Ficcikirjasto

”Onko mitään uutta selvinnyt?” Emíly kysäisi Franilta, kun naiset olivat saaneet tehtyä ostoksensa torilla. Viera puisteli päätään.
”Ei mitään kunnollista vielä, mutta Balthier aloitti kirjan lukemisen aivan alusta”, hän vastasi.

Fran oli kertonut Emílylle Grimoiresta. Tosin hän ei ollut maininnut, mistä kirja oli tarkalleen ottaen saatu. Tarina oli niin omituinen, ettei hän mielellään jakanut sitä kenenkään kanssa. Mitä harvempi tiesi, sen parempi, vaikkei hän epäillyt, että Emíly olisi laverrellut kenellekään.

”Hän on aina ollut perusteellinen piraattilegendojen suhteen… Sarah, heti alas sieltä!” Emíly karjaisi tytölle, joka yritti kiivetä kojun päälle. Lopulta nainen joutui kiskomaan tytön alas, kun tämä ei vapaaehtoisesti tullut.

Fran oli tyytyväinen, että Sarah oli kunnossa. Tyttö oli säikähtänyt pahanpäiväisesti, mutta rohkaistunut taas enemmän. Emílyn mukaan tämä kuitenkin heräili öisin painajaisiin. Ei voinut kuin toivoa, että pahat unet poistuisivat ajan myötä, kun lapsi huomaisi, ettei kukaan ollut käymässä hänen kimppuunsa.

Clemmonkin oli nyt toistaiseksi pois laskuista. Franin hämmästykseksi arpinaamasta oli ilmestynyt pidätysmääräys pian heidän paluunsa jälkeen. Balfonheimissä niitä nähtiin harvoin, sillä suuri osa kaupungin asukkaista tienasi elantonsa enemmän tai vähemmän rikollisilla puuhilla. Ilmeisesti Elza oli ollut tosissaan sanoessaan Balthierille, että Clemmon saisi vielä vastata tekosistaan.

Clemmonin tiedettiin pistäytyneen Balfonheimissä, mutta kiinni tätä ei ollut saatu. Nyt mies oli jossain pakosalla eikä tätä ollut näkynyt viikkoon. Elza oli pitänyt huolta, että jokainen balfonheimiläinen tiesi, ettei arpinaama ollut enää tervetullut kaupunkiin. Tästä oli jopa luvattu 1000 gillin palkkio elävänä.

Fran joutui ottamaan Emílyn korin, kun Sarah sai päähänsä järjestää kohtauksen keskellä toria. Viera ei voinut kuin ihmetellä toisen naisen jaksamista. Pojat olivat jääneet leikkimään piraattien asuntoon, kun naiset olivat tyttöjen kanssa lähteneet ruokaostoksille. Näytti silti, että kahdenkin lapsen kanssa oli vaikeaa hoitaa jokapäiväisiä asioita. Janet kyllä nukkui kiltisti kantoliinassa, mutta Sarah riehui parhaansa mukaan. Lisäksi olisi pitänyt saada tavarat kannettua. Fran ei käsittänyt, miten Emíly oli aiemmin selviytynyt urakasta yksin.

Emíly nappasi karjuvan tytön tukevasti kainaloonsa ja lähti raahaamaan tätä pois torilta. Janet heräsi meteliin ja yhtyi pian kuoroon. Fran tuli perässä molempien ostosten kanssa ja puisteli päätään. Hän yritti muistella, oliko nähnyt vieralapsilla samanlaista käytöstä. Ehkä joku oli kiukutellut joskus tavallista enemmän. Mjrnillä oli ollut kausi, jolloin tämä oli alkanut kiukutella pienimmästäkin asiasta, mutta Jote oli aina puuttunut kiukutteluun ankarasti. Kotona sai vähän kiukutakin, mutta julkisesti ei missään nimessä. Myös Mjrn oli oppinut sen jo ennen kuin tämän korvat olivat yltäneet Frania vyötärölle.

Olivatko ihmislapset luonnostaan erilaisia vai johtuiko ero kasvatuksesta? Fran ei tiennyt eikä uskaltanut kysyä. Hän oli varma, että Emíly oli hyvä äiti lapsilleen, mutta tuollaisten kysymysten esittäminen olisi saanut kenet tahansa loukkaantumaan. Oli parempi yrittää päätellä asia omin päin.

Kun kotitalo ilmestyi näkyviin, Sarah sai huudettua kiukkunsa ulos, mutta Emíly laittoi silti tytön nurkkaan miettimään. Janet parkui vielä aikansa, ennen kuin rauhoittui. Fran jätti toisen naisen korin keittiönurkkauksen pöydälle. Oli helpottavaa, kun molemmat lapset olivat hiljaa. Vieran hämmästykseksi Sarahkin jopa pysyi nurkassaan siihen saakka, että sai luvan tulla pois. Tytön aiemman käytöksen perusteella Fran olisi voinut kuvitella tämän karkaavan nurkasta heti, kun silmä vältti. Joskus ihmisten käytöstä oli vaikea ennustaa.

”Minä taidan mennä kotiin, ellet sitten tarvitse apua jossain”, Fran sanoi Emílylle ja nosti oman korin paremmin syliinsä.
”En tarvitse. Sano pojille, että tulevat alas. Jos Tyne on siellä koko päivän, Ran ei pääse eteenpäin kirjansa kanssa”, punapäinen nainen totesi.
”Totunkohan koskaan tuohon nimeen…” Fran hymähti.
”Et varmaan sen paremmin kuin minä Balthieriin”, Emíly naurahti.

Fran lähti ylös hymy huulillaan. Hänen oli myönnettävä, että hän piti Emílystä. Nainen suhtautui häneen niin mutkattomasti, toisin kuin monet muut ihmiset. Penelon lisäksi Emíly oli ainoa nainen, jonka kanssa viera tunsi todella ystävystyneensä lähdettyään kotikylästään. Hän oli kuullut tapaamiltaan vieroilta samansuuntaisia ajatuksia. Monet ihmisnaiset kaiketi kokivat vierat uhaksi itselleen, miehet taas… no, miehet olivat miehiä. Toisaalta Fran oli oppinut, etteivät kaikki miehet olleet sittenkään samanlaisia. Basch oli täydellinen herrasmies ja Vaan oikein hauska poika. Balthier taas oli oma lukunsa.

Viera avasi ullakkohuoneiston oven, jonka takaa kuului kiljahduksia. Kun hän astui eteiseen, Tyne juoksi ovelle ja takaisin olohuoneeseen leluilmalaiva kädessään. Poika piti älytöntä meteliä juostessaan. Fran huokaisi, lapsista totisesti lähti paljon enemmän ääntä kuin hän muisti. Jotenkin elämä oli muuttunut kaoottisemmaksi sen jälkeen, kun he olivat palanneet Archadesista. Jokainen päivä oli täynnä hälyä ja melua ja yllättäviä käänteitä, vaikka kyse oli tavallisesta arjesta.

Laskettuaan korinsa keittiönpöydälle Fran suuntasi kohti ääniä. Balthierin muistiinpanot olivat levällään pöydällä, kun mies itse istui lattialla näpertämässä Thanenin kanssa jotakin. Tyne juoksi ympäriinsä ja heilutteli pientä ilmalaivaa. Fran jäi nojaamaan ovenpieleen ja tuijotteli näkymää tietämättä mitä ajatella. Heidän elämänsä oli viimeisen reilun viikon aikana muuttunut käsittämättömän paljon. Poissa oli tylsä rauhallisuus.

Metsä sentään, Fran oikeasti jo odotti, että Balthier saisi tutkimuksensa päätökseen ja he pääsisivät lähtemään Balfonheimistä. Kyse ei ollut vain siitä, että hän kaipaisi taivaalle, vaan hän halusi myös omaa rauhaa ja vähemmän melua. Hän tiesi, että Emíly yritti olla rasittamatta heitä liikaa. Lapsille oli kuitenkin vaikea sanoa ei, kun nämä pyysivät päästä kyläilemään tai päästä rannalle.

”Teidän pitäisi lähteä kotiin. Äidillänne on jo ikävä”, viera huomautti lopulta. Thanen nyökkäsi ja nappasi lelunsa rintaansa vasten.
”Korjataan se loppuun myöhemmin”, Balthier sanoi pojalle ja pörrötti tämän tukkaa.
”Eikä! Minä en halua vielä mennä!” Tyne ilmoitti ja jatkoi juoksemistaan. Fran puisteli päätään, miten pojat olivat noin erilaisia, vaikka olivat kaksoset.

Viera nappasi pojan kiinni kesken juoksun ja pakotti tämän pysähtymään. Tyne nosti metelin protestiksi ja yritti päästä irti naisen otteesta.
”Minä kerron äitille!” poika karjui.
”Kerro vaan”, Fran naurahti väkinäisesti. ”Muistelisin, että hän on kieltänyt sinua juoksemasta sisällä.”
”Onko siitä nyt niin paljon haittaa?” Balthier kysyi. Viera loi kiukkuisen katseen mieheen.
”Mitä?” tämä älähti.

Fran ei kuitenkaan vastannut vaan kyykistyi Tynen tasolle. Poika yritti edelleen kiemurrella hänen otteestaan.
”Minä en halua mennä vielä kotiin! Eikä se edes ole koti! Me asutaan Archadesissa oikeasti!” poika kiukutteli.
”Tyne, te muutitte tänne. Balfonheim on nyt teidän kotinne, ja myös täällä pätevät samat säännöt”, Fran sanoi. Hänestä tuntui, ettei hän ollut erityisen hyvä selittämään lapsille asioita.
”Ihan tyhmää!” Tyne huusi. Vieran teki mieli läimäyttää lasta, mutta hän hillitsi mielihalunsa. Emíly ei koskaan näyttänyt tekevän niin, joten se ei varmaankaan ollut sallittua. Fran muista kyllä saaneensa yhden jos toisenkin läimäytyksen lapsuudessaan, jos ei ollut käyttäytynyt odotusten mukaan.
”Tyhmää tai ei, nämä ovat asioita, joista aikuiset päättävät”, viera selvitti lapselle.
”Sitten aikuiset ovat tyhmiä!” Tyne jatkoi ja yritti potkaista naista.

Uskomatonta käytöstä! Fran nappasi pojan kainaloonsa ja kiikutti tämän nurkkaan Emílyn aiemman esimerkin mukaan.
”Nyt pysyt siinä ja mietit tekosiasi”, viera matki Emílyn sanoja.
”Et sinä ole äiti, et voi määrätä!” Tyne ilmoitti, muttei sentään yrittänyt lähteä nurkasta. Pojan äänessä oli epävarmuutta, joten Fran päätteli olevansa voitolla.
”Kun olet meillä, me määräämme. Äitisi on antanut siihen luvan”, nainen kertoi. Se ainakin oli totta, Emíly oli sanonut, että lapset sai tarvittaessa pistää kuriin. Valittavasti välillä tuntui, ettei Balthier tiennyt, mitä sana ’kuri’ edes tarkoitti.

Tyne mulkoili Frania, mutta viera ei välittänyt. Hän käänsi pojan kasvot nurkkaan päin ja jäi odottamaan. Thanen ja Balthier seisoivat keskellä huonetta seuraamassa kohtausta, kumpikaan ei sanonut mitään.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Fran päästi Tynen nurkasta. Poika ei näyttänyt iloiselta, mutta ainakin tämä oli rauhoittunut.

”Anteeksi”, poika mutisi ja tuijotteli varpaitaan. Nurkka oli siis toiminut, Fran päätti hyödyntää sitä toistekin, jos lapset vielä mekkaloisivat.
”Ei se mitään”, viera vastasi. ”Menkäähän nyt kotiin. Voitte tulla sitten myöhemmin uudestaan käymään.”
”Voidaanko?” Tyne varmisti ja kurkisti naista kulmiensa alta. ”Etkö sinä ole vihainen?”
”En enää”, Fran vastasi ja lähti taluttamaan poikaa ovelle. ”Thanen, tulehan.”

Thanen juoksi kahden muun perään puristaen edelleen leluaan rintaansa vasten. Sekin näytti olevan jonkinlainen ilmalaiva, mutta Fran ei tunnistanut mallia. Se oli kovin kärsineen näköinen, ilmeisesti lelu oli varsin rakas.

Suljettuaan Emílyn asunnon oven Fran huokaisi helpotuksesta ja kapusi takaisin ullakolle. Aurinko oli vasta ohittanut lakipisteensä, joten päivää oli vielä reilusti jäljellä. Silti hänestä tuntui, että hän oli urakoinut useamman päivän edestä.

Viera paineli suoraan keittiöön ja ryhtyi tyhjentämään korin sisältöä kaappeihin. Hän oli ostanut ruokaa vain parin päivän tarpeiksi. Enempää hän ei uskaltanut kerralla hankkia, sillä hän elätteli toiveita, että he lähtisivät pian.

”Mitä tuo äskeinen oli?” Balthier ilmestyi keittiöön. Fran vilkaisi miestä, ennen kuin tunki viimeiset vihannekset viileään komeroon.
”Johdonmukaisuutta”, viera totesi ja siirsi korin pois pöydältä. ”Emíly on kieltänyt lapsia juoksemasta sisällä. Olet itsekin kuullut.”
”Mutta eihän siitä haittaa ole”, piraatti väitti.
”Se hermostuttaa minua… ja jos Emíly on päättänyt kasvattaa lapset tietyllä tavalla, meidänkin pitäisi pitää kiinni samoista säännöistä, kun he ovat täällä”, Fran selitti. ”Vain siten lapset oppivat, että sääntöjä pitää oikeasti noudattaa.”
”Kyllä he oppivat sen muutenkin. Sitä paitsi olemme piraattikaupungissa, jossa kaikki rikkovat sääntöjä koko ajan.”
”Vierat kasvattavat lapsensa yhdessä. Koko kylä on vastuussa jokaisesta lapsesta, kaikilla on oikeus puuttua huonoon käytökseen. Tosin yleensä se kitketään jo kotipiirissä pois hyvin nopeasti”, Fran jatkoi.
”Tyttöjä onkin helpompi kasvattaa niin. Jos vierat pitäisivät poikalapset, tilanne olisi toinen”, Balthier intti vastaan.
”Hyvin kurinpito näytti Tyneenkin toimivan, ja minusta hän näyttää kovasti pojalta”, Fran puuskahti. Hän ymmärsi, että vierojen elämäntyylissä oli kritisoimisen aihetta, mutta hän ei silti pitänyt siitä, että Balthier katsoi oikeudekseen puuttua asioihin. Balthier ei tiennyt, mistä puhui. Miehellä ei ollut todellista kokemusta vierakylässä elämisestä.
”Hän pahoitti mielensä.”
”Myös paha mieli kuuluu elämään.”
”Ei sitä tarvitse silti ehdoin tahdoin aiheuttaa lapsille!”

Fran tuijotti miestä uskomatta korviaan. Tämä ei näyttänyt tajuavan ollenkaan, mistä oli kyse. Ei viera halunnut aiheuttaa lapsille pahaa mieltä, mutta hänen mielestään kurista oli pidettävä kiinni. Lapset tarvitsivat rajoja, muuten kukaan ei jaksaisi.

”Luuletko, että se oli minusta kivaa? Jokin raja on oltava. Jos joku alkaa potkia minua, minä panen hänet kuriin, oli kyse minkä ikäisestä tahansa”, viera kivahti ja käänsi selkänsä miehelle. Kylläpä hän tosiaan kaipasi rauhaa, joka oli vallinnut aiemmin. Toisaalta hän kaipasi myös seikkailujen tuomaa jännitystä, sillä se sai veren kiertämään suonissa. Kaikki aistit heräsivät eloon, kun pääsi etsimään aarteita. Maailmanpelastamista Fran ei sentään enää kaivannut. Pienemmät seikkailut saivat luvan riittää.

”Ehkä olet oikeassa”, Balthier sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Mies lähti keittiöstä ja kuului palaavan työpöytänsä ääreen. Fran oli varma, että tämä ei ottaisi yhdestä keskustelusta opikseen. Miksi Balthier ei osannut pitää kuria? Olihan se toki epämukavaa, mutta paljon kurjempaa olisi myöhemmin, jos lasten antaisi nyt riehua vapaasti. Täytyihän piraatin ymmärtää, että sillä tavoin kasvatettiin vain uusia clemmoneja, jotka kuvittelivat voivansa tehdä mitä vain.

Fran kävi hakemassa mustepullon ja sulkakynän toisesta huoneesta. Balthier oli jo ehtinyt uppoutua Grimoiren pariin, eikä viera viitsinyt häiritä miestä. Tämä oli saanut ajattelemisen aihetta. Asiasta voisi puhua myöhemmin, jos tarvetta näyttäisi olevan. Heillä oli kuitenkin hyvin erilainen käsitys lasten kasvattamisesta, joten keskustelulle saattaisi hyvinkin olla joskus aihetta.

Löydettyään vielä kirjepaperia viera palasi keittiöön ja istahti pöydän ääreen. Aika oli kulunut niin nopeasti, ettei hän ollut vielä ehtinyt kirjoittaa Penelolle vastausta. Fran toivoi, että saisi nähdä tytön pian. Kirjeiden kirjoittaminen oli mukavaa, mutta se oli myös hidasta ja vaikeaa. Hän kaipasi tavallisia keskusteluja Penelon kanssa.

Balfonheimissä 23.3.707

Viera tuijotti kirjoittamaansa tekstiä. Sanoja oli yhä vaikea kirjoittaa, vaikka hän osasi puhua hyvin. Häneltä oli mennyt paljon aikaa lyhyen kirjeen raapustamiseen, mutta ehkä hän oppisi nopeammaksi, kun jaksaisi harjoitella. Kirjoittaminen sujui nyt jo paremmin kuin aluksi. Oli suorastaan ihme, ettei Balthier ollut hermostunut opettaessaan vieraa lukemaan ja kirjoittamaan.

Fran taitteli kirjeen ja sulloi sen kuoreen, jonka päälle vielä kirjoitti huolellisesti Penelon nimen ja nykyisen osoitteen. Oli mukavaa, että Vaanilla ja Penelolla oli nykyisin asunto. Ennenhän nämä olivat asuneet kadulla ja selviytyneet päivittäisestä elämästä auttelemalla erästä kauppiasta ja varastamalla sen, mihin rahat eivät riittäneet. Kumpikin oli menettänyt perheensä sodassa, kuulemma monet lapset olivat.

Onneksi sota oli nyt vihdoin ohitse. Ehkä heidän elinaikanaan sitä ei enää puhkeaisi. Ikuiseen rauhaan Fran ei jaksanut uskoa, sillä sotiminen ja valloittaminen tuntuivat olevan ihmisillä verissä. Nyt kaikki kuitenkin muistivat, miten kamala asia sota oli, joten aseita ei nostettu pikkujuttujen takia. Lisäksi Ashe ja Larsa olivat ystäviä, ainakin melkein, ja Rozzarrian Al-Cid oli mieltynyt Asheen, joten ehkä sodan vaaraa ei siksikään ollut.

Fran nousi ja kävi ilmoittamassa Balthierille vievänsä kirjeen aerodomeen. Mies huitaisi kädellä merkiksi, että oli kuullut, muttei nostanut katsettaan kirjasta. Sen sijaan tämä alkoi kiireesti kirjoittaa jotain paperinpalalle. Viera ei voinut olla hymyilemättä. Sillä hetkellä mies näytti enemmän tiedemieheltä kuin ilmapiraatilta.

Kävelymatka kaupungin halki oli rauhallinen, samoin aerodome. Fran vei kirjeen tiskille, jolle toimitettiin kaikki lähtevä posti. Virkailija jäi katsomaan häntä hetkeksi.
”Etkö sinä olekin se, joka taisteli Clemmonin kanssa?” nainen kysyi yllättäen. Fran kohotti kulmiaan, juorut totisesti levisivät nopeasti tässä kaupungissa.
”Olin paikalla”, Fran totesi.
”Hurjaa. Kuulin, että se mies sieppasi Balthierin lapsen… en tiennyt, että hänellä on lapsia. Toisaalta kun tietää, millaista elämää hän tapasi viettää aiemmin, minun ei pitäisi olla hämmästynyt. Sitten kuulin, että Balthier lähti vierapartnerinsa kanssa hakemaan lasta takaisin”, nainen selitti. ”Hetkinen… onko lapsi teidän yhteinen? Minä olen kuullut, että…”
”Ei, eikä hän ole Balthierinkaan”, Fran korjasi. Juorut levisivät ja vääristyivät vielä samalla.
”Eikö? Miksi te sitten lähditte pelastamaan tyttöä?”
”Hän on Balthierin ystävän, meidän ystävämme tytär”, viera kertoi.
”Todellako? No, te olitte kyllä rohkeita. Clemmon on niin pelottavan näköinenkin, että minä en ikinä uskaltaisi vastustaa häntä. Katso nyt tuota kuvaa, kamala arpi!” Nainen viittoi seinällä roikkuvan julisteen suuntaan. Elza oli antanut kiinnittää niitä ympäri kaupunkia. Kuva ei vastannut täysin todellisuutta, mutta Clemmon oli helppo tunnistaa kasvoja halkovasta arvesta.

Ei ollut kummallista, että koko kaupunki puhui Clemmonista. Sen sijaan Franista oli outoa, että myös hän ja Balthier olivat puheenaiheena. He olivat kuitenkin vain ilmapiraatteja ilmapiraattien joukossa, eivät erityisiä. Heillä oli liuta tuttuja, mutta viera ei olisi luokitellut heitä kuuluisiksi. He eivät olleet pitäneet meteliä osuudestaan sotaan, koska he olivat nimenomaan halunneet välttää juoruilun.

Nyt tämä nainen kuitenkin tunnisti heidät. Toki nainen tiesi Franin, sillä viera kävi säännöllisesti viemässä kirjeitä Penelolle.

”Mistä sinä tunnet Balthierin?” Franin oli pakko kysyä.
”No, olenhan minä nähnyt hänet Whitecapessa useinkin”, nainen naurahti. ”Tosin enää hän ei käy siellä yhtä ahkerasti kuin ennen. Minä ja ystäväni tapasimme arvailla, kenet hän ottaa mukaansa illan päätteeksi. En olisi itsekään pannut pahakseni, mutta taidan olla liian tavallinen hän makuunsa.”

Fran ei tiennyt, mitä sanoa. Balthierin menneisyydestä tuntui aina vain paljastuvan lisää asioita, joista mies ei ollut muistanut mainita. Toisaalta kyllä viera tiesi miehen maineesta naistennaurattajana, mutta oli konkreettisempaa kuulla naisen puhuvan siitä.

”Jotkut sanovat, että Balthier on asettunut aloilleen sinun kanssasi. Toiset epäilevät, että olet lumonnut hänet jollain vierataialla”, nainen jatkoi. ”Vierat osaavat kuulemma keittää lemmenjuomaakin. Sen avulla he… tai siis te houkuttelette miehiä kyliinne, koska omassa rodussanne ei ole miehiä ollenkaan. Onko se totta?”
”Ei”, Fran vastasi. ”Eikä lemmenjuomia ole mahdollista valmistaa. Voit keittää juomaa, jolla saat miehen himot nostettua, mutta ei ole mitään takeita, kenestä hän kiinnostuu.” Oli järkyttävää, millaisia kuvitelmia ihmisillä oli vieroista. Fran olisi toki voinut kertoa naiselle totuuden, mutta aina tulisi eteen uusia ihmisiä uusine ennakkoluuloineen. Maailman muuttaminen vieraystävällisemmäksi näytti olevan mahdoton tehtävä.
”Voiko? Tiedätkö sinä reseptin? Oletko kokeillut sitä Balthieriin?” nainen uteli. Varsinainen juorukello. Eikö tällä ollut parempaa tekemistä?
”En, mutta varmasti löydät torilta jonkun vanhan eukon, joka kertoo ohjeen sinulle”, Fran tuhahti.
”Ei tarvitse olla noin ylimielinen.”
”En minä ole. En vain tiedä, miten se juoma valmistetaan. Olen vain lukenut siitä, mutta se ei kiinnostanut minua niin paljon, että olisin jaksanut ottaa tarkemmin selvää.”
”Niin, eihän sinulla varmasti kyllä ole tarvettakaan.”
”No…” Sanat tuntuivat pakenevan, eikä Fran edes halunnut kertoa naiselle mitään. Tämä vaikutti olevan liian utelias. Ennen he olivat vaihtaneet keskenään vain pari sanaa, mutta nyt nainen olikin yhtäkkiä kiinnostunut hänen asioistaan. ”Minun täytyy mennä. Nähdään taas!” viera huikkasi ja kiirehti pois naisen luota.

Kaupungilla tai ainakin Whitecapessa siis juoruttiin. Fran ei ollut iloinen uutisesta, mutta asialle ei voinut tehdä oikein mitään. Juoruja vastaan oli lähes mahdoton taistella, sen hän muisti jo aiemmista kokemuksistaan. Kun N´edra oli alkanut juoruta hänestä, muut nuoret olivat varauksetta uskoneet tämän tarinan. Totuudella ei ollut ollut merkitystä. Toisaalta Fran ei ollut edes yrittänyt kertoa sitä. Hän ei ollut ehtinyt avata suutaan ajoissa, sillä hän oli ollut niin järkyttynyt.

”N’edra ei enää puhu sinulle”, Aéryn enemmänkin kysyi kuin totesi.
”Ei.”
”Hän kertoi meille… Minulle ja Bhnnille. Minä… ymmärrän kyllä. Toinen siskoni, hän on samanlainen. Hänellä on eräs ystävä, joka on tavallaan enemmän kuin ystävä. Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. N’edra ei kuitenkaan ole sellainen ja tekosi järkytti häntä. Älä ole hänelle vihainen. Yritin saada häntä ymmärtämään, ettet tarkoittanut mitään pahaa, että sinä vain välität liikaa”, Aéryn puhui kauheaa vauhtia. Vaikutti siltä, että hän oli halunnut sanoa sanottavansa jo vuoden päivät sitten, muttei ollut uskaltanut. ”Haluan vain sanoa… älä jää suremaan N’edraa. Tulee toisia tyttöjä, löydät samanlaisia. Heitä on paljon, he eivät vain pidä itsestään meteliä. Voin ehkä auttaa sinua myöhemmin. Kysellä siskoltani ja niin poispäin.”

 

Vanha muisto vihlaisi edelleen. Fran oli vain lähtenyt mukaan, kun N´edra oli tehnyt aloitteen. Varmasti kaikki oli johtunut Hehkusta, muuta selitystä ei ollut. Tuntui silti edelleen julmalta, että hänen paras ystävänsä oli kääntänyt selkänsä hänelle. Tosin kun he olivat 50 vuotta myöhemmin kohdanneet Franin palatessa lyhyelle vierailulle entiseen kotikyläänsä, N´edra oli pyytänyt anteeksi. Mennyttä ei vain silti voinut muuttaa.

Fran puisteli päätään. Ei ollut syytä vajota vanhoihin muistoihin, hän ei halunnut ajatella menneisyyttään, sillä hyvätkin muistot satuttivat liikaa. Hän kaipasi kotiinsa, vaikka tiesi, ettei paluuta ollut. Ja vaikka Jote olisi tarjonnut mahdollisuutta, Fran ei olisi tarttunut siihen. Hän oli aikaa sitten ymmärtänyt, että hänen paikkansa oli Ivalicessa Balthierin rinnalla.

Ei ollut väliä, mitä muut juorusivat piraattikaksikosta. He tiesivät itse totuuden, eikä heillä ollut hävettävää. Fran hymyili, hänen olisi jo tähän ikään mennessä pitänyt oppia olemaan välittämättä muiden mielipiteistä.

”Kuulin hieman juoruja”, viera aloitti, kun astui sisälle asuntoon. Hän käveli yhä työpöydän ääressä istuvan piraatin luokse.
”Niinkö?” mies kysyi. ”Sinä varmaan haluat kuulla tämän jutun.”

Viera räpäytti silmiään. Hän oli valmistautunut kertomaan Balthierille kuulemansa jutut, mutta mies ei ollutkaan kiinnostunut. Sen sijaan tällä oli hänelle jotain kerrottavaa. Nainen istahti sängylle ja jäi odottamaan. Hänen tarinallaan ei ollut kiire, kenties Balthier oli saanut vihdoin jotain selville.

Mies käänsi yhden sivun Grimoiresta taaksepäin ja ryhtyi lukemaan ääneen: ”’Kun Occuriat vielä asuttivat Ivalicea, eli myös mies nimeltä Feolthanos. Hän oli aegylien arvostettu johtaja. Tuohon aikaan myös aegylit asuivat vielä Ivalicessa yhtenä muiden kansojen joukossa.’”
”Aegylit?” Fran toisti. Hän ei muistanut kuulleensa sanaa aiemmin.
”Siivellinen kansa”, Balthier vastasi ja näytti kuvaa kirjasta. Siinä oli mies, jonka selässä olivat valtavat mustat siivet. ”Tässä kerrotaan, että Feolthanos rakastui vieraan. Aluksi he tapailivat salaa, mutta lopulta viera hylkäsi kylänsä, koska ei voinut saada ylipapittarelta hyväksyntää suhteelleen.”
”Viera, joka muutti taivaalle”, Fran mutisi. ”Olen kuullut tarinan! Sitä kerrottiin meille varoittavana esimerkkinä, mutta minua se kiehtoi aina. Kyseinen viera oli lähtenyt vaeltamaan kylästään kauemmas kuin olisi saanut mennä ja tavannut ihmismiehen. Tämä mies oli vietellyt vieran ja ohjannut naisen ajatukset pois oikealta polulta. Mies ei kunnioittanut Metsää vaan rakasti taivasta. Lopulta viera karkasi kylästään ja pakeni taivaalle miehen kanssa. Hän hylkäsi Metsän, ja Metsä katkaisi siteensä häneen, häntä odotti enää vain ikuinen kärsimys eristyksissä Jumaluudesta.”
”Ilmeisesti tuo mies ei ollut ihminen vaan aegyl”, Balthier totesi.
”Niin. Kun muutin Ivaliceen, aloin uskoa, että se mies oli ilmapiraatti”, Fran naurahti. ”Varsinkin sen jälkeen, kun tapasin sinut.”

Balthier kohotti katseensa kirjasta ja hymyili. ”No, sinähän karkasit minun kanssani taivaalle. Sinusta voitaisiin kertoa samanlaista tarinaa.”
”Luulen, että Mjrn saattaa kertoakin lapsilleen”, Fran huokaisi. Päivä tuntui olevan täynnä muistoja menneisyydestä.
”Ehkä, ja ehkä joku muukin voi kertoa joskus”, Balthier hymähti.
”Kuka?” Fran kummasteli.
”Jaa-a, haluatko kuulla loput tarinasta?” piraatti vaihtoi puheenaihetta. Odottamatta vastausta tämä jatkoi selitystä: ”Feolthanos meni naimisiin vieran kanssa ja he saivat useita lapsia. Myöhemmin heidän jälkeläisiään alettiin kutsua feolvieroiksi. Heidät tunnistaa siitä, että heidän korvansa ovat lyhyemmät kuin puhdasrotuisten vierojen.”
”Olen kuullut heistäkin”, Fran huomautti. ”Meille kerrottiin, että epäpuhtailla jälkeläisillä on niin lyhyet korvat, että ne on helppo piilottaa. He käyvät ihmisistä, jos piilottavat korvansa. Heidän korvansa eivät kuule Vihreää sanaa, eivät ole koskaan kuulleetkaan. Sen takia heitä kutsutaan Karkotetuiksi. Metsä ei huolisi heitä lapsikseen, eikä yksikään vierakylä asukkaikseen. Sitä en tiedä, onko heillä siivetkin. Sanotaanko sitä?”
”Ei ole. Tarina jatkuu vielä, kuuntele loppuun saakka”, Balthier vastasi. ”Feolthanos joutui riitoihin Occurioiden kanssa, minkä takia hän johdatti aegylit Lemurésin purvamalle. Occuriat olivat niin vihaisia, että sulkivat koko purvaman, ettei kukaan enää löytäisi sitä eivätkä aegylit voisi paeta sieltä.”
”Siksi sitä ei ole löydetty”, Fran totesi. ”Luulen kyllä, ettet sinäkään pysty löytämään sitä. Olen pahoillani, Balthier.”
”Sinusta on tullut huono kuuntelija”, piraatti naurahti ja painoi sormen vieran huulille. ”Ei sanaakaan, ennen kuin pääsen loppuun, onko selvä?”

Fran nyökkäsi. Hän myönsi olevansa malttamaton, mutta tarina oli todella kiinnostava ja herätti paljon kysymyksiä.

”Tämän mukaan Feolthanos jätti Ivaliceen avaimet, joiden avulla voi löytää Lemurésin. Avaimet on piilotettu Glabadosin kätköön”, Balthier jatkoi. ”Se tarkoittaa, ettei legenda ole tarua. Kätkö on olemassa.”

Balthier oli hetken hiljaa, mutta Fran ei sanonut mitään. Hän odotti, aikoiko mies vielä jatkaa tarinaa. Hän myös mietti, mahtoivatko feolvierat yhä asua Ivalicessa vai olivatko nämä kuolleet sukupuuttoon. Fran tapaisi mielellään karkotetun vierarodun, jos se suinkin olisi mahdollista.

”’Kätkö on piilotettu Ivalicen korkeimmalle paikalle’”, Balthier lisäsi vihdoin. ”Niin tässä lukee sanasta sanaan.”
”Ivalicen korkeimmalle paikalle”, Fran toisti. Ivalicella oli paljon vuoria, mutta vieralla ei ollut aavistustakaan, mikä niistä oli kaikkein korkein. ”Se kuulostaa loogiselta. Feolthanos oli mies, joka rakasti taivasta, joten hän halusi jättää vihjeensä, avaimensa, mahdollisimman lähelle sitä, mutta kuitenkin paikkaan, josta hänen perheensä voisi ne löytää.”
”Aivan”, Balthier myönsi. ”Nyt myös me voimme löytää avaimet.”
”Voimmeko? Tiedätkö sinä, mikä on Ivalicen korkein vuori?” Fran kysyi.
”En, mutta minun ei tarvitsekaan”, piraatti naurahti.

Fran ei ymmärtänyt. Eivät he voisi löytää Kätköä, jos he eivät löytäisi oikeaa vuorta. Heidän täytyisi koluta loputon määrä vuoria läpi, siinä menisi ikä ja terveys.

”Fran, montako purvamaa on jäljellä?” piraatti huomautti kiusoittelevaan sävyyn.
”Yksi”, viera vastasi. ”Kaikki muut ovat pudonneet, koska ihmiset ovat louhineet niistä kaiken magisiitin.”
”Melkein oikein. Kaksi on oikea vastaus. Lemurés on yhä piilossa katseiltamme, mutta…”
”Bervenia leijuu edelleen taivaalla!” Fran huudahti. ”Silloin Kätkön täytyy sijaita Bervenian korkeimmalla kohdalla.”

Balthier nyökkäsi. Miehen kasvot suorastaan hehkuivat lapsellista intoa. Fran pohti, millaista oli tajuta, että legenda ei ollutkaan legenda. Tunteen täytyi olla hieno. Balthier todistaisi pian vanhan tarun todeksi.

”Sinusta tulee vielä kuuluisa”, viera hymähti miehelle. Tämä kohautti olkapäitään.
”En välitä kuuluisuudesta. Lemurésin avainten sanotaan tarjoavan yhteyden ikuisuuteen. Se on aarre, jonka arvoa ei voi mitata”, piraatti pohdiskeli. ”Se on se, mitä olen etsinyt.”
”Yhteys ikuisuuteen?” Fran toisti. Hänestä ajatus ei kuulostanut kovin houkuttelevalta. Occuriat olivat olleet yhteys johonkin ikiaikaiseen, eikä viera ollut pitänyt näistä. Jos taas yhteys ikuisuuteen tarkoitti ikuista elämää… No, sekään ei ollut välttämättä tavoittelemisen arvoista.
”Ei. Tarkoitan, että se on sitä arvokkaampaa, mitä olen etsinyt”, mies vastasi. Fran jäi tuijottamaan tätä, hän ei nyt ymmärtänyt. ”Näyttää siltä, että minun aika palauttaa kuningattarellemme hänen sormuksensa.”

Mustasukkaisuuden pistos vihlaisi Frania. Hän muisti tilanteen varsin hyvin. Koko joukko oli piilotellut vastarinnan asunnossa Rabanastren alakaupungissa. Ashe oli halunnut lähteä etsimään garifeja, mutta Balthier ei ollut suostunut siihen ilman palkkiota.