Luku 52
Panttivangit
Johnin katse tuntui lävistävän Janen, mutta nainen hymyili miehelle sitkeästi. Sillä hetkellä hän tunsi itsensä äärimmäisen likaiseksi ja ällöttäväksi, mutta tuo tunne ei ollut mitään häntä painavaan murheeseen verrattuna. Hän oli vajonnut jo niin alas, ettei mikään voisi enää häpäistä häntä pahemmin.
”Voisithan sinä ehkä kelvatakin”, John mutisi lopulta mittailtuaan naista hetken aikaa. ”Olethan sinä vähän vanhaksi päässyt, mutta toisaalta Ann olisi ollut vielä vanhempi.”
”No, sitä minäkin, että sinä olet järkevä mies, jonka kanssa voi neuvotella asioista”, Jane sanoi ja pakotti itsensä hymyilemään edelleen. Hän mietti, pitäisikö hänen avata ylin nappi paidastaan, mutta sen hän kuitenkin päätti jättää tekemättä.
”Minun täytyy kuitenkin miettiä asiaa”, John totesi tyynesti ja alkoi tehdä lähtöä selliltä.
”Et kai sinä aio minua tänne jättää?!” Jane kivahti, mutta pehmensi nopeasti sitten ääntään ja mutristi hieman huuliaan (Ann oli tehnyt niin, kun oli mukamas mököttänyt Jackille). ”Ethän sinä todella haluaisi jättää minua tänne? Täällä on kovin likaista, märkää ja yksinäistä…”
Miehen pysähtyessä uudestaan tuijottamaan naista Jane tunsi sydämensä hakkaavan pelosta. Häntä pelotti jäädä kaltereiden taakse kyvyttömäksi auttamaan Tomia, mutta toisaalta hän pelkäsi myös, mitä tapahtuisi, jos hän pääsisi pois sieltä. Hänellä ei ollut aseita, sekä miekka että pistooli oli takavarikoitu, eikä hän ollut ollenkaan varma, että pystyisi ilman kättä pidempää puolustautumaan riittävän hyvin.
”Olet vähän turhan innokas”, John sanoi sitten. ”Sinä juonit jotain.”
”Tietenkin minä juonin… hupsu”, Jane vastasi. Hänen sisunsa kuohui, mutta hän taisteli pitääkseen sen kurissa. ”Kukapa nainen haluaisi seisoskella pilssivedessä? Vaikken ehkä pukeudu kuin lady, olen silti nainen.”
Seurasi jälleen piinaava hiljaisuus, jonka aikana Jane päästi syvän huokauksen. Hän vaihtoi painoa toiselle jalalle ja leikitteli hiustensa kanssa. Hän ei taatusti ollut koskaan ollut vähemmän oma itsensä ja hän pelkäsi, että se näkyisi päälle päin. Tällainen käytös ei missään määrin ollut hänelle luontevaa, eikä hän voinut kuvitella, että olisi yrittänyt näin typerin keinoin vietellä edes… edes… no, ketään miestä. Ei hän halunnut ajatella nyt ketään tiettyä, sillä moiset ajatukset vain häiritsisivät häntä.
”Sinuun ei voi luottaa”, John totesi kuitenkin.
Jane tunsi hartioidensa lysähtävän. Miten naiset oikein tekivät temppunsa? Miten mies kiedottiin pikkusormen ympärille? Vai oliko oikeasti niin kuin Jane oli itse aina ajatellut… Miehet hallitsivat kaikkea, myös naisia, ja naisten ainoat keinot selviytyä olivat joko antautua miehille tai sitten olla kuin miehet. Tähän asti Jane oli selvinnyt jälkimmäisellä tavalla, mutta mitkään miehiset keinot eivät saisi häntä ulos sellistä. Nyt vain näytti, etteivät naiselliset temputkaan siihen auttaneet. Tietysti hän olisi voinut luvata kalleimpansa miehelle, mutta yksikään nainen ei sanonut sellaista suoraan… ei edes huora. Sitä paitsi kaikki tiesivät, että itseään auliisti tarjoilevat naiset olivat enemmän kuin epäluotettavia. Mädäntyisikö hän täällä niin kauan, kunnes häntä alettaisiin pitää tarpeettomana ja hänet tapettaisiin?
Samassa Jane kuuli Johnin viheltävän. Portaikosta kantautui kiirehtiviä askelia. ”Yuri, tuo kahleet ja katso, että typykkä kiinnitetään niihin kunnolla”, John totesi karskin näköiselle takkutukkaiselle miehelle.
”Aye aye, sir”, mies vastasi kummallisen terävällä korostuksella, millaista Jane ei ollut koskaan aiemmin kuullut. Yuri katosi portaikkoon, mutta palasi pian raskaat kahleet mukanaan. Hän näytti niitä Janelle ja hymyili leveästi hampailla, jotka olivat puoliksi mustuneet.
John nyökkäsi ja kääntyi katsomaan Janea. ”En luota sinuun, mutta pääset kyllä kahleista, jos osoittaudut sanojesi mittaiseksi… naiseksi”, hän sanoi ja antoi katseensa kulkea pitkin Janen vartaloa, jonka kaaret saattoi nyt erottaa melko hyvin, kun naisen vaatteet olivat kastuneet pilssivedestä ja liimautuneet ihoon kiinni. Jos katsoi tarkemmin, niin jokainen saattoi helposti huomata, että törkyisen ulkokuoren alla oli piilossa sievä ja jäntevä nuori nainen.
Nuori kapteeni avasi sellin oven ja päästi Yurin astelemaan sisälle. Jane kavahti vaistomaisesti taaksepäin, kun suuri mies tunki lähelle häntä, mutta kun hän tajusi Johnin tuijottavan, hän lopulta ojensi kätensä eteenpäin kiltisti. Yuri kiinnitti viivytellen kahleet paikoilleen tuijottaen samalla avoimesti Janen paidan etumusta.
”Älä yritä mitään. Tiedät, että ensimmäinen kierros kuuluu kapteenille!” John ärähti.
”Kyllä, sir”, Yuri mutisi ja tyrkkäsi sitten Janen edellään ulos sellistä niin, että pilssivesi loiskui.
Jane oli kompastua, mutta ennen kuin hän ehti kaatua, John oli jo auttanut hänet tasapainoon.
”Pahoittelen varotoimia, mutta minun on oltava varma”, mies sanoi ja antoi kätensä kulkea vaaleiden hiustensa halki. ”Yuri, missä se kakara on?”
”Pentu on lukittuna varastossa. Se puri Ahmedia käteen”, Yuri vastasi ja silmäili Janea edelleen niin, että naisesta alkoi tuntua, että hän oli jonkinlainen näyttelyesine.
”Hyvä, tuo hänet kannelle, kun käsken”, John sanoi ja lähti ohjaamaan Janea portaikkoon.
Jane käveli kiltisti Johnin edellä portaita pitkin ylöspäin yrittäen samalla hahmottaa laivaa kokonaisuutena. Ensin hänen täytyisi saada selville, missä oli varasto, johon Tom oli teljetty. Sitten hänen täytyisi keksiä pelastussuunnitelma siltä varalta, ettei John pitäisi lupaustaan pojan vapauttamisesta.
Kannella oli melko pimeää, mutta valtava kuu oli kuitenkin kipuamassa läheisen saaren takaa taivaalle. Pian se valaisisi meren ja laivan kannen. Jane tuijotti kiihkeästi saarta, eikä hänellä ollut epäilystäkään siitä. Tuon metsän halki pääsi Tortugaan, jos vain tunsi reitin. He eivät olleet purjehtineet edes kovin kauas. Nainen ei kuitenkaan sanonut mitään vangitsijoilleen.
”Joko Black Pearl on ilmestynyt näkyviin?” John huusi märssykoriin ja piti samalla Janen ranteesta kiinni. Vaikka nainen olikin kahlehdittu, ei silti ollut täysin varmaa, etteikö tämä voisi yrittää jotain kieroa.
”Ei vielä!” kuului vastaus.
Jane tunsi Johnin puristuksen kovenevan. Tuo idiootti siis oletti Jackin tietävän, missä he olivat. Oli mahdollista, että John oli jättänyt Jackille viestin, mutta jos Jane yhtään tunsi veljeään, tämä ei ryntäisi suinpäin ansaan, vaan tekisi jotain ovelaa. Ei olisi ihme, vaikka Jack saapuisi maista, eikä suinkaan mereltä.
”Mitä aiot tehdä, kun veljeni tulee?” Jane kysyi kujertavalla äänellä ja loi syvän katseen Johniin. Miten jotkut naiset osasivat toimia tällä tavoin luonnostaan? Janesta leikki olisi tuntunut typerältä, ellei hänen ja Tomin henki olisi riippunut siitä.
”Heitän hänen pentunsa hänelle ja ilmoitan ottavani sinut”, John vastasi omahyväisesti hymyillen, mutta pysähtyi sitten miettimään. ”Ei, sittenkin on parempi, että sinä ilmoitat jääväsi tänne ja julistat, että olette tästä lähin vihollisia. Kiellät Jackia hyökkäämästä Nightmarelle, niin se on laivani nimi, ja käsket hänen antaa sinun purjehtia pois.”
”Kuulostaa suunnitelmalta”, Jane vastasi. ”Mutta miksemme vain jättäisi nappulaa maihin ja purjehtisi sitten pois?”
”Koska haluan nähdä Jackin kärsivän!” John ärähti. ”Aion myös myöhemmin ryöstää Pearlin, mutta se on paljon hienompaa, kun sinä olet silloin mukana hommassa.”
Jane alkoi olla melko vakuuttunut siitä, ettei John ollut täysin järjissään. Ei ollut epäilystäkään, etteikö Jack ollut loukannut miestä joskus pahasti, mutta silti… Ei täysjärkinen ihminen kehittäisi noin pähkähullua suunnitelmaa tai ylipäätään hautoisi kostoa vuositolkulla.
”Black Pearl horisontissa!” kuului samassa huuto märssykorista.
”Voisithan sinä ehkä kelvatakin”, John mutisi lopulta mittailtuaan naista hetken aikaa. ”Olethan sinä vähän vanhaksi päässyt, mutta toisaalta Ann olisi ollut vielä vanhempi.”
”No, sitä minäkin, että sinä olet järkevä mies, jonka kanssa voi neuvotella asioista”, Jane sanoi ja pakotti itsensä hymyilemään edelleen. Hän mietti, pitäisikö hänen avata ylin nappi paidastaan, mutta sen hän kuitenkin päätti jättää tekemättä.
”Minun täytyy kuitenkin miettiä asiaa”, John totesi tyynesti ja alkoi tehdä lähtöä selliltä.
”Et kai sinä aio minua tänne jättää?!” Jane kivahti, mutta pehmensi nopeasti sitten ääntään ja mutristi hieman huuliaan (Ann oli tehnyt niin, kun oli mukamas mököttänyt Jackille). ”Ethän sinä todella haluaisi jättää minua tänne? Täällä on kovin likaista, märkää ja yksinäistä…”
Miehen pysähtyessä uudestaan tuijottamaan naista Jane tunsi sydämensä hakkaavan pelosta. Häntä pelotti jäädä kaltereiden taakse kyvyttömäksi auttamaan Tomia, mutta toisaalta hän pelkäsi myös, mitä tapahtuisi, jos hän pääsisi pois sieltä. Hänellä ei ollut aseita, sekä miekka että pistooli oli takavarikoitu, eikä hän ollut ollenkaan varma, että pystyisi ilman kättä pidempää puolustautumaan riittävän hyvin.
”Olet vähän turhan innokas”, John sanoi sitten. ”Sinä juonit jotain.”
”Tietenkin minä juonin… hupsu”, Jane vastasi. Hänen sisunsa kuohui, mutta hän taisteli pitääkseen sen kurissa. ”Kukapa nainen haluaisi seisoskella pilssivedessä? Vaikken ehkä pukeudu kuin lady, olen silti nainen.”
Seurasi jälleen piinaava hiljaisuus, jonka aikana Jane päästi syvän huokauksen. Hän vaihtoi painoa toiselle jalalle ja leikitteli hiustensa kanssa. Hän ei taatusti ollut koskaan ollut vähemmän oma itsensä ja hän pelkäsi, että se näkyisi päälle päin. Tällainen käytös ei missään määrin ollut hänelle luontevaa, eikä hän voinut kuvitella, että olisi yrittänyt näin typerin keinoin vietellä edes… edes… no, ketään miestä. Ei hän halunnut ajatella nyt ketään tiettyä, sillä moiset ajatukset vain häiritsisivät häntä.
”Sinuun ei voi luottaa”, John totesi kuitenkin.
Jane tunsi hartioidensa lysähtävän. Miten naiset oikein tekivät temppunsa? Miten mies kiedottiin pikkusormen ympärille? Vai oliko oikeasti niin kuin Jane oli itse aina ajatellut… Miehet hallitsivat kaikkea, myös naisia, ja naisten ainoat keinot selviytyä olivat joko antautua miehille tai sitten olla kuin miehet. Tähän asti Jane oli selvinnyt jälkimmäisellä tavalla, mutta mitkään miehiset keinot eivät saisi häntä ulos sellistä. Nyt vain näytti, etteivät naiselliset temputkaan siihen auttaneet. Tietysti hän olisi voinut luvata kalleimpansa miehelle, mutta yksikään nainen ei sanonut sellaista suoraan… ei edes huora. Sitä paitsi kaikki tiesivät, että itseään auliisti tarjoilevat naiset olivat enemmän kuin epäluotettavia. Mädäntyisikö hän täällä niin kauan, kunnes häntä alettaisiin pitää tarpeettomana ja hänet tapettaisiin?
Samassa Jane kuuli Johnin viheltävän. Portaikosta kantautui kiirehtiviä askelia. ”Yuri, tuo kahleet ja katso, että typykkä kiinnitetään niihin kunnolla”, John totesi karskin näköiselle takkutukkaiselle miehelle.
”Aye aye, sir”, mies vastasi kummallisen terävällä korostuksella, millaista Jane ei ollut koskaan aiemmin kuullut. Yuri katosi portaikkoon, mutta palasi pian raskaat kahleet mukanaan. Hän näytti niitä Janelle ja hymyili leveästi hampailla, jotka olivat puoliksi mustuneet.
John nyökkäsi ja kääntyi katsomaan Janea. ”En luota sinuun, mutta pääset kyllä kahleista, jos osoittaudut sanojesi mittaiseksi… naiseksi”, hän sanoi ja antoi katseensa kulkea pitkin Janen vartaloa, jonka kaaret saattoi nyt erottaa melko hyvin, kun naisen vaatteet olivat kastuneet pilssivedestä ja liimautuneet ihoon kiinni. Jos katsoi tarkemmin, niin jokainen saattoi helposti huomata, että törkyisen ulkokuoren alla oli piilossa sievä ja jäntevä nuori nainen.
Nuori kapteeni avasi sellin oven ja päästi Yurin astelemaan sisälle. Jane kavahti vaistomaisesti taaksepäin, kun suuri mies tunki lähelle häntä, mutta kun hän tajusi Johnin tuijottavan, hän lopulta ojensi kätensä eteenpäin kiltisti. Yuri kiinnitti viivytellen kahleet paikoilleen tuijottaen samalla avoimesti Janen paidan etumusta.
”Älä yritä mitään. Tiedät, että ensimmäinen kierros kuuluu kapteenille!” John ärähti.
”Kyllä, sir”, Yuri mutisi ja tyrkkäsi sitten Janen edellään ulos sellistä niin, että pilssivesi loiskui.
Jane oli kompastua, mutta ennen kuin hän ehti kaatua, John oli jo auttanut hänet tasapainoon.
”Pahoittelen varotoimia, mutta minun on oltava varma”, mies sanoi ja antoi kätensä kulkea vaaleiden hiustensa halki. ”Yuri, missä se kakara on?”
”Pentu on lukittuna varastossa. Se puri Ahmedia käteen”, Yuri vastasi ja silmäili Janea edelleen niin, että naisesta alkoi tuntua, että hän oli jonkinlainen näyttelyesine.
”Hyvä, tuo hänet kannelle, kun käsken”, John sanoi ja lähti ohjaamaan Janea portaikkoon.
Jane käveli kiltisti Johnin edellä portaita pitkin ylöspäin yrittäen samalla hahmottaa laivaa kokonaisuutena. Ensin hänen täytyisi saada selville, missä oli varasto, johon Tom oli teljetty. Sitten hänen täytyisi keksiä pelastussuunnitelma siltä varalta, ettei John pitäisi lupaustaan pojan vapauttamisesta.
Kannella oli melko pimeää, mutta valtava kuu oli kuitenkin kipuamassa läheisen saaren takaa taivaalle. Pian se valaisisi meren ja laivan kannen. Jane tuijotti kiihkeästi saarta, eikä hänellä ollut epäilystäkään siitä. Tuon metsän halki pääsi Tortugaan, jos vain tunsi reitin. He eivät olleet purjehtineet edes kovin kauas. Nainen ei kuitenkaan sanonut mitään vangitsijoilleen.
”Joko Black Pearl on ilmestynyt näkyviin?” John huusi märssykoriin ja piti samalla Janen ranteesta kiinni. Vaikka nainen olikin kahlehdittu, ei silti ollut täysin varmaa, etteikö tämä voisi yrittää jotain kieroa.
”Ei vielä!” kuului vastaus.
Jane tunsi Johnin puristuksen kovenevan. Tuo idiootti siis oletti Jackin tietävän, missä he olivat. Oli mahdollista, että John oli jättänyt Jackille viestin, mutta jos Jane yhtään tunsi veljeään, tämä ei ryntäisi suinpäin ansaan, vaan tekisi jotain ovelaa. Ei olisi ihme, vaikka Jack saapuisi maista, eikä suinkaan mereltä.
”Mitä aiot tehdä, kun veljeni tulee?” Jane kysyi kujertavalla äänellä ja loi syvän katseen Johniin. Miten jotkut naiset osasivat toimia tällä tavoin luonnostaan? Janesta leikki olisi tuntunut typerältä, ellei hänen ja Tomin henki olisi riippunut siitä.
”Heitän hänen pentunsa hänelle ja ilmoitan ottavani sinut”, John vastasi omahyväisesti hymyillen, mutta pysähtyi sitten miettimään. ”Ei, sittenkin on parempi, että sinä ilmoitat jääväsi tänne ja julistat, että olette tästä lähin vihollisia. Kiellät Jackia hyökkäämästä Nightmarelle, niin se on laivani nimi, ja käsket hänen antaa sinun purjehtia pois.”
”Kuulostaa suunnitelmalta”, Jane vastasi. ”Mutta miksemme vain jättäisi nappulaa maihin ja purjehtisi sitten pois?”
”Koska haluan nähdä Jackin kärsivän!” John ärähti. ”Aion myös myöhemmin ryöstää Pearlin, mutta se on paljon hienompaa, kun sinä olet silloin mukana hommassa.”
Jane alkoi olla melko vakuuttunut siitä, ettei John ollut täysin järjissään. Ei ollut epäilystäkään, etteikö Jack ollut loukannut miestä joskus pahasti, mutta silti… Ei täysjärkinen ihminen kehittäisi noin pähkähullua suunnitelmaa tai ylipäätään hautoisi kostoa vuositolkulla.
”Black Pearl horisontissa!” kuului samassa huuto märssykorista.
~o~
”Tuntematon laiva näkyvissä! Seilaa oudon lipun alla!” Matson karjui märssykorista alas ruorille.
”Sitä kohti!” Jack karjahti ja puristi ruoria niin kovaa, että hänen rystysensä muuttuivat miltei valkoisiksi. Ann puolestaan ryntäsi reelingille haluten nähdä laivan ja sen kannella olijat mahdollisimman pian.
”Kapu, tulitammeko, kun olemme tarpeeksi lähellä?” eräs nuorista miehistön jäsenistä ilmestyi kysymään Jackilta. Hänestä näki päällepäin, ettei hän ollut aiemmin ollut meritaistelussa ja odotti sitä innokkaasti.
”EMME TODELLAKAAN!” Ann huusi saman tien, ennen kuin Jack edes ehti vastata.
”Kuulit, mitä hän sanoi”, Jack sanoi nuorukaiselle. ”Poikani voi olla laivassa, emmekä vaaranna hänen henkeään.”
”Aye, sir”, nuorimies vastasi ilmeisen pettyneenä, mutta palasi sitten reelingille valmistautuen lähitaisteluun, mikäli sellainen tilaisuus vain tulisi.
Black Pearl suuntasi kohti toista laivaa tasaista vauhtia. Pian joukko erotti kyljessä lukevan nimen, ”Nightmare”. Laiva seisoi noin sadan metrin päässä saaren rannasta, mutta sitä ei oltu ankkuroitu, joten saattoi helposti päätellä, että se aikoi purjehtia pois paikalta piakkoin.
”Jane on kannella!” Matson huusi yhtäkkiä alas. ”Hän on kaiketi kahleissa!”
”Näkyykö Tomia?” Ann kysyi välittömästi.
”Ei.”
Ann puristi täristen reelinkiä ja toivoi, että hän pikkupoikansa oli yhä elossa. Nightmare oli pian aivan lähellä, joten nainen saattoi kuitenkin itse nähdä, ettei Tomia näkynyt sen kannella. Sen sijaan sinne oli kokoontunut hampaisiin asti aseistautuneita miehiä, heidän ilmeinen kapteeninsa, John, joka oli juuri vetänyt esille veitsen ja asettanut sen Janen kaulalle.
”Käskekää Yurin tuoda poika!” Johnin karjaisu kantautui Pearlin kannelle asti saaden Annin mielen hieman rauhoittumaan.
Jack komensi Cottonin ruoriin ja asteli itse Annin vierelle reelingille. Kauempana seisoskellut Will sen sijaan kiersi kannen toiselle puolelle ja lähti köyden varassa laskeutumaan alas mereen.
”Kuules, kloppi, voisit jo lopettaa tämän leikin!” Jack huusi toisen laivan kannelle. Pearlilla ja Nightmarella oli enää parisen metriä väliä, ja kummankin miehistö valmistautui taistelemaan heti käskyn saatuaan.
”En lopeta, ennen kuin olen saanut haluamani!” John vastasi vakaalla äänellä ja painoi veistä Janen kurkkua vasten.
”Mitä sinä sitten haluat?!” Ann raivosi miehensä viereltä saaden Johnin kiinnittämään huomionsa häneen.
”Sinä? Sinun piti olla kuollut!” John karjaisi. ”Ampukaa hänet!”
Ennen kuin kukaan Pearlilla ehti reagoida, laukaisun ääni halkaisi ilman. Annin vartalo nytkähti taaksepäin ja hyvin pian sen jälkeen nainen putosin Pearlin kannelle.
”ÄITI!” kuului surkea huuto heti perään ja juuri kannelle tuotu Tom rimpuili Yurin otteessa. Pojan kasvot olivat vääristyneet kauhusta, surusta ja pelosta. Hän itki ja huusi yhtä aikaa yrittäen epätoivoisesti päästä irti.
”Sitä kohti!” Jack karjahti ja puristi ruoria niin kovaa, että hänen rystysensä muuttuivat miltei valkoisiksi. Ann puolestaan ryntäsi reelingille haluten nähdä laivan ja sen kannella olijat mahdollisimman pian.
”Kapu, tulitammeko, kun olemme tarpeeksi lähellä?” eräs nuorista miehistön jäsenistä ilmestyi kysymään Jackilta. Hänestä näki päällepäin, ettei hän ollut aiemmin ollut meritaistelussa ja odotti sitä innokkaasti.
”EMME TODELLAKAAN!” Ann huusi saman tien, ennen kuin Jack edes ehti vastata.
”Kuulit, mitä hän sanoi”, Jack sanoi nuorukaiselle. ”Poikani voi olla laivassa, emmekä vaaranna hänen henkeään.”
”Aye, sir”, nuorimies vastasi ilmeisen pettyneenä, mutta palasi sitten reelingille valmistautuen lähitaisteluun, mikäli sellainen tilaisuus vain tulisi.
Black Pearl suuntasi kohti toista laivaa tasaista vauhtia. Pian joukko erotti kyljessä lukevan nimen, ”Nightmare”. Laiva seisoi noin sadan metrin päässä saaren rannasta, mutta sitä ei oltu ankkuroitu, joten saattoi helposti päätellä, että se aikoi purjehtia pois paikalta piakkoin.
”Jane on kannella!” Matson huusi yhtäkkiä alas. ”Hän on kaiketi kahleissa!”
”Näkyykö Tomia?” Ann kysyi välittömästi.
”Ei.”
Ann puristi täristen reelinkiä ja toivoi, että hän pikkupoikansa oli yhä elossa. Nightmare oli pian aivan lähellä, joten nainen saattoi kuitenkin itse nähdä, ettei Tomia näkynyt sen kannella. Sen sijaan sinne oli kokoontunut hampaisiin asti aseistautuneita miehiä, heidän ilmeinen kapteeninsa, John, joka oli juuri vetänyt esille veitsen ja asettanut sen Janen kaulalle.
”Käskekää Yurin tuoda poika!” Johnin karjaisu kantautui Pearlin kannelle asti saaden Annin mielen hieman rauhoittumaan.
Jack komensi Cottonin ruoriin ja asteli itse Annin vierelle reelingille. Kauempana seisoskellut Will sen sijaan kiersi kannen toiselle puolelle ja lähti köyden varassa laskeutumaan alas mereen.
”Kuules, kloppi, voisit jo lopettaa tämän leikin!” Jack huusi toisen laivan kannelle. Pearlilla ja Nightmarella oli enää parisen metriä väliä, ja kummankin miehistö valmistautui taistelemaan heti käskyn saatuaan.
”En lopeta, ennen kuin olen saanut haluamani!” John vastasi vakaalla äänellä ja painoi veistä Janen kurkkua vasten.
”Mitä sinä sitten haluat?!” Ann raivosi miehensä viereltä saaden Johnin kiinnittämään huomionsa häneen.
”Sinä? Sinun piti olla kuollut!” John karjaisi. ”Ampukaa hänet!”
Ennen kuin kukaan Pearlilla ehti reagoida, laukaisun ääni halkaisi ilman. Annin vartalo nytkähti taaksepäin ja hyvin pian sen jälkeen nainen putosin Pearlin kannelle.
”ÄITI!” kuului surkea huuto heti perään ja juuri kannelle tuotu Tom rimpuili Yurin otteessa. Pojan kasvot olivat vääristyneet kauhusta, surusta ja pelosta. Hän itki ja huusi yhtä aikaa yrittäen epätoivoisesti päästä irti.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!