Luku 53
Taistelu tärkeimmästä
Hetkellisesti kaikki pysähtyi. Jack kuuli ilkeän läsähtävän äänen, kun luoti iskeytyi Anniin. Seuraavassa hetkessä nainen nytkähti taaksepäin, ennen kuin lyyhistyi kannelle. Jossain kaukana joku huusi äitiä, mutta Jack näki sillä hetkellä vain naisen, jonka kasvot olivat muuttuneet täysin valkeiksi ja joka puristi olkapäätään sormien värjäytyessä punaisiksi.
”Ann!” Jack huudahti ja kumartui naisen puoleen.
”Olen… ihan… kunnossa…” Ann mutisi yhteen purtujen hampaiden välistä. ”Tapa… se… paskiainen!”
Jack tuijotti naista osaamatta liikkua. Hän tiesi, ettei luoti olkapäässä tappaisi ketään, ellei haava tulehtuisi, mutta hän ei kokenut voivansa jättää naista vain makaamaan paikoilleen.
”Pelasta… Tom…” Ann kuitenkin sanoi ja katsoi miestä vaativasti. Jack nyökkäsi hitaasti ja nousi seisomaan. Hän seisoi sivuttain laivan reelinkiin nähden ja vilkuili miehiään.
”Gibbs, vie Ann hyttiin ja katso, mitä voit tehdä”, hän sanoi sitten. Vanha mies näytti hieman pettyneeltä saamastaan tehtävästä, mutta lähti kuitenkin mukisematta raahaamaan nyt jo tajutonta Annia kapteenin hyttiin.
Sitten Jack kääntyi uudestaan tuijottamaan Nightmaren kannelle arvioidakseen tilannetta. John piteli edelleen veistä Janen kaulalla ja joku mies raahasi Tomia reelinkiä kohti. Yhtäkkiä Jackin katse kiinnittyi kuitenkin laivan toiselle laidalle; reelingille ilmestyi ensin käsi ja sitten kokonainen mies. Will.
Lempo soikoon, kloppihan on terävä, Jack totesi mielessään.
”Mitä sinä vielä haluat?” Jack huusi Johnille ja käänsi katseensa pois Willistä. ”Sinulla on siskoni, poikani ja tapoit juuri vaimoni. Eikö tämä jo riitä?”
”Haluan laivasi”, John ilmoitti jälleen kerran omahyväinen ilme kasvoillaan. ”Ja ennen kaikkea haluan kostoni! Sinä häpäisit isäni ja saat maksaa siitä!”
”Sinun isäsi ei ollut mitään muuta kuin petturi ja kapinoitsija. Tiedät miten heidän käy”, Jack vastasi.
”Hänellä oli varmasti syynsä. Ei ollut mukavaa kuulla, että hänen ruumiinsa mätänee Kuolleiden saarella ja perintöni on mennyt jollekin turhan lempeälle hompahtavalle kapteeni Multapurkille”, John raivosi ja painoi veistä hieman kovempaa Janen ihoa vasten.
Jack virnisti, mitä Nightmaren miehistö saattoi pitää hyvin outona, olihan miehen vaimo juuri ammuttu. Kapteeni suoristi hieman selkäänsä ja seurasi huomaamattomasti, kuinka Will oli hiipimässä Johnin selän taakse.
”Ensinäkin, minä en ole millään muotoa hompahtava, sitä kutsutaan charmiksi”, Jack aloitti. ”Ja mitä tulee multapurkkiin, jos satut tietämään siitä, niin tiedät myös, että isäsi sai toisen mahdollisuuden.”
”Älä yritä, Sparrow. Tiedän, että hänen ruumiinsa on edelleen siellä, mihin hänet ammuit”, John intti vastaan. ”Ja pian siskosi kärsii seuraukset. JA VOIKO JOKU HILJENTÄÄ SEN SAATANAN KAKARAN?!? TUOTA ULINAA EI KESTÄ KUKAAN!”
”Kenties, mutta se ei johdu minusta”, Jack vastasi ja kääntyi saman tien tuijottamaan Tomia pitelevää miestä, joka roikotti nyt poikaa reelingin toisella puolella. Mitä tahansa mies oli pojalle sanonut, se oli tepsinyt, sillä nyt Tom oli täysin hiljaa. Jackia vain huolestutti Tomin uintitaito, mikäli tämä pudotettaisiin alas.
”Päästä Jane!” Will huudahti samassa. Hän veti pistoolin esiin ja painoi sen piipun Johnin takaraivoa vasten. ”Ammun pääsi tohjoksi, jos et päästä häntä.”
Hitaasti John veti veitsen pois Janen kaulalta ja tyrkkäsi sitten naisen kauemmas itsestään hänen miehistönsä tuijottaessa vaitonaisina.
”Olipa nokkelaa”, John totesi.
”Kukaan ei liiku tai tapan hänet!” Will huusi kiinnittämättä huomiota miehen sanoihin. Samassa John kuitenkin käännähti ympäri ja upotti veitsensä suoraan miehen vatsaan työntäen sitä sitten sisään ja ylöspäin. Willin ote aseesta kirposi ja hän romahti kannelle samalla hetkellä, kun John veti veitsensä ulos.
”Tappakaa kaikki!” John huusi ja veti oman miekkansa esiin.
”Hyökätkää!” Jack vastasi siihen.
Jackin ja Johnin miehet ryntäsivät kumpikin kohti toisiaan pyrkien hyppäämään toiseen laivaan. Jack itse suuntasi juoksuaskelin kohti Yuria, joka virnisti kärsineillä hampaillaan, ennen kuin päästi irti Tomin paidan selkämyksestä. Jack loi mieheen yhden ainoan murhaavan katseen, mutta hyppäsi sitten Tomin perään. Kukaan ei tappaisi hänen poikaansa.
”Ann!” Jack huudahti ja kumartui naisen puoleen.
”Olen… ihan… kunnossa…” Ann mutisi yhteen purtujen hampaiden välistä. ”Tapa… se… paskiainen!”
Jack tuijotti naista osaamatta liikkua. Hän tiesi, ettei luoti olkapäässä tappaisi ketään, ellei haava tulehtuisi, mutta hän ei kokenut voivansa jättää naista vain makaamaan paikoilleen.
”Pelasta… Tom…” Ann kuitenkin sanoi ja katsoi miestä vaativasti. Jack nyökkäsi hitaasti ja nousi seisomaan. Hän seisoi sivuttain laivan reelinkiin nähden ja vilkuili miehiään.
”Gibbs, vie Ann hyttiin ja katso, mitä voit tehdä”, hän sanoi sitten. Vanha mies näytti hieman pettyneeltä saamastaan tehtävästä, mutta lähti kuitenkin mukisematta raahaamaan nyt jo tajutonta Annia kapteenin hyttiin.
Sitten Jack kääntyi uudestaan tuijottamaan Nightmaren kannelle arvioidakseen tilannetta. John piteli edelleen veistä Janen kaulalla ja joku mies raahasi Tomia reelinkiä kohti. Yhtäkkiä Jackin katse kiinnittyi kuitenkin laivan toiselle laidalle; reelingille ilmestyi ensin käsi ja sitten kokonainen mies. Will.
Lempo soikoon, kloppihan on terävä, Jack totesi mielessään.
”Mitä sinä vielä haluat?” Jack huusi Johnille ja käänsi katseensa pois Willistä. ”Sinulla on siskoni, poikani ja tapoit juuri vaimoni. Eikö tämä jo riitä?”
”Haluan laivasi”, John ilmoitti jälleen kerran omahyväinen ilme kasvoillaan. ”Ja ennen kaikkea haluan kostoni! Sinä häpäisit isäni ja saat maksaa siitä!”
”Sinun isäsi ei ollut mitään muuta kuin petturi ja kapinoitsija. Tiedät miten heidän käy”, Jack vastasi.
”Hänellä oli varmasti syynsä. Ei ollut mukavaa kuulla, että hänen ruumiinsa mätänee Kuolleiden saarella ja perintöni on mennyt jollekin turhan lempeälle hompahtavalle kapteeni Multapurkille”, John raivosi ja painoi veistä hieman kovempaa Janen ihoa vasten.
Jack virnisti, mitä Nightmaren miehistö saattoi pitää hyvin outona, olihan miehen vaimo juuri ammuttu. Kapteeni suoristi hieman selkäänsä ja seurasi huomaamattomasti, kuinka Will oli hiipimässä Johnin selän taakse.
”Ensinäkin, minä en ole millään muotoa hompahtava, sitä kutsutaan charmiksi”, Jack aloitti. ”Ja mitä tulee multapurkkiin, jos satut tietämään siitä, niin tiedät myös, että isäsi sai toisen mahdollisuuden.”
”Älä yritä, Sparrow. Tiedän, että hänen ruumiinsa on edelleen siellä, mihin hänet ammuit”, John intti vastaan. ”Ja pian siskosi kärsii seuraukset. JA VOIKO JOKU HILJENTÄÄ SEN SAATANAN KAKARAN?!? TUOTA ULINAA EI KESTÄ KUKAAN!”
”Kenties, mutta se ei johdu minusta”, Jack vastasi ja kääntyi saman tien tuijottamaan Tomia pitelevää miestä, joka roikotti nyt poikaa reelingin toisella puolella. Mitä tahansa mies oli pojalle sanonut, se oli tepsinyt, sillä nyt Tom oli täysin hiljaa. Jackia vain huolestutti Tomin uintitaito, mikäli tämä pudotettaisiin alas.
”Päästä Jane!” Will huudahti samassa. Hän veti pistoolin esiin ja painoi sen piipun Johnin takaraivoa vasten. ”Ammun pääsi tohjoksi, jos et päästä häntä.”
Hitaasti John veti veitsen pois Janen kaulalta ja tyrkkäsi sitten naisen kauemmas itsestään hänen miehistönsä tuijottaessa vaitonaisina.
”Olipa nokkelaa”, John totesi.
”Kukaan ei liiku tai tapan hänet!” Will huusi kiinnittämättä huomiota miehen sanoihin. Samassa John kuitenkin käännähti ympäri ja upotti veitsensä suoraan miehen vatsaan työntäen sitä sitten sisään ja ylöspäin. Willin ote aseesta kirposi ja hän romahti kannelle samalla hetkellä, kun John veti veitsensä ulos.
”Tappakaa kaikki!” John huusi ja veti oman miekkansa esiin.
”Hyökätkää!” Jack vastasi siihen.
Jackin ja Johnin miehet ryntäsivät kumpikin kohti toisiaan pyrkien hyppäämään toiseen laivaan. Jack itse suuntasi juoksuaskelin kohti Yuria, joka virnisti kärsineillä hampaillaan, ennen kuin päästi irti Tomin paidan selkämyksestä. Jack loi mieheen yhden ainoan murhaavan katseen, mutta hyppäsi sitten Tomin perään. Kukaan ei tappaisi hänen poikaansa.
~o~
Jane tuijotti Williä kauhuissaan. Miehen saamasta haavasta pulppusi verta, vaikka tämä yritti käsillään painaa sitä umpeen. Nainen polvistui hänen viereensä yrittäen itsekin peittää haavaa käsillään.
”Älä sinäkin kuole!” hän huusi epätoivoisesti. Will oli kalpea, mutta hänen katseessaan näkyi huolta.
”Pelasta itsesi, äläkä välitä minusta”, mies sanoi.
”En! Minä vien sinut pois täältä!” Jane intti. Valitettavasti hänkin tajusi, että taistelu riehui joka puolella heidän ympärillään, eikä hänellä ollut mahdollisuutta pelastaa Williä, ennen kuin se olisi ohitse.
Jane vilkuili ympärilleen epätoivoisesti miettien, mitä oikein voisi tehdä. Hän näki, että joku Johnin miehistä lähestyi heitä hyvää vauhtia. Lopulta hän tempaisi miekan Willin vyöltä ja nousi.
”Paina sitä saamarin haavaa niin kovaa kuin voit!” hän huusi puristaessaan miekan kahvaa verestä märällä kädellään. Hän tiesi, ettei taistelusta tulisi helppo. Liikkuminen kädet kahlittuna tulisi olemaan huomattavasti vaikeampaa, eivätkä miehet yleensäkään olleet helppoja vastuksia.
”Älä sinäkin kuole!” hän huusi epätoivoisesti. Will oli kalpea, mutta hänen katseessaan näkyi huolta.
”Pelasta itsesi, äläkä välitä minusta”, mies sanoi.
”En! Minä vien sinut pois täältä!” Jane intti. Valitettavasti hänkin tajusi, että taistelu riehui joka puolella heidän ympärillään, eikä hänellä ollut mahdollisuutta pelastaa Williä, ennen kuin se olisi ohitse.
Jane vilkuili ympärilleen epätoivoisesti miettien, mitä oikein voisi tehdä. Hän näki, että joku Johnin miehistä lähestyi heitä hyvää vauhtia. Lopulta hän tempaisi miekan Willin vyöltä ja nousi.
”Paina sitä saamarin haavaa niin kovaa kuin voit!” hän huusi puristaessaan miekan kahvaa verestä märällä kädellään. Hän tiesi, ettei taistelusta tulisi helppo. Liikkuminen kädet kahlittuna tulisi olemaan huomattavasti vaikeampaa, eivätkä miehet yleensäkään olleet helppoja vastuksia.
~o~
Jack tunsi vaatteidensa painon kiskovan häntä suoraan pohjaa kohti. Oli raskasta uida kokovarustuksessa, mutta aikaa riisumiselle ei ollut. Edessään hän erotti juuri ja juuri räpiköivän, uppoavan hahmon.
Mies kauhoi vettä käsillään ja suuntasi pientä hahmoa kohti. Oli uskomatonta, että hän pelasti jo toista perheensä jäsentä hukkumasta samana yönä. Tom tuntui kuitenkin lipuvan koko ajan kauemmas ja kauemmas, eikä Jackin ollut mitenkään helppo ponnistella eteenpäin. Hän alkoi pian jo tuntea, ettei keuhkoissa ollut tarpeeksi happea, mutta sinnikkäästi hän kuitenkin eteni. Hän ei jättäisi poikaansa kuolemaan.
Kaikin voimin kauhoen Jack lopulta tavoitti takin selkämyksen. Hän puristi nyrkkinsä tiukasti sen ympärille ja suuntasi sitten takaisin ylöspäin niin nopeasti kuin suinkin. Takki, varusteet ja Tom tuntuivat painavan melkein liikaa, joten lopulta hänen oli karistettava ensimmäinen yltään, vaikka se hieman kirpaisikin sydäntä. Mieluummin kuitenkin takki kuin heidän molempien henget.
Raitis yöilma tuntui paremmalta kuin koskaan, kun Jack vihdoin kiskoi sitä keuhkoihinsa. Tom kuulosti yskivän keuhkonsa pihalle, mutta muuten poika vaikutti melkoisen terveeltä.
”Älä enää koskaan säikyttele minua tällä tavoin”, Jack huomautti pojalle. Tom katsoi isäänsä silmiään räpytellen.
”Äiti?” poika sai lopulta kysyttyä.
”Äiti on ihan kunnossa. Ja nyt sinä menet hänen luokseen ja minä käyn kynimässä yhden kanan”, Jack vastasi. Hän kiepsautti Tomin selkänsä päälle ja käski poikaa pitää kiinni. Sitten hän lähti uimaan kohti Pearlia ihmetellen, mistä hän vielä tämän jälkeen saisi voimia Johnin hoitelemiseen.
Will oli kaikeksi onneksi jättänyt köyden roikkumaan Pearlin toiselle puolelle, kun hän oli lähtenyt suorittamaan yllätysiskuaan Nightmarelle. Jack tarttui nyt tuohon köyteen ja alkoi kiskoa sekä itseään että Tomia ylös kannelle toivoen, ettei siellä olisi liikaa hulinaa. Hänen helpotuksekseen suurin osa taistelusta keskittyi toiselle laivalle, joten hän pääsi turvallisesti livahtamaan poikansa kanssa kapteenin hyttiin. Humala tuntui koko ajan vain kaikkoavan, mutta Jackin vointi ei enää ollut paras mahdollinen. Yölliset uintireissut, hätä ja huoli olivat vieneet melkoisesti hänen voimiaan.
Ann makasi sängyllä Gibbsin hyöriessä naisen ympärillä. Mies oli tyrkännyt naiselle rommipullon käteen ja yritti selvästikin sorkkia luotia pois naisen olkapäästä tämän huutaessa korvia riipivästi. Huomatessaan Jackin Ann ponnahti istumaan ja kirosi sitten ääneen, kun Gibbs sohaisi häntä kipeästi.
”Jack! Tom! Te olette hengissä!” nainen sai huudettua, ennen kuin vajosi takaisin sängylle. Tom pudottautui isänsä selästä ja ryntäsi sängyn vierelle.
”Äiti!” Poika yritti halata Annia, mutta Gibbs työnsi hänet kauemmas.
”Äitisi pitää ensin saada yhdeksi kappaleeksi. Haluatko ruveta apupojaksi?” mies tuhahti. Tom nyökkäsi kalpeana. ”Hyvä, laita tuo lanka neulaan, niin ompelen äitisi, heti kun luoti saadaan ulos”, Gibbs jatkoi suoraan. ”Ja sinä, hörpi sitä rommia!” hän kivahti Annille kääntyen vielä vilkaisemaan Jackia. ”Mitä sinä siinä tuijotat? Ala kalppia hoitelemaan se inisevä pentu, ennen kuin se tulee hoitelemaan sinut!”
”Kukahan täällä on kapteeni?” Jack huomautti, mutta kaappasi mukaansa vain toisen pistoolin ja lähti sitten miekkoineen, pistooleineen takaisin kannelle mukisematta. Ann ja Tom olivat nyt hyvissä käsissä, joten hän saattaisi keskittyä oleelliseen.
Jack juoksi kannen halki valmistautuen hyppäämään toiselle laivalle taistelun sekaan. Hän erotti kuunvalossa vaalean päälaen, jota kohti hän halusi suunnistaa. John maksaisi siitä, mitä oli tehnyt hänen perheelleen. Ajattelematta mitään muuta Jack taisteli tietään kohti nuortamiestä. Vaikka hän oli aiemmin epäillyt jaksamistaan, vihan voima tuntui olevan väsymystä suurempi.
”John!” Jackin ääni kajahti kannen poikki. Moni vilkaisi häntä, mutta vain yksi miehistä lähti tulemaan kohti. John juoksi suoraan Jackia päin miekka ojennettuna. Jack pyörähti nopeasti pois toisen miehen tieltä, mutta nuorukainen oli selvästi tilanteen tasalla, koska hän kääntyi salamannopeasti suunnaten uuden piston miekallaan kohti Jackia.
Jack kiepsahti hitusen sivulle ja torjui saman tien iskun omalla miekallaan. John tuntui kehittyneen taidoissaan sitten edellisen taistelun. Tosin olihan kuudessa vuodessa aikaa hioa kykyjään, joten eipä tuo ollut suurikaan ihme. Tieto ei kuitenkaan ilahduttanut Jackia, sillä hän oli toivonut selviytyvänsä ottelusta nopeasti.
Miekat kalahtelivat toisiaan vasten miesten ryhtyessä hurjaan ja tappavaan tanssiin. Mistään leikistä ei ollut kyse, jos oli koskaan ollutkaan. Kumpikin tunsi olevansa oikeutettu tappamaan toisen osapuolen. Nyt oli velkojen maksun aika, maksaja ei vain ollut vielä täysin selvillä.
”Miltei päihität isäsi, poika”, Jack totesi väistäessään jälleen Johnin pistoa. ”Tosin hän jopa sai kerran iskunsa perille asti.”
”Sinä et ole oikeutettu puhumaan isästäni!” John ärähti ja viha välähti hänen silmissään. Raivon vallassa hän syöksyi kohti Jackia, eikä tajunnut ansaa, ennen kuin miekka oli jo uponnut hänen vatsaansa.
”Etkä sinä syyttämään minua hänen kuolemastaan”, Jack vastasi siihen. ”Jos ammuinkin hänet kerran, hän sai toisen mahdollisuuden, kuten jo sanoin. Sitä en tiedä, voidaanko sinusta vielä sanoa samaa.” Jack veti hitaasti miekkansa pois Johnin vatsasta ja tyrkkäsi miestä kohti reelinkiä.
John piteli vatsaansa ja horjui taaksepäin, muttei kuitenkaan kaatunut. Jack asteli uudestaan häntä kohti ja tönäisi kovempaa. Johnin selkä tärähti kipeästi reelinkiin, kun Jack tarttui häntä takkuisista vaaleista hiuksista.
”Toivotaan, että Lentävä Hollantilainen purjehtii tästä ohitse, ennen kuin ehdit mädäntyä kovin pahasti”, hän totesi ja työnsi sitten nuoren miehen alas laivasta.
Mies kauhoi vettä käsillään ja suuntasi pientä hahmoa kohti. Oli uskomatonta, että hän pelasti jo toista perheensä jäsentä hukkumasta samana yönä. Tom tuntui kuitenkin lipuvan koko ajan kauemmas ja kauemmas, eikä Jackin ollut mitenkään helppo ponnistella eteenpäin. Hän alkoi pian jo tuntea, ettei keuhkoissa ollut tarpeeksi happea, mutta sinnikkäästi hän kuitenkin eteni. Hän ei jättäisi poikaansa kuolemaan.
Kaikin voimin kauhoen Jack lopulta tavoitti takin selkämyksen. Hän puristi nyrkkinsä tiukasti sen ympärille ja suuntasi sitten takaisin ylöspäin niin nopeasti kuin suinkin. Takki, varusteet ja Tom tuntuivat painavan melkein liikaa, joten lopulta hänen oli karistettava ensimmäinen yltään, vaikka se hieman kirpaisikin sydäntä. Mieluummin kuitenkin takki kuin heidän molempien henget.
Raitis yöilma tuntui paremmalta kuin koskaan, kun Jack vihdoin kiskoi sitä keuhkoihinsa. Tom kuulosti yskivän keuhkonsa pihalle, mutta muuten poika vaikutti melkoisen terveeltä.
”Älä enää koskaan säikyttele minua tällä tavoin”, Jack huomautti pojalle. Tom katsoi isäänsä silmiään räpytellen.
”Äiti?” poika sai lopulta kysyttyä.
”Äiti on ihan kunnossa. Ja nyt sinä menet hänen luokseen ja minä käyn kynimässä yhden kanan”, Jack vastasi. Hän kiepsautti Tomin selkänsä päälle ja käski poikaa pitää kiinni. Sitten hän lähti uimaan kohti Pearlia ihmetellen, mistä hän vielä tämän jälkeen saisi voimia Johnin hoitelemiseen.
Will oli kaikeksi onneksi jättänyt köyden roikkumaan Pearlin toiselle puolelle, kun hän oli lähtenyt suorittamaan yllätysiskuaan Nightmarelle. Jack tarttui nyt tuohon köyteen ja alkoi kiskoa sekä itseään että Tomia ylös kannelle toivoen, ettei siellä olisi liikaa hulinaa. Hänen helpotuksekseen suurin osa taistelusta keskittyi toiselle laivalle, joten hän pääsi turvallisesti livahtamaan poikansa kanssa kapteenin hyttiin. Humala tuntui koko ajan vain kaikkoavan, mutta Jackin vointi ei enää ollut paras mahdollinen. Yölliset uintireissut, hätä ja huoli olivat vieneet melkoisesti hänen voimiaan.
Ann makasi sängyllä Gibbsin hyöriessä naisen ympärillä. Mies oli tyrkännyt naiselle rommipullon käteen ja yritti selvästikin sorkkia luotia pois naisen olkapäästä tämän huutaessa korvia riipivästi. Huomatessaan Jackin Ann ponnahti istumaan ja kirosi sitten ääneen, kun Gibbs sohaisi häntä kipeästi.
”Jack! Tom! Te olette hengissä!” nainen sai huudettua, ennen kuin vajosi takaisin sängylle. Tom pudottautui isänsä selästä ja ryntäsi sängyn vierelle.
”Äiti!” Poika yritti halata Annia, mutta Gibbs työnsi hänet kauemmas.
”Äitisi pitää ensin saada yhdeksi kappaleeksi. Haluatko ruveta apupojaksi?” mies tuhahti. Tom nyökkäsi kalpeana. ”Hyvä, laita tuo lanka neulaan, niin ompelen äitisi, heti kun luoti saadaan ulos”, Gibbs jatkoi suoraan. ”Ja sinä, hörpi sitä rommia!” hän kivahti Annille kääntyen vielä vilkaisemaan Jackia. ”Mitä sinä siinä tuijotat? Ala kalppia hoitelemaan se inisevä pentu, ennen kuin se tulee hoitelemaan sinut!”
”Kukahan täällä on kapteeni?” Jack huomautti, mutta kaappasi mukaansa vain toisen pistoolin ja lähti sitten miekkoineen, pistooleineen takaisin kannelle mukisematta. Ann ja Tom olivat nyt hyvissä käsissä, joten hän saattaisi keskittyä oleelliseen.
Jack juoksi kannen halki valmistautuen hyppäämään toiselle laivalle taistelun sekaan. Hän erotti kuunvalossa vaalean päälaen, jota kohti hän halusi suunnistaa. John maksaisi siitä, mitä oli tehnyt hänen perheelleen. Ajattelematta mitään muuta Jack taisteli tietään kohti nuortamiestä. Vaikka hän oli aiemmin epäillyt jaksamistaan, vihan voima tuntui olevan väsymystä suurempi.
”John!” Jackin ääni kajahti kannen poikki. Moni vilkaisi häntä, mutta vain yksi miehistä lähti tulemaan kohti. John juoksi suoraan Jackia päin miekka ojennettuna. Jack pyörähti nopeasti pois toisen miehen tieltä, mutta nuorukainen oli selvästi tilanteen tasalla, koska hän kääntyi salamannopeasti suunnaten uuden piston miekallaan kohti Jackia.
Jack kiepsahti hitusen sivulle ja torjui saman tien iskun omalla miekallaan. John tuntui kehittyneen taidoissaan sitten edellisen taistelun. Tosin olihan kuudessa vuodessa aikaa hioa kykyjään, joten eipä tuo ollut suurikaan ihme. Tieto ei kuitenkaan ilahduttanut Jackia, sillä hän oli toivonut selviytyvänsä ottelusta nopeasti.
Miekat kalahtelivat toisiaan vasten miesten ryhtyessä hurjaan ja tappavaan tanssiin. Mistään leikistä ei ollut kyse, jos oli koskaan ollutkaan. Kumpikin tunsi olevansa oikeutettu tappamaan toisen osapuolen. Nyt oli velkojen maksun aika, maksaja ei vain ollut vielä täysin selvillä.
”Miltei päihität isäsi, poika”, Jack totesi väistäessään jälleen Johnin pistoa. ”Tosin hän jopa sai kerran iskunsa perille asti.”
”Sinä et ole oikeutettu puhumaan isästäni!” John ärähti ja viha välähti hänen silmissään. Raivon vallassa hän syöksyi kohti Jackia, eikä tajunnut ansaa, ennen kuin miekka oli jo uponnut hänen vatsaansa.
”Etkä sinä syyttämään minua hänen kuolemastaan”, Jack vastasi siihen. ”Jos ammuinkin hänet kerran, hän sai toisen mahdollisuuden, kuten jo sanoin. Sitä en tiedä, voidaanko sinusta vielä sanoa samaa.” Jack veti hitaasti miekkansa pois Johnin vatsasta ja tyrkkäsi miestä kohti reelinkiä.
John piteli vatsaansa ja horjui taaksepäin, muttei kuitenkaan kaatunut. Jack asteli uudestaan häntä kohti ja tönäisi kovempaa. Johnin selkä tärähti kipeästi reelinkiin, kun Jack tarttui häntä takkuisista vaaleista hiuksista.
”Toivotaan, että Lentävä Hollantilainen purjehtii tästä ohitse, ennen kuin ehdit mädäntyä kovin pahasti”, hän totesi ja työnsi sitten nuoren miehen alas laivasta.
~o~
Jane puristi miekkaa kädet täristen rasituksesta. Jotenkin hän oli saanut pidettyä yhden miehen pois kimpustaan ja sitten hän oli myös onnistunut suojelemaan Williä. Hän alkoi kuitenkin olla epätoivoinen, sillä taitavinkaan miekkailija ei ollut kovin kummoinen kahleet ranteissa… ja häntä alkoi väsyttää. Päivä oli ensinäkin ollut pitkä, hänen päätään särki yhä ilkeästi ja taistelu oli verottanut suurimman osan hänen voimistaan.
Minun on pakko pelastaa Will, Janen päässä kuitenkin takoi kaiken epätoivon keskellä. Hän ei voinut nyt luovuttaa. Hän kohotti miekkaa, vaikka kahleet ranteissa painoivat jo aivan liikaa. Hän joko voittaisi taistelun tai kuolisi yrittäessä.
”Kapteeni John Barbossa on kuollut!” kajahti samassa huuto pitkin kantta. Kaikki kääntyivät katsomaan huutajaa, joka paljastui Jackiksi. Johnin miehistö tuntui joutuvan hämilleen, mutta lopetti sentään taistelun.
Hetken kuluttua Jane huomasi Yuriksi nimetyn miehen vetävän miekkansa uudestaan esille ja astelevan Jackia kohti.
”Älä uneksikaan, et laiva ois sun!” mies ärähti omituisella korotuksellaan.
Jack mittaili miestä hetken ajan katsellaan ja työnsi oman miekkansa sitten tupeen ja kumarsi tälle.
”Miehistöni poistuu tältä laivalta ja sen jälkeen olette täysin vapaita purjehtimaan, minne ikinä haluattekaan, arvon herra”, hän sanoi. Yuri jäi hämmentyneenä tuijottamaan Jackia, eikä osannut sanoa mitään. Janea meinasi alkaa naurattaa miehen hölmistynyt ilme ja hän epäili, ettei tämä ollut edes täysin ymmärtänyt, mitä Jack oli juuri sanonut.
Kaikki olivat tuijottaneet hiljaisina kohtausta, mutta hetken päästä alkoi kauhea kohina, kun Johnin entinen miehistö alkoi kiistellä siitä, kenelle kapteenius nyt kuuluisi. Jack komensi omia miehiänsä palaamaan takaisin Pearlille. Jotkut näyttivät melko pettyneiltä, kun taistelu oli päättänyt kesken kaiken, mutta kukaan ei kuitenkaan yrittänyt aloittaa uuttakaan.
Jane katseli hymyillen syntynyttä tilannetta ja kääntyi sitten ympäri. ”Will, me voitimme!” hän huudahti. ”Will?” hän kysyi sitten, kun mies ei vastannut mitään. Kauhistuneena hän ryntäsi kalpean miehen luokse. Veri oli tahrinut paidan etumuksen melkein kokonaan, samoin Willin kädet, eikä miehen rintakehä enää kohoillut. Willin silmät tuijottivat Janea ilmeettöminä.
Nuori nainen puri huultaan ja pakotti sitten kätensä Willin otsalle. Hän veti kätensä alas painaen samalla miehen silmät kiinni, mutta lyyhistyi sitten tämän rintaa vasten. Taistelu oli ollut turha. Will oli poissa… ainoa mies, johon Jane oli ikinä ihastunut, oli kuollut. Menetetty. Jane purskahti lohduttomaan itkuun, sillä vasta nyt hän saattoi myöntää todelliset tunteensa Williä kohtaan. Vasta nyt, kun oli jo liian myöhäistä.
”EI NÄIN VOI KÄYDÄ!” naisen huuto kiiri pitkin kuun valaisemaa kantta.
Minun on pakko pelastaa Will, Janen päässä kuitenkin takoi kaiken epätoivon keskellä. Hän ei voinut nyt luovuttaa. Hän kohotti miekkaa, vaikka kahleet ranteissa painoivat jo aivan liikaa. Hän joko voittaisi taistelun tai kuolisi yrittäessä.
”Kapteeni John Barbossa on kuollut!” kajahti samassa huuto pitkin kantta. Kaikki kääntyivät katsomaan huutajaa, joka paljastui Jackiksi. Johnin miehistö tuntui joutuvan hämilleen, mutta lopetti sentään taistelun.
Hetken kuluttua Jane huomasi Yuriksi nimetyn miehen vetävän miekkansa uudestaan esille ja astelevan Jackia kohti.
”Älä uneksikaan, et laiva ois sun!” mies ärähti omituisella korotuksellaan.
Jack mittaili miestä hetken ajan katsellaan ja työnsi oman miekkansa sitten tupeen ja kumarsi tälle.
”Miehistöni poistuu tältä laivalta ja sen jälkeen olette täysin vapaita purjehtimaan, minne ikinä haluattekaan, arvon herra”, hän sanoi. Yuri jäi hämmentyneenä tuijottamaan Jackia, eikä osannut sanoa mitään. Janea meinasi alkaa naurattaa miehen hölmistynyt ilme ja hän epäili, ettei tämä ollut edes täysin ymmärtänyt, mitä Jack oli juuri sanonut.
Kaikki olivat tuijottaneet hiljaisina kohtausta, mutta hetken päästä alkoi kauhea kohina, kun Johnin entinen miehistö alkoi kiistellä siitä, kenelle kapteenius nyt kuuluisi. Jack komensi omia miehiänsä palaamaan takaisin Pearlille. Jotkut näyttivät melko pettyneiltä, kun taistelu oli päättänyt kesken kaiken, mutta kukaan ei kuitenkaan yrittänyt aloittaa uuttakaan.
Jane katseli hymyillen syntynyttä tilannetta ja kääntyi sitten ympäri. ”Will, me voitimme!” hän huudahti. ”Will?” hän kysyi sitten, kun mies ei vastannut mitään. Kauhistuneena hän ryntäsi kalpean miehen luokse. Veri oli tahrinut paidan etumuksen melkein kokonaan, samoin Willin kädet, eikä miehen rintakehä enää kohoillut. Willin silmät tuijottivat Janea ilmeettöminä.
Nuori nainen puri huultaan ja pakotti sitten kätensä Willin otsalle. Hän veti kätensä alas painaen samalla miehen silmät kiinni, mutta lyyhistyi sitten tämän rintaa vasten. Taistelu oli ollut turha. Will oli poissa… ainoa mies, johon Jane oli ikinä ihastunut, oli kuollut. Menetetty. Jane purskahti lohduttomaan itkuun, sillä vasta nyt hän saattoi myöntää todelliset tunteensa Williä kohtaan. Vasta nyt, kun oli jo liian myöhäistä.
”EI NÄIN VOI KÄYDÄ!” naisen huuto kiiri pitkin kuun valaisemaa kantta.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!