Ficcikirjasto

Giruvegan ei ollut sitä, mitä Fran oli odottanut. Hän ei osannut sanoa, minkälaiseksi oli paikan kuvitellut, mutta musta synkkyys ei ollut ollut ensimmäisenä hänen mielessään. Joukko seisoi pienellä tasanteella loputtoman mustuuden levitessä sen reunan toisella puolella. Tasanteen vasemmalta puolelta lähtivät portaat alaspäin. Kaksi reunaa johti loputtomaan pudotukseen ja yksi rajautui korkeaan seinään. Pieni pylväs oli ainoa tie ulos.

Vaikka ympäristö oli mustaa, siellä näki eteensä. Fran erotti jokaisen seuralaisensa varsin hyvin, eikä muillakaan näyttänyt olevan näköongelmia. Se oli omituista, viera ei osannut selittää sitä. Hänen täytyi muistuttaa itseään siitä, etteivät he nyt olleet missään tavallisessa paikassa. Täällä eivät päteneet todellisen maailman lait.

”Mennään”, Ashe komensi ja asettui johtoon. Nainen harppoi alas portaita muiden tullessa perässä. Fran ei tiennyt, näkikö tämä taas Raslerin edellään vai seurasiko tämä vain vaistoaan.

Portaat päättyivät tasanteelle, jonka seinustalla oli kummallinen rakennelma. Fran ei tiennyt, mikä se oli, mutta se näytti jonkinlaiselta koneelta. Siinä oli vain yksi vipu.

Ashe asettautui koneen eteen ja tuijotti vipua hetken ajan. Nainen laski kätensä sille epävarma, tärinän saattoi erottaa kauempaakin. Kukaan ei tiennyt, mitä tapahtuisi, jos vivusta vetäisi, mutta toisaalta vaihtoehtoja ei ollut. Heidän oli kokeiltava kaikki keinot, jos he aikoivat edetä tässä paikassa.

Miten he oikein olivat päätyneet tähän ratkaisuun? Vain siksi, että Ashe oli nähnyt kuolleen aviomiehensä? Fran ei voinut uskoa, että he olivat aikomustensa vastaisesti marssineet sisälle Giruveganiin. Teko oli ollut hulluutta, typeryyttä. Tuntui kuitenkin hölmöltä perääntyä tässä vaiheessa. Ehkä olisi vain parempi jatkaa eteenpäin. Ei Cidin odottaminenkaan ollut ollut erityisen miellyttävää.

Ashe väänsi vivusta. Jostain kauempaa kuului loksahdus, mutta mitään ei näyttänyt tapahtuvan tasanteella.

”Jatketaan alemmas”, prinsessa ehdotti ja siirtyi seuraaviin portaisiin. Ne johtivat taas uudelle tasanteelle, mutta siellä ei ollut konetta. Seinä oli tyhjä. Sen sijaan portaita lähti nyt kahteen suuntaan.

Kumpikin portaikko näytti vievän uudelle tasanteelle. Kaikki kuusi katselivat toisiaan kysyvinä, mutta kellään ei ollut vastausta, mihin suuntaan olisi pitänyt lähteä. Lopulta suunnaksi valittiin oikea.

Muutamaa kerrosta alempaa löytyikin uusi kone ja vipu, mutta reitti päättyi umpikujaan. Ashe väänsi vivusta, jolloin salaperäinen loksahdus kaikui paikan halki, mutta edelleenkään mitään näkyvää ei tapahtunut.

Frania kylmäsi, kun joukko lähti vaeltamaan takaisin ylöspäin. Hän pelkäsi, että he eksyisivät ja jäisivät kulkemaan tähän synkkään portaikkoon ikuisesti. Vieraa kiusasi nyt suunnattomasti ajatus siitä, etteivät he ehkä pääsisi pois Giruveganista.

Toisaalta Cid oli aiemmin vieraillut paikassa ja poistunut sieltä elävänä. Mies ei ollut enää ollut ennallaan, mutta ei tämä kuollutkaan ollut. Se oli sentään positiivista, vaikka viera ei missään nimessä halunnut seota.

Kun joukko lähti toiseen suuntaan tasanteelta, jolta he olivat poikenneet oikealle, he löysivät kolmannen vivun. Jälleen Ashe veti siitä ja jälleen kuului loksahdus. Jostain häivähti vihreää valoa.

Tasanteelta pääsi alemmas, joten joukko jatkoi matkaansa. He olivat taatusti vaeltamassa maan keskipisteeseen. Jokainen portaikko vei heitä aina vain alemmas, aina vain lähemmäs pohjatonta mustuutta.

”Taas umpikuja!” Ashe ärähti, kun joukko saapui alimmalle tasanteelle.
”Sitten täältä ei ole tietä pois”, Basch totesi. ”Ehkä meidän olisi viisainta palata ylös ja odottaa Cidiä…”
”Ei, minä näin hänet täällä. Hän tuli tänne, joten mekin löydämme tien”, Ashe kivahti. Tämä käyttäytyi kuin malttamaton lapsi.

Fran tunnusteli ilmaa sormillaan. Hän aisti jotain hyvin tuttua, jotain, mikä muistutti häntä hänen nuoruudestaan. Hän seurasi aistimusta ja vaelsi tasanteen reunalle. Alas katsominen sai vatsan kiertymään möykyksi. Mitään ei näkynyt, vain tyhjyyttä. Kenties hän putoaisi ikuisesti, jos nyt horjahtaisi.

”Fran… tuo ei ole viisasta”, Balthier huomautti vieran takaa.
”Luota minuun”, viera vastasi ja laski toisen jalkansa tyhjyyden päälle.

Muut vetivät rahisten henkeä, kun vihreä polku ilmestyi tyhjyyden halki. Se kiemurteli jonnekin hyvin kauas.

”Miten sinä tiesit?” Penelo kummasteli.
”Se on kovin samanlainen kuin kotona. Ihmettelenpä, mistä vierat ovat oppineet salaisten polkujen taikomisen taidon…” Fran vastasi. Hän oli itsekin kummissaan, sillä hän oli aina kuvitellut kaiken taidon tulleen vieroille Metsältä. Tämä paikka ei kuitenkaan ollut Metsän koti, sillä Metsä eli siellä, missä kuolevaisetkin elivät. Oliko jokin muu taho opettanut taidon ensin Metsälle? Eikö Metsä ollutkaan korkein kaikista?

Viera puisteli päätään ja astui polulle kokonaan. Hänen oli keskityttävä, unohdettava turhat pohdinnat. Niihin olisi aikaa myöhemmin.

Polku kesti vieran painon. Se ei hajonnut, ei upottanut. Se oli turvallinen kulkea. Hyvin epäröiden muut seurasivat Frania polulle. Kun hekin totesivat, ettei vaaraa ollut, Ashe otti paikkansa johdossa.

Polku jatkui loputtomiin mustuuden halki. Fran ei tiennyt, kuinka kauan he ehtivät kulkea, ennen kuin jostain alkoi kajastaa kellertävää valoa. Hän vilkaisi alaspäin polulta ja näki kauempana suuren kristallin. Vai oliko se kristalli? Jokin kirkas ja kiiltävä kivi se joka tapauksessa oli… ja se oli suurempi kuin Rabanastren kuninkaallinen linna.

”Minä en pysty karistamaan mielestäni tunnetta, että me olemme jossain, missä meidän ei ole tarkoitus olla”, Penelo kommentoi ja kurkisteli alas.
”Jep, ja se on jännittävää”, Vaan lisäsi. Poika näytti taas puhkuvan seikkailunhalua ja intoa.
”Jännittävää?” Penelo toisti.

Fran käänsi katseensa valtavasta kivestä kaksikkoon, jonka taakse Basch oli pysähtynyt. Mies viittoi heitä jatkamaan matkaa, sillä Ashe ja Balthier olivat ehtineet kauas edelle.

”Sinua ei pelota tuntematon?” ritari tiedusteli Vaanilta, kun nelikko oli jälleen lähtenyt liikkeelle. ”Kuka voi sanoa, mikä meitä odottaa? Me saatamme jopa kohdata nethisiitin luojat.”

Ritari oli oikeassa. Giruvegan oli pyhä maa, joten se saattoi hyvinkin olla jumalten koti. Frania kylmäsi entistä enemmän. Millaisia jumalat olivat? Metsä oli hyvä ja hellä, mutta rankaisi julmasti tottelemattomuudesta. Ehkä muut olivat samanlaisia… ja silloin heitä saatettaisiin rangaista tunkeutumisesta paikkaan, joka ei kuulunut kuolevaisille.

”Jep, jep. En tiedä, mitä löydämme, ja pidän siitä asetelmasta”, Vaan tokaisi.
”Kuulostat joka päivä enemmän ilmapiraatilta”, Basch kommentoi.

Vaanin kasvoille levisi virnistys. Tämä ei ollut siis hylännyt unelmaansa, tämä halusi edelleen päästä ilmapiraatiksi. Franilla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö poika vielä onnistuisi. Tällä oli yhä paljon opittavaa, mutta tästä tulisi vielä taitava ja jalo ilmapiraatti, sellainen, jolla oli sydän paikallaan. Niitä piraatteja oli aivan liian vähän, joten olisi vain hyvä, että saataisiin yksi lisää.

Ja Penelo. Tytöstä tulisi hyvä partneri Vaanille. Jokainen ilmapiraatti tarvitsi partnerin, sillä ilmalaivaa oli hankala lentää yksin. Fran tiesi katsoessaan Peneloa, että tyttö seuraisi Vaania maailman ääriin ja takaisin – itse asiassa tämä oli jo tehnyt niin. Penelolla ei ollut varsinaista syytä olla tällä matkalla, mutta tämä oli tullut silti. Tämä oli laittanut oman henkensä alttiiksi seuratakseen Vaania.

”Uusi sokkeloportaikko! Tämä paikka ei totisesti sovi taivaisiin tottuneelle piraatille”, Balthierin ääni kantautui kauempaa.

Prinsessa ja piraatti olivat pysähtyneet odottamaan toisia paikalle, jossa polku päättyi. Uusi portaikkojen muodostama järjestelmä oli heidän edessään. Tällä kertaa näytti kuitenkin siltä, että oli pyrittävä ylöspäin.

”Tästä tulee hauskaa!” Vaan kommentoi. ”Etsitään vivut ja seuraava polku. Gillistä vetoa, että se vie tuon luokse.” Poika viittasi heidän sivullaan näkyvään järkyttävän suureen kivimöhkäleeseen.
”Pistäisin likoon sata gilliä, ellen olisi kanssasi samaa mieltä”, Balthier kommentoi. ”Cid tuli tänne kivien perässä, joten kiviä kohti meidän on mentävä, jos haluamme seurata hänen jalanjäljissään. En voi sanoa, että pitäisin ajatuksesta. Kivistä ei ole koskaan seurannut mitään hyvää.”
”Mutta sinun on otettava huomioon, että käyttäjien aikeet eivät ole olleet hyvät”, Ashe pisti väliin.
”Ah, unohdin Teidän korkeutenne jalot tavoitteet. Ne varmasti auttavat Teitä hillitsemään tuhoa”, Balthier puuskahti.
”En sanonut, että aion käyttää kiviä”, Ashe kivahti takaisin.
”Voi kai vain toivoa, että olet isäukkoa viisaampi. Noita kiviä ei voi hallita, ne alkavat hallita ihmistä.”

Ashe tuhahti ja suuntasi uuteen portaikkoon. Fran vilkaisi Balthieria, joka kohautti olkapäitään. Oliko prinsessa jo menetetty kiville? Vieraa huolestutti ihmisten kasvava tarve turvautua nethisiitteihin… tai ei kai olisi pitänyt yleistää, mutta näytti siltä, että kiviin koskevat alkoivat himoita niitä. Koska kivet olivat vieroille suuri riski, ei missään nimessä ollut hyvä, että ihmiset käyttivät niitä.

Sitä paitsi olisi luullut ihmisten jo oppivan. Landis ja Nabudis oli menetetty, Leviathan oli räjähtänyt taivaalle. Jos kuningas Raithwall olikin hallinnut kivien avulla, tämä oli ollut riittävän viisas ollakseen käyttämättä niitä. Ehkä tämä oli tajunnut, että niiden avulla pystyi ainoastaan tuhoamaan, ei rakentamaan.

Valitettavasti kaikki ihmiset eivät olleet yhtä viisaita.

Vaan olisi voittanut gillinsä, jos joku olisi suostunut lyömään pojan kanssa vetoa. Portaissa harhailuun kului aikaa, mutta oikea reitti ja salattu polku löytyivät lopulta. Polku vei suoraan kohti valtavaa kiveä keskellä tyhjyyttä.

Fran nielaisi. Kivi ei tuntunut uhkaavalta, mutta varma ei voinut olla. Silti hän kulki sitä kohti yhtä matkaa muiden kanssa.

Polku päättyi kiven kylkeen aukon kohdalle. Koko kivi hohteli himmeää keltaista valoa, joten aukko ei näyttänyt pimeältä.

”Luulen, että meidän on mentävä tuonne”, Vaan totesi. Nyt jopa poika kuulosti epävarmalta.
”Minä en todellakaan pidä tästä”, Balthier jupisi.

Huolimatta vastahankaisuudesta ja epävarmuudesta matkalaiset jatkoivat vaellustaan kiven sisälle. Hyvin pian he tajusivat, että siellä oli mahdotonta pitää kirjaa suunnasta. Kaikki polut olivat samanlaisia, ja ne muodostivat labyrintin. He olivat eksyksissä, täydellisesti. Kaiken lisäksi käytävillä purjehti Usvaa. Se oli nyt läpinäkyvämpää kuin aiemmin, mutta sitä oli silti reilusti enemmän.

”En ole koskaan nähnyt näin paljon Usvaa”, Penelo sanoikin tovin kuluttua. ”Oletko sinä kunnossa?”
”Olen, kiitos kysymästä.” Fran hymyili tytölle. Tämä jaksoi aina kantaa huolta muista. Toivottavasti tämä huolehti yhtä paljon itsestäänkin. Monesti ne, jotka kantoivat muidenkin taakkoja, unohtivat itsensä.
”Onko tämä nethisiittiä?” tyttö jatkoi ja sipaisi seinää.
”Tietäisinpä…” Fran mutisi.

Nethisiitit olivat tehneet alusta lähtien hänen olonsa epämukavaksi, mutta vain silloin, kun ne olivat aktiivisia. Levossa oleva kivi oli harmiton, joskin sen pystyi aistimaan, jos oli tarkkana. Nämä kiviseinät eivät herättäneet Franissa aistimuksia, hän ei huomannut mitään, vaikka yritti tunnustella niitä.

”Näin paljon nethisiittiä yhden ihmisen käsissä…” Ashe pohdiskeli ja siveli myös seiniä kävellessään. Prinsessaa ei näyttänyt huolettavan se, että he olivat eksyksissä. Ehkä tämän askelia johdatettiin samalla tavalla kuin Raithwallin haudassa.
”… voisit tuhota koko Ivalicen, jos sattuisit haluamaan”, Fran jatkoi naisen ajatusta.

Prinsessa vilkaisi vieran suuntaan, mutta ei vastannut. Tämä kiihdytti askeliaan ja kiirehti kulkemaan Balthierin rinnalla. Fran huokaisi hiljaa. Hänen yrityksensä puhua toiselle naiselle järkeä olivat turhia… mutta toisaalta hän ei ollut varma, että oli edes yrittänyt tarpeeksi. Hän ei puhunut Ashelle mielellään, sen hän oli huomannut.

”Minusta olisi parempi, jos nethisiittejä ei olisi”, Penelo huomautti hiljaisella äänellä. ”Ne pelottavat minua. Se, mitä kivi teki sinulle… tai sen vapauttama Usva. Ja mitä siskollesi tapahtui. Minusta on väärin, että sellaista sallitaan. Kivet pitäisi kieltää.”
”Harvoin kielletään sitä, mistä on hyötyä valtaapitäville”, viera vastasi. Hän ei ollut varma, tarkoittiko ihmishallitsijoita, jumalia vai molempia.
”Niin ja toisaalta Larsan antama nethisiitti pelasti meidän, kun Ghis hyökkäsi”, tyttö jatkoi.
”Totta. Jos se ei olisi imenyt magiaa itseensä, olisimme saattaneet kaikki kuolla”, Fran myönsi. ”Kaikilla asioilla maailmassa on kaksi puolta. Niiden punnitseminen vain on tärkeää, sillä joskus toisella puolella on suurempi merkitys kuin toisella.”
”Tarkoitat, että niin nethisiitit kuin magiakin ovat kaksiteräinen miekka. Niillä voi sekä pelastaa että tuhota”, Penelo täydensi.
”Olet oppinut paljon. Sinusta tulee vielä taitava maagi”, viera kehaisi tyttöä.
”Olen päättänyt erikoistua valkoiseen magiaan. Tiedän, että myös mustasta magiasta olisi hyötyä tai vihreästä, mutta minusta on parempi olla taitava yhdessä kuin osata vähän kaikkea”, Penelo kertoi. ”En tarkoita pahalla. Ihmisillä on vain niin vähän aikaa oppia. Vieroilla se on tietenkin toinen juttu.”
”Niin, niinhän se on.”

Fran jäi tuijottamaan eteensä näkemättä kunnolla, minne oli kulkemassa. Hän vain seurasi muiden mukana. Penelo oli muistuttanut kipeästä asiasta. Myös tytön elinkaari oli rajallinen, tämäkin katoaisi Franin elämästä muutaman kymmenen vuoden päästä.

Ja Penelo oli Franin ensimmäinen ystävä todella pitkään aikaan. Hän oli menettänyt jokaisen lähtiessään kotikylästään, osan jo aiemmin tehtyään typeriä valintoja. Hän ei halunnut menettää tyttöä, mutta niin kävisi kuitenkin joskus.

Sinä menetät heidät kaikki, jos et itse lähde ensin, Mateus kuiskasi vieran mielessä.

Ole hiljaa, en halua kuunnella sinua nyt, nainen sähähti ajatuksissaan. Hän oli keskustellut esperin kanssa viime aikoina aivan liikaa. Hän ei halunnut kuulla sen mielipiteitä hetkeen.

Kiven halki vaeltaminen päättyi valtavien ovien eteen. Ne aukesivat pelkästä Ashen kosketuksesta, aivan kuin naista olisi odotettu paikalle. Tämä kuitenkin pysähtyi ovensuuhun niin, ettei kukaan muu päässyt kulkemaan huoneeseen.

”Ashelia B’Nargin Dalmasca, alenevassa polvessa suoraa sukua kuningas Raithwallille”, Ashe lausui. Naisen sävy oli ilmoitusluontoinen, mutta Fran ei nähnyt, kenelle tämä oikein puhui. Joskin arvaaminen oli helppoa. Sama oli tapahtunut jo kahdesti. Viera yritti tuntea myötätuntoa prinsessaa kohtaan, mutta ehkäpä tälle oli aivan oikein saada oma päänsisäinen riesa.

”Olen tullut etsimään nethisiittejä ja tohtori Cidiä”, Ashe jatkoi keskustelua tyhjän kanssa. ”Koska minut on jo katsottu arvolliseksi. Olen perinyt yhden kivistä esi-isältäni, minulla on oikeus myös muihin”, nainen ilmoitti. Keskustelun suuntaa ei ollut vaikea arvata. Fran nojasi selkänsä kivistä seinää vasten. He eivät liikkuisi eteenpäin vielä hetkeen, sillä esperit tuntuivat pitävän pitkistä ja perusteellisista keskusteluista, ennen kuin päättivät hyväksyivätkö uuden käskyttäjän itselleen.

”Vaikka hallitsisit alamaailmaa, minulla on valtaa ihmisten maailmassa”, Ashe selosti. ”Et voi hallita kunnolla, jos olet loukussa täällä.”

Ashe siis todellakin haastoi pedon taistoon. Fran muisti hyvin oman mittelönsä, hän oli keskustellut Mateuksen kanssa tämän ulkokuoresta ja ihmisten jumaluuksista. Nyt kyse täytyi kuitenkin olla vielä voimakkaammasta esperistä, jos kerran peto hallitsi alamaailmaa. Tosin olisi luullut, että sellainen kunnia suotiin ainoastaan jumalille. Kenties esper liioitteli, se ei olisi hämmästyttänyt Frania.

”Sinä? Ehkäpä ansaitset kohtalosi. Ei varmasti ollut Jumalille mieleen, että opetit lajillemme tuhon ja pahuuden keinot. En todellakaan ihmettele, että He tuomitsivat sinut tänne”, Ashe haasteli. ”Tuskinpa sinulla on enää mitään voimiakaan, joista kukaan hyötyisi.”

”Tieto ei merkitse mitään, jos sen pitää itsellään. Et sinä siitä hyödy, niin kauan, kun et jaa sitä kenenkään kanssa”, prinsessa totesi. ”Ketä sinä kiristäisit? Olet sidottu tähän paikkaan, joten ei kukaan edes tule kysymään, satutko tietämään jotain hyödyllistä.”

”Prinsessamme taisi törmätä omaansa”, Balthier totesi, kun Ashe jatkoi keskustelua tyhjän kanssa.
”Luultavasti”, Fran vastasi.
”Miten sinä pärjäät omasi kanssa?” ilmapiraatti tiedusteli.
”Sanotaan, että pärjään. Mieluummin olisin kuitenkin suonut kunnian jollekulle toiselle. Mateuksen voima ei ole minua varten, mutta saan elää sen kanssa toistaiseksi.”
”Luuletko, että siitä voi päästä eroon?”
”Pääsihän kuningas Raithwallkin Beliaksesta”, nainen muistutti.
”Loistavaa, kunnollinen ’kunnes kuolema teidät erottaa’ -liitto. Ja minä kun en koskaan halunnut naimisiin!” ilmapiraatti puuskahti. ”Ei sillä, Belias on onneksi ihan siedettävä, kun pysyttelee hiljaa.”
”Ja onhan se osoittautunut hyödylliseksi”, Fran jatkoi. Hän keskusteli paljon mieluummin Balthierin esperistä kuin omastaan.
”Kuka olisi arvannut, että se pirulainen osaa avata pyhän maan portit. Onneksi satuimme eksymään sen tielle aiemmin, emme olisi muuten päässeet tänne”, Balthier nauroi.
”Jos emme olisi eksyneet Raithwallin hautaan, emme olisi luultavasti koskaan pyrkineet tännekään”, vieran oli pakko huomauttaa.
”Hei, miten Cid pääsi tänne, jos kerran vain Belias voi avata ovet?” Vaan pisti väliin.

Kysymys oli varsin hyvä. Tiettävästi jokaista esperiä oli olemassa vain yksi kappale. Cidin olisi pitänyt hallita Beliasta, jotta tämä olisi kuusi vuotta sitten pystynyt astelemaan Giruveganin porteista. Silti mies väitti käyneensä täällä ja oli tuonut opin nethisiittien valmistamisesta mukanaan.

Miten se oli mahdollista? Palapelistä näytti puuttuvan yksi pala, kuvio ei ollut täydellinen. Oliko mahdollista, ettei Cid ollut koskaan käynytkään täällä? Ehkä heidän usuttamisensa tänne oli ollut ansa tai juoni saada portti auki. Toisaalta Cid ei tiennyt, että Balthier kantoi mukanaan Beliasta. Vai tiesikö? Kaikki oli liian monimutkaista ymmärrettäväksi.

”Sillä höyrypäällä on konstinsa”, Balthier sanoi hetken päästä. Miehen äänestä kuuli, ettei tämä tiennyt oikeaa vastausta, kunhan sanoi jotain.

”Lady Ashe!” Basch huudahti keskeyttäen muiden pohdinnan. Ritari ryntäsi joukon ohitse ja kaappasi Ashen syliinsä juuri ennen kuin nainen rojahti maahan. Fran suoristautui ja käveli muiden mukana naisen luokse. Tämän kasvoilla oli väsynyt hymy.

”Shemhazai, kuiskaaja on minun”, Ashe henkäisi. ”Se tietää kaikki salaisuudet ja voi kuiskata ne halutessaan kenelle tahansa.”
”Se myös karkotettiin, kun se oli ensin pettänyt isäntänsä kertomalla heidän heikkoutensa Ultimalle ja sen jälkeen opettanut tuhon ja pahuuden taidot ihmisille”, Balthier huomautti.
”Mistä sinä sen tiedät?” Fran kääntyi katsomaan miestä.
”Belias kertoi. Sen mukaan naiseen, jolla on hevosen takapuoli, ei ole luottamista”, ilmapiraatti valaisi muita.
”Minusta tämä tarina espereistä ei ole kovin lupaava”, Fran totesi. ”Belias vartioi Giruveganin porttia, joten se varmaankin on hyvä luonteeltaan. Sen sijaan Mateus oli yksi ensimmäisistä, joka nousi jumalia vastaan ja tämä Shemhazai ilmeisesti petti heidät. Mitä seuraavaksi? Jumalten surmaaja?”
”Sinä et näe sitä hyötyä, jonka esperien voima voi tarjota meille”, Ashe kuiskasi.
”Ei kaikki ole kiinni voimasta. Ja joskus rakkaus on voimista suurin”, viera vastasi. ”Mitä tuhonvoimilla voi voittaa paitsi lisää tuhoa?”
”Vayne aikoo tuhota meidät, joten meidän on oltava yhtä voimakkaita. Muuten meistä ei ole vastusta”, prinsessa väitti.

Fran ei vastannut. Hän tiesi, että tavallaan Ashe oli oikeassa. Vayne oli epäilemättä valmis käyttämään mitä tahansa keinoja voittaakseen sodan. Silti tuntui väärältä käyttää tuhoavia voimia Archadian armeijaa vastaan. Eniten taistelusta kärsisivät luultavasti viattomat, joten tuhot olisi syytä pitää mahdollisimman vähäisinä.

Mutta Ashe ajatteli vain omaa voittoaan. Olisiko Fran ajatellut samoin, jos joku olisi julistanut sodan vieroja vastaan?

~o~

Ashella oli oma esper. Nainen oli pakahtua intoonsa, kun tieto hiljalleen upposi hänen tajuntaansa. Hän tunsi itsensä voimakkaammaksi kuin koskaan, vaikka keskustelu esperin kanssa oli vienyt hänet hetkellisesti heikkoon kuntoon. Voimat kuitenkin palautuivat hiljalleen, ja nyt hän jaksoi jo kävellä eteenpäin yhdessä muiden kanssa.

Beliaksen Ashe oli vielä luovuttanut Balthierille mieluusti maksuna palveluksista eli kyydistä ja saattueesta haudalle, mutta Mateuksen Fran oli saanut väärin keinoin. Hyvä on, viera tuskin oli tarkoituksella marssinut ensimmäisenä esperin luokse, mutta silti Ashen olisi kuulunut olla seuraava esperin saaja. Hän oli joutunut odottamaan vuoroaan liian pitkään.

Mutta toisaalta hänen esperinsä täytyi olla voimakkaampi kuin Belias tai Mateus, olihan se sijoitettu aivan erityiseen paikkaan. Ehkä hyvää kannatti joskus odottaa.

On myös muistettava, ettei mitään saa ilmaiseksi, prinsessa hyvä, pehmeä naisääni kuiskasi Ashelle. Nainen hätkähti eikä tiennyt, miten hän olisi parasta reagoida. Hän oli varmaankin ainoa, joka kuuli Shemhazain puheen, sillä hän muisti sekä Franin että Balthierin keskustelleen tyhjän kanssa, kun nämä olivat saaneet omansa.

Mikä on hintasi, Shemhazai? prinsessa ajatteli.

Se määräytyy aikanaan. Katson, mitä sinä pystyt minulle maksamaan, mitä tarjoamaan. Luulen, että saamme tehtyä hyvät kaupat, jos sinussa virtaa pisaraakaan esi-isiesi verta, esper vastasi.

Ashe tyytyi nyökkäämään. Shemhazai oli kauppias, sillä oli tietoja, joita se kauppasi korkeaan hintaan. Se sopi prinsessalle erittäin hyvin, koska jos esperiä motivoi jokin, mitä vain hän voisi sille tarjota, se pysyisi varmasti hänelle uskollisena. Toki häntä arveluttivat Balthierin sanat siitä, että esper oli pettänyt jumalat, mutta hän yritti olla ajattelematta asiaa.

Pidä minut tyytyväisenä, niin ei ole pelkoa petoksesta. En pure kättä, joka ruokkii minua, prinsessa, Shemhazai vakuutteli.

Sovitaan niin, Ashe vastasi olennolle. Hänestä oli edelleen omituista keskustella pelkillä ajatuksilla esperin kanssa, mutta vielä hölmömpää olisi puhua ääneen. Hän ei halunnut muiden kuulevan puolikasta keskustelua.

Käytävä, jota joukko oli kulkenut, päättyi umpikujaan, jonka perukoilla oli ainoastaan pieni, tutun näköinen tolppa. Yhteisestä päätöksestä kaikki asettuivat sen ympärille. He olivat tulleet näin pitkälle, ei ollut siis enää järkeä perääntyä.

Kun he olivat koskettaneet tolppaa, ilma Ashen ympärillä humahti. Hän tunsi siirtyvänsä uuteen paikkaan. Hetkeä myöhemmin hän seisoi pyöreällä tasanteella jossain hyvin korkealla. Taivas kaareutui hänen yläpuolellaan, mutta alapuolinen maisema oli peittynyt Usvaan.

”Missä… kaikki ovat?” prinsessa sanoi ääneen. Hän ei nähnyt enää muita, hän oli tasanteella yksin. Pelko puristi vatsaa, kun hän tajusi eksyneensä toisista. He olivat koskettaneet pylvästä yhdessä, mutta joutuneet eri paikkoihin. Harhailivatko kaikki yksin jossain?

”Ällös pelkää, Dalmascan prinsessa. Me Occuriat olemme valinneet sinut ja yksin sinut”, omituinen ääni ilmoitti Ashelle. Hän ei edelleenkään nähnyt ketään. Ääni tuntui tulevan yhtä aikaa joka puolelta ja monesta suusta. Prinsessa kääntyi tasanteella tavoittaakseen puhujan katseellaan.

Ilma pyörteili prinsessan ympärillä. Yhtäkkiä hänen silmiensä eteen, tasanteen reunan ulkopuolelle, ilmestyi leijumaan keltasilmäinen hahmo. Hän tunnisti sen välittömästi, sillä hän oli nähnyt sen jo aiemmin. Venat.

Ashe perääntyi pari askelta, kunnes tajusi, että joka puolella tasanteen ympärillä oli samanlaisia hahmoja. Pakotietä ei ollut. Ne olivat piirittäneet hänet.

”Ashelia B’Nargin Dalmasca”, olennot aloittivat. Niiden suita ei näkynyt, mutta jotenkin ne silti puhuivat prinsessalle. ”Näemme, että himoitset voimaa, ja voimista pyhimmän me luovutamme. Etsi Aurinkokrist, torkkuva tähti. Tornissa kaukaisella rannalla se uneksii. Kaikkien nethisiittien äiti, loppumattoman voiman lähde. Dynastiakuningas leikkasi hiljaiset sirunsa, nuo karkeat helyt Aurinkokristin valosta.”

”Sellainen voima on olemassa?” Ashe hämmästeli. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, mutta silti hän kuunteli tarkasti, mitä olennoilla oli sanottavanaan hänelle. Hän oli siis valittu, erityinen. Nämä olennot – olivatko ne jumalia – olivat päättäneet ottaa juuri hänet luokseen. Tämä oli tärkeää, nyt hänellä oli mahdollisuus voittaa sota.

”Aikoina, jotka ovat kauan sitten menneet, me päätimme pelastaa tämän Ivalicen… ja valitsimme Raithwallin dynastiakuninkaaksi”, Occuriat kertoivat Ashelle. ”Hän otti miekan ja leikkasi Kristiä. Kolme sirua hän irrotti sen kyljestä. Hänen sanansa ja tekonsa virtaavat suonissasi.”

Olennot hiljenivät. Ashe pohdiskeli niiden sanoja. Hänelle oli opetettu tarkka jumaloppi jo lapsena. Koskaan papit eivät olleet puhuneet näistä Occurioista, mutta nyt oli selvää, että ne olivat jonkinlaisia jumalia. Ne olivat pelastaneet Ivalicen, ne olivat nostaneet Raithwallin valtaan. Ne tekivät päätöksiä, jotka koskivat koko maailmaa, ja johdattivat kuolevaisia.

”Siksi se annettiin minulle – Kuninkaiden miekka”, Ashe huokaisi. Nyt häntä harmitti, että Basch kantoi miekkaa. Hän olisi halunnut sen omaan käteensä.

”Vanhojen kuninkaiden kanssa tehty sopimus, on enää muisto vain, kuollut ja kuopattu. Sinun kanssasi luomme nyt uuden, leikkaamme polun historian virran halki”, Occuriat ilmoittivat. Ne puhuivat juhlallisilla äänillä, jotka sointuivat toisiinsa täydellisesti.

Tasanteen yläpuolelle ilmestyi miekka. Se laskeutui hyvin hitaasti Ashen eteen. Prinsessa tuijotti sitä uskaltamatta ojentaa kättään.

”Ota nyt tämä miekka, tämä Liittomiekka”, Occuriat kehottivat Ashea. Nainen ojensi kätensä, muttei vieläkään koskenut edessään leijuvaan teräaseeseen. ”Occurioiden sinetti, merkki sinun arvollisuudestasi. Leikkaa syvään Aurinkokristiä ja irrota sirusi. Ota vastaan dynastiakuninkaan voima, tuhoa Venat!”

”Mutta Venat… Venat on Occuria, samanlainen olento kuin te”, prinsessa kummasteli. Miksi hänen piti tuhota yksi jumalista?

”Venat on kerettiläinen!” raivostunut ääni kaikui halki tasanteen. Voimakas tuuli puhalsi Ashea vastaan. Prinsessa suojasi kasvonsa käsillään ja kyyristyi, mutta onneksi tuuli ei tempaissut häntä mukaansa. Kun puhallus oli ohi, hän suoristautui hitaasti. Näiden olentojen kohdalla oli parempi varoa sanojaan.

”Me voimme antaa nethisiitin, joko yhdelle kantajalle tai emme kenellekään”, olennot selittivät rauhallisemmin. ”Kerettiläinen poistui alueelta luvatta ja antoi tiedon ihmisen käsiin. Epäpyhien tekojensa takia se on julistettu pannaan. Me annamme sinulle nyt kiven ja tehtävän. Pane tuomio käytäntöön: tuhoa heidät kaikki!”
”Tuomio?” Ashe toisti.

Prinsessan kasvojen eteen, miekan viereen ilmestyi hahmo. Ensin hän ei erottanut sitä kunnolla, mutta hetken päästä hän tunnisti Raslerin, joka katsoi häntä hyvin vetoavasti. Tänne mies oli hänet johdattanut, tämän täytyi siis seurata myös Occurioiden tahtoa. Ashe tunsi polttavaa halua koskettaa Rasleria, mutta hän tiesi, ettei se ollut mahdollista. Kunpa he olisivat voineet edes puhua. Toisen näkeminen sattui.

”Tuhoa heidät kaikki?” Ashe toisti taas ja käänsi katseensa Raslerista Occurioihin. ”Keisarikuntako?”
”Ihmiset aina vääristelevät historian kudosta”, Occuriat vastasivat. ”Kiireellä he kulkevat liian lyhyiden elämiensä halki virheisiin perustuvien halujensa ohjaamina. Kohti tuhlausta he kulkevat ja alati tuhlaavat. Kuolemattomat, me Occuriat, valaisemme polun kurittomille ihmisen pojille. Monasti me jaoimme tuomioita heille, jotta Ivalice kestäisi. Ikuisia, me olemme historian tuomitsijoita, pidämme sen kurssissa ja totuudenmukaisena. Valittu on meidän kätemme, meidän nyrkkimme. Hän saa luvan välittää osasta ja murskata loput. Prinsessa, sinut on valittu. Kosta heille, jotka varastivat kuningaskuntasi. Täytä roolisi pelastajana.”

Ashe tärisi. Hän tunsi yhtä aikaa pelkoa ja suunnatonta iloa. Hänelle tarjottiin todellista voimaa, hänestä tulisi uusi Raithwall, kunhan hän vain ojentaisi kätensä. Hän todellakin pystyisi pelastamaan Dalmascan, ja hänen nimensä jäisi ikuisesti historian lehdille.

Rasler laski kätensä Liittomiekan kahvalle ja loi pitkän katseen prinsessaan. Ashe nielaisi ja nyökkäsi. Hänen oli tartuttava miekkaan, jotta hän voisi täyttää kohtalonsa.

”Ota synnyinoikeutesi haltuun!” Occuriat huusivat.

Ashe kohotti kätensä ja kiersi sormensa miekan kahvan ympärille. Hänen kosketuksensa meni Raslerin käden läpi. Hänen sormensa eivät tunteneet miehen sormia, mutta Rasler oli ympäröivää ilmaa kylmempi. Oli lohdullista, että miehen pystyi tuntemaan edes jollain tavalla.

Koko paikka muuttui valkoiseksi. Rasler ja Occuriat katosivat Ashen näköpiiristä, kaikki katosi. Hetken hän näki pelkkää valkoista. Nainen räpytteli silmiään, kunnes tasanne palasi hänen näkyviinsä. Paitsi, ettei se ollut enää tasanne. Se oli vain suuri pyöreä huone, jossa oli pylväs. Viisi muuta matkalaista seisoivat pylvään ympärillä ja tuijottivat häntä.

”Ashe!” Vaan havahtui ensimmäisenä ja ryntäsi painavaa miekkaa pitelevän prinsessan luokse. ”Mikä noita Occurioita oikein vaivaa? Mikä antaa niille oikeuden kertoa, mitä sinun tulee tehdä?” poika raivosi.
”Kostatko sinä, kuten he pyysivät?” Fran kysyi ja käveli kaksikon luokse. Ashe vilkaisi vieraa, yrittikö tämä taas osoittaa olevansa häntä parempi, koston yläpuolella? Mutta hänen oli käyttäydyttävä hillitysti, jotta hän ei todistaisi vieran luuloja vahingossa oikeiksi.
”Mitä?” Ashe tajusi, että hän oli ollut yksin Occurioiden kanssa. Miten ihmeessä muut edes tiesivät, mitä oli puhuttu?

”Emme nähneet heitä, mutta kuulimme Occurioiden puhuvan”, Basch selitti. Ashe kääntyi katsomaan miestä, joka odotteli pylvään luona yhdessä Balthierin ja Penelon kanssa. ”He saattavat olla Jumalia, mutta me päätämme itse omista kohtaloistamme. Teidän korkeutenne, olen tätä vastaan. Keisarikunnan tulee maksaa, mutta tuho on liikaa.”

Ashe kurtisti kulmiaan. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Basch oli tavallaan oikeassa, Archadiassa oli paljon myös viattomia ihmisiä. Silti viattomien kuolemia ei sodassa voinut välttää. Keisarikunnan piti tuntea nahoissaan Dalmascan kosto, pelkkä Vaynen tappaminen ei siihen välttämättä riittäisi.

Toisaalta prinsessa tiesi, millaista oli menettää oma valtakuntansa. Hän oli nähnyt sen tapahtuvan. Ensin häneltä oli ryöstetty aviomies, sitten isä. Samaan aikaan kansalaisia oli kuollut lukematon määrä. Sellaista tuskan määrää oli vaikea kantaa sydämessään. Entä miten hän pystyisi elämään, jos hän tietäisi aiheuttaneensa saman tuskan toisille?

Penelo käveli prinsessan luokse ja taputti tätä käsivarrelle kuin sanoakseen, ettei päätöstä tarvinnut tehdä juuri nyt.

”Hei, sattuuko kukaan tietämään, mitä tohtori Cidille oikein tapahtui? Hänhän sanoi olevansa täällä”, tyttö huomautti ja hymyili Ashelle pienesti. Prinsessa hymyili kiitollisena takaisin. Onneksi Penelo vaihtoi puheenaihetta, hän sai hetken lisäaikaa pohtia tilannettaan.

”Hänen olisi tosiaan jo pitänyt saapua”, Basch huomautti.

”Ja minun olisi tosiaan pitänyt jo tajuta”, Balthier ärähti. Ashe oli huomannut miehen olleen ärtynyt jo pidemmän aikaa. Tämän täytyi olla todella pettynyt isäänsä. Prinsessa ei osannut kuvitella, miltä hänestä olisi tuntunut, jos hänen isänsä olisi pettänyt hänet ja koko maailman. Sen täytyi olla raskasta. ”Hän ei ole tulossa”, Balthier jatkoi ja sai prinsessan hätkähtämään. ”Hän asetti meille syötin ja me tartuimme siihen. Muistatteko, mitä hän sanoi? Hän halusi Ashen hankkivan kiven. Sitä hän on halunnut koko ajan. Siksi hän rehenteli nethisiitillään ja kertoili meille tarinoitaan Giruveganista. Kaikki se, jotta Ashe tulisi Occurioiden luokse.”

”Mutta…” Penelo mutisi. ”Jos me saamme nethisiitin, eikö siitä olisi haittaa Keisarikunnalle?”
”Ehkä hän haluaa nähdä, mitä tapahtuu, kun kaksi nethisiittiä ottaa yhteen?” Balthier ehdotti. ”Se olisi aivan tohtori Cidin tapaista.”

Kaikki olivat hetken hiljaa. Ashe tajusi tulleensa huijatuksi, mutta samalla hän ymmärsi, että juuri huijaus oli tarjonnut hänelle yhden maailman suurimmista voimista. Hän oli saanut esperin ja lisäksi hän voisi pian pitää kädessään toimivaa nethisiittiä.

”Me etsimme Aurinkokristin”, prinsessa ilmoitti.

Fran huokaisi, mikä ärsytti prinsessaa. Viera voisi sanoa suoraan, mitä oikein mietti eikä vain osoittaa mieltään typerällä tavalla. Vaan nyökkäsi ja tarttui Peneloa kädestä. Poika kiskoi tytön mukanaan takaisin pylvään luokse. Basch puisteli päätään, muttei sanonut mitään.

Ashe katsoi muiden vaeltamista takaisin pylvään luokse. Hän kohtasi Balthierin katseen, jota ei ollut vaikea tulkita. Tämä oli yhtä pettynyt hänen päätökseensä kuin muutkin. Mies taisi kuvitella, että hän oli kivien vallassa samalla tavalla kuin tämän isä. Niin ei kuitenkaan ollut. Ashe pystyi ajattelemaan järkevästi. Hän tiesi nethisiitin käytön riskit, mutta hän tiesi myös, ettei voinut voittaa Vaynea ilman sitä.

”’Historia rakennetaan meidän käsillämme’, se on hänen lempilausahduksensa”, ilmapiraatti kertoi. ”Hän ei koskaan jäisi vain katsomaan, kun Occurioiden kivet muokkaavat maailmaa.”

Prinsessa ei vastannut miehelle. Hänestä Balthierin väitteessä ei ollut järkeä, sillä juuri Cid oli kehottanut häntä tulemaan tänne. Tiedemiehen oli täytynyt tietää, että hän saisi miekan ja mahdollisuuden käyttää kiviä. Jos tohtori olisi halunnut hoitaa asiat omin käsin, tämä ei olisi koskaan johdattanut Ashea Occurioiden luokse.

”Hän taisi puhua Venatille koko ajan”, Balthier jatkoi. Mies näytti osoittavan sanansa enemmän itselleen kuin toisille. ”Hän ei ollutkaan hullu, vai mitä?”

Matka takaisin sillalle oli pitkä. Juuri kukaan ei sanonut sen aikana mitään, kaikki olivat vajonneet omiin ajatuksiinsa. Fran oli huolissaan Ashen päätöksestä lähteä jahtaamaan nethisiittien lähdettä. Hän halusi uskoa, että prinsessa tekisi vielä oikean päätöksen, keksisi toisen keinon pelastaa valtakuntansa, mutta valitettavasti hänen uskonsa horjui.

Viera myönsi, ettei ollut missään vaiheessa pitänyt Ashesta. Silti hän oli ollut varma, että tämä pitäisi huolta omasta kansastaan, omasta lajistaan. Jopa Fran halusi suojella omaa lajiaan, vaikka hänen kylänsä oli kääntänyt selkänsä hänelle. Oli kuitenkin aseita, joihin ei tullut tarttua, sillä ne aiheuttivat enemmän tuhoa kuin pelastusta.

Franin oli silti turha yrittää selittää asiaa Ashelle. Prinsessa ei kuuntelisi häntä eikä muitakaan. Tämän oli tehtävä päätös itse.

”Tornissa kaukaisella rannalla uneksii Aurinkokrist”, Basch totesi ja vilkaisi vieraa. ”Merkitsevätkö nämä sanat sinulle mitään?”

Nainen pudisti päätään miehelle. Hän ei tuntenut Kivien legendaa kovinkaan perusteellisesti, tuollainen torni oli hänelle aivan vieras. Luultavasti se ei kuulunut vierojen tarustoon millään tavalla, sillä se oli rakennettu ihmisten maailmaan. Vierat eivät asuneet rannoilla eivätkä juuri vierailleet niillä.

”Eikös Reddas sanonut, että hän aikoo seurata toista johtolankaa tai jotain?” Vaan pisti väliin. ”Ehkä hän on saanut selville jotain, mikä voisi auttaa.”
”Minä en keräisi velkaa sille ilmapiraatille, jos olisin sinä”, Balthier töksäytti.
”Mikä Reddasissa muka on vikana?” Vaan kummasteli. Niin, sen Frankin olisi halunnut tietää. Mies oli pääsääntöisesti kohtelias ja ystävällinen, mutta Balthier kantoi tätä kohtaa kummallista kaunaa. ”Tarkoitan vain, että jos et voi luottaa omiisi, keneen sinä sitten voit luottaa?”
”Sinä olet nyt piraattielämän asiantuntija vai?” Balthier puuskahti.

Vaan heilautti kätensä päänsä taakse ja käveli miehen ohitse. ”Alkaa vaikuttaa siltä, että sinä et ainakaan ole.”

Franin silmät levisivät hämmästyksestä. Alusta saakka Vaan oli ihaillut ja hännystellyt Balthieria, viera ei ollut voinut kuvitellakaan, että tämä sanoisi miehelle jotain epäkohteliasta. Mitä pojalle oli tapahtunut?

”Sinuna en puuttuisi asioihin, joita en ymmärrä, kloppi”, ilmapiraatti ilmoitti.
”Sinuna laskeutuisin sieltä pilven reunalta tavallisten ihmisten joukkoon, jos tietäisin enemmän kuin muut!” Vaan ärähti.

Kaikki pysähtyivät ja jäivät tuijottamaan kaksikkoa. Vaan kääntyi ympäri katsoakseen Balthieria. Fran ei ollut ollenkaan varma, pitikö tilanteen saamasta käänteestä. Hänen oli kyllä tehnyt mieli sanoa ilmapiraatille tasan samat sanat, mutta hetki ei välttämättä ollut oikea.

”En ymmärrä, mitä tarkoitat”, Balthier totesi.
”Et varmastikaan, koska et ymmärrä mitään, mitä et halua ymmärtää”, Vaan jatkoi saarnaamista. ”Tuollainen salailu ei auta ketään. Pahennat vain huonoa tilannetta sillä. Me muut olemme olleet rehellisiä, ehkä sinunkin pitäisi olla. Salaisuudet paljastuvat kuitenkin… Kyllä sinä olet sen huomannut, herra tuomari ja tohtori Cidin poika!”
”Sinulla on tapana tuomita muut herkästi, ellen väärin muista, miten kohtelit rohkeaa ritariamme aiemmin”, Balthier heitti takaisin.
”Ainakin olen rehellinen! Ja niin oli Baschkin. Samaa ei voi sanoa sinusta!” Vaan raivosi.
”Valehtelu ja kertomatta jättäminen ovat kaksi eri asiaa. Et tee mitään lisätiedolla Reddasista, riittää kyllä, jos tiedät, ettei häneen ole välttämättä luottamista”, ilmapiraatti selitti.
”Ja mistä tiedän, että sinuun on luottamista?”

Syntyi hiljaisuus. Fran kuljetti katsettaan pojasta mieheen ja takaisin. Jostain syystä hänestä tuntui, että oli tullut hetki, jolloin oppilas päihittää opettajansa.

”Sinä kuvittelet olevasi jotain enemmän kuin muut ja pidät illuusiota yllä välttelemällä tietojesi jakamista”, Vaan jatkoi edelleen. Fran pelkäsi, mitä tapahtuisi, jos poika sättisi Balthieria liikaa. ”Jakelet neuvoja kuin paraskin opettaja, muttet itse osaa elää ohjeidesi mukaan.”
”Liioittelet, kuten tavallista”, Balthier tuhahti, mutta Fran näki miehestä, että miekan terä oli osunut.
”Niinkö? Entäpä sitten kaikki neuvosi, miten naisia tulee kohdella? Haluaisinpa nähdä, että toteutat niitä itse!” Vaan ärähti.
”Sinulla on paljon oppimista, poika.”
”Ei, sinulla on! Puhut siitä, kuinka naisia pitää ihailla ja kunnioittaa, ja itse kohtelet huonoiten juuri sitä naista, joka eniten ansaitsisi kunnioituksesi. Me kaikki näemme, että Fran kärsii, mutta sinä –”
”Riittää, Vaan”, viera keskeytti. ”Meidän pitäisi varmaankin lähteä takaisin Balfonheimiin, mikäli haluamme keskustella Reddasin kanssa.”
”Mutta…” poika mutisi ja tuijotti naista hämmästyneenä.
”On olemassa asioita, jotka ovat tärkeämpiä kuin me”, Fran sanoi. Häntä heikotti, hän ei halunnut, että Vaan otti puheeksi asian, joka hänen olisi itse pitänyt. Eikä hän halunnut, että kaikki muut olivat kuuntelemassa keskustelua. Vaan tarkoitti hyvää, mutta tällainen tapa puuttua asioihin oli väärä. ”Hoidetaan ne ensin. Ashe haluaa meidän etsivän Aurinkokristin, joten niin me teemme. Kenties löydämme samalla keinon pelastaa Dalmasca. Sitähän sinä haluat?”
”Tietenkin, mutta…”
”Vaan, mennään. Olen sanonut, ettei kaikkeen pidä puuttua. Ei näin, ei täällä ainakaan”, Penelo kuiskasi ja käveli pojan luokse. ”Etsitään se porttikristalli.”