Ficcikirjasto

Vettä oli alkanut sataa pari päivää sitten. Deidaran savilintu ei ollut tykännyt säänmuutoksesta yhtään, joten ilmassa liihotellut kaksikko oli joutunut palaamaan muiden seuraan maan tasalle. Onneksi Mitokin jalka oli parantunut sen verran, että hän pystyi kävelemään jotakuinkin normaalia vauhtia.

Lentomatkan aikana Mitoki oli huomannut, ettei blondi ollut välttämättä yhtään hullumpaa seuraa. Tällä oli paljon kummallisia käsityksiä maailmantilasta, mutta silti tämän puheista paistoi läpi älykkyys ja taiteilijasieluisuus. Deidara oli loppupelissä varsin omituinen tapaus verrattuna muihin Akatsukin jäseniin, mutta mies olikin sivulauseessa antanut ymmärtää, ettei ollut järjestön jäsen vapaaehtoisesti.

”Annan sinulle pienen vinkin, un”, blondi huomautti. ”Mitä tahansa he sinulta pyytävät, sinun on parempi suostua. Pyynnöt eivät ole pyyntöjä, ne ovat käskyjä.”
”Mitä oikein tarkoitat?” Mitoki kummasteli.
”Juuri sitä, mitä sanonkin, un”, Deidara vastasi. ”Jos et ole suostuvainen johtajan tahtoon, sinut suostutellaan kyllä. Jos on vahva ja taitava ninja, siitä selviää hengissä… sinä taas, no, sinun asemasi ei ole yhtä hyvä kuin vaikkapa minun. Suosittelen, että karsit itsestäsi tuon kapina-asenteen heti alkuunsa.”
”Minkä kapina-asenteen?” tyttö tuhahti.
”Älä esitä idioottia”, mies ärähti. ”Ihmettelen suuresti, miten paljon Itachi ja Kisame sietävät sinulta. Taitaa olla heillä oma lehmä ojassa, kun jaksavat katsella provosointiasi, un.”

Jälkeenpäin ajateltuna Deidara oli luultavasti ollut oikeassa. Kapina-asenteen suhteen siis, mitä Itachiin ja Kisameen tuli, Mitoki ei voinut uskoa, että näillä oli jotain taka-ajatuksia. Kisame vihasi häntä, se oli selvää. Hai sieti häntä ainoastaan siksi, että hän oli osa Akatsukin tehtävää. Muussa tapauksessa hän olisi jo päätynyt palasina arkkuun.

Ja Itachi… No, siitä miehestä ei vain yksinkertaisesti ottanut selvää. Mitoki ei ymmärtänyt tämän motiiveja. Hän oli tajunnut ainoastaan sen, että hän muistutti miestä jostakusta, joka oli kuollut vuosia sitten. Eli hän oli tälle velvollisuus. Kyllä, hän muisti, että Itachi oli kieltänyt moiset väitteet, mutta mikäpä miestä esti valehtelemasta.

Alkoi olla jo ilta, sillä maisema pimentyi hiljalleen. Aurinkoa ei ollut näkynyt koko päivänä, kiitos paksujen pilvien. Tästä Mitoki arveli, että he vähintäänkin lähestyivät Sademaata. Vettä ei satanut kaatamalla, mutta sitä ripotteli lähes koko ajan. Lisäksi joet olivat yhdistyneet yhdeksi ainoaksi, jonka viertä he olivat kulkeneet tämän päivän.

”Pysähdytään tähän yöksi”, Itachi totesi. ”Majataloon on tällä vauhdilla yhä kahden päivän matka.”
”Ja kenestäköhän sekin mahtaisi johtua”, Kisame tuhahti, mutta ryhtyi joka tapauksessa kasaamaan nuotiota.

Mitoki torjui halun näyttää keskisormea haille ja ryhtyi kasaamaan itselleen makuupaikkaa puun alle. Yöstä tulisi varsin ikävä, jos sää ei parantuisi, joten hän lähti etsimään ympäristöstä mahdollisia pudonneita, pitkiä oksia, joiden varaan voisi rakentaa itselleen edes jonkinlaisen suojan. Leirin rakentaminen sujui jo jokaiselta ilman mutinoita, vaikka alkuun kukaan ei ollut ollut tyytyväinen toisten työpanokseen. Tytölle oli käynyt selväksi, ettei tämä nelikko rakastanut toistensa seuraa, vaan jokainen liikkui mieluiten vain oman partnerinsa kanssa. Varsinkin Itachin ja Deidaran välit olivat erittäin tulehtuneet, eikä blondi vaivautunut salaamaan sitä. Itachi sen sijaan mieluummin jätti toisen huomiotta kuin kävi avoimeen sanaharkkaan tämän kanssa.

”Minne sinä luulet meneväsi?” Sanat pysäyttivät Mitokin, joka oli vaeltanut yhä kauemmas etsiessään sopiva oksia suojan rakentamiseen. Niitä ei vain tuntunut olevan missään. Lähiaikoina ei ollut myrskynnyt, joten suuret oksat olivat yhä kiinni puissa, ja tytöstä tuntui vastenmieliseltä ajatus katkoa oksia suoraan puista omiin tarpeisiinsa.

Tyttö kääntyi ympäri. Puiden keskellä oli vielä pimeämpää kuin joen rannalla, mutta hän pystyi silti erottamaan lähestyvän hahmon.
”En erityisemmin minnekään”, tyttö vastasi ja jäi paikoilleen osoittaakseen sanansa todeksi.
”Haluatko yhä paeta?” Itachi kysyi suoraan päästyään hänen luokseen.

Mitoki ei vastannut. Hän ei ollut ollenkaan varma. Mitä enemmän hän mietti asiaa, sitä varmempi hän oli siitä, ettei hän halunnut palata Konohaan. Toisaalta kotiinpaluu ilman Chiakia ei houkutellut sen enempää. Akatsukien seurakaan ei ollut erityisen miellyttävää, mutta tyttö oli jo tottunut matkustamaan näiden mukana. Hän ei itsekään tiennyt, mitä halusi, ja se oli piinaavaa.

Akatsuki oli joka tapauksessa rikollisjärjestö, joten oli järjetöntä ystävystyä näiden miehien kanssa – vaikka Deidaran kanssa Mitoki tuli juttuun yllättävän hyvin. Mitoki leimautuisi lopulta itsekin rikolliseksi, jos joku saisi tietää, miten vapaaehtoisesti hän suostui kaikkeen, mitä häneltä vaadittiin. Ajatus siitä, että hänestä tulisi virallisesti lainsuojaton, oli musertava. Se veisi häneltä kaikki mahdollisuudet normaaliin elämään.

”Minä esitin sinulle kysymyksen, Mitoki-chan”, Itachi huomautti.

Tyttö kohotti kasvonsa ja jäi tuijottamaan miestä. Tämä ei usein käyttänyt hänen nimeään, joten oli hätkähdyttävää kuulla tämän yhtäkkiä käyttävän sitä.
”Minä…” Mitoki mutisi.
”Olemmeko me kohdelleet sinua huonosti?” mies jatkoi, ennen kuin tyttö sai mutinansa loppuun. Ilmeisesti tämä oli ehtinyt tehdä omat tulkintansa hänen epävarmuudestaan.
”No, jos ei lasketa sitä, että minun on käveltävä pidempiä matkoja kuin olen koskaan tottunut ja että Kisame haluaa tehdä minusta keittokuutioita ja että Deidara on täysi idiootti, niin ette te kai ole kohdelleet minua huonosti”, tyttö puuskahti.
”Minusta sinä olet viihtynyt Deidara-sanin kanssa yllättävän hyvin, kun ottaa huomioon, millä tavoin tutustuitte”, Itachi huomautti. Miehen äänessä oli kummallista pisteliäisyyttä, jota Mitoki ei ymmärtänyt. Haittasiko tätä muka se, että hän oli jutellut viime päivinä blondin kanssa yhdestä jos toisestakin asiasta? Ja ylipäätään, kuuluiko se Itachille millään tavalla?

Mitoki ei vastannut miehelle, koska hän ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Häntä ärsytti Itachin huomautus, sillä… vaikka miehellä ei ollut mitään oikeutta huomauttaa, Mitoki oli toivonut, ettei tämä olisi tajunnut. Tyttö ei itsekään tiennyt, miksi. Hänellä oli vain mystinen tunne siitä, että oli väärin viihtyä Deidaran seurassa niinkin hyvin kuin hän viihtyi.

”Sinuna varoisin”, Itachi jatkoi, kun Mitoki pysytteli hiljaa. ”Deidara-san on arvaamaton mies. Silti olisin enemmän huolestunut Sasori-sanin suhtautumisesta. Vaikka lentelitte yläpuolellamme, näimme kyllä kaikki, että teidän keskustelunne kävivät jo melko intohimoisiksi.”
”Anteeksi kuinka?!” Mitoki kiljaisi. Saman tien hän painoi käden suulleen, kaikki olivat taatusti kuulleet tuon. Pitäisi puhua hiljempaa, vaikka Itachi oli juuri ylittänyt soveliaisuuden rajat hyvin räikeästi. ”Keskusteluissa ei ole ollut kerrassaan mitään intohimoista!”
”Eikö? Ei edes siinä, miten kumarruitte lähemmäs toisianne. Minä osaan lukea elekieltä, ja niin osaa moni muukin”, korppihiuksinen mies selvitti.

Mitoki nielaisi. Hän tiesi käyttäytyneensä Deidaran seurassa tuttavallisemmin kuin hänellä oli tapana. Hän ei silti ollut tarkoittanut osoittaa, että olisi kiinnostunut blondista. Hän oli vain pitänyt tätä hyvänä keskusteluseurana – mikä oli yllättävää, kun otti huomioon, mistä tilanteesta oli lähdetty liikkeelle – ja mahdollisena tietolähteenä. Blondi ei ollut suoraan paljastanut mitään, mutta Mitoki oli uskonut saavansa tältä tarpeellisia tietoja aikaa myöten. Hänen mielessään oli ollut hyötysuhteen kehittäminen mieheen, ei mikään muu. Sitä hän ei kuitenkaan voinut Itachille kertoa, sillä tässä pelissä ei voinut paljastaa omia korttejaan, jos aikoi voittaa.

”Niin tai näin”, Mitoki aloitti ja veti syvään henkeä, ”asia ei kuulu sinulle pätkän vertaa. Saan tehdä, mitä minua huvittaa ja jutella kenen kanssa tahansa. Sitä ei ole kielletty minulta missään vaiheessa. Ja itsepähän passitit minut hänen seuraansa.”

Itachin silmät välähtivät kummallisesti. Hetken Mitoki ehti luulla, että ne muuttuisivat punaisiksi, mutta niin ei käynyt. Joka tapauksessa hän pystyi aistimaan toisesta huokuvan ärtymyksen.
”Sinä todella olet itsetuhoinen”, mies jupisi.

Sanat saivat Mitokin sydämen jysähtämään. Seuraavassa hetkessä se paukutti luvattoman kovaa rintaa vasten. Oliko tuo ollut uhkaus? Itachi vaikutti vihaiselta, ehkä tämä oli niin vihainen, että halusi tappaa hänet Deidaralle juttelun takia. Se ei kuulostanut miehen tapaiselta, mutta mistä sitä koskaan tiesi. Mitoki ei voinut väittää tuntevansa tätä erityisen hyvin.

Tyttö perääntyi pari askelta, mutta törmäsi paksuun puunrunkoon. Itachi tuli hänen perässään ja jäi seisomaan vähän matkan päähän. Pakoon toki saattoi yrittää, mutta sellaiset yritykset oli aikaa sitten todistettu turhiksi.

”Johtajanne ei pitäisi siitä, jos satuttaisit minua!” Mitoki kiljaisi epätoivoissaan. Hän ei voinut kuin toivoa, että vetoomus toimisi.
”Mitä?” Itachin kasvoille levisi hämmentynyt ilme. Taas kerran tytöllä oli vaikeuksia tulkita miestä. ”En minä aio satuttaa sinua. Se oli varoitus. Ei ehkä näytä siltä, mutta Sasori-san on hyvin tarkka Deidara-sanin tekemisistä. Heillä on… miten sen nyt sanoisi… erityislaatuinen suhde. Deidara-sanilla on taipumus hankkia välillä muuta seuraa, kuka tietää miksi, joka tapauksessa jokainen niistä naisista on kuollut tuskallisella tavalla.”
”Eeh…”

Siis se punapääkö, se pikkupoikako, lahtasi naisia, jotka olivat tehneet Deidaran kanssa jotain? Sitä oli vaikea uskoa, sillä juuri Sasori oli pitänyt blondin kurissa, kun tämä oli yrittänyt käydä Mitokin kimppuun. Toisaalta silloin tyttö oli vaikuttanut vastahakaiselta. Nyt tilanne oli toinen, hän oli vapaaehtoisesti keskustellut räjäytysartesaanin kanssa maailmanmenosta ja monesta muustakin asiasta. Eivätkö Sasorin katseet olleetkin muuttuneet pahansuoviksi? Ehkä se ei ollutkaan ollut pelkkää kuvitelmaa.

”Onko Deidara-san homo?” Mitokin oli pakko kysyä, vaikka hän tiesi jo vastauksen.
”Ei”, Itachi tuhahti.
”Mutta Sasori-san on?”
”En tiedä, enkä ole pätkääkään kiinnostunut. Mutta oman turvallisuutesi takia, pysy erossa Deidara-sanista.”
”Ei Sasori-san voi tehdä minulle mitään. Johtajanne määräykset koskevat myös häntä”, Mitoki tuhahti.

Itachin katse oli pitkä ja paljonpuhuva. Tyttö saattoi melkein kuvitella tämän pian huomauttavan kapina-asenteesta, kuten Deidara oli jo tehnyt. Silti… hänet oli käsketty pitää hyvässä kunnossa. Hän oli siis jossain määrin turvassa.

”Ensinäkin, on olemassa sellaisia tapoja satuttaa, jotka eivät jätä jälkiä”, Itachi huoahti, ”ja sivumennen sanoen, jos itse hommaat itsesi vaikeuksiin, minä en aio olla pelastamassa sinua.”
”Ja toiseksi?” Mitoki kysyi. Hän yritti pitää naamansa peruslukemilla, vaikka sillä hetkellä epämääräinen pelko mönki hänen vatsaansa. Itachin ollessa hänen suojanaan, hän oli vahvoilla. Muut näyttivät kunnioittavan korppihiuksista miestä, jopa Deidara, vaikka tämä myös vihasi Itachia syvästi.
”Et ole tarpeellinen ikuisesti. Tasapainotussuhteen voi murtaa, enkä usko, että johtaja haluaa pitää sinua tasapainottajana, koska et ole yksi meistä”, Itachi lisäsi.

Häh? Mitoki tuijotti miestä yhä pimenevässä illassa. Taas tuo tasapainotusasia, johon Deidarakin oli viitannut muutamaan otteeseen. Kyseessä oli selvästi jokin todella tärkeä juttu, mutta kukaan ei vaivautunut selittämään sitä tarkemmin. Itse asiassa kaikki puhuivat siitä kuin Mitokin olisi pitänyt tietää, mistä oli kysymys. Ja silti hän ei ollut kuullut siitä koskaan. Omituista.

”Tietysti jos olisit, moni asia helpottuisi…” Itachi huomautti ja siirtyi hieman lähemmäs. Mitoki halusi kaivautua puunkuoren alle. Mies oli aivan liian lähellä, hän ei halunnut päästää ketään tuolle etäisyydelle.
”Hidasta nyt vähän!” tyttö ärähti. ”Mikä halvatun tasapainotussuhde?” Lisäksi hän olisi halunnut kysyä, mitä olivat ne muut asiat, jotka helpottuisivat, mutta ehkä oli parempi, ettei hän tietäisi niistä.

Jälleen kerran Itachin kasvoille nousi hämmästynyt ilme. Se tosin viipyi niillä vain hetken, joka tapauksessa Mitoki ehti nähdä sen. Miehen ilmeettömyyden muuri oli alkanut murtua hiljalleen. Tai sitten tytöstä oli tullut tarkkaavaisempi, sillä alkuun hänestä oli vaikuttanut siltä, ettei Itachi koskaan ilmaissut tunteitaan tai ajatuksiaan ilmeillään.

”Yritätkö sinä huijata vai etkö oikeasti tiedä?” mies kysyi. Epäilys paistoi tämän äänestä hyvin selvästi.
”En oikeasti tiedä”, Mitoki tuhahti.
”Sinä olet empaatin tasapainottaja etkä tiedä sitä?”
”Mikä empaatti?”

Parin välille laskeutui hiljaisuus. Mitoki kaiveli aivojaan epätoivoisesti, muttei tavoittanut ainuttakaan hyödyllistä muistoa. Hän tiesi, mitä empatia oli, mutta mistään empaateista hän ei ollut kuullut koskaan. Saati sitten tasapainottajista. Edes Konohan kirjaston kirjoissa ei ollut mainittu mitään aiheesta eli kyseessä ei tainnut olla mikään ninjajuttu. Tai sitten Mitoki oli unohtanut jotain hyvin oleellista, jotain, mikä ilmeisesti liittyi hyvin vahvasti häneen itseensä.

”Älä esitä muiden kuullen tuollaisia kysymyksiä”, Itachi huomautti. Mies näytti olevan vakavissaan, joten Mitoki nyökkäsi. Ilmeisesti asia oli varsin vakava. ”Minusta on erittäin hämmentävää, ettet tiedä ystäväsi kyvystä.”
”Ai, Chia on empaatti?” Mitoki tajusi. ”Siis sitäkö se tarkoittaa? Se hänen kykynsä tietää kaikki, mitä minä tunnen. Raivostuttava kyky suoraan sanottuna. On ollut helpottavaa, kun hän ei ole koko ajan sorkkimassa…”

Tytön ääni hiljeni. Hän ei ollut aiemmin edes tajunnut, miten ahdistavaksi tilanne oli pikku hiljaa mennyt. Ennen se oli ollut siedettävä, mutta Konohassa kaikki oli kärjistynyt, kun Mitokin paha mieli oli saastuttanut myös Chiakin omat tunnetilat. Jotenkin he olivat vain yhtäkkiä olleet eri mieltä kaikesta. Mitokia oli alkanut ahdistaa ja hän oli halunnut pois. Kukaan ei ollut kuunnellut häntä, ja kuuntelijaa hän olisi juuri tarvinnut. Silti Itachi ei ollut ihminen, jolle hänen kannattaisi avautua.

”Juuri sitä se tarkoittaa. Hän pystyy oletettavasti tekemään saman muille ja paljon enemmänkin. Empaatit ovat vaarallisia, he voivat tehdä ihmisen hulluksi työntämällä tämän pään täyteen ristiriitaisia tunteita. Siksi heillä on tasapainottaja, jonka tehtävä on pitää heidät aisoissa silloin, kun heidän kykyjään ei varsinaisesti tarvita”, Itachi selitti. ”Tosin tasapainottajan pitäisi olla tietoinen tehtävästään, jotta se onnistuisi kunnolla. Siksi minusta on kummallista, ettet sinä tiedä. Tosin ylipäätään on kummallista, että empaatteja on edelleen. Heidät ajettiin ahtaalle vuosia sitten, koska he osoittautuivat liian vaarallisiksi ja liian vaikeiksi hallita.”

Mitoki nojasi selkänsä paremmin puunrunkoa vasten ja pohdiskeli miehen sanoja. Ne kuulostivat uskomattomilta, mutta jostain syystä tyttö silti uskoi. Itachilla ei ollut mitään syytä valehdella asiasta, tai ainakaan Mitoki ei keksinyt ainuttakaan järkevää syytä. Toisaalta oli yllättävää, että mies vihdoin kertoi suoraan, mistä oli kyse, mutta olivathan kaikki saattaneet luulla, että tyttö tiesi jo. Ja olisihan hänen pitänyt tietää, Chiakin olisi pitänyt kertoa. Hän oli aina ihmetellyt, miksi hän oli tuntenut niin voimakasta vetoa toista tyttöä kohtaan. Hän, täysi hetero. Tosin tyttöjen välisessä vetovoimassa ei ollut koskaan ollut mukana mitään seksuaalista. Yhteys oli ollut henkinen.

Ja se oli katkennut. Jokin Konohassa oli tehnyt sen. Mitoki tiesi sen nyt, ja ajatus tuntui musertavalta. Hänen lähtönsä oli leikannut heidän välisen siteen poikki. Se oli ollut olemassa jo vuosia, se oli antanut hänen elämälleen tarkoituksen, vaikkei hän ollut koskaan ajatellut asiaa tarkemmin. Mikään koulumenestys tai muut ystävät eivät voineet korvata sitä, mitä hänellä ja Chiakilla oli ollut. Mutta hän oli itse tuhonnut sen repimällä heidät erilleen.

Mutta hän ei olisi voinut jäädä. Konoha ei ollut hänelle tarkoitettu paikka, hän ei vain kuulunut sinne. Hän oli siellä ulkopuolinen, jopa vihattu. Aivan kuten Chiaki oli ollut tyttöjen entisessä kotipaikassa. Kuinka surullista… ehkä heidän suhteensa oli tarkoitettu kestämään vain hetken.

Kyyneleet pyrkivät väkisin nousemaan Mitokin silmiin. Hän niiskaisi nenäänsä ja yritti pidätellä niitä. Hän ei halunnut itkeä, ei varsinkaan Itachin edessä. Itkeminen oli heikkoutta, eikä hän halunnut tunnustaa olevansa heikko. Hän ei halunnut myöntää, miten paljon Chiakin menettäminen sattui. Mitoki tiesi, etteivät heidän välinsä palaisi koskaan ennalleen, vaikka hänen onnistuisi palata toisen luokse tai Akatsukin siepata punapää.

”Vaikuttaa siltä, että yhteytenne on jo katkaistu”, Itachi totesi. Tämän sanoissa ja äänessä ei ollut myötätuntoa, eikä Mitoki sitä odottanutkaan. ”Se selittää sen, että olit yksin metsässä. No, voimme joka tapauksessa käyttää sinua syöttinä.”

Mitoki ei vastannut. Hän valui istumaan maahan ja kiersi kätensä jalkojensa ympärille. Yhteys katkaistu? Niin, se oli totta, hän tunsi sen sydämessään. Jos hänelle annettaisiin mahdollisuus, hän tekisi kaikkensa korjatakseen sen. Silti hän epäili, että hänen lähtönsä oli repinyt jotain lopullisesti rikki. Antaisiko Chiaki koskaan anteeksi? Ja jos antaisi, paranisivatko haavat milloinkaan?

”Älä puhu tästä vielä muille”, Itachi jatkoi.
”Miksi sinä edes välität?” tyttö ärähti miehelle kyynelten lomasta. Taivas, hän ei halunnut itkeä. Nyt oli tasan väärä hetki murtua, hänen piti jaksaa taistella selvitäkseen tästä kurimuksesta.
”Sanoinko välittäväni?” mies tuhahti. ”Ilmoitin vain, mikä on suositeltava toimintamalli, jotta pysyt hengissä mahdollisimman pitkään.”
”Miksi minun pitäisi pysyä? En voi palata kotiin ilman Chiaa, en halua palata myöskään Konohaan, enkä tasan halua olla teidän seurassanne!” Mitoki kiukkusi. Hän ei nähnyt, kun Itachi kyykistyi hänen eteensä, sillä hän oli haudannut kasvonsa käsivarsiinsa.
”On lapsellista ja typerää taistella väistämätöntä vastaan”, Itachi kertoi.
”Halveksi ihan rauhassa…” tyttö jupisi.

Hyvähän Itachin oli esittää välinpitämätöntä tai jopa olla sellainen. Ei tämä ollut Mitokin asemassa, ei tämä ollut menettänyt kaikkea yhden typerän valinnan takia. Ei tämä ollut yksin vihollisten keskellä minne menikin. Ei tämä ollut vihattu siellä, missä tämän rakkain henkilö asui.

Vai oliko? Saattoiko Itachi sittenkin ymmärtää?

Mitoki kohotti kasvonsa ja vilkaisi miestä. Hän ei erottanut enää kaikkia piirteitä metsän pimeydessä, vaikka Itachin iho näkyi mustien hiusten ympäröimänä selvästi vaaleampana länttinä.

”En minä halveksi”, mies ilmoitti. ”Sinulla ei vain ole todellisia vaihtoehtoja. Et tule palaamaan kotiisi, missä se ikinä onkaan. Et myöskään Konohaan. Vaikka päästäisimme sinut, et voisi palata sinne.”
”En edes halua, en pidä siitä paikasta. Ja Sasuke tekee siellä olemisesta vielä pahempaa…” Mitoki puuskahti.
”Sasuke?”

Tyttö silmäili miestä. Pimeässä ei voinut erottaa ilmeitä kunnolla, mutta hän veikkasi, että jotain Itachin kasvoilla oli tapahtunut. Miehen äänessä ainakin oli ollut pienoinen särö.

”Hän vihaa minua. On päättänyt, että olen Akatsukin vakooja ja sinun…” Lause jäi kesken. Jostain syystä Mitokia nolotti tuoda julki Sasuken käsityksiä asioiden tilasta. Ei Itachin tarvinnut tietää.
”Minun mikä?” mies kysyi. Pahus.
”Unohda”, tyttö sanoi ja nousi seisomaan. Hän pyyhkäisi silmäkulmiaan nopeasti ja yritti miehen ohitse. Tämän käsi tarttui tiukasti hänen vasempaan ranteeseensa. Kosketus tuntui sähköisenä iholla. Itachi ei ollut koskenut häneen sen jälkeen, kun oli hoitanut hänen nilkkansa kuntoon. Oli hämmentävää, miten lämpöiseltä miehen käsi tuntui, vaikka ilta oli viileä. Mitokin oma iho oli kylmettynyt tihkusateesta ja viileydestä, mutta hän nyt muutenkin paleli herkästi.

”Enpä taida”, mies vastasi, nousi seisomaan ja astui askeleen lähemmäs Mitokia. Tyttö pystyi aistimaan miehen raivostuttavan lähellä selkäänsä.
”Ei sillä ole mitään väliä. Pointti oli se, että Sasuke ei taatusti katsoisi hyvällä, jos palaisin Konohaan. Mutta eipä se ole mahdollistakaan, joten…”

Itachi kiepsautti tytön ympäri ja tarttui häntä molemmista käsivarsista. Mitoki alkoi väsyä miehen kanssa keskusteluun. Hän oli vain halunnut rakentaa itselleen jonkinlaisen suojan yön ajaksi, ei rasittaa itseään kaikilla asioilla, jotka painoivat mieltä joka tapauksessa koko ajan.

”Minun mikä?” Itachi toisti. Minkä hemmetin takia miehen oli niin tärkeää saada vastaus?
”Mitä sinä sillä tiedolla teet?” Mitoki ärähti.

”Hei, onko teillä kahdella oikeasti suhde, un?” tuttu ääni keskeytti Itachin vastauksen, ennen kuin mies ehti muodostaa sen alkuakaan. Korppihiuksinen päästi irti Mitokista, joka kavahti välittömästi kauemmas. Jostain syystä tyttöä raivostutti Deidaran väliintulo vielä enemmän kuin Itachin utelut. ”Mitä halvattua te oikein kuhertelette täällä, kun muut pystyttävät leiriä? Voisitte tehdä osanne!”
”Olin etsimässä polttopuita”, Mitoki ilmoitti ja kaappasi maasta ensimmäiset näkemänsä risut mukaan.
”Niin varmaan, un”, blondin ivaili.
”Mene takaisin leiriin, me tulemme kohta”, Itachi käski toista. Mitokin korvat erottivat juuri ja juuri blondin vihaisen mutinan, kun tämä poistui paikalta.

”Muista, mitä sanoin. Älä paljasta muille, miten vähän tiedät ja miten hyödytön olet”, Itachi varoitti, ennen kuin lähti blondin perään. Mitoki tuijotti hetken miestä, kunnes kiirehti askeliaan tämän jäljessä raahaten mukanaan typerää risukasaa.