Tiistai 22. joulukuuta 2015
Lahjat
oli paketoitu ja pakattu yhteen kassiin, joka odotti eteisen lattialla
torstaiaamupäivää. Yuffie oli jopa siivonnut ja laittanut olohuoneen ikkunaan
yksinäisen joulutähden. Hän ei tiennyt, oliko sillä jokin erityinen merkitys,
mutta hän oli ihastunut noihin suuriin tähtikoristeisiin heti ensivilkaisulta.
Ylipäätään kaikki joulussa oli mahtavaa. Yuffie rakasti antaa lahjoja
läheisilleen ja viettää näiden kanssa iltaa glögilasi kädessä ja pipari
toisessa.
Ulko-ovi
kävi. Yuffie loi viimeisen tyytyväisen silmäyksen tähteen ja kääntyi ympäri.
Vincentin pieni pohdiskelukävely oli venähtänyt tuntien mittaiseksi. Joskus
Yuffie toivoi, ettei mies olisi ollut niin raskasmielinen ja syyttänyt itseään
kaikesta, mutta eipä tämä olisi ollut Vincent, jos nuo ominaisuudet olisi
poistanut.
Vincentin
hiukset kiilsivät. Ulkona satanut lumi oli kastellut ne. Tämä oli jo riisunut
kenkänsä ja ripusti parasta aikaa takkiaan naulakkoon.
”Helpottiko?”
Yuffie kysyi ja yritti pitää äänensä kepeänä. Hän oli jo sanonut Vincentille
kolmesti, ettei syyttänyt tätä mistään, mutta valitettavasti se oli niitä
asioita, jotka miehen täytyi ymmärtää itse.
Vincent
hymähti jotain epämääräistä ja touhusi takkinsa kanssa omituisen pitkään.
Kuinka kauan tätä jatkuisi? Joulu oli jo melkein ovella, ja Yuffien oli
päästävä kertomaan uutiset, mutta jos Vincent aikoi vain synkkäillä, hän ei
voisi paljastaa suurta salaisuuttaan.
Vihdoin
Vincent jätti takkinsa rauhaan ja suoristautui. Yuffie hymyili tälle.
”Lämmitin
vähän aikaa sitten glögiä. Voisin tuoda sinulle mukillisen olohuoneeseen?” hän
ehdotti.
”Se
voi odottaa”, Vincent vastasi ääni käheänä. Oliko tämä onnistunut
vilustuttamaan itsensä ulkona?
Yuffie
vaihtoi painoa jalalta toiselle, kun Vincent käveli hänen luoksensa. Miehen
kasvoilla oli tutkimaton ilme, erilainen kuin hän oli koskaan aiemmin nähnyt.
Jotain oli tekeillä, ilma eteisessä tiheni ja valo katosi huoneen laidoilta.
Yuffie tunsi uppoavansa punaisten silmien tiiviiseen katseeseen.
Ennen
kuin Yuffie ehti sanoa mitään, Vincent oli tarttunut hänen vasempaan käteensä
ja polvistunut toisen polven varaan. Yuffien sydän jätti lyönnin välistä ja
hänen henkensä salpautui.
”Yuffie,
tiedän, etten ole ansainnut sinua enkä koskaan tule olemaan sinun arvoisesi
kaikkine synteineni, jotka kulkevat matkassani. Siitä huolimatta haluan kysyä:
tuletko vaimokseni?”
Yuffie
tunsi suunsa avautuvan, mutta sanoja ei tullut ulos. Kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä, vaikkei hän ollut mikään itkupilli. Hän tuijotti sanattomana
Vincentin odottavia kasvoja ja sitten avattua sormusrasiaa, jossa kiilteli
kapea valkokultainen koru. Siihen oli upotettu yksi ainoa pieni, punainen kivi.
”Kyllä!”
Yuffie henkäisi lopulta. ”Kyllä, sinä supertomppeli! Lopeta tuo puhe
arvottomuudesta ja synneistä! Sinä olet täydellinen, Vinnie!”
Yuffie
putosi polvilleen ja syöksähti Vincentin kaulaan. Miehen tasapaino petti, ja he
rojahtivat päällekkäin eteisen lattialle. Yuffie nauru sekoittui kyyneliin,
jotka sulivat hänen huulilleen Vincentin suukottaessa niitä kevyesti. Kun he
makasivat vierekkäin eteisen matolla, Vincent irrotti sormuksen rasiasta ja
työnsi sen Yuffien vasempaan nimettömään.