkin pelastaa pojan ja viedä tämän takaisin Jackin luokse, ennen kuin itse katoaisi.
”Toistaiseksi… tekisi kyllä mieleni päästää ilmat pihalle. Kuka sen ikäiselle nappulalle on antanut miekan? Niin-sanottu-kapteeni Sparrow ei taida pahemmin tietää, että lapset tulee kasvattaa kurilla ja nuhteella, eikä antaa heidän heilua teräaseiden kanssa vieraiden kimppuun”, John vastasi ja hymyili ilkeästi, mutta hieraisi samalla kättään, jonka ympärille oli kääritty riepu. Kankaan läpi näytti tihkuvan verta, joten Tom oli päässyt selvästikin yllättämään miehen. Jane vain toivoi, ettei poikaa oltu rangaistu kovinkaan raskaasti.
”Mitä sinä haluat?” Jane kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Mietitäänpä… Jack vei minulta sekä isäni että perintöni. Mitäkö haluan? Kaiken, mitä hänellä on tietenkin”, John vastasi ivalliseen sävyyn. ”Näin alkajaisiksi voisin hankkiutua eroon häiritsevistä perillisistä, sitten voisin napata hänen laivansa, eikä vaimokaan olisi ollut hullumpi ajatus… Pikku ongelma vain on, että se nainen taitaa mädäntyä jo meren pohjassa.”
Tieto oli musertava. Ann oli siis todellakin kuollut, ja tuo mies aikoi tappaa myös Tomin. Outoa oli vain se, ettei John ollut jo tehnyt sitä.
”Sinulla on jo laiva”, Jane yritti neuvotella ja heilautti kättään. ”Et siis tarvitse Pearlia. Ja koska Tom perisi sen, voit päästää hänetkin menemään.”
”Ja Jack pääsisi kuin koira veräjästä? Olet typerämpi kuin luulinkaan!” John ärähti ja nojautui lähemmäs kaltereita.
Jane nielaisi. Hänen päätään särki yhä hirvittävästi, eikä hän tuntenut olevansa mitenkään erityisen vahvoilla. Samassa hänen mieleensä juolahti kuitenkin jotain äärimmäisen typerää. Hän oli monesti seurannut sivusta, kuinka hänen kälyvainajansa oli käsitellyt naisellisilla konsteilla hänen veljeään. Toisinaan Jack oli ollut täysin Annin vietävissä. Kenties… Tosin sellainen ei ollut Janen tapaista, mutta Tomin takia hän oli valmis mihin tahansa.
”Tiedätkö… minä todella olen Sparrow’n sukua”, Jane aloitti ja yritti saada ääneensä samaa pehmeyttä, jota Ann oli joskus käyttänyt. Se kuulosti typerältä, mutta hänen olisi pakko yrittää. ”Itse asiassa olen Jackin pikkusisko, ja hän on kovin, kovin suojeleva minua kohtaan. Kerran eräs mies erehtyi kosimaan minua, mutta Jack loukkaantui siitä ikihyväkseen. Mikään ei suututtaisi häntä enempää kuin se, että minä antautuisin hänen pahimmalle viholliselleen.”
”Jatka”, John sanoi kiinnostunut ilme kasvoillaan. Jokin naisessa hämäsi häntä pahemman kerran, mutta kenties kyse oli vain siitä, että Jane oli maannut pilssivedessä jonkin aikaa, eikä siis taatusti ollut kauneimmillaan.
”Minä olen aika kyllästynyt seilaamaan Pearlilla ja kuuntelemaan typerän veljeni käskyjä”, Jane jatkoi ja alkoi samassa kieputtaa hiuskiehkuraa sormensa ympärille, kuten oli myös nähnyt Annin tekevän joskus. ”Mitäs sanot? Et voi saada Annia, jos hän kerran makaa Ahdin aitassa. Sen sijaan voisit saada jotain paljon parempaa…”
”Ja sinuako ei haittaa, että tapoin sukulaisesi?”
”Mitä? Sen kauhean akan? Miksi se minua häiritsisi? En koskaan edes pitänyt hänestä”, Jane nauroi. Hän pelkäsi, että hänen naurunsa kuulosti teennäiseltä, sillä suru puristi hänen sydäntään, mutta ilmeisesti John ei huomannut mitään.
”Ja ainoa vaatimuksesi on, että päästän pojan menemään?” mies varmisti.
”Aivan. Päästät pojan ja saat minut. Jack tulee kärsimään”, Jane vastasi. Hän astui lähemmäs kaltereita, kallisti hieman lantiotaan ja hymyili miehelle toivoen näyttävänsä viettelijättäreltä, mikä oli yllättävä toive sinällään, koska hän oli aina halveksinut miehiä vietteleviä naisia.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!