Luku 54
Rakas päiväkirja
”12.7.1670
Tämä on viimeinen kerta, kun kirjoitan enää päiväkirjaa. Jotenkin se on viime aikoina tuntunut liian raskaalta tehtävältä, vaikka toisaalta minua kutkuttaakin ajatus, että tulevaisuudessa tämä päätyy jonkun käsiin ja valottaa merirosvoelämän historiaa naisen näkökulmasta.
Elämä on tasoittunut nyt huomattavasti. Lähdimme tänään vihdoin purjehtimaan kohti Singaporea, minne saatamme jopa asettua joksikin aikaa asumaan. Mistä sitä tietää, vaikka meri ei enää vetäisikään Jackia samalla tavalla puoleensa, ja jäisimme sinne pysyvästi. Jotenkin en usko siihen, vaikka tiedänkin, että merirosvojen kulta-aika on pian ohitse, mikäli historia seuraa samaa kaavaa, jonka olen joskus kirjoista oppinut.
Vaikka kaikki onkin nyt periaatteessa hyvin, oloni ei ole paras mahdollinen. Se, että vasenta olkapäätäni kivistää yhä hyvin usein, on vain pieni vaiva. Opin elämään sen kanssa, olenhan sentään elossa ja sain pitää perheeni. Se on paljon se. Myös Tom ja Jack voivat hyvin, mikä on minulle tärkeämpää kuin mikään muu.
Janea minä kuitenkin ikävöin. En olisi ikinä uskonut sanovani noin, mutta se on totta. Kaipaan häntä suunnattomasti. Niin… Willin poismenon jälkeen Jane ei enää suostunut jäämään Pearlille, mikä oli kauhea menetys meille ja aivan erityisesti Tomille. Jane liittyy Mary Garterin miehistöön. En olisi ikinä uskonut, että Mary suostuisi siihen, mutta niin vain kävi. Saa nähdä, koska Jane alkaa kaivata meitä. Maryn kanssa ei ole helppo tulla toimeen, mutta ei toisaalta Janenkaan. He taitavat ottaa yhteen vielä monesti.
Niin, kuten sanoin, Will tosiaan on poissa. Hän sai surmansa Johnin miekasta, joten periaatteessa Johnin kosto tosiaan onnistui. Hän vei Jackilta jotain tärkeää, vaikkei Will ihan perheenjäsen ollutkaan. Janen maailma taisi myös luhistua samalla. Kaiken lisäksi hän vielä näki Willin kuoleman. Eivätkä Jack ja Jane ole ainoita, jotka kärsivät Willin poismenosta.
Emme lähteneet Tortugasta suoraan Singaporeen, vaan purjehdimme takaisin Port Royaliin Willin ruumiin kanssa. Elizabethin suru tuntui olevan pohjaton, vaikka naisena kyllä huomasin, että hän oli jo löytänyt onnensa toisen miehen sängystä. Kenen? Sitä en tiedä, enkä välitäkään tietää, vaikka varmasti saan senkin selville, jos joskus palaamme tänne. Joka tapauksessa Liz suri Williä aivan aidosti. Hautajaiset olivat upeat, enkä minäkään voinut olla itkemättä. Will oli ystävä minullekin, enkä vieläkään pysty kunnolla käsittämään, että hän on todella poissa.
Oli myös kamalaa selittää Tomille, mitä kuolema oikeastaan tarkoittaa. Selityksistä huolimatta hän kyselee välillä, tuleeko Will-setä joskus takaisin. Janenkin perään hän kyselee ja eräänä yönä hän heräsi huutaen, että Jane on kuollut. Pelkään, että Tomiin tapahtumat ovat jättäneet pysyvän arven. Minun täytyy tehdä parhaani auttaakseni häntä, mutten tiedä, olenko riittävän hyvä äiti siihenkin.
Sydämeni oli pirstaleina, kun jätimme Port Royalinkin taaksemme. Tuntuu kuin Willin hautaamisen myötä, olisimme kaikki haudanneet samalla osan omasta itsestämme. Mikään ei ole enää ennallaan. Jack on ollut hiljainen ja ärtynyt. Se on kai hänen tapansa surra, mutta se ei ole kovin oikein muita kohtaan.
Toivon, että ympäristön vaihdos tekee hyvää meille kaikille. Vaikka lähteminen on vaikeaa, se voi muuttaa paljon. Olemme kaikki nyt rikkonaisia, enkä usko, että kukaan meistä kestäisi katsella nyt Karibian maisemia, niin kauniita kuin ne ovatkin. Singaporeen on pitkä matka, mutta ehkä se on samalla myös eheyttävä retki, jonka päätteeksi olemme taas voimissamme.
Tällä hetkellä onni ei näytä kovin todennäköiseltä, mutta silti uskon sen lymyilevän jossain lähistöllä. Eräänä aamuna heräämme ja huomaamme, että suru Willistä ja Janen lähdöstä on muuttunut pieneksi kivuksi. Se tuskin katoaa koskaan, siitä tulee osa meitä, mutta me selviämme siitä. Varmasti Will olisi halunnut, että toteutamme kaikki suunnitelmamme ja purjehdimme elämässämme eteenpäin. Toivottavasti myös Jane löytää oman tiensä, vaikkei se kuljekaan samaan suuntaan meidän kanssamme.
Ahoi, kohti Singaporea ja uutta elämää! En enää vatvo menneisyyttäni, vaan keskityn siihen, mitä minulla on tässä hetkessä. Rakkaus parantaa haavamme ja turvaa tulevaisuutemme, vaikka kaikki muu olisikin epävarmaa.
Ann”
Tämä on viimeinen kerta, kun kirjoitan enää päiväkirjaa. Jotenkin se on viime aikoina tuntunut liian raskaalta tehtävältä, vaikka toisaalta minua kutkuttaakin ajatus, että tulevaisuudessa tämä päätyy jonkun käsiin ja valottaa merirosvoelämän historiaa naisen näkökulmasta.
Elämä on tasoittunut nyt huomattavasti. Lähdimme tänään vihdoin purjehtimaan kohti Singaporea, minne saatamme jopa asettua joksikin aikaa asumaan. Mistä sitä tietää, vaikka meri ei enää vetäisikään Jackia samalla tavalla puoleensa, ja jäisimme sinne pysyvästi. Jotenkin en usko siihen, vaikka tiedänkin, että merirosvojen kulta-aika on pian ohitse, mikäli historia seuraa samaa kaavaa, jonka olen joskus kirjoista oppinut.
Vaikka kaikki onkin nyt periaatteessa hyvin, oloni ei ole paras mahdollinen. Se, että vasenta olkapäätäni kivistää yhä hyvin usein, on vain pieni vaiva. Opin elämään sen kanssa, olenhan sentään elossa ja sain pitää perheeni. Se on paljon se. Myös Tom ja Jack voivat hyvin, mikä on minulle tärkeämpää kuin mikään muu.
Janea minä kuitenkin ikävöin. En olisi ikinä uskonut sanovani noin, mutta se on totta. Kaipaan häntä suunnattomasti. Niin… Willin poismenon jälkeen Jane ei enää suostunut jäämään Pearlille, mikä oli kauhea menetys meille ja aivan erityisesti Tomille. Jane liittyy Mary Garterin miehistöön. En olisi ikinä uskonut, että Mary suostuisi siihen, mutta niin vain kävi. Saa nähdä, koska Jane alkaa kaivata meitä. Maryn kanssa ei ole helppo tulla toimeen, mutta ei toisaalta Janenkaan. He taitavat ottaa yhteen vielä monesti.
Niin, kuten sanoin, Will tosiaan on poissa. Hän sai surmansa Johnin miekasta, joten periaatteessa Johnin kosto tosiaan onnistui. Hän vei Jackilta jotain tärkeää, vaikkei Will ihan perheenjäsen ollutkaan. Janen maailma taisi myös luhistua samalla. Kaiken lisäksi hän vielä näki Willin kuoleman. Eivätkä Jack ja Jane ole ainoita, jotka kärsivät Willin poismenosta.
Emme lähteneet Tortugasta suoraan Singaporeen, vaan purjehdimme takaisin Port Royaliin Willin ruumiin kanssa. Elizabethin suru tuntui olevan pohjaton, vaikka naisena kyllä huomasin, että hän oli jo löytänyt onnensa toisen miehen sängystä. Kenen? Sitä en tiedä, enkä välitäkään tietää, vaikka varmasti saan senkin selville, jos joskus palaamme tänne. Joka tapauksessa Liz suri Williä aivan aidosti. Hautajaiset olivat upeat, enkä minäkään voinut olla itkemättä. Will oli ystävä minullekin, enkä vieläkään pysty kunnolla käsittämään, että hän on todella poissa.
Oli myös kamalaa selittää Tomille, mitä kuolema oikeastaan tarkoittaa. Selityksistä huolimatta hän kyselee välillä, tuleeko Will-setä joskus takaisin. Janenkin perään hän kyselee ja eräänä yönä hän heräsi huutaen, että Jane on kuollut. Pelkään, että Tomiin tapahtumat ovat jättäneet pysyvän arven. Minun täytyy tehdä parhaani auttaakseni häntä, mutten tiedä, olenko riittävän hyvä äiti siihenkin.
Sydämeni oli pirstaleina, kun jätimme Port Royalinkin taaksemme. Tuntuu kuin Willin hautaamisen myötä, olisimme kaikki haudanneet samalla osan omasta itsestämme. Mikään ei ole enää ennallaan. Jack on ollut hiljainen ja ärtynyt. Se on kai hänen tapansa surra, mutta se ei ole kovin oikein muita kohtaan.
Toivon, että ympäristön vaihdos tekee hyvää meille kaikille. Vaikka lähteminen on vaikeaa, se voi muuttaa paljon. Olemme kaikki nyt rikkonaisia, enkä usko, että kukaan meistä kestäisi katsella nyt Karibian maisemia, niin kauniita kuin ne ovatkin. Singaporeen on pitkä matka, mutta ehkä se on samalla myös eheyttävä retki, jonka päätteeksi olemme taas voimissamme.
Tällä hetkellä onni ei näytä kovin todennäköiseltä, mutta silti uskon sen lymyilevän jossain lähistöllä. Eräänä aamuna heräämme ja huomaamme, että suru Willistä ja Janen lähdöstä on muuttunut pieneksi kivuksi. Se tuskin katoaa koskaan, siitä tulee osa meitä, mutta me selviämme siitä. Varmasti Will olisi halunnut, että toteutamme kaikki suunnitelmamme ja purjehdimme elämässämme eteenpäin. Toivottavasti myös Jane löytää oman tiensä, vaikkei se kuljekaan samaan suuntaan meidän kanssamme.
Ahoi, kohti Singaporea ja uutta elämää! En enää vatvo menneisyyttäni, vaan keskityn siihen, mitä minulla on tässä hetkessä. Rakkaus parantaa haavamme ja turvaa tulevaisuutemme, vaikka kaikki muu olisikin epävarmaa.
Ann”
Punahiuksinen nainen sulki päiväkirjan ja laittoi sulkakynän pois. Hän nousi pöydän äärestä laivan keinuessa hiljaa hänen jalkojensa alla. Päiväkirja päätyi alimmaiseksi erääseen melko pölyyntyneeseen arkkuun, ja sinne se saisi jäädäkin. Ann ei enää koskisi siihen, vaan hän alkaisi elää elämäänsä täysillä keskittyen pieneen perheeseensä.
Nainen kävi vilkaisemassa koijussa tuhisevaa pikkupoikaa, ennen kuin sammutti pöydällä olevan öljylampun ja ryömi peiton alle miehensä viereen.
”Saitko kirjasi valmiiksi, rakas?” Jack kysyi etäisellä äänellä.
”Sain ja nyt on aika alkaa elää”, Ann vastasi käpertyen kapteeninsa kainaloon.
Nainen kävi vilkaisemassa koijussa tuhisevaa pikkupoikaa, ennen kuin sammutti pöydällä olevan öljylampun ja ryömi peiton alle miehensä viereen.
”Saitko kirjasi valmiiksi, rakas?” Jack kysyi etäisellä äänellä.
”Sain ja nyt on aika alkaa elää”, Ann vastasi käpertyen kapteeninsa kainaloon.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!