Ficcikirjasto

Askel… toinen… kolmas… Eikö matka loppuisi koskaan?

Mitoki oli väsyneempi kuin koskaan. Jostain syystä miehet olivat suostuneet pysähtymään edellisenä yönä vain neljäksi tunniksi. Tyttö oli saanut syötävää ja mahdollisuuden levätä hetken, mutta se ei ollut ollut tarpeeksi. Hänen jalkansa painoivat enemmän kuin koskaan. Lisäksi märkä maa sai kengät kostumaan. Takki piti sadetta jonkin verran, muttei sekään täydellisesti.

Kurjaa, surkeaa, kertakaikkisen kamalaa. Juuri sitä kaikkea Mitokin elämä oli. Hän oli ehtinyt kävellessä ajatella paljon, sillä puhuminen olisi ollut pidemmän päälle liian raskasta. Miten pelkkä kävely saattoi väsyttää noin perusteellisesti?

Ehkä hän kuolisi, ennen kuin pääsisi perille? Se saattaisi olla helpotus, sillä hänen lihaksensa eivät tuntuneet jaksavan enää kovin kauan. Sade paheni hiljalleen, mutta Mitoki ei osannut sanoa, milloin pelkkä tihku oli muuttunut oikeaksi sateeksi.

Mitä ihmettä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän? Hän ei ollut pyytänyt osakseen tätä kurjuutta, mutta silti juuri hän sai kärsiä. Chiaki varmaankin kuherteli parasta aikaa Kakashinsa kanssa jossain lämpöisessä paikassa sillä välin, kun Mitoki raahautui mutaista hiekkatietä pitkin eteenpäin ja paleli itsensä hengiltä… ellei sitten vain väsähtäisi ennen sitä.

Mitoki siirsi jalkojaan eteenpäin tajuamatta kunnolla, mitä teki. Hän lihaksensa liikkuivat, vaikka hänestä tuntui, että hänen aivonsa olivat puolittain unessa. Tie teki mutkan vastaantulevan kallion kohdalla. Kallion juurella kasvoi puu, joka liikkui omituisesti. Aivan kuin siihen olisi kasvanut jotain lisää, jotain ylimääräistä.

”ÄÄÄH!!” Mitoki kirkaisi. Puun sisältä tunkeutui ulos mies. Mies, joka muistutti enemmän kasvia kuin ihmistä. Tyttö pysähtyi hetkeksi ja lähti sitten peruuttamaan, kunnes törmäsi jotain kovaa vasten.
”Liiku eteenpäin, rääpäle!” Kisame ärähti tytölle.
”En varmasti mene tuosta!” Mitoki uhosi ja osoitti miestä, joka seisoi nyt jo tiellä. Tällä oli Akatsukin kaapu, mutta tämä oli huomattavasti pelottavampi kuin neljä muuta jäsentä. Tästä näki suoraan, että tämä oli epänormaali. Itachin punaiset silmät eivät olleet mitään verrattuna tähän ilmestykseen.

Kisame tönäisi tyttöä selkään. Mitokin jalat eivät ehtineet mukaan liikkeeseen, vaan hän lennähti vatsalleen mutaiselle tielle. Nilkka muistutti olemassa olostaan, vaikkei sitä ollut särkenyt vähään aikaan juuri ollenkaan.

”Mitä nyt, un?” Deidara kuului ärähtävän.
”Sademaata lähestyy kaksi ninjatiimiä”, puusta tullut mies ilmoitti. Mitoki painoi kämmenensä maata vasten ja alkoi kammeta itseään pystyyn. Homma tuntui ylivoimaiselta. ”Kohde on toisen mukana”, ilmoitti uusi ääni, vaikka paikalla oli vain yksi Mitokille vieras Akatsukin jäsen. Oliko kävelevällä pavulla kaksi ääntä?

”Chia! Voi ei!” Tyttö kiljaisi, kun vieraan äänen sanomat sanat upposivat hänen tajuntaansa. Hänen kätensä pettivät, ja hän läjähti uudestaan maahan. Milloin hänestä oli tullut näin painava?

”Kuinka kauan heillä menee saavuttaa meidät?” Itachi tiedusteli.
”Kaksi päivää korkeintaan”, kasvipää vastasi. Mitoki sai könyttyä itsensä polvilleen. Hän oli yltä päältä mudassa. Hyvin hitain liikkein hän ryhtyi puhdistamaan takkiaan kuunnellen samalla miesten keskustelua.
”En odottanut aivan näin nopeaa toimintaa”, Sasori totesi. ”Oletin, että joudumme lähettämään viestin Konohaan.”
”Likka taitaa olla arvokkaampi kuin laskeskelimme”, Kisame tuumasi ja loi pahansuovan katseen Mitokiin. ”Ehkä meidän pitäisi jakaa hänet heidän kanssaan. He voivat ottaa jalat. Ne kun tuntuvat olevan täysin hyödyttömät hänelle joka tapauksessa.”
”Me pidämme suunnitelmasta kiinni”, Itachi pisti väliin aivan kuin Kisame ei olisi mitään sanonutkaan. ”Menemme majataloon. Huomenna jatkamme matkaa paikkaan, jossa heidän kohtaamisensa on meille edullista.”
”Johtaja sanoi samaa”, kasvimiehen toinen ääni kommentoi.

”Keitä meillä on vastassa?” Kisame kysyi, kun Mitoki oli saanut pyyhittyä enimmät mudat takistaan.
”Hatake Kakashi, Haruno Sakura, Uzumaki Naruto ja… Uchiha Sasuke”, mustavalkovihreä mies kertoi.
”Sanoisin, että tästä tulee mielenkiintoista”, haimies myhäili. Mitoki oli täysin eri mieltä. Tästä tulisi katastrofi!
”Unohdit mainita oleellisen”, kasvimiehen toinen ääni moitti.
”Enpäs, ajattelin vain yllättää heidät”, toinen tuhahti. Oliko miehellä pahemmanlaatuinen persoonallisuushäiriö, joka sai tämän riitelemään itsensä kanssa? ”Niin, tosiaan, myös sannin Jiraiya on heidän mukanaan.”

Se pervo?! Mitokilla oli hämärä mielikuva, että tämä oli jonkin sortin superninja. Mutta olisiko sekään tarpeeksi?

”Entä toinen tiimi?” Itachi kysäisi.
”ANBUja. Muut hoitavat heidät, joten teidän ei tarvitse huolehtia siitä osuudesta”, kasvi kertoi. ”Meidän on mentävä. Nähdään kenties päämajassa.”

Mies marssi takaisin puun luokse ja sulautui siihen Mitokin silmien edessä. Tyttö ei ollut uskoa silmiään. Jokainen uusi Akatsuki näytti osaavan toinen toistaan kummallisempia kykyjä. Muutenkin kävelevä aloevera oli vaikuttanut epämääräiseltä hiipparilta, mutta tuollainen taito oli pelottava. Se antoi mahdollisuuden vakoilla muita oikeastaan missä vain.

”Itachi-san?” Kisame sanoi, kun kasvimies oli kadonnut näkyvistä. Hain äänensävy oli hyvin erilainen kuin yleensä.
”Tiedän, meidän on keskityttävä vain sieppaamaan tyttö ja häipymään paikalta mahdollisimman nopeasti”, Itachi totesi.

Mitokin toivo nousi monta astetta. Ilmeisesti konohalaiset eivät olleet aivan tyhjänpäiväistä sakkia. Itachi ei halunnut taistella näitä vastaan, kenties konohalaiset olivat vahvempia kuin Akatsuki. Mitokilla oli siis mahdollisuus pelastua.

Tosin se tarkoitti paluuta Konohaan. Jostain syystä se ajatus ei ilahduttanut tyttöä yhtään. Se kylä ei vain ollut häntä varten. Mutta ehkä hän voisi pyytää ninjoja saattamaan hänet turvallisesti kotiin. Hän ei tiennyt, halusiko varsinaisesti sinnekään, mutta ehkä se olisi paras ratkaisu.

”Aletaan mennä, un”, Deidara huomautti. ”Ja huomenna olisi parempi olla satamatta tähän tahtiin.”

Blondi kuulosti pahantuuliselta, tosin eivät muutkaan näyttäneet erityisen hilpeiltä. Mitoki jäi tuijottamaan, kun kolme Akatsukia lähti marssimaan eteenpäin. Hän yritti pakottaa itsensä nousemaan, mutta tuntui aivan liian raskaalta suoristaa jalat.

”Tule”, pehmeä ääni sanoi hänen läheltään. Mitoki kohotti kasvonsa ja näki Itachin ojentavan kättä hänelle. Tyttö epäröi hetken, ennen kuin uskalsi tarttua siihen. Itachi veti hänet pystyyn yhdellä, nopealla liikkeellä. ”Väsyttääkö sinua?”

Mitoki nyökkäsi. Hän oli totaalisen uupunut eikä olisi jaksanut kävellä enää askeltakaan. Hän vain seisoi sateessa ja tuijotti edessään seisovaa miestä käsi yhä tämän kädessä, kunnes tajusi nykäistä sen pois.

”Oletpa sinä likainen”, mies totesi ja silmäili häntä pitkään.
”Kiitos kohteliaisuudesta”, Mitoki tuhahti ja yritti työntyä miehen ohitse. Jo ensimmäinen askel horjahti pahemman kerran. Hän tajusi turhankin hyvin, että matka majatalolle veisi häneltä todella pitkään. Tätä menoa hän joutuisi konttaamaan sinne.
”Sinä et jaksa”, Itachi huomautti. Mitoki tiesi tämän olevan oikeassa, mutta hän ei voinut myöntää sitä miehelle. Se olisi ollut liian nöyryyttävää, kaikki neljä olisivat nauraneet hänelle.

Lämmin käsi laskeutui Mitokin olkapäälle ja pysäytti hänet. Tosin ei hän ollut edes kovin pitkälle ehtinyt edetä.
”Voin kantaa sinut”, Itachi ehdotti.
”Ei kiitos, en tykkää roikkua pää alaspäin”, tyttö ärähti. Hän muisti varsin hyvin edellisen kerran. Hän ei missään nimessä halunnut kokea sitä uudestaan.
”Tarkoitin reppuselässä”, mies tuhahti.
”Ai…” Mitoki ei tiennyt, mitä sanoa. Ajatus kävelemisestä ei houkutellut häntä, mutta väistämättä mieleen nousi, mitä muut mahtaisivat ajatella, jos hän suostuisi Itachin kannettavaksi. Deidara oli jo vihjannut useampaan kertaan siihen, että heillä oli muka suhde. Tietenkään blondi ei ollut tosissaan, mutta vihjailu oli joka tapauksessa raivostuttavaa.

Tyttö ei ehtinyt lopulta sanoa mitään, kun oli jo ehtinyt päätyä Itachin selkään. Mies lähti kulkemaan muiden perässä.
”Kaapuni kyllä likaantuu”, Itachi huomautti hetken kuluttua.
”En pyytänyt sinua kantamaan minua”, Mitoki puuskahti. Hän oli joutunut kietomaan kätensä miehen ympärille pysyäkseen edes jokseenkin järkevässä asennossa. Koska hän oli äärimmäisen väsynyt, häntä vaivasi suuri kiusaus nojata päänsä miehen hartiaa vasten, mutta sitä hän ei totisesti tekisi. Miltä sekin olisi näyttänyt!
”Muut hermostuvat, jos kulkeminen viivästyy yhtään”, mies totesi.
”No, ehkä he sitten vihdoin tappaisivat minut”, Mitoki vastasi. Oikeasti hän ei halunnut kuolla, mutta jostain syystä hän oli sen verran kiukkuinen, että miehelle jupina teki olon paremmaksi.
”Älä viitsi sanoa asioita, joita et tarkoita.”

Mitoki puri huultaan. Jostain syystä Itachin sanat aiheuttivat hänelle huonon omatunnon. Ehkä hänen tosiaan pitäisi miettiä hieman tarkemmin, mitä meni päästämään suustaan. Jonain päivänä voisi käydä niin huonosti, että joku toteuttaisi hänen ääneen lausutun toiveensa siitä huolimatta, ettei hän ollut todella tarkoittanut sitä.

Matka kului tasaiseen tahtiin. Jossain vaiheessa Mitoki havahtui siihen, että hänen otsansa kopsahti Itachin olkapäätä vasten. Tyttö haukotteli leveästi ja räpytteli silmiään. Tuntui ylivoimaiselta pitää niitä auki.

”Jiraiya voi aiheuttaa ongelmia.”
”Olet oikeassa. Ei ole meille edullista joutua taistelemaan häntä vastaan. Deidara-san voi kuitenkin aiheuttaa hämminkiä, joka voi riittää.”
”Jos huomenna ei sada…”
”En usko, että sataa.”
”Ja häiriön aiheuttaminen ei riitä loputtomiin. Meidän on toimittava nopeasti. Lisäksi meidän on ehkä tapettava joku tai ainakin saatettava huonoon kuntoon, muuten he kaikki tulevat peräämme.”
”En pidä ajatuksesta. Heidän ei edes kuuluisi olla osallisia tässä.”
”He itse sotkeutuivat tähän. Sitä paitsi nythän meillä on tilaisuus saada myös jinchuuriki.”
”Ei, emme voi ottaa häntä nyt. On liian aikaista, ja empaatin saaminen on nyt ensisijaista.”
”Joskus minusta tuntuu, että sinulla on liian hyvä sydän, Itachi-san.”
”Ninjan tulee olla tunteeton, Kisame-san. Sinä vain kuvittelet. Sodan vältteleminen on silti hyvä tavoite.”
”Sodan voimme ehkä välttää, mutta taistelua emme. Olisi hyvä hieman suunnitella tulevaa.”
”Olen jo miettinyt taktiikan valmiiksi. Kerron siitä myöhemmin.”
”Miksei nyt?”
”Mitoki-chan on hereillä ja on kuunnellut meitä jo hyvän tovin.”
”Jätä likka huoneeseen ja tule itse alas. Ei hän enää uskalla tehdä pakoyritystä.”
”Tarkistan vain, että hän on kunnossa, ja tulen sitten.”
”Voisin toistaa edelliset epäilykseni sinun sydämesi tilasta…”

Huoneen ovi vedettiin kiinni, eikä Mitoki kuullut, jäikö Kisame seisomaan sen taakse vai lähtikö tämä alas. Sen sijaan hän kuuli Itachin kävelevän huoneeseen. Tyttö käänsi kylkeä sängyssä…

Sängyssä? Milloin hän oli sänkyyn päätynyt?

Mitoki yritti kaivella muistiaan. Hänen viimeinen muistikuvansa oli hetki, jolloin hän oli nuokkunut Itachin selässä. Oli satanut vettä ja kaiken lisäksi hänen vaatteensa olivat olleet mutaiset, kiitos Kisamen. Hän oli ollut toivottoman väsynyt ja yrittänyt epätoivoisesti pysyä hereillä. Ilmeisesti sekin yritys oli epäonnistunut surkeasti.

”Mistä tiesit, että olen hereillä?” tyttö mutisi peiton alta. Hän oli melkoisen varma, ettei hänellä ollut yllään samoja vaatteita, joihin hän oli ollut pukeutunut. Itse asiassa hän taisi olla yöpaidassaan. Millä oikeudella mies oikein oli mennyt vaihtamaan hänen vaatteensa? Tämä oli oikeasti kauhea tirkistelijä! Kuinka inhottavaa!

”Miten sinä voit?” Itachi kysyi ja jätti Mitokin sanat huomiotta. Tyttö kurkisti peiton alta. Miten niin, miten hän voi?
”Ihan hyvin”, tyttö vastasi. ”Vähän heikottaa, ei muuta.”
”Väsytit ilmeisesti itsesi perusteellisesti.”
”Kauanko olen nukkunut?”
”Yön ja aamupäivän. Lähdemme viimeistään huomenna aamulla, sillä emme halua törmätä ystäviisi täällä”, Itachi valaisi.

Tosiaan, Chiaki ja kaikki muut olivat tulossa! Mitoki nielaisi, huomenna saattaisi kuolla ihmisiä. Hän ei halunnut kenenkään kuolevan takiaan, ei edes Akatsukien. Miten ihmeessä hän estäisi sen? Paniikki kiipesi hyvin nopeasti vatsasta ylöspäin. Mitoki kavahti pystyyn ja kiskoi ilmaa keuhkoihinsa.

Asiat menivät päin Helvettiä. Mikään ei auttaisi, ei tällä kertaa. Vaikka hän asettuisi taistelevien osapuolten väliin, hän ei voisi estää näitä. Akatsuki halusi Chiakin, ja se saamarin tollo oli päättänyt marssia suoraan ansaan! Varmasti rikollisjärjestö oli valmis taistelemaan punapäästä… samoin konohalaiset. Jotakuta sattuisi huomenna.

Mitoki puri huultaan. Hän ei vain kyennyt keksimään ratkaisua. Ei tainnut olla olemassa keinoa pelastaa kaikkia. Mutta jos hän pystyisi edes pitämään Chiakin turvassa…? Miten? Hänellä ei ollut vaikutusvaltaa mihinkään suuntaan. Vaikka Deidara oli jollain tasolla ystävystynyt hänen kanssaan, mies varmasti asettaisi järjestön toimet hänen edelleen. Mitokin oli turha rukoilla tältä apua. Kukaan ei auttaisi häntä.

”Mitä nyt?” Itachi kysyi. Esittikö mies tyhmää? Eikö muka ollut päivänselvää, mikä Mitokia vaivasi?
”En halua, että kaappaatte Chian”, Mitoki tokaisi. ”Hän on vihdoin onnellinen, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään. En halua, että kukaan riistää sitä häneltä.”
”En voi valitettavasti estää sitä”, mies huomautti.
”Entä jos voisit?”
”En tiedä. Ystäväsi kyvyt voivat palvella rauhaa siinä missä sotaakin. Hänen taitojensa avulla voi hallita monia, istuttaa rauhan tärkeiden henkilöiden mieleen ja sydämeen. Suuremman hyvän vuoksi on joskus tehtävä uhrauksia”, Itachi selitti.
”Mitä halvattua sinä selität? Minkä suuremman hyvän? Te olette pelkkiä rikollisia kaikki!” Mitoki kiljaisi.
”Akatsuki saattaa näyttää rikollisjärjestöltä, mutta pitkän tähtäimen tavoitteemme on saavuttaa maailmanrauha”, Itachi vastasi.

Oli mahdotonta kuvitella, että Kisame taisteli maailmanrauhan puolesta. Kapakalahan halusi tappaa kaiken, mikä uskalsi liikahtaakaan tämän lähellä.

”Teillä on aika kyseenalaiset keinot”, tyttö puuskahti. ”Kuten se, että aiotte tappaa minut, kun minua ei enää tarvita!”
”Niin… se…” Itachi mutisi. Miehen kasvoilla käväisi kummallinen ilme, josta Mitoki ei saanut otetta. Se ei kuitenkaan enää yllättänyt tyttöä. Hän alkoi tottua siihen, että mies oli omituinen, eikä tätä voinut millään muotoa ymmärtää. ”Olen miettinyt sitä asiaa. En näe kovin monia ratkaisuja.”
”Miksi sinun pitäisi nähdä?”
”En halua uhrata aivan kaikkea maailmanrauhan vuoksi. Joskus ajattelin, että olisin valmis uhraamaan kaiken, tekemään mitä tahansa. Sitten tein jotain, mitä en koskaan pysty antamaan itselleni anteeksi…” kuului vastaus.
”Mitä sinä teit?” Mitoki henkäisi.
”Tapoin koko klaanini. Kaikki paitsi Sasuken ja erään toisen, tosin hänkin kuoli toisen miehen käden kautta.”

Tytön huulilta karkasi tukahdutettu vinkaus. Nyt hän ymmärsi jo paljon enemmän, nyt hän tajusi, miksi Sasuke oli kutsunut Itachia murhaajaksi. Sillä pojalla oli totisesti syytä vihata veljeään! Ei ihme, että tämä oli vihannut myös Mitokia niin paljon, tämähän oli kuvitellut tytön seurustelevan veljensä kanssa.

Itachi oli murhaaja, pahempaa, tämä oli massamurhaaja. Miten kukaan saattoi tappaa omia sukulaisiaan? Se oli sairasta!

”En tehnyt sitä täysin vapaaehtoisesti, minulla ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja”, Itachi jatkoi.
”Niin varmaan”, tyttö jupisi. Vasta nyt hänelle valkeni, miten vaarallisessa asemassa hän oli. Jos Itachi oli tappanut surutta omia sukulaisiaan, hänen tappamisensa ei olisi miehelle mikään juttu. Hänhän ei merkinnyt tälle edes yhtään mitään.
”Olen sanonut sinulle pariin otteeseen Konohan vanhimmista. He valjastivat minut siihen tehtävään”, mies kertoi. ”Tosin ei klaaninikaan täysin syytön ollut. Jos he olisivat olleet syyttömiä, en olisi koskaan suostunut. Mutta he aikoivat kaapata vallan Konohassa, siitä olisi tullut sisällissota, joka olisi tuhonnut kylän. Se taas olisi saanut muut suuret ninjavaltiot yrittämään Tulimaan valloitusta. Pahimmassa tapauksessa siitä olisi syttynyt uusi suuri ninjasota.”

Mitoki pohti miehen sanoja. Niissä oli järkeä, mutta silti tämä oli toiminut väärin. Vai oliko? Tappaminen ei ollut koskaan oikein, mutta joskus muutaman hengen uhraamalla saattoi pelastaa satoja, kenties tuhansia. Miten silloin tuli toimia?

Tyttö tiesi, ettei oikeaa vastausta ollut. Oli vain kasa huonoja vaihtoehtoja, joista täytyi valita se vähiten huono. Hän toivoi, ettei itse koskaan joutuisi vastaavaan tilanteeseen.

Oli kuitenkin kummallista, ettei hän osannut kunnolla pelätä Itachia. Kyllä, hän oli pelännyt miestä jossain vaiheessa hysteerisesti, mutta tunne oli asettunut. Ajoittain pelko kupli yhä vatsassa, mutta ei enää niin valtavana kuin aiemmin. Itachi ei ollut satuttanut häntä kertaakaan, tämä oli jopa pelastanut hänen henkensä. Mies myös neuvoi jatkuvasti, miten hän olisi parhaiten turvassa uhkaavilta vaaroilta. Vaaroilta, joita hän ei ollut osannut edes kuvitella – kuten mustasukkainen Sasori.

Mutta niin… oli totisesti vaikea sanoa, mikä oli oikein ja mikä väärin. Yhdessä asiassa Mitoki oli kuitenkin ollut oikeassa: Konohassa oli jotain pahasti vialla. Sen sijaan, että vanhimmat olivat lahtauttaneet Uchihat, näiden olisi pitänyt yrittää sovitella jollain tavalla. Ongelmien poistaminen tappamalla ihmisiä ainakin oli väärin.

Ja sellaisessa paikassa Chiaki sitten viihtyi! No, punapää ei taatusti tiennyt totuutta, oli varmaa, että se salattiin tältä huolella. Luultavasti se salattiin lähes kaikilta.

”Eräs asia vielä, vaikkei se liity minuun. Sinun on hyvä ajatella sitäkin”, Itachi huomautti. ”Kun empaatit pyrittiin ajamaan ahtaalle, Konohan vanhimmat olivat innokkaimpina asialla. Ystäväsi on pahemmassa vaarassa siellä kuin meidän seurassamme. Me emme halua tappaa häntä, vaan käyttää häntä rauhanturvaajana.”

Mitoki ruttasi suuren osan peitosta syliinsä ja pohdiskeli miehen sanoja tarkkaan. Hän huokaisi raskaasti. Chiaki oli onnellinen Konohassa, mutta tämä ei tiennyt kaikkea. Mitokin siis täytyisi auttaa Akatsukia pelastamaan tyttö. Tosin tuntui nurinkuriselta ajatella, että punapää pelastuisi päätymällä rikollisjärjestön käsiin. Mutta joskus kahdesta pahasta oli valittava pienempi.

Ainakin Chiaki olisi sitten turvassa. Mitokista ei voinut sanoa samaa, sillä tyttöjen yhteys ei ollut enää kunnossa. Ja Akatsuki aikoi tehdä jostakusta toisesta tasapainottajan. Tietenkin, järjestöllä ei ollut mitään syytä luottaa häneen. Hänen oli siis keksittävä jokin muu keino oman henkensä pelastamiseksi. Mutta sitä hän ehtisi miettiä myöhemmin.

”Mistä tiedän, että puhut totta?” Mitoki kysyi ja katsoi mieheen. Itachi kyykistyi hänen sänkynsä vierelle.
”Sinun täytyy vain luottaa minuun”, tämä vastasi.

Se oli paljon pyydetty mieheltä, joka tunnustautui murhaajaksi ja jonka historia oli muutenkin kyseenalainen. Silti Mitokilla ei ollut vaihtoehtoja. Hän ei uskaltautunut pyytämään Deidaralta apua, ei hän kyllä olisi halunnut Itachinkaan puoleen kääntyä, mutta lopulta noista kahdesta, korppihiuksinen vaikutti luotettavammalta. Deidara oli ailahtelevainen… ja lisäksi blondin seura saattaisi käydä kalliiksi. Kun Mitokia ei enää tarvittaisi, Sasori olisi ensimmäisenä iskemässä kunainsa häneen.

”Luotatko?” Itachi kysyi.
”Kai minun on pakko”, Mitoki jupisi.
”Voin joutua sanomaan tai tekemään asioita, jotka voivat tuntua sinusta epäilyttäviltä, mutta älä yritä estää minua.”
”Onko sinun aina pakko olla noin salaperäinen?” tyttö ärähti. Hän ei oikeasti pysynyt miehen ajatuksenjuoksussa mukana. Hetken hän aina kuvitteli pysyvänsä ja sitten hän tajusi pudonneensa kärryiltä ajat sitten.
”On”, Itachi naurahti ja hymyili tytölle.

Tahtomattaan Mitoki vastasi hymyyn. Niinpä kai sitten, salaperäisyys kuului miehen olemukseen.

Itachi suoristautui ja lähti kohti huoneen ovea. Tosiaan, tämä oli luvannut tavata muut Akatsukit alakerrassa. Mitoki saisi taas kerran jäädä yksin.
”Odota!” tyttö huudahti. Mies pysähtyi ja kääntyi katsomaan häntä. ”Miksi sinä teet tämän kaiken?”
”Minkä kaiken?” Itachi kummasteli. Ihan kuin tämä ei muka olisi tajunnut!
”Pelastit henkeni ja nyt suojelet minua, vaikka tiedät minun olevan hyödytön. Autat minua koko ajan, vaikkei sinun tarvitsisi.”
”Kuten olen sanonut, muistutat minua eräästä, jonka valitettavasti menetin”, mies pohdiskeli. ”Tai alkuun se ainakin oli niin. Nyt… no, olen alkanut ajatella, ettei kaikki ole uhraamisen arvoista. Miksi taittaa liljaa ja laittaa sitä maljakkoon, jossa se ennemmin tai myöhemmin kuolee, kun voi ihastella sen kauneutta luonnossa?”

Mies kääntyi ja käveli ulos huoneesta. Taas kerran Mitoki huomasi tuijottavansa tämän perään. Hän ei totisesti ymmärtänyt tätä ollenkaan. Itachi oli maailman raivostuttavin mies!