Ficcikirjasto

Paritus: Ikki x MC
Ikäraja: K-15
Kuvaus: Pitkä ja raskas työpäivä on ohitse. Päähahmo on vaihtamassa arkivaatteet ylleen, kun saa seuraa kahvilan pukuhuoneeseen.
Kirjoittajan huomioita: Skippaan tänäänkin Horny on May -haasteen ja siten shibari-päivän, koska tänään on toinen tärkeämpi päivä ja halusin kirjoittaa sitä varten ihan oman tarinansa.

Takaovi kolahtaa kiinni Waka-sanin perässä. Hän ei yleensä poistu näin aikaisin, mutta tänään hänellä on menoa, vaikka päivä on ollut kiireinen. Pyyhkäisen otsaani ja vaellan yhteistilasta pukuhuoneeseen, jonka yhtä seinustaa reunustaa metallinen kaappirivistö ja valoa siilautuu pienestä ikkunasta vain vähän. Poistan työkengät jaloistani ja nostan ne kaapin pohjalle vaivautumatta sytyttämään valoja. Jalkapohjia kivistää ja hartioilleni on pesiytynyt kireys. Kahvila on vihdoin suljettu ja siivottu. Olen yhä hengissä, vaikka jouduimme hoitamaan kaiken Ikkin kanssa kahdestaan.

Riisun esiliinan ja ripustan sen kaappiini. Työasuni seuraa perässä. Ehdin juuri kiskoa vaaleanvihreän mekon pääni ylitse, kun ovi narahtaa. Vedän henkeä niin, että se pihahtaa huulteni välistä, ja käännyn katsomaan ovelle.

Ikki. Kuka muukaan. Ei täällä ole ketään muita kuin me kaksi. Hän on jo vaihtanut omiin vaatteisiinsa; mustiin hyvin istuviin housuihin ja siniseen slim fit -kauluspaitaan, joita valitsi aamulla hyvän tovin ennen kuin lähdimme töihin. Musta takki roikkuu hänen käsivarrellaan, mutta hän asettaa sen pienen kirjoituspöydän ääressä olevan tuolin selkänojalle.

”En ole vielä täysin valmis”, sanon ja käännyn kaivelemaan mustaa neuletakkiani kaapista. Sipaisen samalla kasvoille pyrähtävän vaaleanruskean hiuskiehkuran korvani taakse.

Askeleet kulkevat selkäni taakse, ja liikkeeni pysähtyy, kun kädet kurottuvat vierelleni ja sormet lomittuvat omieni kanssa. Hengitys pyyhkii tukkaani. Ikki on kiinni selässäni ja kurottautuu eteenpäin, kunnes hänen poskensa hipoo ohimoani samalla tavalla kuin kuukausia sitten, kun hän näytti minulle, miten jäätelöannoksia valmistetaan.

”Waka-san ei tule tänään enää takaisin tänne”, Ikki kuiskaa suoraan korvaani, vaikka kukaan ei voi kuulla meitä. ”Odotin koko päivän, että saan olla lähelläsi.”

Ikki vetää minut kiinni rintaansa ja painaa kaappini oven kiinni, vaikken ole ehtinyt vielä poimia neuletakkiani sieltä. Yhtä sulavasti hän pyöräyttää minut ympäri. Selkäni tapaa kylmää, metallista kaapinovea. Kohotan katseeni enkä voi olla ihastelematta miltei valkoisia hiuksia, jotka kehystävät kapeita kasvoja. Kuin huomaamatta uppoudun silmiin, joiden sineä korostavat lukuisten muiden värien vivahteet. Samanlaisia ei ole kenelläkään toisella. Vatsaani kihelmöi niin, että hengitykseni kiihtyy välittömästi. Räpäytän omia silmiäni ja siirrän katseeni nopeasti Ikkin huuliin, mutta kuumotus on jo noussut poskilleni ja paljastanut minut. Ikkin suu kaartuu hymyyn.

”Katsoisitpa minua useammin noin”, Ikki sanoo. ”Toisaalta ehkä pidän siitä, ettet katso. Ainakin tiedän, ettei kyse ole vain silmistäni.”

Nyökkään. En voi olla tuijottamatta Ikkin huulia. Mieleeni muistuu välittömästi, miltä ne tuntuvat omillani. Varovaisilta, mutta viimeksi… viimeksi hän imaisi alahuuleni omiensa väliin paljon voimakkaammin kuin aikaisemmin. Koko kehoni kihelmöi, kun hän teki niin. Janosin lisää mutten kehdannut pyytää. Tiedän, ettei sellaisia asioita ole sopivaa sanoa. Häpeällisiä asioita. Onko niitä sopivaa edes haluta? Miksi Ikki herättää minussa tällaisia… tuntemuksia ja ajatuksia?

Ikkin toinen käsi painuu kaappeja vasten pääni vieressä. Mieleeni välähtää toinen hetki. Ulkona. Entisen kotitaloni edessä vain pari päivää sen jälkeen, kun olin havahtunut muistini menettämiseen. En tuntenut Ikkiä tuolloin, en tiennyt, millainen suhteemme oli, kun hän edellisen kerran painoi minut tällä tavoin itsensä ja seinän väliin.

Hän lupasi tuolloin, ettei tekisi mitään pelottavaa. Nyt tiedän, että hän tarkoitti sanojaan.

Ikkin kasvot ovat lähellä. Haistan partaveden hieman sitruksisen tuoksun, joka on tullut tutuksi. En kehtaa tunnustaa, että haistelin pullon suuta sinä iltana, kun Ikki oli Kenton luona ja jouduin menemään nukkumaan yksin. Kuumotus kipuaa poskilleni nytkin, kun ajatus livahtaa lupaa kysymättä mieleen.

”Pelkäätkö yhä?” Ikki kysyy, ja hänen hengityksensä sipaisee suutani.

Nielaisin. Painan käteni metallista ovea vasten, etten tartu kiinni Ikkin paidan kaulukseen ja vedä häntä vielä lähemmäs. Oma haluni saa minut nielaisemaan toisen kerran. Ikki tekee soveliaasta käyttäytymisestä lähes mahdotonta. Aivan kuin hän kokeilisi, miten saa minut työnnettyä rajan ylitse ja syöksymään tielle, jolta ei ole paluuta.

Sormi kohoaa ja sivelee leukapieltäni, kun en vastaa. Se kulkee keskelle leukaani ja hiipii alahuulelleni. Vaistomaisesti raotan suutani, ja varoittamatta sormi koskettaa kieltäni. Inahdan ja tartun Ikkiä ranteesta, mutten saakaan kiskaistua sormea pois suustani. Ikki ei estä minua. Oma käteni ei vain tottele käskyjäni. Sen sijaan kieleni tekee, mitä haluaa ja tunnustelee sormen alapintaa. Imaisen. Kasvojani sipaisee henkäisy, johon sekoittuu huokaisu.

Silmäluomeni painuvat kiinni. Sormi kulkee suussani edestakaisin kieltäni vasten. Tämä tunne… Se ei ole epämiellyttävä. Ikkin sormi on suolainen ja sen alapinta hitusen karhea. Imaisen sormea uudestaan. Kolmannen kerran. Neljännen. Jos kukaan tietäisi tästä… Sanoisivat huonoksi naiseksi. Miksi nautin tästä näin paljon?

”Tämä…” En tiedä, mitä Ikki yrittää sanoa, sillä loput sanat hukkuvat huokaukseen, joka on niin syvä, että saa vatsanpohjani värähtämään.

Sormi liukuu ulos suustani, kiirehtii pitkin poskeani hiusteni lomaan ja jättää iholleni kostean vanan. En ehdi miettiä sitä, kun Ikkin huulet ovat jo omillani ja kieli tunkeutuu suuhuni samalla tavalla kuin sormi vain hetkeä aiemmin. Omat sormeni puristavat yhä Ikkin rannetta, mutta toinen käteni takertuu hänen paitaansa vyötärön kohdalta, kun kieli kietoutuu omaani ja tunnustelee suutani. Hyökkäys saa pääni humisemaan. Vaikka tiedän, miten sopimatonta tällainen käytös on, ja vielä työpaikalla, on yhtäkkiä vaikea välittää. Sormeni takertuvat silkkiseen kankaaseen, rutistavat sen kämmeneeni ja vetävät Ikkiä yhä lähemmäs. Puristun hänen ja kaapinoven väliin. Hänen lantionsa painuu alavatsalleni ja… Henkäisen, vaikka Ikkin kieli on yhä suussani.

Kova. Ikki on niin kova vatsaani vasten. Korviini kantautuu moiskahtava ääni, kun hän vetäytyy suustani ja suukottaa huuliani kevyesti.

”Ei tarvitse pelätä”, hän kuiskaa huulilleni. ”Jaksan odottaa. Juuri nyt minun on vain tunnettava sinut siinä, aivan kiinni minussa.”

Ikki vetää kätensä otteestani ja kohotan omani hänen hartialleen. Yhtäkkiä tajuan sipaisevani hiuksia, joiden pituutta isäni suomi, kun käväisin hänen ja hänen uuden vaimonsa luona. Minusta Ikkin hiukset ovat ihanat, sanoipa isä niiden pituudesta mitä tahansa. Sormeni liukuvat hiusten joukkoon ja tavoittavat korvalehden. Ikki sävähtää kosketustani muttei vetäydy. Annan sormeni kulkea pitkin korvan reunaa. Tälläkään tavalla en ole koskaan koskettanut ketään. Ikki ei kuitenkaan kiellä minua, ei sano, että tekisin jotain sopimatonta, joten jatkan hänen kaulalleen. Paidan kaulus tulee vastaan aivan liian pian. Haluan tarttua kravattiin, avata sen sekä kaikki nuo napit.

Miten saatan ajatella tekeväni mitään tuollaista? Omalla työpaikallani!

Ikki antaa kätensä valua selkääni pitkin vyötärölleni ja painaa minua entistä lähemmäs itseään. Tunnen hänet aivan liian hyvin, vaikka vaatteet ovat yhä välillämme. En voi mitään reaktiolleni. Kosteus leviää sisälläni ja kulkee alemmas, tihkuu alushousuihin. Poskeni ovat tulessa. Sydämeni lyö niin nopeasti, että melkein sattuu. Olen varma, että pian unohdan, miten hengitetään.

”Ikki…”

Mitä haluan sanoa? Nielaisen. Ikkin iho on lämmin vasten sormiani ja hänen pulssinsa sykkii melkein yhtä kiihkeästi kuin oma sydämeni. Hänen kovuutensa kertoo, mitä hän haluaa, mutta minä en voi. En tässä ja nyt.

”Sinun tarvitsee vain pyytää ja saat kaiken”, Ikki sanoo samalla, kun pyyhkäisee nenällään omaani. Hänen äänensä on syvä ja tumma. Se kuulostaa melkein samanlaiselta kuin silloin, kun hän soitti minulle humalassa. En ole aivan varma, tunnenko polviani enää.

”Ikki…” Ei. Ei täällä. ”Suutele minua.”

Pehmeä naurahdus värähtää huulillani. Ikki imaisee alahuuleni omieni väliin, eikä hänen otteessaan ole tällä kertaa mitään varovaista. Kaappi takanamme tömähtää, kun selkäni iskeytyy sitä vasten. Ikkin kovuus hankautuu alavatsaani, ja olen varma, että alushousuni ovat läpimärät. Painan sormillani hänen niskaansa. Lähemmäs. Tule lähemmäs. Tiedän, etten saisi ajatella niin, mutten voi itselleni mitään. Haluan lisää. Lisää Ikkiä. Enemmän.

Työnnän kaikki ajatukset syrjään samalla hetkellä, kun annan kielelleni luvan livahtaa Ikkin huulten välissä. Hän hymähtää suoraan suuhuni ja vastaa kosketukseen. Kaappi kolahtaa uudestaan, ja Ikkin käsi vaeltaa vyötäröltä pakaralle, sen alle ja lopulta yläreiteni taakse. Mikään ei ole niin luonnollista kuin antaa hänen nostaa reittäni. Kierrän sen hänen taakseen. Hätkähdän, kun liike saa hänen painumaan vasten herkimpiä paikkojani. Voiko hän tuntea vaatteiden läpi, kuinka kostea olen? Ei kai sentään…

Entä jos vain antaisin hänen tuntea? Kaiken? Jos antautuisin… Voisin saada nuo kädet paljaalle iholleni.

Suutelen Ikkiä kuin en koskaan ketään. Vien myös toisen käden hänen niskaansa ja annan sormieni sotkeutua hänen hiuksiensa joukkoon. Kieleni tanssii hänen kielensä kanssa, ja ihoni kihelmöi kauttaaltaan. On niin lämmin. Kuuma. En välitä, vaikka mekkoni rytistyy vyötärölle vaan kohotan jalkaani vielä hieman lisää. Painan Ikkiä lähemmäs. En ole koskaan halunnut mitään näin paljon.

Ikki voihkaisee vasten suutani. Hänen lantionsa siirtyy kauemmas ja miltei paiskautuu takaisin. Kaappi valittaa liikkeestämme. Kaikki nämä vaatekerrokset ovat liikaa. Nyt ymmärrän, mitä hän tarkoitti. Olen valmis anelemaan. Olen. Olen. Olen.

”Ik-”

Pamahdus keskeyttää lauseeni ja hämärään huoneeseen rävähtävät valot, jotka korventavat hetken silmiäni. Kaikki liike pysähtyy.

”Mit-?”

Tuo ääni.

Ikki irrottautuu huuliltani. Hän tarttuu käsiini ja nostaa ne niskastaan samalla hetkellä, kun jalkani valahtaa pois hänen ympäriltään. Hän suoristautuu ja nykäisee paitaansa. Painan käteni vasten kaappia ja käännän katseeni huoneen ovelle. Uusi korvennus säntää kasvoilleni eikä ole sukua aiemmalle poltteelle.

”Ikki, mitä helvettiä?!”

Shinin nyrkki jysähtää seinään. Hän haroo tummaa tukkaansa toisella kädellään ja näyttää olevan tukehtumaisillaan. Musta nahkatakki repsottaa auki, vaikka syyskuu on epätavallisen kylmä ja hänen on täytynyt tulla ulkoa. Tuijotan Shiniä. Jalkani tärisevät ja haukon henkeä saamatta sanaa suustani.

Yhtäkkiä Ikkin käsi on jälleen ympärilläni. Hän vetää minut kiinni rintaansa, ennen kuin ehdin valahtaa lattialle, ja kietoo minut tuoksuunsa. Vedän syvään henkeä, mutta se on virhe, sillä kaikki aiempi syöksähtää mieleeni.

”Mitä teet täällä, Shin? Sinulla ei ollut vuoroa”, Ikki kysyy kuin tilanteessa outoa olisi ainoastaan Shinin käytös.

Kun Shin tuijottaa meitä, haluan vajota lattian läpi ja lakata olemasta. Hänellä on kaikki oikeus syyttää minua. Tällainen käytös on sopimatonta työpaikalla. Toivottavasti hän ei kerro Waka-sanille…

”Tulin hakemaan… Ei sillä ole väliä! Mitä helvettiä sinä puuhaat? Töissä! Mitä olet tehnyt hänelle?”

Shin viittaa minuun, ja poskeni karahtavat entistä kuumemmiksi. Hautaan kasvoni Ikkin rintaan.

”En mitään luvatonta”, Ikki vastaa ja silittää hiuksiani. ”Enhän, rakas?”

Puistelen päätäni mutta tajuan, ettei Shin välttämättä näe liikettäni. Vedän uudestaan henkeä ja keskityn lattiaan jalkapohjieni alla. Vakaaseen lattiaan. Käännän kasvoni ja pakottaudun katsomaan Shiniä suoraan silmiin.

”Ei mitään luvatonta, Shin. Kaikki on hyvin”, vastaan. Hämmästyn itsekin, kuinka tasainen ääneni on. ”Se on totuus.” En tiedä, ovatko viimeiset sanani enemmän itselleni vai Shinille. Kenties sanon ne Ikkille.

Shin tuhahtaa ja marssii ulos huoneesta. Ovi kolahtaa hänen perässään niin, että taulu seinällä heilahtaa.

”Hmm, ehkä myös meidän on parempi lähteä kotiin”, Ikki kuiskaa korvaani. ”Siellä ei tule valitettavia keskeytyksiä.”

Polveni notkahtavat uudestaan, mutta Ikkin ote vyötärölläni pitää.

”Jos tuo jatkuu, minun on kannettava sinut sinne. En pahastu, mutta voi olla, että ihmiset katsovat.”

Painan kämmeneni Ikkin rintaan ja työnnän itseni kauemmas hänestä.

”Pystyn kyllä kävelemään”, sanon ja nykäisen kaappini auki. En ole koskaan pukenut neuletakkia ja ulkovaatteita ylleni niin nopeasti. On aika mennä kotiin. Ikkin kanssa.