Ficcikirjasto

Fandom: Ikemen Sengoku

Kuvaus: Sasuke on palannut nykyaikaan ilman Maita, joka jäi sengoku-kaudelle Masamunen kanssa. Kohtalo vei heidät 500 vuoden päähän toisistaan mutta niin kuului ollakin.

 

 

 

 

 

Aoban linnanrauniot piirtyivät valkoisina vasten taivasta. Sasuke varjosti kädellä silmiään, kun aurinko pistävä paahde iskeytyi linsseihin ja yritti sokaista. Tänä vuonna hän ei ollut palannut enää Honnojin muistomerkille vuosipäivän kunniaksi, vaikka madonreikätutkimus olisi saattanut antaa aiheen retkeen. Ei, oli aika katsoa eteenpäin. Kohtalo oli tuonut hänet tähän hetkeen, kuten myös moneen muuhun, joten oli syytä tarttua siihen, mitä se hänelle tarjoili.
 

Silti menneisyys piti kiinni takin liepeestä. Ei kipeänä mutta tiukasti kuitenkin. Niinpä kerran vuodessa tästä eteenpäin Sasuke oli päättänyt tehdä matkan kaikkiin paikkoihin, joiden loistoa hän oli todistanut 500 vuotta sitten. Tällä kertaa myös paikkaan, jossa hän ei koskaan ehtinyt vierailla mutta jonka merkitystä ei voinut kiistää. Astellessaan oppaan perässä linnan käytävillä hän hengitti historiaa, joka oli joskus ollut todellisuutta. Hänen todellisuuttaan neljän vuoden ajan, Main todellisuutta yhä… jos niin saattoi ajatella.
 

”Date Masamune oli tunnettu muun muassa…”
 

Oppaan sanat valuivat Sasuken korvista sisään paljastamatta mitään uutta. Hän oli elänyt samassa ajassa Date Masamunen kanssa, ja sitä ennen kuullut lukuisia tarinoita vanhemmiltaan. Hän oli tiennyt, ettei tämä retki toisi yllätyksiä, mutta silti sen merkitystä ei voinut kiistää. Se oli kunnianosoitus miehelle, jonka määrätietoisuutta oli pakko ihailla. Ei vain sotaherrana vaan Main sydämenhaltijana.
 

”Sanotaan, että tämä huone kuului Date Masamunen vaimolle, joka tunnettiin taitavana ja intohimoisena ompelijattarena. Lukuisat neidot matkustivat Sendain prefektuuriin tilatakseen Maihimen valmistaman kimonon.”
 

Tällä kertaa oppaan sanat pysäyttivät. Jysäyttivät jotain sydämen tienoilla, värähdyttivät niin, ettei hetkeen voinut edes hengittää. Mai.
 

Sasuke katsoi huonetta tarkemmin. Sen tatamimattoja, jotka eivät kuitenkaan todennäköisesti olleet 500 vuoden takaa. Mai ei ollut astellut noilla matoilla, mutta kimono, joka oli ripustettu esille, näytti samalta, jossa Sasuke oli Main kerran nähnyt. Samantyyliseltä vähintään.
 

”Maihimen tarina on säilynyt salaisuutena, eikä ainutkaan historiantutkija ole onnistunut selvittämään, kuka hän todella oli. Hänen uskotaan olleen hyvästä suvusta, jolla oli liittolaisuuksia Daten klaanin kanssa. Toiset tarinat viittaavat siihen, että Maihimellä saattoi olla yhteyksiä Odan klaaniin, mutta varmuutta ei ole löytynyt.”
 

Ilmekään ei värähtänyt Sasuken kasvoilla, mutta hän ei voinut mitään sisäiselle hykerrykselleen. Hänellä oli vastaukset kaikkiin kysymyksiin, joita historioitsijat olivat Maihimen salaisuuksia tutkiessaan pyöritelleet. Silti Sasuke ei kertoisi. Hän säilyttäisi Main salaisuuden ja jokaisen muukin tiedonjyväsen, joka sengoku-ajan sotaherroista oli jäänyt historioitsijoilta piiloon. Kaikki asiat eivät olleet tarkoitettu julkisuuteen, ja ninjan – jos kenen – oli osattava pitää kiinni salaisuuksistaan. Vaikkei nykyajassa ninjataidoista ollut enää juuri hyötyä, tietyistä asioista saattoi yhä pitää kiinni. 500 vuotta ei pyyhkinyt kaikkea mennessään.
 

”Masamune ja Maihime saivat useita poikia…”
 

Mai oli siis elänyt hyvän elämän. Sasuke antoi jälleen oppaan puheen ajelehtia ja seurasi ryhmän mukana toiseen huoneeseen. Vaelsi halki koko kierroksen ja keskittyi näkemään yksityiskohdat, jotka linnassa olivat vielä havaittavissa.
 

Näin oli hyvä. Mai oli saanut kulkea näitä käytäviä, ommella ja elää rakastamansa miehen rinnalla. Ajatus tuntui oikealta. Kohtalo oli vienyt sekä Sasuken että Main menneisyyteen ja kietonut nyörinsä heidän ympärilleen. Main osana oli ollut jäädä palaksi historiaa prinsessana, joka vangitsi kuuluisan sotaherran sydämen täydellisesti.  Sasuken osana oli ollut palata. Niin oli kirjoitettu tähtiin, jotka loistivat taivaalla 500 vuotta sitten ja yhä tänä päivänä.
 

Kaikki oli mennyt juuri niin kuin pitikin.
 

Aurinko oli kaartanut linnanraunioiden toiselle puolelle, kun Sasuke astui jälleen paahteeseen. Hän kääntyi katsomaan uudestaan hohtelevan valkoisia rakennuksia, joiden kauneutta ei voinut kiistää. Samassa hänen korviinsa kantautui kuitenkin tasainen, kepeä tömähtely. Rytmi, jonka hän oli viime kuukausina niin hyvin jo oppinut tuntemaan.
 

”Anteeksi, etten ehtinyt aiemmin!” heleän soinnikas, hitusen nasaali ääni tanssahteli Sasuken korviin jo ennen kuin hän ehti tavoittaa naista katseellaan. Käsi tarttui hänen hihaansa ja nykäisi.
 

”Emi?”
 

Kun Sasuke käännähti, hänen sylinsä oli täynnä hentoa kehoa ja olkapäille rönsyävää tummaa tukkaa. Silmälasien sangat tuuppasivat hänen leukaansa, kun Emi hautasi kasvot vasten hänen kaulaansa.
 

”Piditkö linnakierroksesta?” Emi kysyi vetäytyessään halauksesta. Hymy säihkyi hänen huulillaan.
 

Se oli kaunis. Unohtumaton. Tähtiin kirjoitettu hymy.
Sasuken kohtalona oli ollut palata tähän aikaan, koska muuten tuo hymy ei olisi koskaan löytänyt häntä.