Kivien legenda: Luku 25

Luku 25

Usvaan piilotettu koetus


Fran kietoi kädet ympärilleen. Hänen ei varsinaisesti ollut kylmä, mutta pienet väreet kulkivat hänen ihoaan pitkin. Usva liikkui heidän ympärillään ja siveli jokaista vaatteiden paljastamaa kohtaa nihkeillä sormillaan. Viera ei pitänyt siitä, mutta hän oli tyytyväinen, ettei Usva tällä kertaa poltellut. Siinä asui rauha, vaikka se oli varsin nihkeä rauha.

Tämä Usva oli erilaista kuin mikään, mihin viera oli aiemmin törmännyt. Se oli todella tiheää, myös ihmiset pystyivät näkemään sen helposti. Se muodosti valkoisen seinämän, joten eteenpäin saattoi nähdä vain metrin verran. Se myös vaimensi kaikki Kuolmetsikön äänet kummalliseksi kuminaksi ja huminaksi, kaikki kuulosti luonnottomalta, jopa kuolleelta.

Vieralla ei ollut aavistusta siitä, miten kauan he olivat vaeltaneet valkoisen, vellovan Usvan keskellä. Hän oli väsynyt, mutta pysähtyminen ei tullut kysymykseenkään. Kukaan ei ollut puhunut aikoihin, joten ilmeisesti muut kokivat samoin.

”Auh!” Vaanin huuto kaikui kuin paksun seinämän läpi jostain kauempaa. Fran haki poikaa katseellaan. Mitä tälle oli oikein tapahtunut? Hän erotti hahmon hämärästi kauempana, Vaan näytti hierovan otsaansa.
”Minä löysin jotain”, poika ilmoitti.

Fran tarttui vieressään kulkevaa Peneloa käsivarresta ja kiskoi tämän mukaansa. Myös muut pyrkivät Vaanin suuntaan. Vasta nyt viera tuli ajatelleeksi, että heidän olisi pitänyt sitoa köysi välilleen. Jos olisi käynyt huonosti, he olisivat saattaneet hajaantua Usvaan löytämättä enää koskaan toisiaan. Kuolmetsikössä oli parasta olla varovainen, sinne oli moni kadonnut tai kuollut.

”Näytä”, viera sanoi ja tarttui Vaania leukaperistä.
”Se on tuossa”, Vaan ilmoitti ja huitoi eteensä. Viera näki kyllä, että poika oli törmännyt jonkinlaiseen neljän pylvään kannattelemaan katokseen, mutta sillä hetkellä hän oli kiinnostuneempi pojan otsasta.
”Pysy paikoillasi”, nainen määräsi. Vaan katsoi häntä kummallisesti, mutta lakkasi huitomasta. ”Parempi tarkistaa kaikki vammat, emme halua, että kukaan joutuu huonoon kuntoon täällä.”
”Se on pelkkä kolhu.”
”Punertaa silti. Särkeekö päätäsi?”

Vaan puisteli päätään, ja Fran irrotti otteensa. Ehkä hän oli turhan herkällä tuulella nyt. Usva teki hänet hermostuneeksi, vaikka oli rauhallista.
”Sano, jos tulee huono olo”, viera kuitenkin lisäsi.

”Minusta näyttää, että tämä rakennelma on vanhempi kuin Raithwallin aikaiset”, Ashe totesi ja astui katokseen.
”Totta, sen arkkitehtuuri on erilaista”, Basch myönsi ja seurasi prinsessaa.
”Katso!” Ashe huudahti yllättäen ja tarttui Baschia käsivarresta. Prinsessa osoitti tyhjää tilaa kahden pylvään välissä. Fran kohotti kulmiaan. Hän ei nähnyt pylväiden välissä kuin Usvaa.

Viera astui katokseen ja muut seurasivat häntä. Nainen kääntyi katsomaan Ashen osoittamaan suuntaan. Hänen suunsa aukesi, mutta sanoja ei tullut. Maisema pylväiden välissä oli mitä kaunein. Se näytti paratiisilta, unelmien paikalta. Se oli epätodellinen, oli vaikea kuvitella, että Ivalicella edes oli niin upeaa paikkaa. Kenties se oli paikka, jonne kuolleet matkustivat?

Fran kohotti kätensä ja tavoitteli huojuvia lehtiä. Hän käveli hitaasti eteenpäin, tuonne hän halusi. Maisema vetosi syvälle hänen sieluunsa kauneudellaan.

Joku laski kätensä vieran olkapäälle. ”Ole varovainen, Fran”, Balthier sanoi. ”Kuka tietää, miten tämä paikka yrittää huiputtaa meitä. Se voi olla ansa.”
”Minä…” Fran sai sanottua. Hän halusi huitaista Balthierin käden irti ja kävellä kohti maisemaa.

”Se on upea!” Penelo kiljaisi ja ryntäsi vieran ohitse. Kukaan ei ehtinyt pysäyttää tyttöä, kun tämä oli jo syöksynyt viheriöivien kasvien sekaan. Maisema värjyi hetken, mutta asettui sitten paikoilleen. Tyttöä ei näkynyt.
”Penelo!” Vaan karjaisi ja säntäsi tytön perään. Maisema värjyi jälleen, ja poikakin katosi näkyvistä. Kauempaa kuului kiljahdus, jota seurasi muksahdus. ”Mitä hemmettiä?” Vaan kirosi, vaikkei tätä näkynyt.

Fran puisteli päätään ja veti syvään henkeä. ”Se on illuusio.” Viera siirsi käden pois olkapäältään ja käveli maiseman luokse. Maisema houkutti häntä edelleen, hän halusi syöksyä sinne samalla tavalla kuin Penelo oli tehnyt, mutta hän hillitsi itsensä. Sen sijaan hän hipaisi maisemaa sormellaan. Se värjyi, muttei kadonnut.

”Tiedätkö, Fran, tuo näyttää aika typerältä täältä katsottuna”, Vaanin ääni kantautui maiseman takaa.
”Näetkö sinä minut?” viera kysyi.
”Me näemme teidät kaikki, mutta maisema on poissa”, Penelo kertoi. ”Sitä ei erota tältä puolelta, te vain seisotte tyhjässä katoksessa.”

Fran astui maiseman läpi. Seuraavassa hetkessä hän seisoi katoksen ulkopuolella maassa istuvien Penelon ja Vaanin edessä. Hän käännähti kannoillaan vain huomatakseen kaksikon olleen oikeassa. Maisemaa ei voinut nähdä tältä puolelta ollenkaan.

Myös muut tulivat pylväiden välistä hyvin hämmentyneinä. Mikä tuo rakennelma oikein oli?

”Minä luulen, että löysimme koetuksen”, Penelo kuiskasi ja nousi maasta. ”Tuo maisema merkitsee jotain. En vain ymmärrä, mitä se voisi olla…”
”Kauas käy kulkija, ken pyhyyttä etsii. Vaan löytääkö hän sen? Giruvegan.
Ken tuntee polut? Tien sen oville?” Fran siteerasi.
”Mitä yrität sanoa?” Ashe tivasi. Prinsessan kasvoilla oli kärsimätön ilme ja tämä naputti maata jalallaan. Fran vilkaisi naista lyhyesti, mutta käänsi sitten katseensa uudestaan Peneloon.
”Polku on tunnettava, jotta löytää perille. Mutta kenties polkua ei tarvitsekaan tuntea, jos osaa hakea oikean suunnan muuten”, viera selitti. ”Giruvegan on pyhä maa. Minulle pyhä on aina merkinnyt jotain hyvin kaunista. Ehkä tuo maisema on Giruveganissa.”
”Hyvä! Miten pääsemme sen sisälle?” Vaan intoili. ”Nythän menimme vain läpi.”
”Se on pelkkä illuusio”, viera huomautti. ”Emme pääse sen sisälle.”
”Tämä ei vie meitä yhtään eteenpäin”, Ashe tuhahti.
”Itse asiassa Franin sanoissa on järkeä”, Basch pisti väliin. ”Maisema näyttää polun. Meidän on kuljettava sen näyttämään suuntaan.”
”Mitä tarkoitat?” prinsessa tiedusteli. Tämän sävy oli edelleen ärtynyt. Fran vilkaisi naista syrjäsilmällä, hän ei vain voinut ymmärtää tätä. Ei ollut kyse siitä, kumpi heistä oli oikeassa vai oliko kumpikaan. Heillä oli suurempi tehtävä.

Toisaalta vieralla ei ollut oikeutta arvostella prinsessaa. Myös hän tunsi polttelevaa kilpailunhalua. Hänellä oli pakottava tarve voittaa Ashea, vaikkei hän tiennyt, missä lajissa voitto olisi pitänyt saavuttaa.

”Uljas ritarimme tarkoittaa, että tuosta katoksesta on mahdollista lähteä neljään suuntaan”, Balthier puuttui puheeseen. ”Tulimme yhdestä, joten se on tietenkin väärä. Jäljelle jää kolme suuntaa. Vain yhdessä niistä näkyy kaunis maisema, joten eiköhän asia ole tällä selvä.”
”Se voi olla myös ansa”, Basch totesi.
”Mitäpä muutakaan? Ovatko jumalat saaneet koskaan mitään hyvää aikaiseksi?” ilmapiraatti puuskahti. ”Olemme kuitenkin jo hiuskarvojamme myöten Usvassa, joten voimme aivan hyvin astella suoraan ansaan ja katsoa, mitä tapahtuu.”

Siinä se taas nähtiin. Balthier väitti, ettei uskonut jumaliin, mutta aina tilaisuuden tullen tämä jaksoi kertoa näiden epäreiluista tavoista kohdella kuolevaisia. Fran ei sanonut mitään, mutta hän loi pitkän katseen miehen suuntaan. Oli asioita, joita nainen ei vieläkään ymmärtänyt. Balthierin ajatusmaailmasta ei aina ottanut selkoa.

”Menoksi sitten vain!” Vaan huudahti. Poika oli näköjään uutta intoa täynnä.
”Odota, miten aioit pitää suunnan?” Penelo palautti tämän maanpinnalle.
”Minulla on kompassi”, poika ilmoitti ja kaiveli hetken ajan taskuaan.
”Voisin melkein veikata…” Balthier aloitti, muttei ehtinyt saada lausettaan loppuun.
”Se pyörii hillittömästi!” Vaan kummasteli.
”… ettei se toimi täällä, koska se olisi liian helppoa”, ilmapiraatti päätti ajatuksensa.

Kaikki kuusi vilkuilivat toisiaan. Tilanteen karmeus alkoi paljastua kokonaisuudessaan. Kyllä heistä jokainen oli kuullut muiden sanovan, ettei Kuolmetsiköstä palattu, mutta yleensä tuollaiset asiat eivät uponneet tajuntaan, ennen kuin ne kohtasi itse. Ihmisillä – ja vieroillakin – oli taipumus kuvitella olevansa pystyvämpiä kuin muut.

Fran ymmärsi varsin hyvin, ettei sakean Usvan seasta marssittu ulos noin vain. Hän ei osannut varmuudella sanoa, mistä suunnasta he olivat tulleet ja monta kertaa he olivat kääntyneet matkan aikana.

Ei paluuta sieltä lie
Uinuu kulkija onneton
Usvaan käärittynä lepää

Tutun laulun sanat kaikuivat kumeina vieran mielessä. He saattaisivat kuolla tänne, Usvan keskelle. Laulu ei ollut vain kertomus Giruveganista, se oli varoitus. Täältä ei palattu, tänne eksyttiin ja täällä vaellettiin, kunnes kuolo korjasi.

Heidän ainoa mahdollisuutensa oli löytää tie Giruveganiin. Takaisinpäin ei ollut minkäänlaisia viittoja, mutta eteenpäin heitä ohjattiin. Jos he vain pystyisivät kulkemaan suoraan Usvan keskellä, he löytäisivät perille. Mitä siellä sitten odotti? Siihen ei ollut vastausta kenelläkään, mutta sitä oli parempi murehtia vasta myöhemmin.

”Ei kai tässä muuta voi kuin yrittää pitää suunnan”, Basch huoahti, kun asiaa oli puitu jokaiseen suuntaan. Suunnistaminen ilman kompassia oli mahdollista, sillä tähtiä tai aurinkoa saattoi käyttää apuna. Myös puiden avulla pystyi kulkemaan suoraan, mutta tällaisessa Usvassa mistään noista keinoista ei ollut hyötyä. Sitä paitsi ollakseen metsikkö tämä paikka kärsi totisesti puiden puutteesta. Fran oli nähnyt muutaman kitukasvuisen yksilön matkan aikana, joten metsikkö oli pitkälti liioiteltu nimitys paikalle.

”Minusta meidän pitäisi köyttää itsemme kiinni toisiimme”, viera huomautti. ”On suoranainen ihme, ettemme ole jo nyt ehtineet eksyä toisistamme.”

Muut nyökkäilivät. Vaan ryhtyi purkamaan pakkaustaan saadakseen köyden esille. Ilmapiiri ei ollut enää innostunut, vaan kaikki vaikuttivat masentuneilta. Vaan oli ehkä hetkellisesti saanut lisäenergiaa, mutta nyt tämäkin näytti vain väsyneeltä. Tällainen loputon valkoisuus ei ollut kuolevaisia varten.

Sidottuaan köyden kulkemaan jokaisen vyötäisille joukko lähti etenemään. Basch kulki ensimmäisenä ja Fran heti hänen perässään. Yhteisellä päätöksellä oli päädytty siihen, että entisenä sotilaana Basch osasi luultavasti suunnistaa erittäin hyvin – myös Balthieria oli ehdotettu, mutta ilmapiraatti väitti, että oli aina käyttänyt suunnistamiseen tekniikkaa – ja Franin nenä puolestaan saattaisi osoittautua hyödylliseksi. Viera ei ollut haistanut mitään erityistä, mutta hän yritti olla tarkkana. Ehkä hajumaisemassa tapahtuisi muutoksia, kun Giruvegan alkaisi lähestyä.

Matka tuntui jälleen kestävän loputtoman pitkään. Usvaa kierteli kaikkialla, maisemassa ei tapahtunut merkittäviä muutoksia. Franista alkoi tuntua, että hän oli kulkenut valkeuden keskellä ikuisesti. Ehkäpä hän oli jo kuollut ja vaelsi nyt maailmojen välissä, koska Metsä ei enää huolinut häntä syleilyynsä?

Kun seuraava katos löytyi, joukko näytti piristyvän taas. Se toimi samalla tavalla kuin edellinenkin. Kun he seisoivat sen keskellä, maisema ilmestyi jälleen kahden pylvään väliin. Se oli erilainen, mutta ehdottomasti samasta paikasta kuin aiempikin. He saattoivat olla askeleen lähempänä pyhää maata. Jokainen askel vain oli turkasen pitkä otettavaksi…

Matka jatkui jatkumistaan. Pitkään aikaan kukaan ei sanonut mitään, he vain vaelsivat synkkinä katoksen luota toisen luo. Fran oli varma, että Kuolmetsikkö vaikutti myös kulkijoiden mielialaan. Paikka yritti saada heidät uskomaan omaan tuhoonsa, se oli loihdittu. He olivat ehdottomasti maailmojen rajalla. Kuolmetsikkö erotti todellisen Ivalicen jumalten maailmasta.

Maailmasta, jonne kuolevaisten ei kuulunut kulkea.

”Luulen, että löysimme jotain”, Basch ilmoitti Franin edeltä. Viera kohotti katseensa jaloistaan ja jäi tuijottamaan taivasta hipovaa porttia. Se oli korkeampi kuin yksikään portti, jonka hän oli aiemmin nähnyt. Sen koukeroiset kuviot olivat yhtä aikaa kauniita ja karuja.

Muutkin kerääntyivät portin eteen ja ryhtyivät irrottamaan köyttä. Fran käveli lähemmäs porttia ja kosketti sitä varovaisesti. Kivi tuntui kylmältä kättä vasten. Viera huomasi, että toiseen ovista oli kiinnitetty laatta, johon oli kirjoitettu koukeroisin kirjaimin muinaisella kielellä.

Viera jäi tuijottamaan tekstiä: ”Gigasin kutsuja, portin voima on sinun lunastettavissasi. Takana mahtavimman portin lepää pyhä Giruvegan. Vain Gigas voi valtaa yli portin käyttää.”

”Mitä se mahtaa tarkoittaa?” Vaan kummasteli ja käveli Franin vierelle. ”Vau, miten sinä edes osaat lukea tuota? Käänsitkö sen itse? Eihän tuosta siansaksasta ota tolkkua!”
”Osaan lukea paria vanhempaa kieltä”, viera kuittasi. ”Luulen, että se tarkoittaa, ettei porttia voi avata kuka tahansa. Vain Gigas pystyy siihen.”
”Gigas?” Ashe toisti.

Syntyi syvä hiljaisuus, kun kaikki kuusi katselivat toisiaan. He olivat päässeet melkein perille, mutta nyt portti pysyi heiltä suljettuna. Olisi täysin turhaa yrittää työntää tai vääntää porttia auki väkisin, kukaan heistä ei ollut siihen riittävän voimakas.

”Zodiarkin tähden, ei täällä nyt niin kylmä ole!” Balthier ärähti yllättäen. Fran käänsi silmänsä mieheen hämmästyneenä.

Hmph, Belias onkin aina ollut surkea pelkuri. Ilma täällä on täysin sopivaa esperille, Mateus kommentoi.

Mitä tarkoitat? Fran kysyi välittömästi.

Mitäkö tarkoitan? Kyllä te kuolevaiset olette typeriä. Kuka kantaa nimeä Gigas? En kyllä tajua, miksi juuri Belias sai oikeuden pyhän maan portteihin, luulisi, ettei siihen olisi luotettu sen enempää kuin meihin muihinkaan. Yhtä lailla se kapinoi.

Belias? Belias oli Gigas? Se pystyi avaamaan Giruveganin oven?

”Balthier, sinun pitää kutsua Belias”, Fran sanoi ääneen. ”Mateuksen mukaan se hallitsee ovia.”
”Minä tiedän”, ilmapiraatti älähti. ”Sen mielestä täällä on liian kylmä sille.”
”Sano sille, että kutsun Mateuksen pirstomaan oven, jos se ei kerran voi vaivautua”, Fran ehdotti. Jos Mateuksen puheista saattoi mitään päätellä, niin esperit eivät olleet erityisen hyvissä väleissä keskenään. Pieni kilpailuasetelma saattaisi tehdä hyvää.

Olen varsin imarreltu, mutta portti ei aukenisi minun voimillani, Mateus valaisi vieraa. Vain Kuolemattomat ja Belias voivat sen avata, muut eivät.

Sinähän olet kuolematon, Fran huomautti mielessään.

On olemassa Kuolemattomia ja kuolemattomia, esper kertoi. Sen sävystä kävi ilmi, että jälleen kerran se piti Frania typeryksenä. Espereillä ei ilmeisesti ollut minkäänlaista tarvetta kunnioittaa isäntiään ja emäntiään.

Vain säälittävä surkimus kunnioittaa jotain itseään heikompaa, viera, Mateus tuhahti.

”Siirtykää kauemmas”, Balthier kehotti ja keskeytti Franin keskustelun esperin kanssa.

Kaikki perääntyivät ja jäivät odottamaan, mitä tapahtuisi. Ilma kävi kuumemmaksi, kun Balthier seisoi paikoillaan tuijottamassa eteensä. Valtava hahmo muodostui hitaasti portin eteen. Se käänsi karvaiset kasvonsa odottavaan joukkoon päin.

”Tiedoksesi, viera, Mateus, se mitättömyys, ei koskaan pystyisi tekemään työtä puolestani”, esper ilmoitti kumisevalla äänellä.

Fran ei vastannut. Hän vain nyökkäsi pedolle lyhyesti, jokin sen olemuksessa mykisti hänet. Oli vaikea kuvitella, että Balthier kantoi mukanaan jotain noin suurta olentoa. Tai että viera itse kantoi myös. Mateus oli lähes yhtä valtava kuin Belias, minkä lisäksi kummankin ego olisi riittänyt täyttämään kokonaisen kaupungin.

Vielä minä näytän, kuka on mitättömyys, Mateus jupisi. Fran tunsi sen pistelevän vihan sisällään. Se muuttui osaksi häntä. Vaikka hän kunnioitti Beliasta edessään, hän ei samaan aikaan voinut sietää olentoa silmissään. Viera puisteli päätään. Hän ei saanut alkaa sekoittaa esperin tunteita omiinsa, muuten hän olisi hukassa.

Belias painoi kaikki neljä kättään suurta porttia vasten. Ilma sen ympärillä muuttui punaiseksi. Se mutisi sanoja kielellä, jota edes Fran ei tunnistanut. Kielen täytyi olla paljon vanhempaa kuin älyllisen elämän Ivalicessa.

Hyvin hitaasti portti alkoi avautua. Sen raosta kajasti ensin vain vähän valoa, mutta hiljalleen koko maisema tuli näkyviin sen takaa. Se ei kuitenkaan ollut sellainen kuin Fran oli kuvitellut. Missään ei näkynyt viheriöivää metsää tai kauniin sinistä auringonpaisteista taivasta. Giruveganissa ei edes ollut aurinkoa, vaikka siellä oli valoisampaa kuin Kuolmetsikössä.

Kun kaikki olivat astuneet portista sisään, Belias katosi näkyvistä, ja portti pamahti kiinni heidän takanaan. Paluuta ei todellakaan ollut, elleivät he saisi houkuteltua petoa esille uudestaan. Toisaalta ainakaan Fran ei tuntenut halua palata Kuolmetsikköön.

”Ajan kaukaisimmilla rannoilla verhottuna vellovaan Usvaan”, Ashe toisti sanat, jotka Fran oli aiemmin lausunut. Viera veti syvään henkeä ja painoi käden rintaansa vasten. Usvan puristus ei helpottanut portin tälläkään puolella, vaikka Giruvegania ei peittänyt samanlainen valkeus kuin Kuolmetsikköä.

”Mikä on, Fran?” Penelo kysyi hänen viereltään. Tytön silmät olivat täynnä huolta.
”Usva on paksua täällä”, viera vastasi ja suoristautui.
”Niin kuin Leviathanilla?” Vaan kysyi. Poika astui epäröiden pari askelta lähemmäs vieraa, myös muiden katseet kääntyivät naista kohti.
”Älä huoli, minä käyttäydyn kyllä”, Fran hymähti. ”Usva täällä on viilennyttä, mutta aistin jonkinlaisen varjon.”

Kyllä. Hän tosiaan aisti Usvan lisäksi, että Giruveganissa oli varjo. Sana ei kenties ollut aivan oikea, mutta hänen kielessään – tai Ivalicen yleiskielessä – ei ollut sanaa, joka olisi kuvastanut tunnetta. Varjo oli kaikkein lähimpänä totuutta. Se oli kaikkialla ja ei missään. Muodoton olemus, joka vahti heitä. Se ei ollut vaarallinen, mutta pystyisi tuhoamaan heidät halutessaan. Sitä oli mahdotonta määritellä loogisesti.

”Venat”, Balthier totesi. Fran nyökkäsi, vaikkei ollut aivan varma, oliko mies oikeassa. Venat oli tuntunut pahemmalta kuin tämä varjo. Se oli niin täynnä vihaa. ”Vaikuttaa siltä, että Cid on jo saapunut. Odotamme häntä tässä.”
”Emmekö menekään pidemmälle?” Penelo kysyi ja viittasi edessä odottavaa suurta siltaa, joka näytti jatkuvan portilta ikuisuuksiin. Sen molemmilla puolilla näkyi vain vähän vettä, sillä Usva peitti suurimman osan siitä.
”Emme, ellemme halua muuttua sekopäiksi… niin kuin isäukko”, Balthier totesi ja tuijotti samaan suuntaan tytön kanssa. Miehen kasvoilla oli rasittunut ilme.

Cid oli saapunut Giruveganiin ensimmäisen kerran, kun Balthier oli ollut kuudentoista. Fran muisti tarinan kyllä. Balthier ei mielellään puhunut asiasta, joten viera oli saanut tietää siitä vasta varsin myöhään. Mukanaan Cid oli tuonut Venatin, kummallisen varjomaisen, keltasilmäisen hirviön, ja taidon valmistaa nethisiittejä. Samalla tämä oli myös menettänyt itsensä kiville.

Kävisikö heillekin niin, jos he menisivät syvemmälle Giruveganiin? Mitä tapahtuisi, jos he kulkisivat sillan päähän ja astuisivat pyhän maan rannoille? Frania kylmäsi. Hän tiesi, ettei heidän kuulunut olla täällä. Se oli luonnoton ja kuollut, vaikka samaan aikaan Usva kuhisi elämänvoimaa. Luultavasti Giruvegan ei edes ollut samassa todellisuudessa kuin muu maailma.

”Ehkä on tosiaan paras levätä tässä ja odottaa, että Cid palaa reissultaan”, Basch puuttui puheeseen. ”Syödään jotain ja koetetaan nukkua. Voimme jakaa vahtivuorot, ettei Cid pääse livahtamaan.”

Sillalle oli mahdotonta pystyttää telttoja, koska tukikeppejä ei saanut lyötyä kivestä läpi. Joukko tyytyi levittämään makuualustat sillan päälle ja syömään kylmää ruokaa, sillä nuotiota oli myös mahdotonta tehdä. Silti lepotauko tuntui taivaalliselta ja ruoka maistui herkulliselta. Se oli kuin muisto elävien maailmasta.

~o~

Fran makasi hiljaa ja tuijotti taivasta, joka ei oikeastaan ollut taivas. Se oli raskaiden Usva-pilvien peitossa eikä sen valoisuuden aste muuttunut miksikään, vaikka aika kului. Vai kuluiko? Aika saattoi olla myös pysähdyksissä täällä, jos sitä oli ylipäätään missään. Fran ei ollut koskaan nähnyt aikaa, hän oli vain nähnyt sen vaikutukset eläviin olentoihin, joten hän oli aina uskonut siihen. Hän oli myös nähnyt, miten päivä ja yö vuorottelivat taivaalla, miten vuodenajat vaihtuivat ja miten maailma muuttui. Ne olivat merkkejä ajankulusta, mutta miksei itse aikaa voinut nähdä.

Viera huokaisi itsekseen. Hänen pohdintansa menivät liian pitkälle, nyt ei ollut oikea hetki miettiä ajan syvintä olemusta eikä mitään muutakaan vastaavaa. Hänen piti keskittyä asioihin, joilla oli todellista merkitystä. Kun Cid palaisi sillan toiselta puolelta, heillä olisi edessään luultavasti uusi taistelu. Tiedemiehellä saattaisi tuolloin olla läjä uusia nethisiittejä, jumalten valmistamia sellaisia.

Pelkkä ajatus pelotti Frania. Jos nethisiittejä olisi paljon, ne voisivat tuhota hänet täysin. Hän sekoaisi tai hänestä tulisi kiven orja, kuten Mjrnistä oli tullut. Nethisiitit tuntuivat silkalta pahuudelta, vaikkei niin olisi saanut ajatella. Ne olivat jumalten luomia, eivätkä jumalat olleet sen enempää pahoja kuin hyviäkään. He olivat sellaisen yläpuolella. Niinpä myös nethisiitin olisi kuulunut olla neutraali.

Ehkä kivi olikin. Vasta käyttäjä teki aseesta pahan. Ei, käyttäjä ei tehnyt aseesta pahaa, mutta käyttäjä saattoi käyttää asetta väärin ja tehdä itsestään pahan.

Viera nousi istumaan. Tämä paikka sai hänet ajattelemaan liikaa. Hän ajatteli paljon yleensäkin, mutta nyt hän ei halunnut ajatusten tulvivan mieleensä. Hän ei halunnut pohdiskella mitään filosofiaan viittaavaakaan. Hän halusi mieleensä jotain konkreettisempaa.

Miten olisi sinun ja ihmisen surkea suhde? Mateus tarjoutui avuksi.

Ei siinä ole mitään miettimistä, Fran tuhahti mielessään ja puisteli päätään. Esper oli viimeinen olento, jonka kanssa hän halusi asiasta keskustella.

Eikö todella? Luulenpa, että on. Se on yhtä typerä yritelmä kuin jos minä yrittäisin tapailla mooglea, peto kuitenkin jatkoi. Hän kuolee paljon ennen sinua.

Kyllä minä sen tiedän. Olen huomioinut asian, Fran ilmoitti. Hän oli pohtinut sitä jo pari vuotta, hän tiesi, etteivät he vanhentuneet samaa vauhtia. Hän jäisi lopulta yksin, jos Balthier nyt ylipäätään kestäisi hänen rinnallaan vanhuuden päiviinsä asti. Sellainen saattoi olla miehelle kova paikka, tämä tuntui välittävän ulkonäöstään hieman liikaa ollakseen mies.

Niin ja silloin hänen on helpompi olla ihmisen kanssa, sillä ihminen vanhenee hänen rinnallaan eikä muistuta jatkuvasti nuoruuden kukoistavista päivistä, Mateus täydensi. Sitä paitsi hän on ihmiseksi korkea-arvoinen, vaikka on riistänyt oman arvonsa. Hän voisi valita kuningattaren ja puoli valtakuntaa, tulla taas rikkaaksi.

Ei hän ole rikkauksien perään! Fran kivahti.

Eikö? esperin ääni oli niin ivallinen, että vieraa puistatti.

Totuus oli, että Balthier oli rikkauksien perään. Tämä jahtasi aarteita samanlaisella intohimolla kuin muutkin ilmapiraatit ja merirosvot. Balthier ja Fran eivät olleet rikasta päivää nähneet yhteisen taipaleensa aikana, mutta Metsä tiesi, että he olivat miehen tahdosta yrittäneet. Ashe voisi tarjota rikkauden piraatille mithril-tarjottimella, kun saisi kruununsa takaisin.

Viisas luovuttaa ajoissa. Silloin ei näytä häviäjältä maailman silmissä, esper jatkoi.

Niin… Fran huokaisi.

Toisaalta Balthier oli puhunut asunnon hankkimisesta Balfonheimistä. Silloin heillä olisi muukin tukikohta kuin Strahl, heillä olisi koti. Ei kai mies nyt huvikseen alkanut sellaisesta puhua? Fran oli käsittänyt, että tällaiset jutut olivat ihmisille hyvin merkityksellisiä. Hänen oli hieman vaikea ymmärtää asiaa, koska vieroilla ei ollut vastaavaa kulttuuria. Kukaan ei ollut koskaan kuullut, että mies ja nainen olisivat asuneet yhdessä tai edes samassa kylässä. Sellaista ei vain tapahtunut.

Sen sijaan ihmiset solmivat liittoja keskenään ja muuttivat yhteiseen asuntoon. Se oli tärkeä hetki ihmisten elämässä. Balthier ei ollut ehdottanut liittoa, vain yhdessä asumista, mutta täytyihän sen joka tapauksessa merkitä miehelle jotain.

Ehkä se oli vain epätoivoinen yritys pelastaa jotain, mikä on jo tuhoon tuomittu, Mateus veikkasi. Olen huomannut, että teillä kuolevaisilla on kummallinen tarve pitää kiinni asioista, jotka eivät ole teille hyväksi. Kannattaisi opetella päästämään irti, helpottaisi kummasti tuota teidän surkeaa eloanne.

Fran ei vastannut. Esperin sanoissa oli liikaa perää, hän ei olisi halunnut kuulla niitä. Se puhui hänen omia ajatuksiaan, niitä, joita hän ei ollut uskaltautunut ajattelemaan loppuun saakka. Parin viimeisen vuoden aikana hänestä oli tullut typerän riippuvainen ihmisistä… yhdestä ihmisestä. Hänellä ei ollut muuta elämää kuin Balthierin matkassa kulkeminen, mutta hän ei ollut edes kaivannut muuta.

Jos hän päästäisi miehen menemään, hänelle jäisi vain sama yksinäisyys, jossa hän oli viettänyt vuosikymmeniä. Hän ei ollut ollenkaan varma, kestäisikö sitä. Maailma ei tarjonnut mitään, jos sitä ei voinut jakaa läheisien kanssa.

Ehkä on siis aika hylätä maailma, Mateus ehdotti. Ehkä on aika päästää irti jopa maailmasta. Mitä se on sinulle koskaan antanut? Ja jos onkin antanut jotain, se on myös ottanut sen pois. Käännä selkäsi sillekin ja olet paljon onnellisempi.

Fran tärisi. Hänkö päästäisi irti maailmasta? Minne hän mahtaisi joutua? Hän, joka oli hylännyt Metsän. Hänen kaltaisilleen ei ollut paikkaa tuonpuoleisessa, ei lämmintä syliä, johon palata. Ehkä hän vain lakkaisi olemasta.

Kun ei ole olemassa, ei koe tuskaakaan, esper täydensi.

Viera ei kyennyt vastaamaan. Esperin kanssa keskusteleminen oli pahempaa kuin omiin ajatuksiinsa hukkuminen. Hän halusi tuon paholaisen pois mielestään, hän halusi eroon siitä.

Siihenkin auttaa, kun päästät irti tästä maailmasta. Lupaan, että sen jälkeen et kuule minusta enää koskaan, peto nauroi.

”Fran, oletko sinä kunnossa?” Penelo kuiskasi ja kääntyi omalla makuupaikallaan niin, että näki vieran. ”Sinä olet ihan kalpea…”

Viera puisteli päätään ja pakotti hymyn kasvoilleen. ”Ei tämä mitään. Tämä kaikki Usva vain tekee oloni levottomaksi”, hän sanoi. Se oli ainakin totta. ”Älä pelkää, en aio hyökätä kenenkään kimppuun. Minun on vain vaikea rentoutua täällä.”

”Tämä paikka pelottaa minuakin”, Penelo myönsi. ”Minulla on tunne, että olemme kutsumattomia vieraita täällä.”
”Olet siinä varmasti oikeassa”, Fran totesi. ”En usko, että pyhää maata on tarkoitettu kuolevaisille.”
”Luuletko, että meille käy niin kuin Balthierin isälle?” tyttö kuiskasi naiselle ja vilkaisi torkkuvan ilmapiraatin suuntaan.
”Ei, jos olemme varovaisia”, viera pohti. Hän ei ollut varma, mitä tarkoitti. Mitä heidän piti varoa? Mitään ei ollut tapahtunut koko sinä aikana, jonka he olivat viettäneet täällä. Usva liikkui hitaasti, mutta mikään muu ei liikkunut. Mikään ei uhannut heitä, mutta samaan aikaan kaikki tuntui uhkaavan. Ehkä juuri se, ettei mitään tapahtunut, oli kaikkein pelottavinta.
”Niin kai sitten…” Penelo kuiskasi. Tyttö uskoi vieran sanoihin yhtä paljon kuin viera itse.
”Paras levätä nyt. Cid voi palata koska tahansa”, Fran sanoi. Hän paneutui uudelleen makuulle ja sulki silmänsä.

Fran ei tiennyt, kuinka kauan oli torkkunut vai oliko torkkunut ollenkaan. Hän havahtui, kun Ashe nousi paikaltaan ja lähti kävelemään siltaa eteenpäin.

”Onko siellä jotain?” Balthier tiedusteli naiselta, joka käveli miehen ohitse. Ashe ei vastannut, vaan jatkoi matkaansa. Ilmapiraatti huoahti ja vilkaisi muita.
”Mitä nyt?” Penelo kummasteli ja nousi paikaltaan.
”Ashe näkee hänet”, Vaan ilmoitti. ”Seurataan häntä.”

Poika nousi ja kasasi tavaransa vauhdilla. Muut seurasivat esimerkkiä hitaammin, yhä kummissaan.

”Kenet hän näkee?” Fran kysyi Vaanilta ja vilkaisi Ashen suuntaan. Nainen oli ehtinyt jo usein kymmenien metrien päähän heistä sillalla.
”Raslerin”, Vaan kertoi.
”Mistä sinä sen tiedät?” Penelo tivasi.
”Koska… Ashe kertoi minulle aiemmin”, Vaan mutisi. Fran oli täysin varma, että poika salasi jotain. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä setvimään asiaa. Heidän täytyi tavoittaa prinsessa, ennen kuin tämä katoaisi Usvan sekaan.

Joukko sai tavaransa kasattua. Vaan ryntäsi ensimmäisenä Ashen perään ja muut seurasivat häntä. Silta heidän edessään näytti loputtoman pitkältä.

”Meidän olisi ollut parempi vain odottaa”, Balthier kommentoi. Miehen ääni oli synkkä, tämä ei ollut mielissään tapahtumien saamasta käänteestä.
”Ehkä voimme pakottaa Ashen kääntymään, kun saamme hänet kiinni”, Penelo ehdotti.
”Epäilen sitä. Ehkä hän on jo syöksymässä hulluuteen… eivät terveet kuolleita näe”, ilmapiraatti puuskahti.

Myös Frania epäilytti se, että Vaan oli sanonut Ashen nähneen Raslerin. Mies oli kuollut lähes kaksi vuotta sitten, joten kyseessä täytyi olla aave. Viera tiesi, että henget jäivät joskus kummittelemaan paikkoihin, joilla oli niille erityistä merkitystä. Yleensä ne eivät osanneet päästää irti elämästään, koska jokin asia oli jäänyt niiltä kesken.

Vieran oli kuitenkin vaikea uskoa, että Rasler kummittelisi Giruveganissa, sillä tämä tuskin oli käynyt täällä eläessään. Sitä paitsi Vaanin puheet kuulostivat siltä, että Ashe oli nähnyt prinssinsä jo aiemmin. Oliko miehen henki sidoksissa prinsessaan vai oliko kyse jostain aivan muusta?

”Hei, katsokaa!” Vaan huudahti. Muut kiirehtivät pojan luokse ja katsoivat tämän osoittamaan suuntaan. Sillalta lähti oikealle ja vasemmalle käytävät, jotka kuitenkin päättyivät johtamatta mihinkään. Vasemmanpuoleisen käytävän päässä kiilteli porttikristalli.

”Ohhoh, enpä olisi uskonut, että tuollainen on täälläkin”, Basch totesi. ”Se kuitenkin tarkoittaa, että pääsemme täältä helposti pois.”
”Jos siis olettaa, ettei se ole illuusio tai jokin muu ansa”, Balthier tuhahti. ”En luottaisi pätkääkään niihin, jotka tämän paikan ovat rakentaneet.”
”Mikset?” ritari tiedusteli toiselta mieheltä.
”Koska jumalat vain haluavat leikitellä kuolevaisten kohtaloilla. Heihin ei ole luottamista”, piraatin vastaus kuului.
”Minä olen ollut siinä uskossa, ettet sinä usko jumaliin”, Fran huomautti.
”En uskokaan, mutta jos heitä olisi, he olisivat pelkkiä pyrkyreitä ja hyväksikäyttäjiä”, piraatti väitti.

Viera vilkaisi miestä, muttei sanonut mitään. Sen sijaan hän kiirehti Ashen perään. Hän oli yhä varmempi siitä, että Balthier uskoi jonkinlaiseen korkeampaan voimaan, mutta oli niin pettynyt omaan elämäänsä – tai isäänsä – ettei vain voinut myöntää uskovansa. Ehkä uskominen johonkin olisi romuttanut miehen maailmankuvan tai pakottanut tämän myöntämään, ettei kaikki ollut kuolevaisten omissa käsissä. Ei kuitenkaan ollut Franin asia johdatella miestä, tämä myöntäisi asioiden todellisen tolan aikanaan.

Nainen pakotti ajatuksensa irti epäoleellisesta. Ashe oli vihdoin pysähtynyt, joten ainakaan enää ei ollut riskiä kadottaa tätä. Kun muut ehtivät prinsessan luokse, tämä seisoi yksin suuren patsaan vieressä. Silta oli päättänyt, mutta se oli johtanut ainoastaan keskelle suurta usvaista suota tai järveä. Sitä pitkin ei päässyt yhtään pidemmälle.

”Vou, tuolla patsaalla ei ole päätä!” Vaan huudahti ja jäi tuijottamaan suurta kivimöhkälettä.
”Siinä on jotain tuttua…” Basch pohdiskeli.
”Minä tiedän!” poika ilmoitti. ”Tuo miekka, minä olen nähnyt sen aiemmin.”
”Niinkö? Minäkin luulen nähneeni sen”, Balthier pisti väliin.

Fran vilkaisi patsasta. Hänestä siinä ei ollut mitään tuttua. Toki hän oli nähnyt tuollaisia päättömiä hirviöitä ennenkin, mutta otuksen kantama valtava miekka ei tuonut muistoja hänen mieleensä. Miekka näytti siltä, että vain harva jaksaisi sitä nostaa. Sen terä oli järjettömän leveä ja päässä oli pyöreä reikä – Metsä yksin tiesi miksi, sillä reiästä tuskin oli hyötyä taistelussa.

”Minulla on sellainen mielikuva, että eräs tummahiuksinen sotilas raahasi tuollaista järjettömyyttä mukanaan”, Balthier jatkoi. ”Pidän kyllä miekoista, mutta tuo…”
”Ei, se oli vaaleahiuksinen ja piikkipäinen”, Vaan korjasi.
”Minusta kyllä Balthier on oikeassa”, Basch huomautti.
”Te olette kaikki väärässä”, Ashe tokaisi yllättäen. ”Puhutte miekasta, jossa on kaksi reikää kahvan lähellä. Tuossa reikä on väärässä päässä, vaikka se muuten on samanlainen. Sitä paitsi legendan mukaan kuusikätinen mies vei miekan sen omistajalta aikoja sitten, enkä näe tuolla patsaalla kuin kaksi kättä.”
”Tiedät paljon miekoista prinsessaksi”, Balthier huomautti.
”Tiedän paljon legendoista, koska ne ovat osa koulutustani”, Ashe vastasi. ”Usvien seassa on kaupunki. Hän meni sinne.”

Prinsessa osoitti usvaisen suon toiselle puolelle. Fran käänsi katseensa samaan suuntaan. Usvien liikkuessa hänkin erotti omituiset rakennelmat suon rannalla. Siellä oli pyhä maa tai pyhän maan ainoa kaupunki. Kuka siellä mahtoi asua? Sinne pääseminen näytti joka tapauksessa mahdottomalta, sillä suolle ei kannattanut astua. Veneitäkään ei ollut näkösällä.

Yhtäkkiä ilmaa leikkasi Vaanin karjahdus. Fran käännähti kannoillaan ja näki kauhukseen päättömän patsaan lähtevän liikkeelle.

”Mitä sinä teit?!” Penelo kiljui pojalle.
”Minä vain tökkäsin sitä!” Vaan huusi takaisin.
”Olen sanonut sinulle sata kertaa, ettei kaikkeen pidä koskea!”

Valtava miekka viuhahti uhkaavasti Vaanin pään yläpuolelta. Fran nielaisi ja veti jousipyssynsä esille. Hän jännitti jousen ja ampui nuolen kohti patsasta. Se kilahti kiveä vasten ja kimposi pois.

”Älkää ampuko sitä!” Balthier huudahti. ”Saamme vielä luodit ja nuolet omaan nahkaamme.”

Patsas ahdisteli Vaania ja Peneloa kohti sillan reunaa. Vaan veti oman miekkansa tupestaan ja yritti iskeä hirviötä sillä. Kuului raastava ääni, mutta patsas ei pysähtynyt. Se ei välittänyt väistää miekaniskuja, sillä ne eivät purreet siihen.

Myös Ashe ja Basch hyökkäsivät patsaan kimppuun. Balthier tuijotti avuttomana asettaan. Vaikka mies oli hylännyt kantositeen Kuolmetsikön taipaleen aikana, tämä ei silti ollut täysin kunnossa. Fran epäili, että haava saattaisi aueta uudestaan, jos piraatti hyökkäisi patsaan kimppuun paljain käsin. Balthier ei vain ollut tottunut seisomaan sivussa muiden taistellessa.

Fran tunnusteli Usvaa ympärillään. Magia oli vahvaa tässä paikassa, kenties siitä olisi apua. Hän keskitti ajatuksensa suureen patsaaseen ja yritti sulkea uhkaavan vaaran mielestään. Usva hänen ympärillään reagoi välittömästi, se kuumeni hieman, muttei polttanut sietämättömästi.

Viera kokosi voimansa ja iski sitten patsasta valtavalla salamalla. Se hätkähti, mutta ei vieläkään pysähtynyt. Miekoista ei näyttänyt olevan sen enempää apua.

”Kuninkaiden miekka!” Balthier huudahti yllättäen. ”Basch, anna Kuninkaiden miekka Ashelle!”

Basch pudotti oman miekkansa ja irrotti valtavan teräaseen, jota oli kantanut jo pitkään selässään. Ashekin luopui omasta miekastaan tarttuakseen tuohon suureen aseeseen. Nainen horjahti saadessaan sen käsiinsä, sen painon täytyi olla tälle liikaa. Hampaat irvessä tämä yritti kiskoa miekkaa ylemmäs, jotta saisi lyötyä patsasta sillä.

Ilman Baschin apua Ashe ei olisi luultavasti jaksanut nostaa miekkaa. Yhdessä he saivat kohotettua sen ja iskettyä sillä päätöntä patsasta selkään. Kuului kumea kalahdus ja patsas jähmettyi niille sijoilleen oma miekkansa koholla.

Vaan ja Penelo kiersivät patsaan selkäpuolelle. Jostain kantautui humahdus. Fran käänsi katseensa nuorista äänen suuntaan. Sillan päätyyn oli ilmestynyt samanlainen pieni pylväs, jollaisia oli ollut kuningas Raithwallin haudalla. Pylväs, jota koskettamalla pystyi siirtymään paikasta toiseen. Heille oli tarjottu tie Giruveganin pyhään kaupunkiin, joka odotti suon toisella puolella. Heidät oli katsottu arvollisiksi.

”Sinä et sitten enää koske mihinkään, ikinä, tajuatko!” Penelo kivahti Vaanille.

Ei kommentteja

Kiitos palautteestasi!